Blessed Are the Flexible

Kas näin sain taas tämän hiljalleen omaa eloaan elävän blogin hetkeksi ääneen. Olen täällä elänyt, kaikki on tuntunut yllättävän tavalliselta aina tuon tuosta ja silti on vielä aivan kamalasti edessä, että voin sanoa olevani täysin muuttanut tänne. Sydän tekee vielä osittain tuloaan, aika hidas on liikkeissään näköjään.

Yksi kavereistani muuttaa lähiviikkoina Konalta Oahulle. Ei kovin kauaksi lähtöpisteestä, mutta tarpeeksi kauaksi kuitenkin. Lupasi laitella mulle viestiä ja kysellä neuvoja uuden edessä. Useimmiten kylläkin tuntuu, ettei mulla ole kellekään muuttajalle mitään neuvoja antaa. Ei mitään muuta kuin se, että sumusta täytyy vaan painaa läpi ja oppia sietämään omaa ahdistusta, pelkoja, yksinäisyyttä ja epäilyksiä. Mä rakastan hyviä lainauksia ja just eilen satuin kuulemaan yhden, josta otin nyt kiinni: blessed are the flexible. Mulla ei ole mitään pitkää uraa muuttajana (ja toivottavasti ei tulekaan), mutta sen kyllä jo tiedän, että mitä enemmän oma mieli pystyy uusissa tilanteissa joustamaan, sitä paremmin lopulta kaaoksesta selviää. Jos omat odotukset ovat vain tietynlaiset ja toiveet tiukat, voi olla vaikeaa olla oikein koskaan tyytyväinen mihinkään. En sanoisi, että omaa rimaa on pakko muutoissa alentaa, mutta sen sanoisin, että riman sijaan voi ennemminkin ajatella jotain kuminauhaa. Sitä voi venyttää ja repiä samaan tapaan kuin mitä sopeutuminen tekee omille sisuskaluille, jos nyt sallitte tällaisen rehellisen kuvauksen muuttamisen joistakin mahdollisista sivuoireista.

Tässä eräs kolumbialainen yrittää ottaa hyvää kuvaa yhdestä suomalaisesta.

Perthissäkin, kuten varmaan aivan kaikkialla, ovat mielenterveysongelmat räjähtäneet tänä vuonna aivan käsiin. Jatkan perjantaina taas kotikäyntejä ja huomenna aloitan kertaviikkoisessa vähävaraisten ruokailussa Community Counsellorina. Tämän liikaa omassa päässä vietetyn korona-ajan jälkeen tuntuu taas hyvältä päästä tekemään kunnolla töitä ja keskittymään aivan eri kaliiberin asioihin kuin mistä itse olen keksinyt tässä murehtia.

Sellaista olen kyllä tässä ihan näin oman navan kaivelun hengessä kertaillut, että viimeisen kolmen vuoden aikana meillä on ollut yksinkertaisesti aivan liikaa muutoksia. Vapaaehtoisia muutoksia toki ja sellaisia, jotka koimme, että haluamme ottaa, mutta ei sekään yksin kaikkea ratkaise. Niin eilistä päivää saisi mun mielestä olla jo sellainen mitäs lähdit-ajattelu, joka kieltää kaikki tunnekokemukset sen ympäriltä, minkä on itse itselleen valinnut. Me valitsimme näin ja silti on ollut vaikeaa välillä. Kaikenlaisia tunteita on tässä noussut eikä pelkästään valoisia, eikä me silti muutettaisi valinnoistamme ainoatakaan. Sellaista voi olla elämä. Blogiani alusta asti lukeneet tietävätkin kaikki kommelluksemme, mutta ihan näin muistin virkistykseksi voidaan yhdessä ottaa pieni kertaus: kesäkuussa 2017 olimme juuri saaneet pakettiin talomme, jonka olimme aiemmin siinä keväällä myyneet ja muutimme silloin Havaijille vuoden viisumilla. Kesäkuussa 2018 pakkasimme Konalla kaiken omaisuutemme uudestaan laatikoihin, laitoimme laatikot varastoon ja lähdimme Suomeen uusimaan viisumeitamme. Palasimme Konalle uuteen asuntoon elokuussa 2018, jälleen vuoden viisumeilla. Viime vuoden keväällä siirtomme Australiaan alkoi näyttää todennäköiseltä ja päätimme tarttua mahdollisuuteen – ja pakkasimme jälleen omaisuutemme laatikoihin ja muutimme Konalta kesäkuussa 2019. Toki menimme Perthiin Manilan kautta, jossa vietimme siinä välissä kuukauden. Ja tämän ekan Australian vuoden aikana olemme ehtineet käydä sekä Suomessa että Myanmarissa ja elää tätä kummallista koronavuotta ja kotikoulua ja uutta koulua ja uusia ihmisiä ja töitä ja mitä lie. Ei mitään järkeä missään.

