Mitä kuuluu?

Mulla on ollut kauheasti jutun alkuja mielessä, mutta ei mitään valmista. Jotain sekavia ideoita ja mukamas hyviä ajatuksia, mutta ei sitten kuitenkaan. Niinpä ajattelin kertoa teille ne kaikki eli selostaa, mitä just nyt kuuluu.

Jakarandat, ne ovat kukassa. Huomasin tämän viikko meidän muuton jälkeen, jolloin ne olivat kuulemma loistaneet violetteina jo noin viikon eli yhden neljäsosan koko kukintansa ajasta. Jakarandat kukkivat varmasti myös viime vuonna tähän aikaan, mutta en siitäkään muista mitään. Tiedän, miltä tuomet tuoksuvat ja minkälaiset odotuksen väreet päässä porisevat aina silloin, kun ne puhkeavat Suomen alkukesässä kukkaan, mutta jakarandoista en osaa vielä sanoa muuta kuin että kauniita ovat. Niistä tulee kuulemma jouluinen olo. Odotan sitä päivää, kun olen päässyt sisään tämän maan vuodenkiertoon kukkineen, tuoksuineen, juhlineen ja uusine makuineen. Vielä olen tällainen utelias irtolainen, joka huomaa joitakin asioita vasta ihan ensimmäistä kertaa.

Olen opiskellut. Otin vähän kiriä luentojen kuuntelemisessa ja päätin, että kuuntelen edes vähän jotain jokaikinen päivä. Mä olen vähän semmoinen helposti innostuva ja yhtä nopeasti lässähtävä ja siksi mun on täytynytkin alkaa vahtia itseäni ja tehdä silloinkin, kun se innon jälkeinen kyllästyminen alkaa. Nyt olen tehnyt itselleni jonkinlaisen löyhän aikataulun ja tavoitteeni olisi saada ennen tammikuun loppua pakettiin Certified Clinical Trauma Specialist-kurssi, jota teen tällä hetkellä Arizona Trauma Instituteen. Se onkin ollut niin älyttömän mielenkiintoinen, että päässä kihisee. Jos kukaan jaksaisi kuunnella, voisin puhua loputtomiin mielestä, sen koukeroista, siitä, miten jokaikinen tekemämme asia ja reaktio on looginen historiaamme nähden (nekin, mitä itse pidämme täysin järjenvastaisina), siitä, miten hienosti olemme selvinneet traumaattisista kokemuksistamme ja miten pelottavaa niistä paraneminen voi olla. Parhaimmillaan todella yksinkertaista kylläkin, mutta ei helppoa. Haluaisin kouluttaa, kaikkia. Kertoa jokaiselle vastaantulijalle, että aivan kaikilla on mahdollisuus parempaan elämänlaatuun kaikista kivuista huolimatta. Tästä pääsenkin seuraavaan ajatuksentynkään.

Multa nimittäin kysyttiin viime viikolla, että mikä on mun passion. Sitä ei ollut kukaan tiedustellutkaan hetkeen ja edellinen kappale saattaa antaa jotain osviittaa siitä, mitä kysyjälle vastasin. Huolimatta tästä palostani ymmärtää ihmismieltä, olen kuitenkin ehdottoman vastaan sellaista, että koko ajan pitäisi pyrkiä olemaan parempi versio itsestään. Sehän nimittäin kielii aivoillemme sitä, että joku on alun alkain jo pielessä – eli emme ole tarpeeksi hyviä. Jos pitäisi koko ajan olla hoikempi, reippaampi, aikaansaavampi, sitä ja tätä enempi tai vähempi, emme voi koskaan olla onnellisia. Sanoisin siis, että onnellinen on se, joka jotenkin löytää tasapainon sen välillä, että hyväksyy asiat just niin kuin ne ovat, mutta ei myöskään suostu enää elämään täysin autopilotilla, koska silloin päätökset tekee historiamme ja opitut tapamme, emme me. Että tätä kohti – haastettahan tästä ei nyt puutu. Hyväksytään sekin elämään kuuluvana.

