Maailman onnellisin, iloton maa

Olen syvällä kulttuurishokin sylissä. Tämä alkoi Konalla jo vajaa vuosi sitten, ja nyt kotimaassa lomaillessa shokki on vain tujakoitunut. Saavuin vuoden jälkeen yksinkertaisesta saarielämästä takaisin maailman onnellisimpaan maahan, ja olen ahdistunut.

Totuin siellä gekonkakan ja ikihien keskellä muutamassa kuukaudessa liian hyvään: ihmisiin, jotka välittävät syvästi muistakin kuin vaan siitä omasta, pienestä piiristään ja yhteisöön, joka tukee tavoilla, joita en osannut odottaakaan. Tiedän, että suomalaisten sisimmissä sykkii suloiset sydämet, onhan perheeni ja useat parhaat ystäväni suomalaisia. Mutta kulttuurisesti niistä ei kyllä jaella sen laajemmalle, sillä avunannot, tsemppaavat sanat, kehut ja kiitokset jaetaan yleensä vain niiden omien ihmisten kesken.

Kulttuurisesti jokainen on Suomessa oman onnensa seppä ja elämä on sitä mitä teet siitä. Maailmalla naapurista, kaukaisestakin, pidetään huolta. Elämää eletään laajoissa yhteisöissä ja jokainen saa tuntea kuuluvansa johonkin. Oman ryhmän ulkopuolisiin ihmisiin voidaan suhtautua avoimesti ja positiivisesti ja juhliin voi aivan hyvin kutsua ihmisiä, joita ei ole koskaan ennen edes tavannut.

IMG_8907

Olen myös vanhemmuuskriisissä. Heti Konalla laitoin merkille, kuinka käsittämättömän kärsivällisiä ystäväni olivat lapsiaan kohtaan. Siinä, missä minä olin oppinut kontrolloimaan omiani (kannattaa nyt heti tehdä niin kuin pyydän, muuten et saa katsoa elokuvaa myöhemmin), he kasvattivat lapsiaan molemminpuoleisen kunnioituksen vallitessa. Virheitä ei pyritty etukäteen sahaamaan lapsesta irti, vaan niitä käsiteltiin rauhakseltaan sitä mukaa, kun asioita ilmaantui. Lasten annettiin olla ja mennä ja kaatua naamalleen, niin fyysisesti kuin kuvaannollisesti. Mun kasvatustyylini on vahvistanut lapsissani ulkopuolelta tulevaa kontrollia, heidän tyylinsä taas sisäpuolelta tulevaa kontrollia. Monet tuntemani lapset osaavatkin totta tosiaan tehdä viisaita ja vastuullisia valintoja ihan ilman mitään uhkailuja tai rangaistuksen pelkoa. Kyllä ne omatkin toki osaa, mutta se ei kyllä ole minun erinomaisuuteni ansiota.

Ei kaikki, mutta joku osa tavastani kasvattaa nousee puhtaasti suomalaisuudestani ja tiukassa istuvassa tottelevaisuuden odotuksesta. Mä en kuitenkaan ihan oikeasti halua kasvattaa lapsia, jotka ovat tottelevaisia. Mä haluan kasvattaa lapsia, jotka ajattelevat itse ja oppivat kantamaan vastuun teoistaan. En vaan nyt tosiaan vielä ihan tiedä, miten.

Mä haluan karistaa itsestäni kaiken sen, mikä on sitä huonoa suomalaisen kulttuurin tuotetta, sitä, mitä en aiemmin edes osannut itsessäni kyseenalaistaa. Kaikkea sitä, minkä olen niellyt kokonaisena vain siksi, että näin täällä nyt ollaan ja eletään ja tällä tavoin tämän nyt vaan kuuluu olla ja sääntöjä noudattaa. Mä tiedän, etten pääse lasten kanssa sinne, minne haluan heitä viedä sillä tyylillä, millä olen aiemmin vetänyt, mutta ihan vielä ei ole kirkastunut, miten tästä eteenpäin.

