3rd Culture Kids, juurettomat

Kolmannen kulttuurin lapset, eli lapset, jotka kasvavat suurimman osan lapsuuttaan muualla kuin vanhempiensa kotimaassa tai siinä maassa, joka passin mukaan on heidän kotimaansa, ovat nykyään paremmin ymmärretty ryhmä kuin aiemmin. Osa näistä lapsista kokee lapsuudessaan vielä useampia muuttoja ja tästä näkökulmasta mä nyt itse asiaa lähestynkin, meidän toisen, kansainvälisen muuton lähestyessä. Meillä ei määritelmän mukaan ihan vielä kasva 3rd Culture Kidsejä, mutta jos saamme Australiaan kahden vuoden viisumit ja sinne ainakin siksi ajaksi jäämme, on Kuopus siinä vaiheessa ollut elämästään jo puolet ulkomailla, Esikoinenkin kaksi kolmasosaa. Ja siinä vaiheessa molemmilla ensimmäinen osa elämästä on eletty Suomessa, seuraava Havaijilla ja vielä yksi Australiassa. Siinä voi jo lapsikin vähän aikaa miettiä, että mistä mahtaa olla kotoisin, tämä kolmannen kulttuurin lapsi.

Näistä ulkomailla kasvaneista lapsista kirjoitetaan onneksi nykyään enemmän, vähän niin kuin kaikesta muustakin. Erilaisia artikkeleja lueskellessani löysin myös terapiapalveluja juuri tälle tietylle ryhmälle sekä listoja, miksi ulkomailla kasvamisen positiiviset puolet peittoavat negatiiviset mennen tullen. Jokaiselle jotakin. Näissä lukemissani teksteissä vanhempia ohjattiin antamaan aikaa surulle ja kysymyksille ja sille, ettei oleteta lasten vain hiljaa hyväksyvän sitä, mitä edessä on. Kaikesta ei tule yrittää tehdä iloista ja yritys keskittyä positiiviseen voi tulla vastaan myöhemmin padottuina tunteina, joita ei koskaan saanut kotona ilmaista. Yhtenä käytännön vinkkinä sanottiin myös, että lapsille kannattaa pitää lähteissä kunnon läksiäiset ja auttaa heitä sanomaan hyvästit: hyvin suljettu ovi takana auttaa avaamaan uusia edessä. Ja tietysti, kuten kaikessa muussakin, jokainen perhe on erilainen ja lapset yksilöitä, että mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi naapurille. Näinhän se aina tuppaa kaiken kanssa menemään.

Mä en osaa oman kokemukseni valossa samaistua omiin lapsiini. Kasvoin landella, vaikkakin kutakuinkin pääkaupunkiseudulla, samassa talossa kaksivuotiaasta teiniksi. Kävin samojen ystävien kanssa koulua ekasta lukioon, kävimme samat tanssikoulut, musaluokat, kerhot ja teinimenot. En silti koe, että juureni olisivat mitenkään syvällä tämän kyseisen kylän maaperässä; ennemmin olen aina juurtunut ihmisiin (ja me olemmekin edelleen ystäviä näiden kyseisten kylän kasvattien kanssa), en vielä ainakaan kovin tiukasti paikkoihin. Ainoana poikkeuksena on meidän kesämökki, jonne mennessä mun mieli asettuu aina välittömästi niin rauhallisiin maisemiin, että kaipaan sinne maailmalta varmaan aina ja tulen siellä käymään Suomessa ollessa niin paljon kuin mahdollista. Etelä-Karjalaan siis kotimaassa kaipaan, jos jonnekin.

Näyttökuva 2019-4-3 kello 8.37.13

Mä en halua enää Perthin jälkeen muuttaa muualle kuin sitten korkeintaan takaisin Suomeen, mikä sekin tulisi taas olemaan meille kaikille yksi iso kriisi, koska mikään muu ei ole muuttunut kuin me neljä tosi paljon. Lapsilla siis varmasti on edessä nämä kysymykset, että mihin he kuuluvat ja kulttuurisesti istuvat ja mistä tulevat ja missä on koti. Suomi on meille kaikille rakas ja kulttuuri monin tavoin oma, mutta silti osittain vieras, koska omaan itseen on tarttunut huomaamatta materiaalia maailman toisilta laidoilta. Lapsen on tällaista vaikeampi käsittää ja laittaa sanoiksi, että miten joku tuttu voi tuntua osittain myös niin kummalliselta ja miksi uudessakaan maassa asuessa ei välttämättä tunne kuuluvansa täysin joukkoon – onhan kotoisin muualta. Tässä vaiheessa muuttoa molemmat ovat onneksi kohtuullisen innoissaan uudesta, vaikka varmistelevat jo, että pidetäänhän sitten yhteyttä kavereihin täällä tai ainakin nähdään niitä edes kerran vuodessa. Toivottavasti onnistuu. Aika pieniäkin ovat 6- ja 8-vuotiaat vielä, mikä osaltaan helpottaa vähän kaikkea.

