Ajan jäsentäminen on mulla jotenkin muuttunut tässä viimeisen muutaman vuoden aikana. Meidän piti viisumeiden takia poistua Konalta kesäkuussa 2018, vuosi sen jälkeen, kun oltiin ekan kerran muutettu Suomesta pois. Eka vuosi ulkomailla oli ihan hullun rikas ja vaikka meni nopeasti, tuntui jotenkin pidemmältä, koska aikaan mahtui enemmän kuin missään koskaan normaalisti. Suomessa käyminen tuntui silloin jotenkin juhlalliselta ja tärkeältä. Vaikealtakin kyllä, mutta mitä muuta nyt voi odottaa tällaiselta kaikkeen vahvasti tunteella heittäytyvältä. Seuraavan kerran käytiin Suomessa jouluna 2019 ja tällä hetkellä seuraavasta mahdollisuudesta käydä kotimaassa ei sitten olekaan mitään tietoa.

Sen huomaan jo, että ajatus siitä, että koko tämä vuosi menisi Länsi-Australiassa, ei ahdista ollenkaan. En kärsi juurikaan koti-ikävää ja mä olen välillä miettinytkin, että miksiköhän toiset ikävöi enemmän kuin toiset. Mä kyllä ajattelen paljon mun ystäviä ja toivon säännöllisesti, että voisimme taas hengailla yhdessä. Tästä huolimatta ikävöin harvemmin, paitsi koko viime vuoden Konan ystäviäni. Mutta se oli jotenkin eri, kun lähtö sieltä oli vähän nopea kuitenkin ja me niin laiskan pulskeasti jo saareen kotiuduttu – ja, emme tiedä, koska voimme taas nähdä toisiamme seuraavan kerran. Koti-ikävä on kuitenkin vähän raskas kaveri ja ainakin näiltä osin on jotenkin helpompi olla, kun ei jatkuva ikävä paina. Miksi ei paina, sitä en osaa sanoa.

Vielä toissajouluna suunnitelma oli, että vanhempani tulisivat tänne joulun 2020 viettoon. Sitten jossain vaiheessa aloimme alustavasti miettiä, jos lähtisimme käymään kotimaassa heinäkuussa 2021. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että Aussit pitää rajansa kiinni vielä koko tämän vuoden. Me pääsisimme kyllä poistumaan, mutta emme enää millään suurilla todennäköisyyksillä pitkään aikaan takaisin, eikä sellaista tietenkään loman tähden ole mitään järkeä riskeerata. Lasten takia olisi tietysti ihana päästä käymään, etenkin isovanhempia, serkkuja ja muutamia ystäviä näkemään. Tässä saattaa tulla nyt helposti parin vuoden tauko näkemisten välille, minkä aikana lapset ovat tietysti kasvaneet ihan älyttömästi ja asioita tapahtunut välissä, mistä kaikesta ei olla muistettu raportoida Skypessä.

Isovanhemmat ovat sellaisia sijaiskärsijöitä tässä tavallaan. Hehän eivät osaansa valinneet, vaan joutuivat luopumaan lasten viikottaisista näkemisistä sinä päivänä, kun me Konan koneeseen noustiin. Sen sijaan, että tekisivät yhdessä metsäretkiä, puhuvat nyt toisillee ruudulla. Parempi se kuin ei mitään, mutta ei ihan sama. Meidän muuttamiset ovat vaikuttaneet välillisesti siis moneen muuhunkin, eikä sitä voi vähätellä tietenkään.

Meille tämä maailman tila ei ole kertaakaan nostanut pintaan ajatusta, että haluaisimme muuttaa takaisin Suomeen. Olisimme eri tilanteessa, jos uudessa asuinmaassamme olisi surkea terveydenhuolto ja muutenkin epävakaa meininki, mutta täällä on ihan hyvä ihmisen olla. Muuten ajatus Suomeen muutosta ei ole herättänyt meissä pandemian aikana turvan tunteita, päinvastoin. Jos voisimme, mehän jäisimme tänne ihan vallan, mutta nämä nyt on näitä. Vielä meillä ei ole pysyviä viisumeita, että katsellaan, mihin sen kanssa mennään. Konalla sanoin, etten ikinä enää haluaisi asua missään muualla, mutta olen sittemin muuttanut mieltäni. Kona oli mulle vähän kuin sellainen ensirakkaus, joka hurmasi mennessään, mutta jonka kanssa en kuitenkaan ihan vielä tiennyt, mitä pidemmältä suhteelta halusin. Nyt tiedän jo vähän paremmin ja täällä ollaan lähempänä totuutta.

Tällaista tämä nyt monille on. Me ei voida edes miettiä matkustussuosituksia, meillä kun ei ole tässä edes vaihtoehtoja. Ei me täällä mitään vankeja tietty olla, mutta jos ei päästä kotiin, ei lähdetä poiskaan. Täällä siis ollaan, kotona, kunnes päästään käymään niin, että voimme myös varmuudella palata loman jälkeen takaisin.