Häpeä. Semmoinenkin on tässä ollut opiskelujen alla. Miten paljon häpeä saakaan meidät keksimään tarinoita maailmasta aivan koko ajan: siitä, miksi joku ei tervehtinyt minua eilen työpaikalla siihen, miksi mielestäni ihmiset katsovat minua aina kummallisesti siihen, miksi puolisoni jätti kahvit keittämättä. Otamme netissä itseemme jonkun vieraan ihmisen ajatukset elämästä ja vastaamme niihin kuin hän olisi kirjoituksellaan tökkinyt juuri minua. Sellaisia hassuja me ihmiset ollaan. Emme aina oikein osaa erottaa keksimiämme syitä ja seuraamuksia siitä, mitä oikeasti maailmassa tapahtuu.

Eräs lapsuudenystäväni kertoi kaikella rakkaudella, että puhun nykyään vähän omituisesti suomea. Olen huomannut itsekin. Siinä, kun lapset sanovat ottavansa suihkun, hajottavansa sääntöjä ja tekevänsä kavereita, olen itsekin alkanut puhua sekavia ja jotain aivan sinne päin. Olen itselleni nykyään vallan armollinen sen suhteen, että olen kokonaan unohtanut luokioaikaiset espanjan oppini. Ei pysy kieli päässä, jos sitä ei aktiivisesti pidä yllä ja me kuitenkin puhutaan vain suomea kotona aina. Kuulisittepa vaan, millaista.

Lauantaina oli Latotanssit eräiden nykyään hyvien ystäviemme takapihalla. Sellaiset kertavuotiset Suomi-bileet, jossa tarjoillaan karjanlanpiirakoita ja turkinpippureita ja turistaan mukavia. Eksyimme sinne vähän sattuman kauppana viime vuonna, kun puoliso kuuli jonkun puhuvan suomea ruokakaupassa ja meni juttusille. Saimme siinä samalla kutsun juhliin, jonne menimme tietysti, ketään tuntematta. Perthissä asuu paljon suomalaisia, joiden kanssa oli kyllä älyttömän hauskaa taas yksi ilta hengailla. Vietimme siinä sivussa myös isäntäparin kanssa ystävyytemme vuosipäivää.

Lapsilla alkaa vajaan neljän viikon päästä kesäloma. Mä en voi uskoa, miten nopeasti tämä eka kokonainen kouluvuosi Australiassa on mennyt. Molemmat ovat ottaneet ihan älytöntä tahtia muita kiinni, mikä ei kyllä monelta aikuiseltakaan onnistuisi. Kuopukselta on tässä vuoden aikana purettu vuoden alussa tehty erityisopetuspäätös, koska on englanti toisena kielenä-oppilaana hujahtanut jo joidenkin ikätoveriensa ohi kielen osaamisessa. Viime vuonna tähän aikaan muutamia sanoja lukenut ekaluokkalainen on nyt tokaluokan lopussa kielellisesti samoilla viivoilla paikallisten lasten kanssa. En kyllä olisi itse pystynyt samaan, lapset vaan ovat ihan ihmeellisiä oppimisessaan. Esikoinen taas yllätti meidät esiintymistaidoillaan. Menimme tässä yksi ilta koulun konserttiin, jossa pojalla olikin yhtäkkiä yhden esityksen päärooli, josta ei ollut maininnut meille mitään. Ja siis apua, mikä showmies tämä kymmenvuotias lavalla oli. Aivan uskomaton esiintyjä, täysillä roolissaan ja tarjoili pelottomasti luonnetta koko lavan täydeltä. Kaikkea sitä omista lapsistaan oppiikin.

