Milloin ikävä helpottaa?

Aloin tänään itkeä tuhatpäisen kampuksemme jättikahvion ruokajonossa. Törmäsin siinä kahteen ystävääni, pariskuntaan, joista toinen koppasi heti kainaloonsa ja kysyi, aidosti, että mitä kuuluu. Odottamattoman empatian iskettyä kohti keskellä lounastaukoa en sitten näköjään voinut muuta.

Nyt juuri on ollut vähän hankala olla täällä. Yksi rakkaimmista ystävistäni Suomessa on juuri joutunut hyvästelemään toisen vanhempansa ja minä olen kaukana, kun hän on palasina. Esikoinen on viimeksi eilen laskelmoinut, kuinka on täällä vielä, kun täyttää kahdeksan, mutta sitten lähtee Suomeen, eikä kyllä tule enää koskaan Havaijille. Hän itki, taas, kun ei saa nähdä serkkujaan eikä isovanhempiaan enää ikinä.

27329447_10159870059825203_1424103812_o

Vaikka en pääsekään nyt halaamaan ystävääni, vaikka haluaisin, pystyn tekemään itselleni selväksi, miksi olemme täällä. Ei tämä päätös järky, vaikka välillä harmaan sävyissä hetki uidaankin. Mä olen kyllä edelleen ihan yhtä valmis jättämään asioita taakseni – maksamaan valinnoistani hintaa, kuten meillä päin on tapana sanoa – mutta lasten kohdalla se onkin sitten paljon vaikeampaa.

On oikeasti ihan hirveää katsoa vierestä, kun oma lapsi ei kotiudu.

Samaan aikaan me ollaan täällä viime päivinä jeesailtu muutamia nuoria ihmisenalkuja, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin pössyteltyään kampuksella. Viime viikolla keskellä yhtä arkiyötä kannettiin lapset meidän sänkyyn ja pedattiin yhdelle peti lastenhuoneeseen, kun se sai kenkää koulusta. Sellainen nuori mies, jota on siirrelty kasvatuskodista toiseen ja jolla on ollut aika vähän positiivisia näkymiä tulevaisuudessa. Muutama muu, joilta ei sääntöjen noudattaminen oikein onnistunut, vaikka halua tavallaan olikin.

27398607_10159870065865203_148688497_o

Mä olen tuntenut itseni melkoisen avuttomaksi viime aikoina. Mitä sitä kukaan osaa sanoa ihmiselle, jonka isä juuri kuoli tai toiselle, jonka isä taas heitti sen pois kotoa? Tai yhdelle pienelle, joka välillä sydänjuuriaan myöten nyyhkyttää vieressä, kun haluaa kotiin.

Milloinkohan lasten ikävä helpottaa?

Sä olet muuttunut siellä Jenkeissä

Elin läpi liki koko 80-luvun. Elämä oli silloin erilaista. Vaikka kasvoin 30 minuutin matkan päässä Helsingistä paikkakunnalla, joka nykyään pääkaupunkiseutuun lasketaan, oli se silloin melkoinen peräkylä. Emmekä me lapset käyneet pääkaupungissa melkein koskaan. Lintsillä kesäisin ja jouluostoksilla ja joskus silloin tällöin humputtelemassa. Se oli 80-luvulla suurta se.

Vielä suurempaa kaikki oli Amerikassa. Oli Amerikan rautoja ja Amerikan serkkuja ja karkkeja, joita ei saanut Suomesta. Kaikki, jotka siellä pääsivät käymään, olivat jotenkin pidemmällä elämässä. Parempia. Toiset jopa muuttivat sinne. Keitä ne luulivat olevansa?

Näin viime yönä unta, että parhaat lapsuudenystäväni olivat pettyneitä muhun, ’koska sä oot muuttunut siellä Jenkeissä.’

Unessa mä uskoin ystäviäni. Se oli kamalaa. Olin tajuamattani liittynyt niihin, joilla nousee hattuun siellä Jenkeissä. Niihin, jotka eivät osaa enää kunnolla suomea ja joilla on liian huomionhakuisia vaatteita ja jotka eivät elä sellaista tasaista elämää, kuten hyvän ihmisen kuuluu.

