Kohta ne muuttaa kotoa

Meidän molemmat lapset on syntyneet lokakuussa, kahden vuoden ikäerolla. Joka vuosi tähän aikaan mä huomaan päivitteleväni ajan kulumista ja ihastelen niiden kauniita piirteitä. No sitä mä nyt teen joka päivä muutenkin, mutta joka vuosi tähän aikaan siihen liittyy vielä vähän enemmän syvyyttä. Miten ne voi olla taas vuoden vanhempia?

28417620_10160006376285203_1830059987_o

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Molemmat meidän lapsista on omilla tavoillaan sisukkaita, päättäväisiä ja voimakkaita. Molemmat ovat myös herkkiä ja lempeitä. Molemmat rakastavat vauvoja. Muuten ovatkin sitten hyvin erilaisia: toinen on introvertti, toinen ekstrovertti, toinen skeittaa, toinen tanssii, toinen on tarkka tavaroistaan ja toisella on kaikki aina hujan hajan. Toinen on ollut ekaluokan alusta aina napakasti ovella odottamassa, koska lähdetään, ilman patistamista, kun toinen laulaa, pyörii, häärii ja lopulta suuttuu, kun hänelle ei ole annettu tarpeeksi aikaa pakata reppua ja kohta myöhästyy koulusta kaikki. Toinen piirtää mallista paremmin kuin äitinsä ja toinen on ajattelussaan niin luova, ettei välillä saa logiikan päästä kiinni. Maailma on joskus liian neliskanttinen ja rajattu joidenkin yksilöiden tarpeisiin.

Aika on mennyt nopeasti, vaikka tietysti yhdeksään vuoteen on kaikenlaista mahtunut. Olemme perheenä asuneet yhteensä seitsemässä kodissa näiden yhdeksän vuoden aikana, mikä nyt ei ole mikään ideaali, mutta toisaalta, ei siihen kukaan hajonnutkaan ole. Mä tykkään olla vanhempi paljon enemmän nyt kuin silloin uhmaikäsekoilujen aikaan tai etenkin silloin, kun toinen sekoili ja toinen oli vaarassa horjua ensiaskelineen autotielle. Sellainen jatkuva aivojen fight or flight-asento ei kyllä kuulu omiin suosikkeihini ja siksi nykyään onkin paljon kivempaa kaikilla. On ihanaa, kun mullakin on tilaa ympärillä ja aivokapasiteetti sittenkin tallella.

6A213990-DFC3-46B6-9099-DEF141B6BA77

Näyttökuva 2019-4-3 kello 8.37.26

45361706_2261991810751062_5924095240876064768_n

Mitä ajan kulumiseen tulee, niin sehän tässä just eilen kävi mielessä, että seuraavat yhdeksän vuotta tulee menemään vielä tätä edeltäjäänsä nopeammin ja kohta Esikoinen täyttää 18. Sain eilen jotenkin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti kiinni siitä, mitä kaikki nuorten aikuisten vanhemmat aina sanovat: aika tulee menemään hirvittävän nopeasti. Jotkut lisäävät myös loppuun ne iki-ihanat sanat nauti nyt. Ja kyllähän me kaikki se tiedetään, ettei kaikista vaiheista vaan yksinkertaisesti voi nauttia, mutta jos nyt jälkiviisaana jotain itselleni sinne alkuvuosiin sanoisin, niin ei kaikkea tarvitse myöskään ihan niin vakavasti ottaa. Jos osaisin jatkossa pitää kiinni siitä perspektiivistä, että onko tällä tilanteella mitään merkitystä 20 vuoden kuluttua ja jos vastaus on ei, niin ei ehkä kannata sen takia sitten hampaita kiristellä. Pick your battles. Ei se oikeasti ole niin justiinsa.

