Ummikkolapsi oppii englantia, osa VII: Voisitko puhua suomea välillä?

Aloin seurailla lasten englannin oppimista viime heinäkuussa, kun olimme juuri muuttaneet tänne ja sanoja ja/ tai fraaseja oli jälkikasvulla kasassa noin viisi. Edellisen kieliseurannan kirjoitin helmikuussa, jolloin itselleni tuli yllätyksenä ystäväni luona hoidossa olleiden lasten kielitaito. Silloin ounastelin, että lapsemme eivät vielä pitkään aikaan suostuisi puhumaan meidän vanhempien läsnäollessa muuta kuin suomea. Vähänpä tiesin, voisin todeta tähän kohtaan. Taas.

Kielitaito on molemmilla ottanut melkoisia loikkia eteenpäin sitten maaliskuun. Silloin lapset puhuivat ensimmäisen kerran meidän seurassa englantia asiaa sen kummemmin ajattelematta. Esikoinen taas alkoi lukea kakkoskielellä koulussa kuulemma joskus ehkä pari kuukautta sitten ja tällä hetkellä lukee sellaisia I can read-ensikirjoja kohtuullisen sujuvasti. Sellaisia This is a dog. I don’t like dogs-tyyppisiä tarinoita ovat ne. Kesäksi saimme läksyksi lukea 10 minuuttia koulukieltä päivässä, jotta lapsi olisi sitten syksyllä vähän lähempänä paikallisen tokaluokan tasoa. Common core-mittareilla hän lukee nyt tasolla pre-primer eli eskari-ikäinen.

Esikoinen puhuu, lukee ja kirjoittaa nyt jotakuinkin kahdella kielellä. Viisivuotias Kuopus on kyllä tällä hetkellä ihan omassa luokassaan englannin puheen tuottamisessa. Lapsi kuulostaa koko ajan enemmän natiivilta ja haluaisi välillä puhua kotonakin vain juuri oppimaansa uutta kieltä. Olemme kyllä kieltäneet tämän ilon ja selittäneet, että omasta kotimaisesta pidetään meidän perheessä kiinni. Sitä ei saa unohtaa.

Joo, ei saa unohtaa, totesi tähän lapsikin.

hPFUyFqOTLKiY84ENLxNfA_thumb_439a

Mutta noin esimerkkinä, silloin kun pienempi vähän innostuu: can I have some milk, please? I’m so hungry, can I eat now and clean my room later, mom? I really want to go outside and play with Lilly. We decided to play house, and then I want to cook for you, mommy. I have my own restaurant! What would you like to eat? We have anything you want!

And so on and so forth.

Eilen Kuopus halusi läksiäisiksi lahjoittaa lelujaan kolmelle lähimmälle ystävälleen, kääriä ne kauniisiin lahjapapereihin ja kirjoittaa kaikille kortit. Tai oikeammin hän saneli, minä kirjoitin. ’Kirjoita tähän Thank you for being a good friend.’ Kun tuli toisen kortin vuoro, tiedustelin, josko laitettaisiin samalla tekstillä. ’Ei, kirjoita siihen Thank you for all the nice things you have done for me. Ja mun opelle Thank you for being a good teacher, Mrs. Ruth. You are kind and nice, and I love you a lot.’

Tämä vielä viime kesänä täysin englannittomien lasten kieliseuranta päättyy nyt tähän, reilu kymmenen kuukauden jälkeen. Kuten silloin mua viisaammat mulle sanoivatkin, pakko se vaan on itsekin jälleen todeta: lapset ovat ihmeellisiä.

Ummikkolapsi oppii englantia, osa VI: I think they’re fluent now

Viime kuussa kirjoitin edellisen kerran, kuinka tänne heinäkuun alussa muuttaneet ummikot ovat puolessa vuodessa kieltä oppineet. Joku korkki on tässä sittemmin varmaan auennut, koska viimeisen kuukauden aikana kielitaito on mennyt kovalla kohinalla eteenpäin.

Osittain tämä kyllä perustuu kuulemiini huhuihin, ei omiin arvioihini. Lapset nimittäin edelleen unohtavat osaavansa kieltä aina silloin, kun me vanhemmat olemme paikalla. Nyt saattaisi olla hyvä aika näiden tulkkiensa kanssa kulkeneiden lasten alkaa opetella tästä tavasta ulos. Näin perussääntönä soisi jatkossa olevan, että muiden seurassa puhutaan englantia, koska lähtökohtaisesti on epäkohteliasta puhua keskenään kieltä, jota muut eivät ymmärrä.

Tiedän, ettei tämä tule onnistumaan vielä pitkään aikaan.

IMG_8592.JPG

Lapset olivat ystävälläni hoidossa ystävänpäivän iltana, kun kävimme kahdestaan ulkona syömässä kolmenkymmenenviiden (35) palan sushiplatterin. Minua kolmisen kertaa suurempi puoliso jaksoi syödä vain yhden palan mua enemmän, mutta ei mennä nyt siihen. Lapset olivat kylässä ollessaan puhuneet koko illan englantia.