IMG_8248

Amerikkalaislapset eivät mitenkään erityisesti riehuneet Havaijilla, mutta heillä on siellä paljon enemmän tilaa olla ja elää. Me ollaan nyt jo saatu osaksemme vihaisia mulkoiluja kaupungilla, kun kulkueemme viisi lasta on olleet innoissaan jostain keskenään. Jopa amerikkalaiset ystävämme sanoivat, että suomalaiset tuijottavat. Se on tuntunut musta ihan kamalalta. Jotenkin meidän iloinen, englantia puhuva revohka on onnistunut ärsyttämään joitakin ohikulkijoita parit viime päivät. Paitsi silloin, kun jokainen istui jokaikisen bussi- ja junamatkan aivan hissukseen paikoillaan, kun selitin, että tässä kulttuurissa sellaista käytöstä arvostetaan ihan erityisesti. Julkisissa kulkuvälineissä ei sairasta huudella. Ja ai että kun olivatkin nätisti, kehut tosin saivat vain vanhemmiltaan.

Suomessakin voi tietysti mennä vastavirtaan ja kasvattaa aivan tasan niin kuin haluaa. Voisin sen kuvitella olevan vaan vähän työläämpää ilman yhteisön tukea. Konalla mun jokainen ystävä veti mua joka päivä kohti parempaa vanhemmuutta. Näytti omilla valinnoillaan valoa sinne mun kärsimättömyyteen ja omalla armollisuudellaan alleviivasi mun risteyskohtia äitinä. Enkä mä ennenkään ollut mikään huono äiti, päinvastoin, tämä ei ole nyt yhtään sellainen laulu. Mä en vaan halua olla sellainen äiti, joka ei uskalla kyseenalaistaa sitä, miten asiat pitää tehdä, koska tämähän nousee yleensä vain kulttuurista, jossa on elänyt.

Muualla kasvaa nimittäin Suomeen verrattuna paljon iloisempia ja vapaampia lapsia. Heillä on monilla myös todella iloiset ja vapaat vanhemmat. Näissä maissa ei ehkä satele pisteitä onnellisuusvertailuissa, mutta mä haluan kyllä jatkossakin valita kaiken muun hyvän yli ilon. Ja vapauden.

Suomi – suhteeni kanssasi on erikoinen

Ensimmäiset kaksi viikkoa Suomessa ovat menneet hujahtamalla. Ekalla viikolla kärsimme karseasta aikaeroväsymyksestä ja haimme tuskaisesti uutta unirytmiä. Samalla olemme päässeet viettämään huippua aikaa ystäviemme kanssa: grillailua terasseilla, löhöämistä sohvilla, paljon jäätelöä. On ollut niin ihanaa olla täällä. Yksi vuosi poissa ei ole vaikuttanut mihinkään, ja ystävien kanssa ollaan jatkettu ihan siitä, mihin viime kesänä jäätiin.

Omia fiiliksiä on silti vaikea pukea sanoiksi. Suomesta on nyt virallisesti tullut meille maa, jossa on kiva käydä. Edelleen ainoa meistä, joka jäisi mieluummin tänne, on Esikoinen. Hän sujahti vanhoihin kuvioihin nopeammin kuin veitsi kuumaan voihin ja on juossut vanhoilla kotikulmillaan kavereidensa kanssa kuin ei olisi missään ikinä käynytkään. Helsingin naapurustomme oli sellainen yksi iso melukylä, jossa lapset tulivat ja menivät ja joita ruokittiin sitä mukaa, kun niitä ovesta keittiöön asteli. Saimme jokainen naapureistamme hyviä ystäviä. Pääsimme viime viikolla jopa käymään edellisen kotitalomme sisällä, mikä oli kokemuksena hämmentävä. Katselin kauniin talon ihanaa, vaaleaa lattiaa ja sen tyylikkäitä kaapistoja ja mietin, että asutaankohan me enää ikinä näin kauniisti. Olo oli haikea, mutta en siltikään tekisi mitään toisin. Nyt taidan kuitenkin olla vasta tajuamassa, miten iso päätös me viime vuonna tehtiin, kun myytiin ja annettiin melkein kaikki pois lähdön tieltä. Ymmärrän myös, miksi tällainen veto jää valtaosalta toteuttamatta, vaikka se jossain takaraivossa kiinnostelisikin. Oli se melkoinen riski kyllä, mutta nyt on helppo sanoa, että kaiken vaivan arvoinen ja ylikin. Emmekä me enää yksinkertaisesti osaisi elää sitä elämää, mitä ennen elettiin.

