Kitkainen kotikoulukausi

Tämän työlään sopeutumistunnelin päässä kajastaa valoa. Ensimmäisenä ehkä jouluvalot, suomalaiset, ja ensi kuussa alkava, kotomaassa vietettävä loma. Sen jälkeen, tammikuussa, lapset aloittavat muuttomme jälkeen vihdoin oikean koulun. Me olemme olleet mukana kampuksen kotikouluryhmässä nämä Australian elämämme ensimmäiset kaksi kuukautta ja tämä on vaatinut multa paljon enemmän kuin etukäteen arvelinkaan. Mä en tiedä, miten tämän nyt kauniisti laittaisi, mutta mua ei ole kyllä tehty pitämään minkäänlaista kotikoulua yhtään kenellekään. Jäimme tähän ryhmään täksi ajaksi eniten sen takia, että suurten muutosten tuulten jälleen puhaltaessa tämä oli rauhallinen ja helppo alku ja siirtymä lapsille, ja hehän on tykänneet tästä systeemistä tosi paljon. Ausseissa jo ekaluokkalaisen koulupäivät kestävät yli kolmeen, joten on ollut hyvä ottaa iisisti nyt alkuun. Aika puhki ovat molemmat olleet näinkin. Täällä kouluvuosi myös alkaa aina tammikuussa, joten tulevan koulun kanssa sovittiin aloituksesta seuraavan lukuvuoden alusta, eikä kesken vuotta.

049EA3AF-6F2A-4E80-9F2E-8E81215B0F86

Maailmalla kotikoulua käyviä lapsia on suhteellisesti paljon enemmän kuin Suomessa. Kotikoulun valitsivat Konallakin muutama hyvä ystäväni ja kaikilla heillä oli samankaltaisia ajatuksia kotikoulun eduista: kaikki puhuivat tällaisen koulunkäynnin joustavuudesta ja siitä, miten perhe voi helpommin matkustaa tai viettää pidennettyjä viikonloppuja yhdessä, kun koulu kulkee mukana. Jokainen perhe painotti myös läheisiä välejä lapsiinsa ja kaikille oman lapsen opettaminen näytti tuovan myös ihan aitoa iloa.

Minä olen kyllä yrittänyt, mutta en koe kuuluvani tähän sakkiin.

Vaikka mun lapset tuokin mulle aivan valtavasti iloa, heidän opettamisensa kuuluu meistä kyllä jollekin toiselle aikuiselle kuin meille vanhemmille. Kotikoulu ei ole myöskään tuntunut musta joustavalta, päinvastoin, mä koen olevani tosi sidottu nyt, kun en voi päivisin tehdä kokoaikaisesti töitä. Mun työ on itsessään joustavaa ja mielenkiintoista ja haastavaa ja siihen haluan myös panostaa. Ja sitten, kun lapset pääsevät koulusta, haluan olla heille äiti vaan, enkä miettiä, että osaavatko nyt varmasti jotkut kertotaulut ja riittääkö mun kapasiteetti kantamaan tämänkin kakun.

7DF480F8-AC63-452B-AC61-4FF07A9F1399.jpeg

Suomalaisittain ajateltuna kotikoulu on todella harvan valinta. Mä en kotimaassa tajunnutkaan, miten monet maailmalla valitsevat oman perheen kannalta parhaaksi vaihtoehdoksi juuri kotikoulun. Ihanaahan se on, että on vapaus valita lapsiaan opettaa, jos sen omaksi jutukseen kokee. Mä en tiedä, onko Suomessa riittävästi perheitä tällaisiksi kotikouluryhmiksi, mutta ainakin täällä ja Konalla ne ovat ihan tosi tavallisia. Ryhmät toimivat varmasti ympäri maailman eri tavoin, mutta periaatteessa ryhmät mahdollistavat sen, että perheet voivat opettaa vuoroissa, joten kotikoulunkin valinnut saa välillä pausseja opettamisesta ja yhdessäolosta. Kukin voi opettaa myös sitä, mitä osaa tai haluaa ja lapsilla on myös luokkakavereita. Esikoisella niitä on tällä hetkellä viisi ja Kuopuksella seitsemän. Ei siis montaa, mutta kuitenkin. Meidän vastuu on ollut opettaa luokassa noin neljä tuntia viikossa. Maanantaisin on kotipäivä ja tiistaista perjantaihin päivät päättyvät jo klo 12:30.

