Mikä meitä estää lähtemästä?

Mä olen täällä blogissakin useamman kerran toistellut, että kaikilla unelmilla on jonkinlainen hintalappu. Sitä pitää tässä elämässä kaikesta aina jotain maksaa, joskus kalliistikin, ja etenkin silloin, jos haluaa realisoida ne omat haaveensa. Niin kauan kuin todellinen mahdollisuus repäistä tulee eteen (eivätkä mahdollisuudet oikeasti yleensä vaan tule eteen, ne pitää ihan itse hakea), on kohtuullisen helppo sanoa, että haaveilee esimerkiksi ulkomaille muutosta ja olisi valmis tekemään melkein mitä vaan, että pääsisi lähtemään. Itsekin sanoin näin pitkään, vaikka monta vuotta siinä menikin, että aika oli kypsä ja oikeasti aloimme tehdä asioille jotain.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maapallo, kotimaamme mukaan lukien, on pullollaan ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan lähteä minnekään, vaikka halua löytyisikin. Suuri osa maailman väestöstä elää köyhyydessä, toiset kulttuurinsa puristuksessa, jotkut huoltajuuskiistojen keskellä. Joillakin on velkaa, toisilla sairautta. Täältä maailman toiselta laidalta ja tässä valossa tarkasteltuna musta onkin jotenkin kamalan surullista, että sitten on vielä olemassa se pieni suomalainen, äärimmäisen hyväosainen joukko, joka itse sabotoi omat mahdollisuutensa toteuttaa omat haaveensa. Vastaan tulevatkin omat pelot, todelliset tai keksityt, ja turhat paineet, jotka otetaan niskoille muiden odotusten kautta. Älkää ymmärtäkö väärin; pelkäämisessä ei ole mitään pahaa. Kaikkia pelottaa, ainakin vähän, ennen mitä tahansa suurta päätöstä. Mutta ehkä rohkeutta onkin liikkua niistä omista peloista huolimatta. Niinkin suuren asian kuin ulkomaille muuton edessä ei kyllä kellään ole takeita siitä, että tuleeko kaikki onnistumaan ja onhan se kieltämättä vähän kuumottavaa.

Kukaan ei voi saada kaikkea, eikä tilanne ole sen kummempi ulkomaille muuton kanssa. Lyhyeksi aikaa voi mennä helpostikin pyörähtämään maailmalle ja samalla vielä säilyttää työnsä ja asuntonsa kotimaassa. Mutta meille ainakin lähtöä edelsi talon, autojen ja huonekalujen myynti, töistä lähteminen sekä ystäville heiheiden sanominen määräämättömän pitkäksi ajaksi. Ei se helppoa ollut. Vaikka meillä kaikki päätyi lopulta hienosti (tai no, matkallahan tässä ollaan vielä), en ikinä sanoisi kellekään, että sinun kyllä kannattaisi myös tällä tavalla riskeerata ja jättää kaikki ja mennä kokeilemaan, koska mistäs minä voin tietää, että kannattaako se teillä. Ehkä ei kannata. Mutta sen voin melkein varmuudella sanoa, että sitä sisällä palavaa halua lähteä ei sammuta yksikään sijaistoiminta: ei mahtava työ, ei kerran vuodessa tehty ulkomaanmatka, ei hyvin toimiva perhe tai ihana ystäväpiiri. Koska minähän uskon, että toiset on vaan luotu liikkumaan. Ulkomaille muutto ei tietenkään korjaa kaikkea, eikä ratkaise ongelmia, mutta seikkailijan sielun se kyllä saattaa tyynnyttää.