Kansainvälisen koulun käyminen usein jeesaa muuttajia, sillä näissä kouluissa on yleensä paremmat edellytykset auttaa lapsia sopeutumisessa kuin kouluissa, joissa normaalisti kukaan ei muuta ikinä minnekään. Myös näitä kouluja käyvät lapset ymmärtävät toisiaan lähtökohtaisesti paremmin kuin sellaiset lapset, jotka ovat olleet koko elämänsä aloillaan. Meidän lapsilla tulee Australiassakin olemaan ympärillään kavereita, jotka ovat kokeneet muuttoja ja maailmoja kuten he, eivätkä siten tule olemaan Havaijin-kokemuksensa kanssa mitenkään ihmeellisiä tai erilaisia. Niinpä meidän saareutuneet vekarat voivat puhua vapaammin näistä vuosistaan pelkäämättä leimautumista tai sitä vanhaa laulua, joka kuulemma edelleen soi, että mitä ne nyt tossa leijuu, kun ulkomailla asumisesta puhuvat.

Me ollaan aika paljon yritetty nojata omissa päätöksissä siihen, ettei annettaisi pelon ohjata valintoja. Ainahan voi joku mennä rajusti pieleen, jäisi sitten aloilleen tai lähtisi eteenpäin. Rohkeasti sitä haluaisi tämän yhden elämänsä kuitenkin elää ja ottaa tähän yhtälöön lapset mukaan – tarkoituksemme ei toki ole tehdä mitään heidän hyvinvointinsa kustannuksella. Kyllä lapsetkin varmaan paremmin voivat sellaisten vanhempien kanssa, jotka kokevat olevansa vahvasti oikealla paikalla ja juuri siellä, missä pitää. Joko se on näin tai sitten vain itselleni suojaksi selitän.

51351602_1296822643783245_5758657687659216896_n

Itsestäänselvää on, että jokainen tavallinen vanhempi haluaa lapsilleen parasta. Myös me, jotka heitä ympäri maailman mukanamme kuljetamme. Vaakakupissa painaa toisaalta tieto siitä, mitä muutot voivat pahimmillaan heidän pienille sieluilleen tehdä kuin se, mitä kaikkea hyvää ja arvokasta he maailmalla asuessaan oppivat. Me tunnetaan meidän lapset tosi hyvin ja ainakin vielä heillä on kaikki kunnossa. Ikävästä on kyllä tullut molemmille kiinteä kaveri, sillä etenkin isovanhempien, serkkujen ja muutamien ystävien perään surraan aika säännöllisesti. Tästäkin huolimatta kumpikaan ei enää haluaisi muuttaa takaisin Suomeen. Ainakaan nyt. Ikäväkin voi siis olla sellainen tosiasia, jonka kanssa nyt vaan eletään ja mennään eteenpäin. Eikä meillä Suomeen muutto enää mitään ikävän tuntemista korjaisi, koska sittenhän olisi kuitenkin ikävä takaisin tänne. Kolmannen kulttuurin lapset tuskin pääsevät ikävästä eroon enää missään kohtaa elämäänsä.

Meidän lähipiiri on tsempannut meitä alusta saakka ja ystävät pitäneet päätä pinnalla silloinkin, kun itseä on ahdistanut. He ovat aina olleet positiivisia ja muistuttaneet valintojemme hyvistä puolista niinä hetkinä, kun itse näitä muuttoja ja niiden järkeä on hetkellisesti kyseenalaistanut. Monessa kohtaa kuitenkin tämän kuplani ulkopuolella on edelleen tullut eteen arvostelua siitä, että muuttajat kasvattavat lapsistaan juurettomia. Tähän sanoisin, että voi ollakin. Aika sen vasta näyttää. Mutta jos lapsistani kasvaa juurettomia, toivon, että saisivat sitten edes siivet selkäänsä.

Rohkeudesta

Tiedättekö, kuinka joillekin voi joskus käydä niin, että sanoo jotain, jonka myöhemmin haluaa vallan peruuttaa ja sitten selitellä, miten ei silloin tiennyt vielä mistään mitään, mutta tuli puhuneeksi kuitenkin? No nyt tiedätte, koska siis minähän joskus täällä blogissa sanoin, ettei Suomesta lähteminen mitään suurta rohkeutta meiltä vaatinut. Tämä repäisy kun oli vain looginen jatko sille, että oli halua ja aukesi mahdollisuus ja sitten siihen vaan tartuttiin. Mutta vähänpä tiesin, tästäkään yhtään mitään. Minähän olen ollut elämässäni monessakin kohtaa melkoisen rohkea. Lähinnä viime vuosina.