Mutta sain mä kiinni myös siitä nauti nyt-lauseesta jotenkin eri tavoin nyt, kun tähän ajan kulumiseen heräsin. Kyllä mä haluaisin nämä vuodet muistaa ennen kaikkea niin, että me tykättiin olla keskenämme ja että meillä oli hauskaa yhdessä. Mä ajattelin siis jatkossa keskittyä lähinnä viihtymiseen, jos mahdollista. Kun niin harvalla asialla oikeasti on pitkässä juoksussa yhtään mitään merkitystä – varsinkaan millään höyrytetyillä parsakaaleilla tai tasan tarkkaan kulkevilla rutiineilla – niin jospa meillä keskityttäisiin vaan siihen, että elämästä tulee hyvä. Sanon tämän nyt, kun lapset ovat sunnuntaiaamun raukeita ja katsovat piirrettyjä, minä juon kahvia ja kaikki on mukavasti. Voidaan palata tähän viihtymiseen jo vaikka tänään myöhemmin, kun ensimmäinen sisarusten välinen täysin turha riita pamahtaa ilmoille. Mutta voisinko mä silti opetella olemaan enemmän zen, koska enhän mä siellä ole tappelemassa? Riidelkööt he, jotka siihen haluavat päivänsä käyttää, ehkä mä voisin opetella vetäytymään jonnekin omaan onnelliseen paikkaani siksi aikaa ja odottaa, kun rauha taas palaa ja voimme jatkaa sitä juuri lanseeraamaani yhdessä viihtymistä.

51951395_2375770939313430_8694990320988848128_n

Kysykää ensi vuonna tähän aikaan, miten onnistui. Silloin, kun lapset täyttää jo kahdeksan ja kymmenen ja olemme taas vuoden lähempänä sitä, että kohta ne muuttaa kotoa.

Kuka kesyttäisi kulkurin?

Olen tässä viime viikkojen aikana ehtinyt jo miettiä, että voisinko nähdä meidät asumassa täällä Perthissä aina. ’Aina’ on toki meidän kohdalla vähän muljahteleva käsite, mutta kuitenkin. Olen kävellyt pitkin kaupungin katuja, tuijotellut ihmisiä ja vetänyt keuhkot täyteen puistojen raikasta ilmaa ja leikitellyt ajatuksella, että me jäätäisiin tänne seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. En oikeasti osaa viedä tätä ajatusketjua edes kunnolla loppuun asti, mutta sen mä tiedän, etten halua takaisin kotimaahan. En ainakaan vielä. Mutta haluanko jäädä paikoilleni tännekään, sitä en tiedä. Muuttaminen on kyllä ihan karseeta, eikä sitä nyt huvikseen koko ajan viitsisi tehdä, mutta toisaalta maailma on suuri ja nähtävää olisi vielä paljon enemmänkin kuin tämä. Ja taas toisaalta, eihän sitä tarvitse näkemistä ja kokemista lopettaa, vaikka paikoillaan asuisikin.

Mutta eihän tällainen kulkurisielu osaa nyt tällaisia kunnolla edes ajatella. Olenkin tässä nyt vaihteeksi taas miettinyt, että onkohan mussa joku valuvika, kun en vaan ole koskaan haaveillut asuvani yhdessä kodissa tai rakentavani omaa pesääni jonnekin yhteen ainoaan maailman kolkkaan. Jonnekin, missä lapset voisivat koko elämänsä kasvaa ja sitten tulla käymään, kun ovat jo muuttaneet pois. Koska kun tässä nyt ympärilleen katsoo, niin kyllä aika harvassa on väki, jolla on tällainen samanlainen veto johonkin aivan muuhun. Ja välillä, mutta vain välillä, mä huomaan ajattelevani, että olen ehkä tässä mielessä vähän omituinen.

69848670_2208576452587865_7374970549635645440_n

Ja sitten taas sellainen ajatus tähän väliin, etten osaa kuvitellakaan, millaista on olla haluamatta asua maailmalla. Millaista voi olla, kun ei polta eikä pakota mikään, vaan omassa kodissa on hyvä eikä sieltä halua minnekään. Miten ihanaa, teille.