Mä en ole kertaakaan meidän vähän kreisejä valintoja katunut, mutta olen mä monta kertaa heikkona hetkenä peilannut sinne omaan lapsuuteeni ja miettinyt, miten en nyt voikaan just niitä itselleni tuttuja (eli turvallisia) asioita omille lapsilleni tarjota. Aivan kuin mun pitäisi jotenkin toistaa lasteni elämässä se hyvä, mitä sieltä omien kouluvuosieni muistoista poimin. Tai aivan kuin lapset aivan välttämättä tarvitsisivat just jotain tiettyä ja etenkin stabiilia voidakseen hyvin, kuin eivät alkuunkaan kestäisi muutoksia, eksotiikkaa tai maiseman vaihteluita. Välillä olen saanut itseni kiinni siitä, että haikailen suomalaisen koulusysteemin perään ja nyt täällä Perthissä kaipaan takapihaa, jossa eräät voisivat temmeltää. Viimeksi eilen ikävöin Konan parasta ystävääni niin, että itku tuli. Kaikenlaista sitä mahtuu ulkosuomalaisenkin elämään, mutta en silti vaihtaisi mihinkään. Kaikista normaaleista ja vähemmän normaaleista haasteista huolimatta emme silti haluaisi asua nyt Suomessa, joten mennään näillä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka mä en valitsisikaan toisin, en silti tietenkään sano, että kaikkien pitäisi nyt perässä tehdä. Kenenkään ei tokikaan tarvitse lähteä yhtään minnekään. Kaikki eivät myöskään halua lähteä ja suurin osa ei voi lähteä. Niitä, jotka haluavat ja myös voisivat, on kuitenkin paljon enemmän kuin uskoisittekaan. Jos käytännön asiat pystyy järjestelemään, onkin enää jäljellä se, että voittaa ne oman pään sisällä olevat esteet ja alkaa nähdä hankaluuksien sijaan mahdollisuuksia. Olen viimeisen kahden vuoden aikana saanut lukemattoman määrän viestejä, joissa kysytään vinkkejä lähtöön ja puretaan omaa sydäntä, kun ei millään uskalla repäistä, vaikka haluaisikin. Etenkin Manilan köyhyyden keskellä mä mietin tätä paljonkin: siellä tuhansien ja taas tuhansien ihmisten vierellä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä eikä mitään mahdollisuuksia muutokseen ole, tuntui jotenkin irvokkaalta ajatella, minkälaisia näkymättömiä häkkejä maailman etuoikeutetuimpiin kuuluvat ihmiset itselleen luovat. Kun todellisuudessa monelle meille suomalaiselle koko maailma olisi auki, passi on valtakunnan parhaimpia, mahdollisuuksia ja suuntia olisi vaikka millä mitalla, rahaa, hyvinvointia ja työmahdollisuuksia riittäisi ja mikä tärkeimpänä, aina pääsee takaisin. Ja sitten se muuri lähteä nouseekin aivan valtavaksi jostain päänsisäisestä syystä X.

Mikä meitä estää lähtemästä?

DRD4-7R, seikkailugeeni

Mä olen täällä onnellisuuspäissäni nyt miettinyt, että mikä osa musta tekee tällaisen seikkailuaddiktin. Me ollaan aina puolison kanssa reissatessa hakeuduttu näkemään mahdollisimman aitoa ja tehty vähemmän hotellilomia. Mulle ei ikinä tavallisilla viikon, parin lomillakaan riittänyt pelkästään aurinkoon meno, vaan halusin nähdä, maistaa ja kokea. New Yorkissa jaettiin hostellihuone muiden nuorten kanssa, Kreikassa eksyttiin automatkalla keskelle saarta, Etelä-Ranskasta ajettiin vähän vahingossa Espanjan puolelle ja niin edelleen. Meillä on onneksi molemmilla samanlainen veto maailmalle, puoliso vaan handlasi myös paikoillaan pysymisen paljon paremmin kuin minä.

Mä luulin aina, että mussa on jotain vikaa, kun en osannut olla täysin onnellinen paikoillani. Luulin, että olen jotenkin piloilla, kun en kestänyt ”tavallista”. Se, mitä mä en ymmärtänyt (eikä mulle sanottujen kommenttien perusteella ymmärtänyt moni muukaan), oli, että oman, uuden tavallisen voi luoda ihan uudestaan. Mä aina luulin, että mussa on joku valuvika, kun kaikki niin sanottu normaali oli mulle ihan jees, mutta vaan ihan jees. Mikään ei kuitenkaan meinannut saada mulla sukkia pyörimään jaloissa ja mä luulen, että tarvitsen sellaista ollakseni onnellinen. Mä luulin aina, että mulla on joku ongelma, kun en kestä tasaista. Niinpä mä monta vuotta yritin korjata tätä itsessäni ja onnistuinkin ihan hyvin, ja opin olemaan kiitollinen ja tyytyväinen. Jouduin kuitenkin tekemään tietoista työtä tämän kanssa jokaikinen päivä ja mietin, että eikö mulle nyt vaan mikään riitä. Ihmettelin, että mikä sairas mua oikein vaivaa.