Niinpä olen tässä vuoden 2020 heinäkuun lopussa hirveän kiitollinen siitä, ettei meidän tarvinnut muuttaa minnekään tämän vuoden kesäkuussa. Tämän enempää en kestäisi muutoksia ehkä, en ainakaan nyt hetkeen, ihan sama, miten joustavalla mielellä eteenpäin puskisinkin. Nyt haluan tehdä tänne kodin. Ihan vaan olla ja hengittää. En haluaisi muuttaa minnekään ensi kesäkuussa, enkä kesäkuussa sen jälkeen. Paluumuuttaa emme ole halunneet pienintäkään hitusta missään vaiheessa, enkä usko sen muuttuvan seuraavien vuosien aikana mihinkään. Outo sanoa näin, mutta tänne me varmaan kuulumme. Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia. Olkoon Australia nyt jonkinlainen päätepiste, ainakin joksikin aikaa. Saa tulla vettä ikkunoista sisään ja jäätyä varpaat talvisin ja ottaa aikaa saada ystäviä ja oppia kunnolla ajamaan tien vasemmalla puolella ja olla ymmärtämättä vahvaa aussiaksenttia. Viisumit ovat voimassa vielä muutaman vuoden ja jos se meistä on kiinni, soisivat saavan jatkoa vielä senkin jälkeen vähintään samanlaisen satsin, ellei pidemmäksikin aikaa. Ristissä ovat sekä sormet että varpaat.

Koti on siellä, missä ollaan yli vuosi

Ennen kun me muutettiin tänne Perthiin, me valmistauduttiin henkisesti siihen, että eka vuosi täällä tulee olemaan vähän vaikea. Konalla oli hyvä, eikä sieltä ollut helppo lähteä – olkoonkin, että se oli meidän aivan kaiken kannalta parempi niin. Sydän ei vaan aina kuuntele järjen ääntä, vaikka järki kädenväännössä voittaisikin. En kuitenkaan millään määrää osannut valmistautua siihen, että tämä eka vuosi ihan näin raskas olisi.

Mulla on tässä viime aikoina omat fiilikset muuttuneet yhtä nopeasti kuin koronakevään rajoitukset. Kaksi viikkoa sitten itkin taas tai vielä tai ihan miten sen nyt haluaa nähdä, kun kaipasin Konan parasta ystävääni ja sitä koko sakkia ja rentoa saarikulttuuria ja kaikkea, mitä nyt vaan vaaleanpunaiset lasit silmillä voi Havaijilta kaivata. Koska vähän niin kuin turhan pitkittyneessä, yksipuolisessa erossa, minäkin muistelin vain niitä Konan parhaita puolia ja sehän se ei auta näkemään mitään elämässä alkuunkaan oikeassa valossa.

Meidän lähdöstä tulee kesäkuun lopussa täyteen vuosi. Aika on mennyt yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti, siihen on mahtunut paljon ja vähän ja sitten maailma räjähti ja räiskyy edelleen. Ja se on oikein, niin pitääkin. Ja kaikkien mullistusten keskellä mun pääni yrittää saada tolkkua sekä maailman tilasta että omasta paikastani täällä. Olen miettinyt kotia ja sitä, miksi toiset ovat sellaisia, että kokevat jonkun yhden paikan kodikseen ikuisesti eivätkä sieltä ikinä poistu ja me toiset, no, me ei olla sellaisia.