Kotikoulun saa kyllä halutessaan toimimaan hienosti, eikä se sulje mahdollisuuksia lasten jatko-opintoihin, sosiaalisten taitojen oppimiseen tai mihinkään muuhunkaan. Ja suomalaisilla on vielä mahdollisuus valita vaikka Kulkurikoulun kaltaisia palveluita, jotka auttavat kaikkien lukuaineiden opettamisessa – en ole ystäviltäni kuullut mistään vastaavasta täällä tai Yhdysvalloissa. Mutta aikaa tämä joka tapauksessa vie ja vaatii myös paljon perheen vanhemmilta. Muun muassa sen, ettei ainakaan toinen tee kokopäiväisesti, jos ollenkaan, töitä tai että kotiin palkataan opettaja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täällä Australiassa kouluvuosi jakaantuu neljään jaksoon, joiden jokaisen välissä on pieni loma. Kahden viikon lomat sijoittuvat noin huhti-, heinä- ja lokakuille ja kesäloma, kuuden viikon mittainen, on joulukuun puolesta välistä tammikuun loppuun. Meillä on tällä hetkellä menossa kolmannen ja neljännen jakson väliin sijoittuva kahden viikon loma. Tällainen lomasysteemi tuntuu ainakin tässä vaiheessa ihan mahtavalta. Kesäloma on tähän asti alkanut aina jossain vaiheessa tuntua aivan liian pitkältä ja lukukauden alettua seuraavaa lomaa odotellessa on ehtinyt jo vähän väsyä. Nämä Aussi-lomat kuulostavat siltä, että auttavat varmasti hyvin katkaisemaan lukuvuotta, mutta kokemus sen sitten ensi vuonna lopulta paljastaa, onko näin. Tällä hetkellä tämä loma ei tunnu kuitenkaan ihan yhtä juhlavalta, kun olemme olleet tämän koulusysteemin takia yhdessä muutenkin ihan tosi paljon. Nyt vaan emme tee koulujuttuja yhdessä.

Tammikuun lopusta lukien meillä alkaa taas normaalimpi arki. Mä jatkan muutama viikko sitten aloittamiani kotikäyntejä vähävaraisissa perheissä ja ihmeellistä mutta totta, pääsen myös luennoimaan mielenterveydestä ja sen hoitamisesta muutamallekin Certificate IV kurssille. Vastuu meidän lasten opettamisesta palautuu muille ammattilaisille ja mulle jää vain tämä vanhemman rooli, josta oikeasti nautin. En malta odottaa.

Kaksivuotias blogi – mitäs kaikkea tässä on tapahtunutkaan?

Onnea teille ja minulle! Olemme kulkeneet yhdessä nyt kaksi vuotta, te, jotka alusta saakka olette blogia seuranneet ja minä. Yhdessä pakattiin taloa Helsingissä ja asetuttiin keltaiseen kaksioonkäytiin Suomessa lomalla ja palattiin uusiin työkuvioihin ja uuteen, korealaistyyliseen kotiin Havaijille. Nyt tehdään sitten muuttoa Perthiin. Never a dull moment.

Näiden kahden vuoden aikana olemme käyneet niin neljässä kilometrissä Mauna Kean huipulla kuin ihastelemassa laavaa Kilauealla. Yksi ihana retki tehtiin myös Green Sand Beachille ja myös saaren ympäriajo suoritettiin ensimmäisenä kesänä. Suurin osa viikonlopuista on kuitenkin vietetty aina rannalla ystävien kanssa, ja muutaman kuukauden välein rannalla nukuttiin myös yön yli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Mauna Kean huipulla.

Lasten englannin kielen oppimisenkin olette saaneet alusta saakka todistaa ja nyt myös orastavasti suomen sanojen unohtelemisen. Siitäkin saitte lukea, kun saimme täällä ensimmäiset ystävämme, ne samat ihmiset, jotka kävivät viime kesänä meidän kanssa Suomessakin. Koska opetin ensimmäisen vuoden täällä peruskoulussa ja Esikoinenkin aloitti ekaluokan, kirjoittelin koulumaailmojen erilaisuuksista muutaman kerran näistä näkökulmista. Tämän toisen vuoden tein työtä lyhyesti sanottuna mielenterveyspuolella ja siitä olisi voinut kirjoittaa kyllä paljon enemmänkin.

Sopeutuminen otti alkuun voimille ja lasten ikävä oli välillä sydäntäsärkevää. Juhliakin olemme kuitenkin tässä yhdessä ehtineet. Meidän ensimmäinen Thanksgiving vietettiin osittain sekin rannalla ja jouluna eräs söi nakkikeittoa. Kahteen vuoteen on mahtunut niin kyyneliä kuin naurua. Sellaistahan se elämä onkin, sama se, missä asuu.