Olin tänne lähteissä rohkea, koska pystyin jotenkin vaientamaan kaikki mahdolliset selitykset ja (teko)syyt sille, miksi tämä olisi kannattanut jättää tekemättä. Hiljensin kutakuinkin onnistuneesti sen äänen, joka mulle varmaan päivittäin sanoi, etten oikeasti osaa enkä pysty ja että voisi sitä helpommallakin päästä. Rohkeutta on ollut kävellä muissakin tilanteissa päin omia pelkoja ja epävarmuuksia ja luottaa johonkin, mikä on oman kontrollin ja näkökyvyn ulkopuolella. Mennä vaan. Oli ihan älyttömän rohkeaa lähteä Suomesta kuin ei koskaan sinne palaisi, vaikka ei kukaan sellaista ole missään vaiheessa luvannut.

On sekin ollut tässä rohkeaa, että olen vaan luottanut siihen, että tämä kaikki on lopulta lapsillekin hyvä näin. Etenkin, kun suomalaisesti tyypilliseen tapaan aina ennen ajattelin, että nämä omat reissut pitäisi saada tehtyä ennen kuin lapset menevät kouluun, koska ei sitä sen jälkeen enää turhia muuteta. No, nyt on tämäkin ajatus muokkaantunut sikäli, että mun tavoitteena ei ole enää pysyä yhdessä osoitteessa hamaan tappiin, jottei lapsille tulisi elämässä enempää muutoksia. En mä toki muuttoja hakemalla haekaan, mutta jos sellainen tulisi vielä eteen, me se kestettäisiin. Lapsetkin.

58613016_287579172145060_8673733900775718912_n

Kaikki ne nuoret, joiden kanssa teen töitä, ovat tosi rohkeita. He ovat vihdoin päättäneet kohdata ne oman menneisyytensä haamut, jotka otteellaan estävät elämästä hyvää ja tasapainoista, tavallista elämää. Ei sitä tarvitse maailman ääriin lähteä ollakseen rohkea. Joskus se pisin matka, jonka elämässään tekee, on matka oman itsen sisällä. Yksi mun paikallinen ystäväni taas kertoi mulle eilen illalla, että he haluavat vielä neljännen lapsen, koska tietävät, että katuisivat myöhemmin, jos eivät antaisi sille nyt mahdollisuutta. Mä en ole koskaan halunnut neljää lasta, mutta mua olisi aivan varmasti jossain kohtaa kaduttanut, jos ei oltaisi koskaan muutettu. Jääminen olisi ollut paljon helpompaa, mutta en kyllä enää osaisi kuvitellakaan meidän elämää ilman näitä ihmisiä ja kokemuksia, jotka täällä on tulleet eteen. Onko kaikessa ollut järkeä? Ei todellakaan. Mutta mä en jaksa uskoa, että kuolinvuoteellani tulen ihan kamalasti punnitsemaan elämäni merkitystä sillä, oliko meidän valinnoissa kaikki järki ja viisaasti pohditut probleemien puolet aina mukana.

Ja siis nythän tässä olikin juuri hyvä sauma astella framille tämän rohkeus-teeman kanssa, kun olen sitä nyt pari vuotta tässä jotenkuten kömpelösti harjoittanut. Tätä ennen menin kaikessa (tajuamattani kylläkin) aina varman päälle: valitsin opinnot niin, että varmasti ne läpäisisin, hain sellaisia töitä, joihin aika varmasti pääsisin ja pysyin sellaisessa kohtuullisen tiukassa, pettymyksiä etukäteen poissulkevassa turvaympyrässä. En sitä toki silloin ihan näin nähnyt, harvapa varmaan tietoisesti tällaisia valintoja elämällään tekee. Tai en tiedä, voihan olla että tekeekin, mutta mulla se oli kyllä enemmänkin sellaista itseltäni salaa touhuamista. Sitten olikin jossain vaiheessa pakko, kuten täälläkin melkein pari vuotta sitten kerroin, lopettaa jahkaaminen ja vihdoin tehdä niille omille toiveilleen jotain. Ainahan sen jälkeenkin on löytynyt niitä muttia ja hyviä perusteluja jättää tekemättä, mutta niitä nyt löytää aina ihan etsimättäkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä toivon, että lapsetkin oppivat tästä elämänsä jaksosta taitoa uskaltaa enemmän. He ovat nähneet sen, miten sitä ensimmäistä askelta otettaessa ei vielä välttämättä tarvitsekaan tietää seuraavaa. Kyllä se jää kantaa. Kulman taakse ei näe kukaan kuitenkaan, eikä huomista yksikään meistä voi kontrolloida. Ehkä tämä on ollutkin mulle yksi tämän ulkomaanvaiheen isoimmista läksyistä; oppia edes vähän paremmin lepäämään siinä, ettei tiedä mistään mitään.