Kotona on kyllä ollut taas riitaa näillä kahdella. Aina silloin, kun joku elämässä muuttuu, sisarukset alkavat raastaa toisiaan. Vaikka muutto tähän uuteen kotiin olikin lopulta positiivinen muutos, sillä ei ole kokonaisuuden kannalta suurtakaan merkitystä. Muutos kuin muutos. Ja sen jälkeen pitää vähän kiristellä hampaita, kunnes taas tasoittuu. Odotan seuraavaa tasaisempaa menoa, jolloin voin taas kerätä voimia uuteen sählinkisesonkiin.

Kävelimme juuri Kuopuksen kanssa kaksistaan viereisen puiston poikki lähikahvilaan. Ostimme tiskiltä ylihintaiset eväät ja ihastelimme kaupungin vehreyttä. Yritin siinä kertoa itselleni, että olemme nyt kotona. Että täällä me nyt asutaan, emmekä ole ihan just lähdössä yhtään minnekään. Pää ei meinaa uskoa, mutta jatkan vakuuttelua. Ja kauniit ovatkin naapuruston maisemat, siitä ei pääse mihinkään.

Luulen, että nyt kuuluu ihan hyvää. Väsynyttä, tavallista, mutta ihan hyvää. Entä itsellesi?

Blessed Are the Flexible

Kas näin sain taas tämän hiljalleen omaa eloaan elävän blogin hetkeksi ääneen. Olen täällä elänyt, kaikki on tuntunut yllättävän tavalliselta aina tuon tuosta ja silti on vielä aivan kamalasti edessä, että voin sanoa olevani täysin muuttanut tänne. Sydän tekee vielä osittain tuloaan, aika hidas on liikkeissään näköjään.

Yksi kavereistani muuttaa lähiviikkoina Konalta Oahulle. Ei kovin kauaksi lähtöpisteestä, mutta tarpeeksi kauaksi kuitenkin. Lupasi laitella mulle viestiä ja kysellä neuvoja uuden edessä. Useimmiten kylläkin tuntuu, ettei mulla ole kellekään muuttajalle mitään neuvoja antaa. Ei mitään muuta kuin se, että sumusta täytyy vaan painaa läpi ja oppia sietämään omaa ahdistusta, pelkoja, yksinäisyyttä ja epäilyksiä. Mä rakastan hyviä lainauksia ja just eilen satuin kuulemaan yhden, josta otin nyt kiinni: blessed are the flexible. Mulla ei ole mitään pitkää uraa muuttajana (ja toivottavasti ei tulekaan), mutta sen kyllä jo tiedän, että mitä enemmän oma mieli pystyy uusissa tilanteissa joustamaan, sitä paremmin lopulta kaaoksesta selviää. Jos omat odotukset ovat vain tietynlaiset ja toiveet tiukat, voi olla vaikeaa olla oikein koskaan tyytyväinen mihinkään. En sanoisi, että omaa rimaa on pakko muutoissa alentaa, mutta sen sanoisin, että riman sijaan voi ennemminkin ajatella jotain kuminauhaa. Sitä voi venyttää ja repiä samaan tapaan kuin mitä sopeutuminen tekee omille sisuskaluille, jos nyt sallitte tällaisen rehellisen kuvauksen muuttamisen joistakin mahdollisista sivuoireista.

Tässä eräs kolumbialainen yrittää ottaa hyvää kuvaa yhdestä suomalaisesta.

Perthissäkin, kuten varmaan aivan kaikkialla, ovat mielenterveysongelmat räjähtäneet tänä vuonna aivan käsiin. Jatkan perjantaina taas kotikäyntejä ja huomenna aloitan kertaviikkoisessa vähävaraisten ruokailussa Community Counsellorina. Tämän liikaa omassa päässä vietetyn korona-ajan jälkeen tuntuu taas hyvältä päästä tekemään kunnolla töitä ja keskittymään aivan eri kaliiberin asioihin kuin mistä itse olen keksinyt tässä murehtia.