26735619_10159795593350203_565873110_o

Todellisuudessa Havaijilla ei ole mikään muu suurempaa kuin avolava-autot, muoviset maitopurkit ja ravintoloiden ruoka-annokset. Allekirjoittaneen ’omantyylinen’ pukeutuminen on sillä lailla historiaa, että tällä hetkellä repertuaariin kuuluu lähinnä vain leikatut farkkushortsit ja flipflopit. Aina. Tuossa yksi päivä laitoin ”kaupoille” (eli Targetiin) päälle mustan mekon ja tunsin itseni ylipukeutuneeksi.

Elän taas uudestaan kuin 80-luvulla, tosin vähän toisenlaisessa miljöössä. Kulttuuririennot ovat hyvin harvassa, eikä Konalla ole mitään kovin sivistävää tekemistä luonnon tarjoaman sivistyksen lisäksi. Silloinkin, kun täällä jotain järjestetään, on taso yleensä melkoisen kotikutoista. Jouluparaatiin, esimerkiksi, pääsee esiintymään kuka vain. Viimeksi siellä nähtiin ainakin jonkun koulun eräs vanhempi miesopettaja, joka oli joskus nuoruudenpäivinään soitellut enemmänkin kitaraa ja laulanut kotona paljonkin Paranoidia. Ohi pyöräili myös joulupukki shortseissaan.

Eihän mulla tässä mitään, mutta välillä mietin näitä viidakkolapsiani, että näinköhän ne nyt jää jostain paitsi, kun eivät käy alituiseen Ateneumissa eivätkä Luonnontieteellisessä, eivät Kansallismuseon Vintissä eivätkä koulun kanssa luistelemassa. Täällä heille ei opeteta valööreitä eikä taiteen tuntemusta, ei ompelua eikä puutöitä, muun muassa. Koreaa kyllä.

26781574_10159795592985203_643263104_o

25624697_10159795592570203_684616021_o

26732376_10159795591930203_1942768072_o

26694998_10159795591490203_357212265_o

Toki he oppivat täällä lukemaan aaltoja ja uimaan voimalla. Oppivat englannin, tunnistavat monia trooppisia kasveja ja omaksuvat sen, että heille on tosi paljon tilaa maailmassa. Kaikki hirveän tärkeitä asioita noin niin kuin mahdollista jatkoa Suomessa ajatellen? Ei pysy luistimet enää varmaan jalassa, eivätkä opi piltit rakastamaan hiihtoa yhtä paljon kuin äitinsä.

Oikeasti mä en kyllä tiedä, että palataanko me täältä Suomeen ja jos, niin milloin. Eli mennään tällä ja nämä opit riittää sinne, minne riittää. Opit ovat takuuvarmasti toisenlaiset kuin kotimaasta olisi saanut, mutta kukapa nyt niin voisi sanoa, että tämä kuitenkaan huonompaa olisi.

Ja kyllä me kaikki ollaan oikeasti muututtukin täällä Jenkeissä. Siitä lisää toisessa jaksossa.

Tätä ekaluokkalainen ei oppinut koulussa

Vaikka poikani on alakoulun luokanopettajan lapsi, ei hän saa mitään sen kummempaa opetusta kotona. Jotenkin luulen tämän olevan aika yleistä opettajien keskuudessa, ainakin omien opettajakavereideni kesken. Opetushommat on niin sanotusti taputeltu siinä vaiheessa, kun tullaan kotiin, joten lapsi on tehnyt sitten iltaisin sen, mitä hänen tämänhetkinen koulunsa läksyjen suhteen vaatii. Eli tosi vähän.