Toisaalta tunnen monet paikat nopeasti kodikseni ja toisaalta en yhtään mitään. En vaadi paljoa enkä edes pysyvyyttä voidakseni hyvin. Vielä joskus haluaisin oman pihan, mutta haluaisinko edes ajatuksena jonkun kodin, jossa vanheta hamaan tappiin, sitä en usko. Ehkä joskus, mutten vielä. Sellaistakin olen miettinyt, että onneksi en jäänyt vaan kotimaahan, koska vuodet ulkomailla ovat muovanneet mua ainoastaan parempaan suuntaan. Olen varma siitä, että joitakin asioita ei vaan voi oppia eikä ymmärtää, jos ei asu jossain vaiheessa maailmalla. En tiedä, onko näillä asioilla sellaista arvoa, että sillä nyt olisi mitään sen suurempaa merkitystä, mutta kyllä tässä ainakin oma maailmankuva ja ihmiskäsitys väkisin positiivisella tavalla venyy.

Näin noin vuoden verran täällä oltuamme olen vihdoin huomannut sellaista mukavaa tottumista asioihin, paikkoihin ja lähiseudun maisemiin, että sitä voisi jo ihan kotiutumiseksi kutsua. Pyörälenkillä tulee nykyään aina fiilis, että onpas meillä nätti kotiseutu nykyään ja näin talven kynnyksellä valtava ilo siitä, että kolmen sateisen kuukauden päästä onkin jo taas kevät ja parinkympin lämpötilat. Elämässä on jo joitakin ihmisiä, joita ilman en enää osaisi ajatella olevani. Mieli on vähemmän Konalla ja enemmän paikalla. Risaisesta alusta huolimatta elämä on paljon rikkaampaa nyt kuin se olisi ollut ilman tätä kokemusta.

Lapset nukkuu välillä torkkupeiton alla, jonka saivat mummiltaan joululahjaksi. Siinä lukee isoin kirjaimin Home is where the heart is. Vaikka noin periaatteessa ajattelenkin asian olevan näin, joskus sydän ei vaan oikein seuraa perässä. Pää tietää, missä mennään ja kroppakin kulkee minne käsketään, mutta sydänparka jää usein eteiseen itkemään, ettei ollut kyllä vielä ollenkaan valmis näihin jäähyväisiin. Niinpä koti toki onkin siellä missä sydänkin, mutta joskus vasta noin vuoden jälkeen. Sanoisin nimittäin, että tällaisen ajan se ottaa, kunnes asettuu. Ja nyt me ollaan täällä, eka vuosi kohta takana ja tuntuu, että aletaan olla aloillamme jo ihan oikeasti sydäntä myöten.

Miten täällä oikein ollaan?

Vieläkin tuntuu vähän oudolta sanoa näin, mutta tämä loppukesä ja alkanut syksy täällä Ausseissa on mennyt ihan järkyttävän nopeasti. Mä en voi uskoa, että meidän muutosta tulee ensi kuussa täyteen tasan vuosi. Muistatteko, kun viime kesäkuussa kerroin teille, miten järjetön meidän lähtö Konalta oli? Kaikki tapahtui lopulta aivan liian nopeasti. Me oltiin jo viime vuoden helmikuussa ostettu liput työhommiin Filippiineille, mutta ei tiedetty kuin vasta toukokuussa viime vuonna, ettei palattaisikaan sieltä takaisin Havaijille. Luulen, että säilytin järkeni lähinnä vakaan ja positiivisen puolisoni ansiosta, vaikka täytyy sitä kai itselleenkin osata krediittiä antaa, etten itkenyt siinä niiden lähtöviikkojen kuluessa kuin ehkä kahdesti. Siis sen sekoilun takia – surua ja lähtöä itkin kyllä aina, kun näin parasta ystävääni.

Perthiin asettuminen on ollut monin verroin hitaampaa ja vaikeampaa kuin meidän asettuminen Konalle oli. Tuossa yksi päivä lapsetkin alkoivat puhella, että ikävöivät Konalle ja haluaisivat sinne takaisin. Siinä asiasta jutellessa pyysin, että osaisivatko lapset listata viisi asiaa, jotka ovat täällä paremmin kuin siellä. Lista syntyi niin vauhdilla, että totesimme yhdessä, että Havaijille meitä kaikkia tosiasiassa vetäisi takaisin enää vain ystävämme, ei mikään muu. Ihmisten jättäminen on muuttamisen kipein puoli, jos minulta kysytään. Ja on mulla ollut tässä hetkiä, jolloin olisin ollut valmis pakkaamaan kaiken uudestaan laatikoihin ja syöksymään ensimmäisellä lennolla takaisin vain, koska Havaijille jäi ne ihanimmat tyypit.