DEA64683-6E7F-49FA-A0B4-4D2F3734FFA0

Kun me rakennettiin talo, tiedättekö, mikä oli ensimmäinen asia mitä siitä sanoin? Täältä käsin on sitten hyvä lähteä maailmaa valloittamaan. Mun ensimmäinen ajatus ei ollut lyödä juuria maahan vaan luoda tukikohta, jonne voisi aina maailmalta palata. No, sitä tukikohtaa ei lopulta edes pidetty, vaan myytiin enemmän sitä kaipaavalle.

Researchers claim a variant of the DRD4 gene – known as DRD4-7R – has a lower sensitivity to dopamine. Around 20 per cent of the population is thought to carry that variant (or allele), which, the theory goes, means they are likely to seek experiences that release more dopamine.

The 7R allele is associated with increased risk taking, curiosity and various psychiatric disorders including ADHD, alcoholism and drug dependency.

Subsequent research goes further, suggesting people with the 7R allele are actually more adaptable to nomadic lifestyle; the same studies suggested those with the 7R allele actually fared less well than their contemporaries when they lived as settled villagers.

Kun luin tämän jutun ns. wanderlust-geenistä, oli kuin olisin itsestäni lukenut. Vaikka tietenkään mikään yksi geenimuunnos ei ihmisestä seikkailijaa tee, mä ainakin olen aina nahoissani tuntenut tuon mielihyvän tunteen puuttumisen ilman vaeltelua. Mulla on lapsesta saakka ollut ihan loputon nälkä nähdä maailmaa ja nimenomaan myös näitä kehittyviä maita. All inclusive-loma sai mut kyllä rentoutumaan, mutta ei sammuttanut näkemisen nälkää.

4FBC58E2-20D4-4A7F-A16B-62F302B9E498

Tutkimusten mukaan meitä 7R:n kantajia on noin 20% väestöstä. 80% ihmisistä ei siis ehkä pysty edes ymmärtämään, millaista on, kun maa polttaa jalkojen alla. Kun onkin se oman elämänsä Vaiana, jonka on pakko lähteä horisontin taakse tarkistamaan, mitä sen tuolta puolen saattaa löytää. Luulen, että tälle 80 prosentille elämä on paljon helpompaa kuin meikäläisille. Olisi paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa haluta pysyä paikoillaan. Ja toisaalta, ei kaikki meistä niin kutsutuista seikkailijoista mitään övereitä ole: osa hakee urakehitystä, osa kiertää Suomea, osa reissaa aina kun voi, toiset vaihtavat kotia ja toiset kävelevät vaikka joka kerta töistä uutta reittiä kotiin. Ja sitten osa pakkaa laukkunsa ja muuttaa muualle.

Olen onneksi kohdannut maailmalla enemmän kaltaisiani. Olemme viimeisen kahden vuoden aikana tutustuneet moniin perheisiin, jotka ovat menneet ja kiertäneet, eivät siksi, että olisi pakko, vaan siksi, että haluavat. On ollut helpottavaa tutustua muihinkin, joilla elämä näyttää samalta kuin meillä. Ja täällä olen myös voinut vihdoin päästää irti siitä valheesta, että lapset tarvitsevat aivan välttämättä yhden ja saman paikan, missä asua tai heistä kasvaa juurettomia sekopäitä. Sekopäisiä lapsista voi tulla ihan siitä riippumatta, onko heillä osoitteita yksi tai useampi, sekoiluun vaikuttavat monet muutkin asiat kuin pelkkä muuttaminen. Sosiaalinen paine luoda kunnon ihmisen kunnon elämä paikoillaan pysyen kuitenkin edelleen elää ja voi hyvin.

