Välitiloissa

Meillä on ollut kohtuullisen leppoisaa tässä viime viikot. Töissä on ollut aika rauhallista ja olen aamuisin suorittanut vähän niin kuin huvikseni Cognitive Behavioral Therapy Practitioner sertifikaattia udemy.comissa. Välitilailu ottaa enenevässä määrin päähän tällä hetkellä, enkä malta odottaa, että tulevat kuviot selvenevät ja varmistuvat. Niistä lisää ensi jaksossa.

Eräs mainio ystäväni kävi täällä Kalifornian kodistansa käsin lomailemassa ja tekipä muuten hyvää istua päivän pitkän ihmisen kanssa, johon on tutustunut yli 20 vuotta sitten. Parasta oli ehkä sellainen disclaimereiden poissaolojen loisto: jokaisen sarkastisen vitsin tai valituksen jälkeen ei tarvinnut lisätä, että oikeastihan siis kaikki on hyvin ja kivahan tämäkin ja kiitollinen olen. Molemmat tiesi, että näinhän asiat noin pohjimmiltaan ovatkin, ja että huumorilla asioista valittaminen on vaan, no, huumoria. Rehti, suomalainen, suorasanainen sarkasmi pääsi päivän aikana ihan mittaviin suhteisiin, kun nyt kerrankin irti pääsi. Liekö yhteistä, kulttuurista huumorintajua vai vuosien mittaista historiaa välillämme, ettei tarvinnut enää toiselle mitään yhtään selitellä vai mitä lie, mutta kyllä kuulkaa raikasi. Ihanaa.

57581506_289965051909861_8059827570591399936_n

Muutenkin täällä on kyllä asiat ihan mukavasti. Lapsilla on koulua jäljellä enää kuusi viikkoa, jonka jälkeen kesäkuussa vähän säädetään, kumpi tekee mitäkin töitä ja millä aikataululla. Lomalla ollaan osittain sitten kesäkuun lopusta eteenpäin, Filippiineillä, ja elokuu melkein kokonaan. Jossain vaiheessa tässä yritetään saada viimeiset selvyydet meidän toista vuotta jatkuneeseen välitilaelämään. Mieli on tässä mennyt vähän kummalliseen tilaan, koska se ei nyt tiedä, että pitääkö valmistautua lähtöön vai ei. Odottaminen on mulle kohtuu vaikeaa ja sitä tässä nyt joutuu taas vähän tekemään. Tällaisessa epäselvässä tilanteessa pää ei tiedä, pitääkö jokaisesta rantapäivästä ikään kuin imeä kaikki irti, jos tätä ei kohta enää olekaan, vai voiko henkisiä matkalaukkuja alkaa laskemaan jo jonnekin. Tuossa juuri yksi ilta katselin auringonlaskua kyyneleet silmissä, koska en tiennyt, alkaako tämä vaihe meidän elämässä tulla kohti loppuaan vai ei. Ja ne kyyneleet nousi siis enemmän juuri tästä kummallisesta epätietoisuudesta kuin mistään muusta. Jotenkin tässä ollaan kuitenkin päätetty se, että Suomeen mennään jouluksi.

Nyt kuitenkin rauhoitutaan viettämään pääsiäistä. Käytännössä meille tulee kohta muutamaksi tunniksi lasten parhaat kaverit kylään (eli tosi rauhallista) ja sitten suuntaamme rannalle omien ystäviemme kanssa. Minnekäs muualle.

Etuoikeutettu luopumaan

Olen ollut melkein kaksi viikkoa enemmän ja vähemmän sairaana ja mulla on ollut aikaa ajatella. Olen tuijotellut kotimme nykyään likaista kokolattiamattoa (!) ja koristeellisen tummia huonekaluja. Yhtäkkiä olen huomannut, etten enää elä oikein missään itselleni järkevästi jäsenneltävässä maailmassa: en todellakaan köyhyydessä, mutta en varsinaisessa paljoudessakaan. Työmme puolesta kohtaamme köyhyyttä ja kurjuutta molemmat, sekä täällä että ympäri maailman. Tämä, mitä meillä on, on enemmän kuin kukaan kohtaamistamme voisi koskaan toivoakaan. Ja sitten mussa kuitenkin edelleen asuu se etuoikeutettu suomalainen, joka tietää, mitä ylenpalttius on. Joka aiemmin asui kauniissa ja tilavassa, omassa kodissa ja saatteli lapsensa laadukkaan varhaiskasvatuksen piiriin. Joka tässä nykyisessä elämäntilanteessaan, tiukalla budjetilla ja pienillä tuloilla, mitään omistamatta muistaa, millaista se oli, kun vielä oli jotain omaa ja kun asiat ympärillä toimivat koneen lailla niin, ettei niiden olemassaoloa aina edes ymmärtänyt arvostaa.