(Kuvissa isä ja tytär, Konan ystäviä ja esimerkki kuvasta, jollaisia lähettelen häpeilemättä ystävilleni Suomeen vain kertoakseni, että olen kasvattanut tässä hiuksia. Olkaa hyvä.)

Muuten Perth on parempi, mutta välillä tulee päiviä, jolloin se ei vaan tunnu riittävän. Istuisin mieluummin vaikka tikunnokassa, jos saisin istua siellä läheisten ystävieni kanssa. Täällä meillä on jo ihan mukavasti ihmisiä ympärillä, kavereita, potentiaalisia ystäviä, hauskaa seuraa. Mutta jos nyt saan vetää mutkia suoriksi ja vertailla kulttuurien erilaisuuksia, sanoisin, että minä koin amerikkalaisten olevan ihan älyttömän paljon nopeampia tutustumaan kuin monet australialaiset seuralaisensa. Mä koin elämämme Havaijilla niin, että kaikki kutsuttiin aina mukaan kaikkeen, ketään ei jätetty ulos. Jos oli juhlat tai vaan tavallinen, jokaviikonloppuinen rantahengailu, kaikki olivat tervetulleita sekaan ja koskaan ei oikeastaan etukäteen tiennyt, ketä siellä oli vastassa. Uusiin ihmisiin suhtauduttiin aina uteliaan ystävällisesti ja siksi mä tunsin itseni niin tervetulleeksi aina ja kaikkialla Konalla ollessamme. Täällä mulla on enemmänkin sellainen olo, että ihmiset tässä arjessa antavat toisilleen tilaa, kaikki kun eivät ole koko ajan kyselemässä taustojani tai etenkään kehumassa, miten upea olen. Ja nyt tämä on ollut vähän sellainen märkä rätti niskaan, koska satuin muuttamaan tänne juuri Havaijilta, of all places. (Tähän perään lienee aiheellista kertoa, että lähtömme jälkeen muhun on pitänyt tiiviisti yhteyttä ainoastaan paras ystäväni ja vähemmän tiiviisti kaksi muuta läheistä ystävääni.)

Ongelmahan ei oikeasti ole yhtään tämän maan ja sen ihmisten, vaan sen, että minä en vielä oikein osaa toimia tässä kulttuurissa. Yksi kuusikymppinen paikallinen kertoi mulle, että ausseilla on aina ovet auki, sen kuin marssit sisään vaan. Että he ovat aina valmiita hengailemaan, mutta ei sitä niin tarkasti tarvitse aina sopia. Mutta kun enhän minä nyt sellaista oikein osaa, koska minä marssin vain sellaisten koteihin, jotka jo tunnen hyvin. Muuten minä jään odottelemaan kutsua, mitä ei välttämättä aina samalla tavoin tule, varsinkaan jos edelliseen kotipaikkaan vertaa.

557B58C4-7E2C-4368-89F1-6BF1E409C8D6

Todellisuudessa tiedän, että nyt mun pitää vaan oppia, miten täällä eletään. Mun odotukset ystävyyssuhteille ei varmaan ihan vielä ole mitenkään kovin suorassa linjassa sen kanssa, miten täällä asuvat ne näkevät. Mä haen vielä vähän sitäkin, että ymmärrän, milloin on oikeasti aihetta tuntea mitäkin ja milloin sellainen tietty ulkopuolisuuden tunne nousee vain siitä, että meno nyt vaan on toisenlaista kuin se Havaijilla oli. Mä en vielä oikein hahmota, mihin porukkaan mä kuulun ja onko edes mitään porukkaa, johon yritän nyt kuulua. Vai onko kaikki vähän kaikkien kavereita ja tässä nyt sitten leppoisasti tutustutaan. En tiedä. Mutta pitkään tuntuu mulla menevän tällä kertaa, että opin (taas kerran) olemaan vertaamatta edelliseen ja ottamaan asiat neutraalisti vain niin kuin ne ovat. Ja ihan hyvinhän ne ovat, ihmiset ovat tosi mukavia ja vieraanvaraisia ja ystävällisiä, että sikäli kaikki on kunnossa. Ja tulevat kylään tai meidän kanssa piknikille, kun kutsutaan.

Varmaa ei ole elämässä kuin muutos. Elokuussa olemme olleet täällä vuoden ja ensimmäisen vuoden jälkeen helpottaa aina. Ehkä.