Esikoinen oli siellä keksinyt leikin tornadosta, jota karkuun olivat porukalla menneet. Oli satanut kovaa ja tuuli noussut ja piilossa piti olla hiljaa ja sitten vaihtaa välillä paikkaa, kun horisontista nousi – mikäs muukaan kuin – tsunami. Kun illan viimeinen piirretty alkoi, ystäväni netti pätki. This never happens at my house! oli Kuopus siihen iloisesti valehdellut.

Ystäväni oli illasta ihan riemuissaan. Hänellä oli sellainen fiilis, että hän oli vihdoin oppinut tuntemaan paremmin meidän lapsia, kun oli saanut heidän kanssaan ihan oikeasti jutella. I think they’re fluent now, totesi toverini lopuksi.

Jos tarkkoja ollaan, ja aina ollaan, he eivät vielä ole lähellekään fluentteja. Leikki- ja arkikieli näköjään löytyy jo, mikä lapsen itsensä kannalta lienee erityisen tärkeää. Vaikka lapset aika universaalisti ovatkin siitä helppoja, että pystyvät leikkimään keskenään myös ilman kieltä, antaa kieli toki pikkuisen syvyyttä siihen yhteiseen toimintaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt sitten pitäisikin taas kiinnittää huomiota siihen, että pidämme hyvää suomen kieltä yllä täällä kotona. Matikan sanastoa pitäisi muistaa ihan aktiivisesti suomentaa, jos haluamme, että ekaluokkalainen osaa laskea myös suomeksi. Ja toki haluamme. On vaan helppo unohtaa kertoa lapselle, miten divided kääntyy suomeksi, koska hän ymmärtää, mitä käsite tarkoittaa. Hän myös itse sanoo ’kolme plus viisi equals kahdeksan’, plussankin ollen englannin lausunnalla. Todennäköisesti hän ei enää muista, miten equals kääntyy suomeksi.

Olen täällä tutustunut aika moneenkin meidän ikäiseen tyyppiin, jotka ovat muuttaneet Amerikkaan joskus lapsena Unkarista, Suomesta, Koreasta ja Saksasta. Näistä yksikään ei enää puhu vanhempiensa äidinkieltä. Mä taas ajattelin tässä ihan reippaasti nyt julistaa, että me ei tulla koskaan puhumaan lapsille kotona englantia, vaikka jäätäisiin tänne ihan olemaan. Äidinkieli on ja pysyy, ja sitä ei tämän perheen mukuloilla ole lupa unohtaa.

Uskoisin olevan ihan tehtävissä. Suomella mennään.

Ummikkolapsi oppii englantia, osa V: No joko ne puhuu?

Olemme asuneet Havaijilla nyt puoli vuotta ja edellisestä kielikatsauksesta on ehtinyt sujahtaa pari kuukautta. Aika juoksee, kuten meillä keski-ikäisillä on tapana sanoa. Ihan parissa kuukaudessa ei meidän jälkikasvumme – kuten ne kaikki muut lapset, jotka muutenkin niin vaivatta ja nopeasti uuteen aina sopeutuu – kieltä oppineet, mutta edistymistä on kuitenkin taas tapahtunut.

Lapset itse ovat useimmiten edelleen sitä mieltä, etteivät ymmärrä koulussa mitään eivätkä osaa kieltä. En tiedä, miksi. Ehkä siksi, että vielä menee kuitenkin niin paljon ohikin ja koko ajan tulee englantia joka suunnasta vauhdilla, eikä siinä kerkiä pää mukaan. Kuitenkin ihan oikea tosiasia on se, että molemmat osaavat seurata ohjeita ja vastata kavereidensa kysymyksiin noin suurin piirtein. Perheen aikuisten viimeiset seitsemän vuotta käytössä ollut salakieli on nyt myös lopullisesti pilalla, sillä jäämme alituiseen kiinni siitä, että salamyhkäinen supatuksemme ymmärretään.

26772294_10159808055860203_1285552632_o

Kuopus yllätti joululoman aikana ensimmäisellä ihan oikealla lauseellaan. Olimme pizzalla Longboardsissa ja 5-vuotias huikkasi jalkoihinsa, että go away bird, this is not your food! En melkein uskonut korviani. Esikoinen nauraa koulukavereidensa jutuille ihan oikeissa kohdin ja vastailee hajasijoitelluin lausein innolla takaisin. Ei haittaa, vaikka menisi vähän sinne päin.

Kävimme myös tärkeän, vaikkakin hyvin ytimekkään, keskustelun ruumiinosista:

Esikoinen: Penis on pippeli.

Minä: Joo niin on.

Kuopus: Ja pimp on..

Minä: No ei kyllä ole.

Olen tässä itsekin kyllä välillä onnistunut kielen kanssa loistamaan. Kävimme joululomalla ulkopaljuilemassa spassa, jonka nimi on Mamalahoa (havaijin kieli on ihana). Kuvailin paikkaa ystävälleni myöhemmin kertomalla, miten siellä kuljettiin läpi sademetsäisen polun samalla, kun aasialaishenkinen kellonkilkutus soi taustalla ja joka paikassa tuoksuivat suitsukkeet. Toki käytin innostuksissani vahingossa incense-sanan sijaan ilmaisua insect. Että kuinka ihanasti siellä tuoksuivat hyönteiset.

Semmosta.