Nykyään me elämme jossain jännässä välitilassa ja mä tunnen tällä hetkellä jotain kummallista outoutta molempiin suuntiin. Tunnen pistävästi, kuinka etuoikeutettu mä olen ja kuitenkin näen edessäni sen, mistä luovuin. Se, mitä me lapsillemme voimme tällä hetkellä ostaa, on säälittävää verrattuna aiempaan. Ja samaan aikaan tasan tarkkaan tiedän, että meillä – ja heillä – on aivan kaikki mitä me tarvitaan ja enemmänkin.

C90E3110-3F38-476A-A5A4-D6FB4915C8B3

Mä en ikinä osannut odottaa tällaista. Me lähdimme täysin omasta tahdostamme ja teimme omat valintamme, enkä tällä yritä piiruakaan sanoa, että valitsisin nyt toisin. Talon myynti ja tavaroista luopuminen oli helpottavaa ja me molemmat tiesimme, että meidän onnellisin elämämme ei olisi koskaan löytynyt siitä, miten me Suomessa elämäämme elettiin. Mutta en osannut kuvitella, että jossain kohtaa tämä meidän valintamme voisi viedä mun kaiken saaneen pääni tällaiseen kummalliseen kehään.

Puoliso on tehnyt täältä käsin reissuja sisällissotien runtelemiin, köyhiin maihin ja kesällä lähdemme koko perhe Filippiineille töihin. Täällä Konalla olemme olleet yhteistyössä tahojen kanssa, jotka ruokkivat paikallisia kodittomia ja viime viikonloppuna siippani johtama porukka kävi esiintymässä paikallisessa vankilassa. Oman oppilastyöni kautta elämän kaikki värit ovat edessäni joka päivä. Jokainen kerta muistuttaa, miltä näyttävät kipu ja köyhyys. Kärsiville on olemassa kasvot. Samalla musta ei karise pois se valkoisen etuoikeutetun naisen sisin, joka tietää, että voisin tiukan paikan tullen koska vain lähteä takaisin kotimaahani ja pystyisin aloittamaan alusta, jos haluaisin.

Mä tiedän, että olen puhunut meidän tänne tulon kohdalla paljon unelmista ja siitä, miten meidän unelmat on alkaneet toteutua täällä. Mä olen silti vähemmän puhunut siitä, että oikeasti todella harva vaihtaisi paikkoja meidän kanssa – harva unelmoi tällaisesta. Vaikka Havaijilla on palmuja, aurinkoa ja rantaa, joista todellakin tulemme nauttimaan täysillä niin kauan kuin täällä ollaan, on elämämme silti niin jotain muuta kuin vain rannoilla lekottelua. Me emme ole saaneet täällä kaikkea, päinvastoin. Me luovuimme pysyvyydestä, ennustettavuudesta, taloudellisesta tasaisuudesta, sosiaaliturvasta, omistamisesta sekä nyt vaikka järkevistä sisälämpötiloista ja normaalihintaisesta ruuasta ja sähköstä. Olemme saaneet ihan älyttömästi vaa’an toiselle puolelle, mutta se on sellaista henkistä pääomaa, jota on välillä vaikeaa laittaa sanoiksi.

B6B6976C-2A3E-4EA1-AB24-205BDBDECDF6

Me eletään nyt tässä kummallisessa välitilassa ja mulla on kysymyksiä vähän joka suuntaan. Mulle tulee tällä hetkellä huono omatunto, jos huomaan haluavani kauniimman asunnon, kun olen sattunut näkemään jonkun sisustusunelmakuvan Instagramissa juuri sen jälkeen, kun olen tullut kuulemasta, miten kodittomien ruokailu tällä kertaa sujui. Edelliseen elämääni verrattuna meillä ei ole enää juuri mitään, kun samaan aikaan tähän uuteen piiriini verrattuna meillä on kaikki.

Ja hulluintahan tässä sisäisessä dilemmassani on se, että mä valitsin tämän. Oli meidän oma valintamme jättää työt ja autot ja asunnot, luopua omistamisesta, asua vaatimattomasti muiden nurkissa ja keskittyä antamaan eteenpäin. Minä halusin tätä ja haluan edelleen. Mutta mä olen siinäkin mielessä etuoikeutettu, että mun oli ylipäätään mahdollista valita luopua. Vähentäminen oli oma valinta. Auttaminenkin on oma valinta. Ja mä voin valita näin, koska satuin syntymään Suomeen. Tasan ei vaan käy ja tällä hetkellä sitä on jotenkin vaikea hyväksyä.