Helpompaa olisi kyllä elämä, jos haluaisin olla paikoillani. Jos en eläisi tällaisen niin maan voimakkaan seikkailugeenin kanssa, vaan tahtoisin vaan arkea. Tai no, arki se on arkea maailmallakin, mutta kyllä tähän elämäntyyliin silti aina jonkunlainen jännityselementti kuuluu. Tai ainakin enemmän ihmeteltävää. Ja mä en oikein tunne eläväni, jos en voi ihmetellä, venyä, haastaa itseäni ja etsiä rajojani. Ihailla maailmaa ja sen kauneutta ja imeä itseeni kaikkia sen ihmeitä. Vaellella ja tutustua uusiin ihmisiin, vaikka aina tulenkin pitämään kovaa kiinni niistä vanhoista. Olen ennenkin sanonut tämän, mutta sanon uudestaan: sitoudun herkästi ihmisiin, en niinkään rakennelmiin.

69872588_349828162566309_7475163323378434048_n

Lapset eivät oikein muuta elämää osaa itselleen ajatellakaan kuin tämän. Meidän vähän hullunkurinen maailmamme on heille ihan tavallinen. Helppoa se on vielä, kun ei ole muutakaan, mihin verrata. Nähtäväksi jää, miten he itse haluavat aikuisena elämänsä elää, paikoilleen juurtuen vai ympäriinsä lennellen. Vai jotain siltä väliltä.

Voiko kulkuria kesyttää? Ja toisaalta, pitäisikö edes? Koska kukapa sitä voisi oikeasti väittää tietävänsä, miten sitä kannattaa tämä yksi elämä elää.

Mikä meitä estää lähtemästä?

Mä olen täällä blogissakin useamman kerran toistellut, että kaikilla unelmilla on jonkinlainen hintalappu. Sitä pitää tässä elämässä kaikesta aina jotain maksaa, joskus kalliistikin, ja etenkin silloin, jos haluaa realisoida ne omat haaveensa. Niin kauan kuin todellinen mahdollisuus repäistä tulee eteen (eivätkä mahdollisuudet oikeasti yleensä vaan tule eteen, ne pitää ihan itse hakea), on kohtuullisen helppo sanoa, että haaveilee esimerkiksi ulkomaille muutosta ja olisi valmis tekemään melkein mitä vaan, että pääsisi lähtemään. Itsekin sanoin näin pitkään, vaikka monta vuotta siinä menikin, että aika oli kypsä ja oikeasti aloimme tehdä asioille jotain.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maapallo, kotimaamme mukaan lukien, on pullollaan ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan lähteä minnekään, vaikka halua löytyisikin. Suuri osa maailman väestöstä elää köyhyydessä, toiset kulttuurinsa puristuksessa, jotkut huoltajuuskiistojen keskellä. Joillakin on velkaa, toisilla sairautta. Täältä maailman toiselta laidalta ja tässä valossa tarkasteltuna musta onkin jotenkin kamalan surullista, että sitten on vielä olemassa se pieni suomalainen, äärimmäisen hyväosainen joukko, joka itse sabotoi omat mahdollisuutensa toteuttaa omat haaveensa. Vastaan tulevatkin omat pelot, todelliset tai keksityt, ja turhat paineet, jotka otetaan niskoille muiden odotusten kautta. Älkää ymmärtäkö väärin; pelkäämisessä ei ole mitään pahaa. Kaikkia pelottaa, ainakin vähän, ennen mitä tahansa suurta päätöstä. Mutta ehkä rohkeutta onkin liikkua niistä omista peloista huolimatta. Niinkin suuren asian kuin ulkomaille muuton edessä ei kyllä kellään ole takeita siitä, että tuleeko kaikki onnistumaan ja onhan se kieltämättä vähän kuumottavaa.