 

Voimme palata tähän lasten pilaamiseen kymmenen vuoden kuluttua. Nyt näyttävät molemmat olevan ihan tasapainoisia ja iloisia pikku naskaleita. Tässä viimeisen viikon aikana he ovat käyneet upeissa ostoskeskuksissa ja leikkipaikoilla sekä antaneet ruokaa kerjäläisille ja kuulleet, kuinka isänsä antoi tuplapalkan hierojalleen. En todellakaan kerro näitä viimeisiä sädekehää kiillottaakseni vaan siksi, että tämä on nyt tällä hetkellä meille ihan tavallista. Ja siksi, että tällainen arjen tason auttaminen ei vaadi täällä paljon: lompakkomme ei kovin monella eurolla tässä kaventunut. Kaikkia ei voi auttaa, eikä köyhyyttä täällä poistaa, mutta aina voi jotain pientä yhden yksilön eteen tehdä. Ei oman valkoisen omantunnon hiljentämisen takia vaan siksi, että olemme kaikki ihmisiä ja aika kylmä saa olla, jos ei vieressä olevan kanssaihmisen hätä kosketa yhtään.

Mä koen, että me olemme löytäneet maailmalla meille ominaisimman tapamme olla, syyttää tästä sitten geenejä tai ei. Ja jos tällainen geeni on, mä tiedän, että sitä kantavat ymmärtävät meitä ja meidän elämäntyyliä hyvin.

Toiseen maailmaan

Se on kyllä jännä, miten mieli tekee työtä silloinkin, kun sitä ei itse huomaa. Mä en oikeasti olisi vielä alkukeväästä uskonut, että voisin olla näin valmis lähtemään Konalta, mutta niin sieltäkin vaan poistuttiin loppujen lopuksi enemmän innoissaan kuin surullisena. Lähteminen hyvästä on kyllä aina vaikeaa ja viime viikkoina on tullut taas ihan riittävästi itkettyä. Kaikkien älyttömien säätöjen jälkeen me vihdoin saatiin kontti liikkeelle ja koti kiiltävääkin kiiltävämmäksi. Matkalaukuissa ei ollut edes ylikiloja, mikä on kyllä melkoinen ihme.

Lähtöpäivän aamuna meidän naapuriystävät lähettivät meidät matkaan ja parkkipaikalla vuodatettiin vielä viimeiset kyyneleet. Lentokoneessa lähtöstressi alkoi yllättävän nopeasti sulaa ja aloin taas itsekseni pirskahdella uuden seikkailun tuomaa intoa, joka oli siihen saakka pysynyt jossain tiskirättien ja muuttolaatikoiden takana piilossa. Kun kone nousi ilmaan, kaikki se mikä oli voitu tehdä, oli tehty. Jos jotain unohtui (kuten ruuat jääkaappiin), sille ei nyt enää mitään voinut.

45042919_2258572471051086_7129938052603969536_n

Lennämme yleensä aina pidemmät matkat osissa. Pidämme kunnon layoverit ja nukumme yhden yön, jos mahdollista, lentokenttähotellissa. Ei vaan pysty kaikkeen kerralla vielä, nälkäiset ja väsyneet lapset kun ovat sen verran ankeaa seuraa. Konalta sujautimme yhdeksässä tunnissa ensin Tokioon, nukuimme alle kuudenkympin hinnalla kaikki vierekkäin pienessä, siistissä huoneessa ja jatkoimme aamulla reilun viiden tunnin lennolla Manilaan. Kun Kuopus itki ekan lennon jälkeen juuri ennen nukahtamistaan Konan aikaa klo 23:00 sitä, ettei kukaan häntä tässä perheessä ymmärrä, olimme ihan tyytyväisiä, ettemme olleet juuri silloin astumassa Manilan koneeseen.