Sellaista olen kyllä tässä ihan näin oman navan kaivelun hengessä kertaillut, että viimeisen kolmen vuoden aikana meillä on ollut yksinkertaisesti aivan liikaa muutoksia. Vapaaehtoisia muutoksia toki ja sellaisia, jotka koimme, että haluamme ottaa, mutta ei sekään yksin kaikkea ratkaise. Niin eilistä päivää saisi mun mielestä olla jo sellainen mitäs lähdit-ajattelu, joka kieltää kaikki tunnekokemukset sen ympäriltä, minkä on itse itselleen valinnut. Me valitsimme näin ja silti on ollut vaikeaa välillä. Kaikenlaisia tunteita on tässä noussut eikä pelkästään valoisia, eikä me silti muutettaisi valinnoistamme ainoatakaan. Sellaista voi olla elämä. Blogiani alusta asti lukeneet tietävätkin kaikki kommelluksemme, mutta ihan näin muistin virkistykseksi voidaan yhdessä ottaa pieni kertaus: kesäkuussa 2017 olimme juuri saaneet pakettiin talomme, jonka olimme aiemmin siinä keväällä myyneet ja muutimme silloin Havaijille vuoden viisumilla. Kesäkuussa 2018 pakkasimme Konalla kaiken omaisuutemme uudestaan laatikoihin, laitoimme laatikot varastoon ja lähdimme Suomeen uusimaan viisumeitamme. Palasimme Konalle uuteen asuntoon elokuussa 2018, jälleen vuoden viisumeilla. Viime vuoden keväällä siirtomme Australiaan alkoi näyttää todennäköiseltä ja päätimme tarttua mahdollisuuteen – ja pakkasimme jälleen omaisuutemme laatikoihin ja muutimme Konalta kesäkuussa 2019. Toki menimme Perthiin Manilan kautta, jossa vietimme siinä välissä kuukauden. Ja tämän ekan Australian vuoden aikana olemme ehtineet käydä sekä Suomessa että Myanmarissa ja elää tätä kummallista koronavuotta ja kotikoulua ja uutta koulua ja uusia ihmisiä ja töitä ja mitä lie. Ei mitään järkeä missään.

Niinpä olen tässä vuoden 2020 heinäkuun lopussa hirveän kiitollinen siitä, ettei meidän tarvinnut muuttaa minnekään tämän vuoden kesäkuussa. Tämän enempää en kestäisi muutoksia ehkä, en ainakaan nyt hetkeen, ihan sama, miten joustavalla mielellä eteenpäin puskisinkin. Nyt haluan tehdä tänne kodin. Ihan vaan olla ja hengittää. En haluaisi muuttaa minnekään ensi kesäkuussa, enkä kesäkuussa sen jälkeen. Paluumuuttaa emme ole halunneet pienintäkään hitusta missään vaiheessa, enkä usko sen muuttuvan seuraavien vuosien aikana mihinkään. Outo sanoa näin, mutta tänne me varmaan kuulumme. Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia. Olkoon Australia nyt jonkinlainen päätepiste, ainakin joksikin aikaa. Saa tulla vettä ikkunoista sisään ja jäätyä varpaat talvisin ja ottaa aikaa saada ystäviä ja oppia kunnolla ajamaan tien vasemmalla puolella ja olla ymmärtämättä vahvaa aussiaksenttia. Viisumit ovat voimassa vielä muutaman vuoden ja jos se meistä on kiinni, soisivat saavan jatkoa vielä senkin jälkeen vähintään samanlaisen satsin, ellei pidemmäksikin aikaa. Ristissä ovat sekä sormet että varpaat.

Koti on siellä, missä ollaan yli vuosi

Ennen kun me muutettiin tänne Perthiin, me valmistauduttiin henkisesti siihen, että eka vuosi täällä tulee olemaan vähän vaikea. Konalla oli hyvä, eikä sieltä ollut helppo lähteä – olkoonkin, että se oli meidän aivan kaiken kannalta parempi niin. Sydän ei vaan aina kuuntele järjen ääntä, vaikka järki kädenväännössä voittaisikin. En kuitenkaan millään määrää osannut valmistautua siihen, että tämä eka vuosi ihan näin raskas olisi.