Vaikka mä rakastan Suomea, en koskaan tuntenut oloani täysin oikeaksi täällä. Sitä fiilistä on hirveän vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole sitä koskaan itse kokenut, mutta kyse ei ole pelkästään jostain seikkailunhalusta – vaikka myönnän, että sitä multa myös löytyy ihan riittävästi. Kulttuurisesti en vaan jotenkin ikinä kokenut ihan istuvani. Yhteisöllisyys muullakin kuin sen oman naapuruston tasolla antaa mulle virtaa ja musta on ihanaa rupatella niitä näitä vaikka kaupan kassan kanssa. Kuten Millakin ja monet muut ovat kirjoittaneet, nautin Konalla myös siitä, että lapset huomioitiin kaikkialla positiivisesti, enkä kertaakaan vuoden aikana kokenut, että olisivat olleet vaivaksi. Eivät kaikki näin tietenkään Suomessakaan koe – minä koin. Aivan liian usein. Meillä on ihan objektiivisestikin arvioiden tosi mukavat ja fiksut lapset, mutta Konalla sen näki myös muut kuin me ja he sanoivat sitä koko ajan ääneen, niin meille kuin heille.

 

Samalla siis, kun luopuminen on välillä edelleen tuntunut täällä haikealta, on se tuntunut täysin oikealta. En tiedä, osaisinko enää sopeutua elämään Suomessa.

Parhaat ystävämme Konalta ovat nyt täällä, viikon meidän kanssa ennen kuin jatkavat useammaksi viikoksi Norjaan. Veimme heidät heti mökille aikaerosta toipumaan. Ratkaisu oli kaikin puolin hyvä: omat muksut sai vedellä vanhassa pikkumökissä yhdentoista tunnin katkeamattomia yöunia, siinä missä ylämökin asukkaat yrittivät pysyä sängyissään edes neljään saakka. Päivisin pihaleikit ja saunominen kolmesti vuorokauden aikana piti univelkaisetkin muksut kiireisinä ja ihmeen hyvällä tuulella. Suomen luonto on kaunis, ilmat hellivät ja vieraamme ovat olleet ylen kiitollisia puhtaasta, oikeasta ruuasta. Esikoinenkin: hän on silminnähden ottanut lisää elopainoa hentoon varteensa jo näiden kahden viikon aikana. Ei vaan ole karjalanpiirakoiden ja uusien perunoiden voittanutta, jos häneltä kysytään. Ja toki kysytään.

Seuraavat pari päivää tulemme viettämään turisteina Helsingissä. Toria, Suomenlinnaa, Lintsiä nyt ainakin. Suomen kesä on kiva ja seura ensiluokkaista. Tästä tehdään hyvä kesäloma.

Miten matka meni?

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta jo monta päivää. Väsyneenä kirjoitellessa huomasin kuitenkin kuulostaneeni niin vanhalta ja raihnaiselta (miltä nyt just tietysti tuntuukin, mutta eipä alleviivata sitä sen enempää), etten viitsinyt julkaista mitään. Nyt sitten ajankohta tälle tekstille on jo ehkä vähän myöhäinen, sillä saavuimme Suomeen sunnuntai-iltana, mutta menköön silti.

Selvisimme tällä kertaa ihmeen hyvin lennoista Kona-LA-Tukholma-Helsinki. Tokihan sellaista pientä säätöä oli siinä, mutta nyt jälkikäteen voi jo sanoa, että kauhean kivasti meni. Noin niin kuin aiheen huomioiden; ei se lentäminen maailman toiselta puolelta lasten kanssa ikinä mitään ihanaa ole.

Tällä kertaa lennettiin pitkä lento kuulkaa Norskin Premiumissa. Mä en ole eläissäni paremmissa luokissa aiemmin lentänytkään, mutta löysimme siipan kanssa näille tietyille päiville Momondon kautta hyvät tarjoukset, joihin ilman muuta tartuttiin. Isot penkit olivat kovasti mukavat ja käytävillä kävi jatkuva juomatarjoilu. Molemmat muksut nukahtivat Konan aikaan iltakasilta, kuten muutenkin ovat yleensä tavanneet tehdä.