Olimme puolison kanssa vuosia sitten Osakassa pari kuukautta ja Tokiossa kävimme samalla reissulla olemassa viikon. En osaa kuvitella, millaista Japanissa olisi asua, mutta rakastan maassa kaikkea sitä, mitä siitä nyt tiedän. Jopa Narita on ihan käsittämättömän rauhallinen lentokenttä. Ihmisiä vilistää ohi minkä ehtii, mutta kenttä on hiljainen. Otimme aamulla ennen koneen lähtöä lepotuolit turvatarkastuksen lähettyviltä ja siinä tulin maatessa miettineeksi, että tunsin oloni tasaisemmaksi kuin hetkeen. Taustalla soi joku meditaatiomusiikki ja tuijottelin melkein ääneti kulkevaa ihmismassaa. Jopa japanilainen kiire näytti siitä kulmasta katseltuna lempeältä. Kuulutukset tulivat jonkun ystävällisen plimplomin perään pehmoisella naisäänellä, eivätkä siten nekään häirinneet tätä eteeristä tunnelmaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tulin ajatelleeksi, että jopa tietynlaiset kuulutukset voivat nostaa verenpainetta. Tiedättekö sellaiset, jotka alkavat jollain järkyttävällä pärähdyksellä ja luetaan aivan liian kuuluvasti tylyn kylmällä puheäänellä mikkiin niin, ettei viestistä saa edes mitään selvää. Siinä sitä sitten jokainen juuri nimensä kuullut juoksee ympäri kenttää aivan paniikissa tietämättä, mitä tuutista juuri kuulutettiin.

Juttelimme siinä hetken myös viereisiin lepotuoleihin asettuneen perheen kanssa. Tässä nyt on viime aikoina lyöty kaikenlaisia todennäköisyyslaskelmia muutenkin, niin pitihän se taas tehdä (aivan kuin minulla olisi tämän tai yhtään minkään kanssa mitään tekemistä): viereinen perhe oli australialainen ja matkalla Helsinkiin. Tokihan sitä tällaisen perheen omissa muuttopuuhissa Tokion kentällä tapaa ihan minä päivänä tahansa.

8D89F534-FB28-4478-BEB1-940C5067F339.jpeg

Nyt me olemme tulleet aivan toiseen maailmaan. Mun piti meidän kahta vapaana kasvanutta villivarsaakin ohjeistaa uusiksi Manilan kentällä, ettei täällä ole ollenkaan niin turvallista kuin Konan lintukodossa oli ja että seuraavat viikot pitää kaikkialla kulkea lähellä.

Filippiineillä on kaikenlaista minulle vielä tuntematonta, mutta ensimmäisten päivien aikana vastaan on lyönyt myös köyhyys, joka on syvää ja monitasoista. Olemme täällä osittain järjestön hommissa tämänkin kuukauden, mutta pidämme ensimmäiset kaksi viikkoa kesälomaa. Otimme minimaalisen pienen AirBnB-asunnon paikalliselta omistajalta aidoin turvatusta, suuresta kerrostalokompleksista ja olemme täällä kuin suojassa maan toiselta todellisuudelta. Ihmisoikeuksia poljetaan Filippiineillä niin oman hallinnon kuin muidenkin maiden puolesta eikä tavan ihmisillä ole juurikaan mahdollisuuksia kiivetä ylös köyhyyden kuilusta. Noin joka viides filippiiniläinen elää köyhyysrajan alapuolella ja lapsityövoimaa käytetään mm. näillä laittomilla kaivauksilla aivan järkyttävissä oloissa. Olen taas jo ehtinyt käydä sen ahdistuksen kautta, että ne omat pikku ponnistukset eivät vaikuta isossa kuvassa yhtään mihinkään siihen, että ei tätä yhden ihmisen kuulukaan ratkaista taikka harteillaan kantaa, mutta aina voi edes jotain jonkun hyväksi tehdä.

4AA73641-23DB-436E-BD17-0A325E40AAEE

Loma on mennyt tähän saakka kuitenkin oikein hyvin. Havaijilla hukuimme kaikkien tuhansien turistien sekaan, täällä olemme nyt tämän kompleksin suurten uima-altaiden ainoat valkoihoiset. Suurin osa näistä asunnoista on yksityisasuntoja ja melkein jokaikinen asunnon täällä omistava on ilahduttavasti filippiiniläinen. Havaijilla kaikenkokoiset naiset pukeutuivat kaikilla rannoilla ihanan anteeksipyytelemättä bikineihin; täällä taas en halunnut olla ainoa vatsani paljastava, joten hankin UV-paidan. Se nyt on tietysti fiksu ostos muutenkin, vaikka järjettömän epämiellyttävä päällä onkin.

Tärkeimmältä tuntuu nyt kuitenkin kaiken tämän selittelyn jälkeen kertoa, että meillä on ollut ihan kamalan kivaa yhdessä.

Tällaisin ajatuksin saasteisesta Manilasta tällä kertaa.