Kukaan ei voi saada kaikkea, eikä tilanne ole sen kummempi ulkomaille muuton kanssa. Lyhyeksi aikaa voi mennä helpostikin pyörähtämään maailmalle ja samalla vielä säilyttää työnsä ja asuntonsa kotimaassa. Mutta meille ainakin lähtöä edelsi talon, autojen ja huonekalujen myynti, töistä lähteminen sekä ystäville heiheiden sanominen määräämättömän pitkäksi ajaksi. Ei se helppoa ollut. Vaikka meillä kaikki päätyi lopulta hienosti (tai no, matkallahan tässä ollaan vielä), en ikinä sanoisi kellekään, että sinun kyllä kannattaisi myös tällä tavalla riskeerata ja jättää kaikki ja mennä kokeilemaan, koska mistäs minä voin tietää, että kannattaako se teillä. Ehkä ei kannata. Mutta sen voin melkein varmuudella sanoa, että sitä sisällä palavaa halua lähteä ei sammuta yksikään sijaistoiminta: ei mahtava työ, ei kerran vuodessa tehty ulkomaanmatka, ei hyvin toimiva perhe tai ihana ystäväpiiri. Koska minähän uskon, että toiset on vaan luotu liikkumaan. Ulkomaille muutto ei tietenkään korjaa kaikkea, eikä ratkaise ongelmia, mutta seikkailijan sielun se kyllä saattaa tyynnyttää.

Mä en ole kertaakaan meidän vähän kreisejä valintoja katunut, mutta olen mä monta kertaa heikkona hetkenä peilannut sinne omaan lapsuuteeni ja miettinyt, miten en nyt voikaan just niitä itselleni tuttuja (eli turvallisia) asioita omille lapsilleni tarjota. Aivan kuin mun pitäisi jotenkin toistaa lasteni elämässä se hyvä, mitä sieltä omien kouluvuosieni muistoista poimin. Tai aivan kuin lapset aivan välttämättä tarvitsisivat just jotain tiettyä ja etenkin stabiilia voidakseen hyvin, kuin eivät alkuunkaan kestäisi muutoksia, eksotiikkaa tai maiseman vaihteluita. Välillä olen saanut itseni kiinni siitä, että haikailen suomalaisen koulusysteemin perään ja nyt täällä Perthissä kaipaan takapihaa, jossa eräät voisivat temmeltää. Viimeksi eilen ikävöin Konan parasta ystävääni niin, että itku tuli. Kaikenlaista sitä mahtuu ulkosuomalaisenkin elämään, mutta en silti vaihtaisi mihinkään. Kaikista normaaleista ja vähemmän normaaleista haasteista huolimatta emme silti haluaisi asua nyt Suomessa, joten mennään näillä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka mä en valitsisikaan toisin, en silti tietenkään sano, että kaikkien pitäisi nyt perässä tehdä. Kenenkään ei tokikaan tarvitse lähteä yhtään minnekään. Kaikki eivät myöskään halua lähteä ja suurin osa ei voi lähteä. Niitä, jotka haluavat ja myös voisivat, on kuitenkin paljon enemmän kuin uskoisittekaan. Jos käytännön asiat pystyy järjestelemään, onkin enää jäljellä se, että voittaa ne oman pään sisällä olevat esteet ja alkaa nähdä hankaluuksien sijaan mahdollisuuksia. Olen viimeisen kahden vuoden aikana saanut lukemattoman määrän viestejä, joissa kysytään vinkkejä lähtöön ja puretaan omaa sydäntä, kun ei millään uskalla repäistä, vaikka haluaisikin. Etenkin Manilan köyhyyden keskellä mä mietin tätä paljonkin: siellä tuhansien ja taas tuhansien ihmisten vierellä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä eikä mitään mahdollisuuksia muutokseen ole, tuntui jotenkin irvokkaalta ajatella, minkälaisia näkymättömiä häkkejä maailman etuoikeutetuimpiin kuuluvat ihmiset itselleen luovat. Kun todellisuudessa monelle meille suomalaiselle koko maailma olisi auki, passi on valtakunnan parhaimpia, mahdollisuuksia ja suuntia olisi vaikka millä mitalla, rahaa, hyvinvointia ja työmahdollisuuksia riittäisi ja mikä tärkeimpänä, aina pääsee takaisin. Ja sitten se muuri lähteä nouseekin aivan valtavaksi jostain päänsisäisestä syystä X.

Mikä meitä estää lähtemästä?