Muutaman kerran olen päästänyt ajatukseni aidan toiselle puolelle, eli Suomeen, jossa koulun pihan nurmi loistaa vehreämpänä kuin Havaijin laaksot koskaan. Ekaluokkalainen ei saanut syksyllä tuntiakaan kuvista, noin lukujärjestyksellisesti, vaikka teki kyllä suurehkon projektin otsikolla Ancient Civilizations: siinä hän rakensi kuuden viikon aikana ryhmänsä kanssa asteekkien kaupungin suurelle pahvin palalle. Kyllä siinä tuli kuulkaa paperia maalattua ja kiviä kerättyä. Käsitöitä ei myöskään löydy lukkarista ja askartelut jäivät muutaman joulukoristeen tasolle. Oikein hienoja olivat ne toki.

Tavallaan voisi ajatella, että ammattilaisena olisin huolissani, että lapseni ei myöskään harjoitellut syksyn aikana ollenkaan lukemista. Hänen läksyihinsä kyllä kuuluu lukea 90 minuuttia viikossa, mikä ekaluokkalaisten kohdalla tarkoittaa myös kuuntelemista. Me toki luetaan lapsille joka päivä; aloitettiin silloin, kun Esikoinen oli 9 kuukautta vanha, mutta suomeksi luettua ei saa läksyiksi laskea. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että olemme lukeneet hänelle enkunkielisiä, helppoja lastenkirjoja joka viikko lause kerrallaan ja sitten kääntäneet ne suomeksi. Viikko sitten tapahtui erityinen käänne ja poika halusi lukea tuttua kirjaa ääneen itse. Yhden kerran. Mutta noin muuten on mennyt kyllä koko syksyn pelkällä kuuntelulla.

25578897_10159712646725203_1383517085_o

25590247_10159712646890203_963170898_o

Englannin kielen kehittymisen kannalta systeemi lienee ihan hyvä, lukemisen kehittymisen kannalta vähän siinä ja siinä. Tai siis. Tokihan kirjojen lukeminen lapselle lisää myöhempää lukutaitoa, mutta jossain vaiheessa sitä itsenäistäkin lukemista olisi ihan kohtuullista harjoitella. Poika oppi eskarin keväällä itsekseen lukemaan, mutta ei ole taitoaan juurikaan sittemmin harjoittanut.

Vanhempani, jotka saapuivat tänne perjantaina lomansa viettoon, toivat mukanaan lapsille sekä suomalaisia ekaluokkalaisen kirjoja että eskarilaisen työvihkoja. Lapseni tuntien arvasin, että ne otettaisiin innolla vastaan, mutta en arvannut, että ihan näin innolla. Molemmat ovat mykeltäneet vihkojensa parissa arvokkaan hiljaisuuden vallitessa pitkiäkin pätkiä kerrallaan, monta kertaa päivässä. Ja miten ihania ovatkaan suomalaiset koulukirjat! Ette uskokaan, miten surkeita ne voivat jossain muualla olla!

Näissä on kivoja kuvia, hauskoja ideoita, järkeviä tehtäviä, hyvät henkilöhahmot. Taikamaan Aapisesta Esikoinen on myös ukin kainalossa lukenut tavuja ja Aapisen lyhyitä tarinoita. Ja kuten olin lapsen kirjoituksista huomannut, sama tapahtui lukiessa: tälle englantia ja koreaa oppivalle koululaiselle piti taas uudestaan selittää, miten lausutaan pitkät vokaalit ja tavutetaan kaksoiskonsonantit. Oli päässyt tässä syksyllä unohtumaan ja vähän vaikeita olivat.

25579067_10159712647035203_2027747933_o

Kuopus taas ihmetteli, miksi E sanotaan suomeksi ee ja englanniksi ii. Ja miksi I sanotaan suomeksi ii ja englanniksi ai. Hän halusi kirjoittaa vihkoonsa jotain ja muisti kirjaimet paremmin muodossa ei, bii, cii, dii, ii, ef, gii.

Niin kauan, kun tekeminen on kivaa, treenaamme tavuja ja suomen kielen äänteitä. Jos alkaa kyllästyttää, pidämme tauon ja palaamme asiaan myöhemmin. Vaikka oman äidinkielen vahva osaaminen onkin tavattoman tärkeää, on tässä nyt aika paljon muutakin opittavaa tälle kouluvuodelle. Otetaan yksi asia kerrallaan – ja toivotaan, että into säilyy.