Lento vaan lähti melkein kolme tuntia Losista myöhässä. Siinä sitä istua nökötettiin paikoillaan koneessa, kun henkilökunta ei saanut täsmättyä ihmismäärää boarding passien kanssa. Asiakkaiden laskemisoperaatiossa meni melkein kaksi tuntia, ja lopulta päästiin siihen tulokseen, että koneessa oli ihan oikea määrä porukkaa. Hirveen hyvä.

Olin kyllä iloinen, etteivät omat matkaseuralaiset olleet enää niin kauheasti milläänsäkään tästä. Siinä ne pelaili pelejään ihan tyynenä, eikä mun pään tarvinnut lähteä laskeskelemaan mitään ruoka- tai unirytmiaikoja tai mitään muutakaan. Isommat lapset sietää jo vähän enemmän kaikenlaista, mikä helpottaa elämää melkoisesti.

34447233_10160420763535203_5099912478725242880_n
Kuva ei liity mitenkään mihinkään – huomasitteko takana olevan joulukuusen?

Premiumissa penkit menevät toki tavallista enemmän kumoon, mutta en mä silti saanut juuri yhtään nukuttua. Torkuin muutaman tunnin ajan siinä jalat puuduksissa ja pää vinossa, vaikka kuinka oli niskatukityynyä ja silmäsuojuksia. Esikoinen taas ponnahti hereille 4,5 tuntia nukuttuaan ja Kuopus veteli tapansa mukaan sikeitä koneen aamiaiseen asti. Konan aikaan, jossa sisäinen kellomme tietysti vielä oli, aamupala tarjoiltiin reippaasti klo 2:30 ja kone laskeutui klo 3:30, jolloin myös jatkolentomme Suomeen lähti. Arvatkaa, odottiko kone meitä.

No ei tietenkään. Meidän olisi pitänyt laskeutua Suomeen silloin, kun seisoimme väsyneinä Tukholmassa jonossa odottamassa tietoa, että mahdummeko iltakoneeseen. Oli kieltämättä aika vaikea olla putoamatta siinä itsesäälin syvään alhoon. Lapset olivat niin puhki, että ärsyyntyivät toistensa olemassaolosta heti, kun piti taas jaksaa kävellä yhden turvatarkastuksen läpi. Molemmat nyyhkivät vuoron perään milloin mistäkin aiheesta, kunnes taas nauroivat hysteerisesti omalle pieruhuumorilleen. Piirrettyjen ja suklaakeksien voimin jaksettiin jotenkuten se neljän tunnin odotus kentällä. Sitten vikalla lennolla mulla olikin seurana kaksi sekoilijaa, jotka innon ja jännityksen noustessa täysin univelkaisina puhuivat lakkaamatta, suurimman osan aikaa kaikkea täysin järjetöntä. Välillä suomea ja sitten taas englantia. Kentällä meitä vastassa oli perheen lisäksi ystäviä, jotka olivat ottaneet asiakseen kysyä, milloin saavutaan ja saako tulla vastaan. Heitä ei haitannut edes uusi, iltamyöhäinen laskeutumisajankohta. Aivan siinä pieni itku tuli.

34484296_10160420758995203_4426581148537192448_n

Nyt sitten on päällä sellaista pientä aikaerorasitusta. Kyllä te tiedätte: väsyttää aivan tajuttomasti, mutta ei tule uni vaikka yrittäisi, paitsi silloin kun ei ehkä pitäisi. Mitään ei muista ei ymmärrä eikä yhdistä. Ruoka ei maistu, mutta suklaata ja kahvia vois kyllä ottaa. Ja melatoniinia – sillä saa unen päästä uudestaan kiinni keskellä yötäkin, kun pirteänä herää mukamas uuteen päivään klo 1:30.

Suomeen tuli kylmyys samana päivänä, kun me saavuimme. En tiedä, pitäisikö tästä päätellä jotain. Olemme tietenkin aivan jäässä jokainen, mutta etenkin minä ja siippa myös aivan onnessaan siitä, että nyt saa taas olla vaatteet päällä. Siis mulla on ihan kuulkaa housut jalassa! Ekaa kertaa melkein vuoteen!

Helsingissä on ihana olla. Tuntuu muutenkin niin kivalta olla Suomessa, mutta eniten siksi, että me ollaan täällä nyt vaan lomalla. Meidän henkinen koti on Konalla. Mä jo niin toivon ja odotan, että päästään sinne kesän jälkeen takaisin. Tästä lisää ensi jaksossa.