Mulla on tässä viime aikoina omat fiilikset muuttuneet yhtä nopeasti kuin koronakevään rajoitukset. Kaksi viikkoa sitten itkin taas tai vielä tai ihan miten sen nyt haluaa nähdä, kun kaipasin Konan parasta ystävääni ja sitä koko sakkia ja rentoa saarikulttuuria ja kaikkea, mitä nyt vaan vaaleanpunaiset lasit silmillä voi Havaijilta kaivata. Koska vähän niin kuin turhan pitkittyneessä, yksipuolisessa erossa, minäkin muistelin vain niitä Konan parhaita puolia ja sehän se ei auta näkemään mitään elämässä alkuunkaan oikeassa valossa.

Meidän lähdöstä tulee kesäkuun lopussa täyteen vuosi. Aika on mennyt yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti, siihen on mahtunut paljon ja vähän ja sitten maailma räjähti ja räiskyy edelleen. Ja se on oikein, niin pitääkin. Ja kaikkien mullistusten keskellä mun pääni yrittää saada tolkkua sekä maailman tilasta että omasta paikastani täällä. Olen miettinyt kotia ja sitä, miksi toiset ovat sellaisia, että kokevat jonkun yhden paikan kodikseen ikuisesti eivätkä sieltä ikinä poistu ja me toiset, no, me ei olla sellaisia.

Toisaalta tunnen monet paikat nopeasti kodikseni ja toisaalta en yhtään mitään. En vaadi paljoa enkä edes pysyvyyttä voidakseni hyvin. Vielä joskus haluaisin oman pihan, mutta haluaisinko edes ajatuksena jonkun kodin, jossa vanheta hamaan tappiin, sitä en usko. Ehkä joskus, mutten vielä. Sellaistakin olen miettinyt, että onneksi en jäänyt vaan kotimaahan, koska vuodet ulkomailla ovat muovanneet mua ainoastaan parempaan suuntaan. Olen varma siitä, että joitakin asioita ei vaan voi oppia eikä ymmärtää, jos ei asu jossain vaiheessa maailmalla. En tiedä, onko näillä asioilla sellaista arvoa, että sillä nyt olisi mitään sen suurempaa merkitystä, mutta kyllä tässä ainakin oma maailmankuva ja ihmiskäsitys väkisin positiivisella tavalla venyy.

Näin noin vuoden verran täällä oltuamme olen vihdoin huomannut sellaista mukavaa tottumista asioihin, paikkoihin ja lähiseudun maisemiin, että sitä voisi jo ihan kotiutumiseksi kutsua. Pyörälenkillä tulee nykyään aina fiilis, että onpas meillä nätti kotiseutu nykyään ja näin talven kynnyksellä valtava ilo siitä, että kolmen sateisen kuukauden päästä onkin jo taas kevät ja parinkympin lämpötilat. Elämässä on jo joitakin ihmisiä, joita ilman en enää osaisi ajatella olevani. Mieli on vähemmän Konalla ja enemmän paikalla. Risaisesta alusta huolimatta elämä on paljon rikkaampaa nyt kuin se olisi ollut ilman tätä kokemusta.

Lapset nukkuu välillä torkkupeiton alla, jonka saivat mummiltaan joululahjaksi. Siinä lukee isoin kirjaimin Home is where the heart is. Vaikka noin periaatteessa ajattelenkin asian olevan näin, joskus sydän ei vaan oikein seuraa perässä. Pää tietää, missä mennään ja kroppakin kulkee minne käsketään, mutta sydänparka jää usein eteiseen itkemään, ettei ollut kyllä vielä ollenkaan valmis näihin jäähyväisiin. Niinpä koti toki onkin siellä missä sydänkin, mutta joskus vasta noin vuoden jälkeen. Sanoisin nimittäin, että tällaisen ajan se ottaa, kunnes asettuu. Ja nyt me ollaan täällä, eka vuosi kohta takana ja tuntuu, että aletaan olla aloillamme jo ihan oikeasti sydäntä myöten.