26179366_10159748490605203_334165523_o
Green Sand Beach

Kiitos jokaiselle lukijalle ensimmäisestä kahdesta vuodesta. Nyt matkamme jatkuu, toivottavasti edelleen yhdessä teidän kanssanne, kohti Australiaa. Lähtöön neljä viikkoa.

3rd Culture Kids, juurettomat

Kolmannen kulttuurin lapset, eli lapset, jotka kasvavat suurimman osan lapsuuttaan muualla kuin vanhempiensa kotimaassa tai siinä maassa, joka passin mukaan on heidän kotimaansa, ovat nykyään paremmin ymmärretty ryhmä kuin aiemmin. Osa näistä lapsista kokee lapsuudessaan vielä useampia muuttoja ja tästä näkökulmasta mä nyt itse asiaa lähestynkin, meidän toisen, kansainvälisen muuton lähestyessä. Meillä ei määritelmän mukaan ihan vielä kasva 3rd Culture Kidsejä, mutta jos saamme Australiaan kahden vuoden viisumit ja sinne ainakin siksi ajaksi jäämme, on Kuopus siinä vaiheessa ollut elämästään jo puolet ulkomailla, Esikoinenkin kaksi kolmasosaa. Ja siinä vaiheessa molemmilla ensimmäinen osa elämästä on eletty Suomessa, seuraava Havaijilla ja vielä yksi Australiassa. Siinä voi jo lapsikin vähän aikaa miettiä, että mistä mahtaa olla kotoisin, tämä kolmannen kulttuurin lapsi.

Näistä ulkomailla kasvaneista lapsista kirjoitetaan onneksi nykyään enemmän, vähän niin kuin kaikesta muustakin. Erilaisia artikkeleja lueskellessani löysin myös terapiapalveluja juuri tälle tietylle ryhmälle sekä listoja, miksi ulkomailla kasvamisen positiiviset puolet peittoavat negatiiviset mennen tullen. Jokaiselle jotakin. Näissä lukemissani teksteissä vanhempia ohjattiin antamaan aikaa surulle ja kysymyksille ja sille, ettei oleteta lasten vain hiljaa hyväksyvän sitä, mitä edessä on. Kaikesta ei tule yrittää tehdä iloista ja yritys keskittyä positiiviseen voi tulla vastaan myöhemmin padottuina tunteina, joita ei koskaan saanut kotona ilmaista. Yhtenä käytännön vinkkinä sanottiin myös, että lapsille kannattaa pitää lähteissä kunnon läksiäiset ja auttaa heitä sanomaan hyvästit: hyvin suljettu ovi takana auttaa avaamaan uusia edessä. Ja tietysti, kuten kaikessa muussakin, jokainen perhe on erilainen ja lapset yksilöitä, että mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi naapurille. Näinhän se aina tuppaa kaiken kanssa menemään.

Mä en osaa oman kokemukseni valossa samaistua omiin lapsiini. Kasvoin landella, vaikkakin kutakuinkin pääkaupunkiseudulla, samassa talossa kaksivuotiaasta teiniksi. Kävin samojen ystävien kanssa koulua ekasta lukioon, kävimme samat tanssikoulut, musaluokat, kerhot ja teinimenot. En silti koe, että juureni olisivat mitenkään syvällä tämän kyseisen kylän maaperässä; ennemmin olen aina juurtunut ihmisiin (ja me olemmekin edelleen ystäviä näiden kyseisten kylän kasvattien kanssa), en vielä ainakaan kovin tiukasti paikkoihin. Ainoana poikkeuksena on meidän kesämökki, jonne mennessä mun mieli asettuu aina välittömästi niin rauhallisiin maisemiin, että kaipaan sinne maailmalta varmaan aina ja tulen siellä käymään Suomessa ollessa niin paljon kuin mahdollista. Etelä-Karjalaan siis kotimaassa kaipaan, jos jonnekin.