Nyt me mietitään taas meidän seuraavaa askelta. Kovasti toivon, että saisimme selvyyksiä jo tässä seuraavien viikkojen aikana, mutta en kyllä siitäkään voi taas olla mitenkään varma. Aikataulut kun eivät varsinaisesti ole olleet puolellamme viime aikoina. Nyt kun olen parin vuoden ajan tehnyt asioita myös välittömän mukavuusalueeni ulkopuolella ja tulin sitä myötä kerrankin tekemään myös jotain rohkeaa, oikeasti olen myös melkoisen kärsimätön. Millähän sitä saisi pienemmälle?

Välitiloissa

Meillä on ollut kohtuullisen leppoisaa tässä viime viikot. Töissä on ollut aika rauhallista ja olen aamuisin suorittanut vähän niin kuin huvikseni Cognitive Behavioral Therapy Practitioner sertifikaattia udemy.comissa. Välitilailu ottaa enenevässä määrin päähän tällä hetkellä, enkä malta odottaa, että tulevat kuviot selvenevät ja varmistuvat. Niistä lisää ensi jaksossa.

Eräs mainio ystäväni kävi täällä Kalifornian kodistansa käsin lomailemassa ja tekipä muuten hyvää istua päivän pitkän ihmisen kanssa, johon on tutustunut yli 20 vuotta sitten. Parasta oli ehkä sellainen disclaimereiden poissaolojen loisto: jokaisen sarkastisen vitsin tai valituksen jälkeen ei tarvinnut lisätä, että oikeastihan siis kaikki on hyvin ja kivahan tämäkin ja kiitollinen olen. Molemmat tiesi, että näinhän asiat noin pohjimmiltaan ovatkin, ja että huumorilla asioista valittaminen on vaan, no, huumoria. Rehti, suomalainen, suorasanainen sarkasmi pääsi päivän aikana ihan mittaviin suhteisiin, kun nyt kerrankin irti pääsi. Liekö yhteistä, kulttuurista huumorintajua vai vuosien mittaista historiaa välillämme, ettei tarvinnut enää toiselle mitään yhtään selitellä vai mitä lie, mutta kyllä kuulkaa raikasi. Ihanaa.

57581506_289965051909861_8059827570591399936_n

Muutenkin täällä on kyllä asiat ihan mukavasti. Lapsilla on koulua jäljellä enää kuusi viikkoa, jonka jälkeen kesäkuussa vähän säädetään, kumpi tekee mitäkin töitä ja millä aikataululla. Lomalla ollaan osittain sitten kesäkuun lopusta eteenpäin, Filippiineillä, ja elokuu melkein kokonaan. Jossain vaiheessa tässä yritetään saada viimeiset selvyydet meidän toista vuotta jatkuneeseen välitilaelämään. Mieli on tässä mennyt vähän kummalliseen tilaan, koska se ei nyt tiedä, että pitääkö valmistautua lähtöön vai ei. Odottaminen on mulle kohtuu vaikeaa ja sitä tässä nyt joutuu taas vähän tekemään. Tällaisessa epäselvässä tilanteessa pää ei tiedä, pitääkö jokaisesta rantapäivästä ikään kuin imeä kaikki irti, jos tätä ei kohta enää olekaan, vai voiko henkisiä matkalaukkuja alkaa laskemaan jo jonnekin. Tuossa juuri yksi ilta katselin auringonlaskua kyyneleet silmissä, koska en tiennyt, alkaako tämä vaihe meidän elämässä tulla kohti loppuaan vai ei. Ja ne kyyneleet nousi siis enemmän juuri tästä kummallisesta epätietoisuudesta kuin mistään muusta. Jotenkin tässä ollaan kuitenkin päätetty se, että Suomeen mennään jouluksi.

Nyt kuitenkin rauhoitutaan viettämään pääsiäistä. Käytännössä meille tulee kohta muutamaksi tunniksi lasten parhaat kaverit kylään (eli tosi rauhallista) ja sitten suuntaamme rannalle omien ystäviemme kanssa. Minnekäs muualle.