 

Elämämme puolivuosittain

Mä olen muutamia kertoja joissain teksteissä viitannut, että meidän nykyisessä elämäntilanteessa on aika paljon epävarmuustekijöitä, mutten ole ainakaan hetkeen tarttunut aiheeseen tarkemmin. Toki viisumit nyt ovat aika selkeä tekijä, mutta sitä en ehkä ole muistanut mainita, että saimme elokuussa rajalla taas vain puolen vuoden maassaololuvan, kuten viimekin vuonna. Se täyttyy nyt kahden viikon päästä ja niinpä olemme taas olleet paikallisen viisumitoimiston puheilla. Laitoimme eilen juuri jatkohakemukset sisään. Postissa lähti arvioilta satasivuinen dokumenttien nivaska vastaanottavalle taholle, sisältäen paljon jo entuudestaan tuttua: kutsukirjeet tänne, tiliotteet, virkatodistukset, kopiot passeista ja nykyisistä viisumeista (jotka siis vanhenevat heinäkuussa), kaavakkeita ja kirjeitä sekä kopiot ostetuista lentolipuista todistuksena, että olemme kesällä poistumassa maasta. Emme tosin ostaneet lippuja Suomeen.

Meidän toive oli jo ennen vuodenvaihdetta, että haluaisimme käydä kotimaassa vasta seuraavana jouluna. Sitten meidät kutsuttiinkin heinäkuuksi Filippiineille järjestön hommiin: puolisoni kiertueelle musaporukkansa kanssa ja mut kouluttamaan paikallista henkilökuntaa. Meitä on tällä hetkellä lähdössä Manilaan kaikkien parhaiden ystäväperheidemme lisäksi muutama nuori muusikko ja ehkä joitain muitakin ihmisiä, en tiedä vielä. Reissumme Filippiineille varmistui niinkin lähiaikoina kuin toissapäivänä.

52130048_2406976769588603_3538509339109097472_n

Viime viikolla kuulimme myös sikäli hyvän uutisen, että voimme nykyisillä viisumeillamme tulla takaisin maahan heinäkuun lopussa ja viipyä vielä syksyn – ajatellen, että siis saamme nämä jatkohakemukset nyt suotuisasti läpi. Tällä hetkellä suunnitelmissamme olisi irtisanoa nykyinen vuokrasopimuksemme marraskuun viimeiseen päivään ja olla Suomessa joulukuu. Lapset missaisivat näin vain kaksi viikkoa koulua syyslukukauden lopusta ja meillä olisi aikaa fiilistellä joulun tuloa kotimaassa ihan mukavasti. Mitä sen jälkeen tapahtuu, en taas tiedä. Nämäkin suunnitelmat tapahtuvat vain, jos meille myönnetään leimalle jatkoa ja voimme ylipäätään palata maahan heinäkuussa.

Tällä hetkellä tiedämme siis eteenpäin siihen päivään saakka, kun lentomme lähtee Konalta Manilaan kesäkuun lopussa. Verhoja raotellaan meidän elämässämme tällä hetkellä noin puolivuosittain ja tulevat askeleet selkiytyvät aina, kun astelemme lähemmäksi H-hetkeä. Lapset eivät tunnu olevan tästä tällä hetkellä moksiskaan, mutta voin jo helposti kuvitella, että jossain vaiheessa kaipaamme kaikki jo jotain pysyvämpää. Nimittäin vaikka Kona tuntuu kodilta, ei se sitä näillä viisumeilla vielä ole. Olemme virallisesti vain käymässä, emmekä voi esimerkiksi edes etsiä pysyvää osoitetta vielä.

51808550_410558633049082_207669635925934080_n

Saapa nähdä. Tätä tulee toisteltua nykyään aika paljon. Saapa nähdä, mitä tässä tapahtuu ja milloin. Tämä meidän perheen keikkuva tilanne ei ole vielä liikaa stressannut, mutta yhtä aikaa toivon, ettei tämä nyt määräänsä pidempään jatkuisi. Haaveissani haluaisin taas joskus pysyvän kodin, joka olisi sillä lailla itse laitettu, että siellä myös silmä lepäisi – toisin kuin viime vuoden kodin keltaisilla seinillä tai tämän vuoden kodin tummilla, koristeellisilla huonekaluilla ja hiekan värisellä kokolattiamatolla. Tällaista pientähän tämä, kun onneksi nyt on katto pään päällä ja niin edelleen, mutta on siinä omassa kodissa myös tietysti eri tavoin sydän mukana kuin näissä muilta vuokratuissa, väliaikaisissa kodeissa.

Nyt on näin. Saapa nähdä, koska on meidän aika jäädä jonnekin asumaan, vai tuleeko sellaista. Saapa nähdä.