Näyttökuva 2019-4-3 kello 8.37.13

Mä en halua enää Perthin jälkeen muuttaa muualle kuin sitten korkeintaan takaisin Suomeen, mikä sekin tulisi taas olemaan meille kaikille yksi iso kriisi, koska mikään muu ei ole muuttunut kuin me neljä tosi paljon. Lapsilla siis varmasti on edessä nämä kysymykset, että mihin he kuuluvat ja kulttuurisesti istuvat ja mistä tulevat ja missä on koti. Suomi on meille kaikille rakas ja kulttuuri monin tavoin oma, mutta silti osittain vieras, koska omaan itseen on tarttunut huomaamatta materiaalia maailman toisilta laidoilta. Lapsen on tällaista vaikeampi käsittää ja laittaa sanoiksi, että miten joku tuttu voi tuntua osittain myös niin kummalliselta ja miksi uudessakaan maassa asuessa ei välttämättä tunne kuuluvansa täysin joukkoon – onhan kotoisin muualta. Tässä vaiheessa muuttoa molemmat ovat onneksi kohtuullisen innoissaan uudesta, vaikka varmistelevat jo, että pidetäänhän sitten yhteyttä kavereihin täällä tai ainakin nähdään niitä edes kerran vuodessa. Toivottavasti onnistuu. Aika pieniäkin ovat 6- ja 8-vuotiaat vielä, mikä osaltaan helpottaa vähän kaikkea.

Kansainvälisen koulun käyminen usein jeesaa muuttajia, sillä näissä kouluissa on yleensä paremmat edellytykset auttaa lapsia sopeutumisessa kuin kouluissa, joissa normaalisti kukaan ei muuta ikinä minnekään. Myös näitä kouluja käyvät lapset ymmärtävät toisiaan lähtökohtaisesti paremmin kuin sellaiset lapset, jotka ovat olleet koko elämänsä aloillaan. Meidän lapsilla tulee Australiassakin olemaan ympärillään kavereita, jotka ovat kokeneet muuttoja ja maailmoja kuten he, eivätkä siten tule olemaan Havaijin-kokemuksensa kanssa mitenkään ihmeellisiä tai erilaisia. Niinpä meidän saareutuneet vekarat voivat puhua vapaammin näistä vuosistaan pelkäämättä leimautumista tai sitä vanhaa laulua, joka kuulemma edelleen soi, että mitä ne nyt tossa leijuu, kun ulkomailla asumisesta puhuvat.

Me ollaan aika paljon yritetty nojata omissa päätöksissä siihen, ettei annettaisi pelon ohjata valintoja. Ainahan voi joku mennä rajusti pieleen, jäisi sitten aloilleen tai lähtisi eteenpäin. Rohkeasti sitä haluaisi tämän yhden elämänsä kuitenkin elää ja ottaa tähän yhtälöön lapset mukaan – tarkoituksemme ei toki ole tehdä mitään heidän hyvinvointinsa kustannuksella. Kyllä lapsetkin varmaan paremmin voivat sellaisten vanhempien kanssa, jotka kokevat olevansa vahvasti oikealla paikalla ja juuri siellä, missä pitää. Joko se on näin tai sitten vain itselleni suojaksi selitän.

51351602_1296822643783245_5758657687659216896_n

Itsestäänselvää on, että jokainen tavallinen vanhempi haluaa lapsilleen parasta. Myös me, jotka heitä ympäri maailman mukanamme kuljetamme. Vaakakupissa painaa toisaalta tieto siitä, mitä muutot voivat pahimmillaan heidän pienille sieluilleen tehdä kuin se, mitä kaikkea hyvää ja arvokasta he maailmalla asuessaan oppivat. Me tunnetaan meidän lapset tosi hyvin ja ainakin vielä heillä on kaikki kunnossa. Ikävästä on kyllä tullut molemmille kiinteä kaveri, sillä etenkin isovanhempien, serkkujen ja muutamien ystävien perään surraan aika säännöllisesti. Tästäkin huolimatta kumpikaan ei enää haluaisi muuttaa takaisin Suomeen. Ainakaan nyt. Ikäväkin voi siis olla sellainen tosiasia, jonka kanssa nyt vaan eletään ja mennään eteenpäin. Eikä meillä Suomeen muutto enää mitään ikävän tuntemista korjaisi, koska sittenhän olisi kuitenkin ikävä takaisin tänne. Kolmannen kulttuurin lapset tuskin pääsevät ikävästä eroon enää missään kohtaa elämäänsä.

Meidän lähipiiri on tsempannut meitä alusta saakka ja ystävät pitäneet päätä pinnalla silloinkin, kun itseä on ahdistanut. He ovat aina olleet positiivisia ja muistuttaneet valintojemme hyvistä puolista niinä hetkinä, kun itse näitä muuttoja ja niiden järkeä on hetkellisesti kyseenalaistanut. Monessa kohtaa kuitenkin tämän kuplani ulkopuolella on edelleen tullut eteen arvostelua siitä, että muuttajat kasvattavat lapsistaan juurettomia. Tähän sanoisin, että voi ollakin. Aika sen vasta näyttää. Mutta jos lapsistani kasvaa juurettomia, toivon, että saisivat sitten edes siivet selkäänsä.