Uudelle vuosikymmenelle!

Tämä kuluva vuosikymmen on ollut tuhansien (dramatiikalla on hyvä polkaista käyntiin tänäänkin) muutosten vuosikymmen. Isoin muutos oli heti alkuun se, että Esikoinen syntyi ja pari vuotta myöhemmin mukaan tuli Kuopus. Juuri ennen Kuopuksen syntymää anoppini kuoli syöpään, joka hänelle oli diagnosoitu viikkoa ennen puolisoni siskon hautajaisia. Ihan kamalia asioita tapahtui siis rinnan ihanien asioiden kanssa ja teki niistä vuosista aivan sekopäisiä.

D3468554-04E6-4781-92FB-1F793D0C8E9A.jpeg

6B9F0FB8-0FEA-49A7-89D1-2A7CFEE423A5.jpeg

Pääsimme kiinni Helsingin tonttiarvonnan kautta tulleeseen pieneen vuokratonttiin ja aloimme rakentaa sievää Kastellia kesällä 2014. Asuimme rakentamisen ajan ahtaissa neliöissä ja muutimme uuteen kotiimme helmikuussa 2015. En ollut onnessani siitä, että rakensimme kodin, johon nyt voisimme jäädä paikoillemme, vaan silmissäni kiilui heti mahdollisuus asua ulkomailla ja vuokrata taloa sen aikaa, kun olisimme pois. Lopulta päädyimme myymään talon ennen lähtöämme keväällä 2017, sillä alkoi vaikuttaa välittömästi siltä, ettemme ole ehkä palaamassa takaisin.

DAF2283B-3D3C-45C7-A30A-91FDC71C4E31

044E1FEA-04A3-4D92-831C-EBB04E72EF7D
Kuva: Jani Laukkanen

Lauloin vähän yli puolet tästä vuosikymmenestä (ja muutaman vuoden edellisestä) Higher Groundissa ja konsertoin jengin kanssa mm. Pori Jazzeilla, Helsingin Juhlaviikoilla, Viapori Jazzissa, SuomiLovessa sun muissa ohjelmissa, UMOn ja Timo Lassyn kanssa, Savoyssa, Aleksanterin teatterissa ja Kulttuuritalolla. Ja vaikka missä muualla. Alkuvuosina menin treeneihin aina itkemään, mutta onneksi kääntyi nauruksi jossain vaiheessa matkaa tämäkin taival.

Olin lasten kanssa kotona neljä vuotta ja jossain kohtaa kotiäitiyttä päätin vaihtaa alaa ja aloin opiskella kognitiivista lyhytpsykoterapiaa ja transaktioanalyysia. Opetin ammatillisesti haastavia luokkia ja väsähdin vähän kaikkeen keväällä 2016. Silloin sitten mutkan kautta tultiin siihen tulokseen, että haaveemme asua ulkomailla saattaisi vihdoin olla mahdollinen toteuttaa. Tulevasta muutosta Konalle tiedettiin jo elokuusta 2016 saakka, eli melkein vuoden päivät ennen varsinaista muuttoa.

0i+emlzBQ5+7XBSXgIb3KA_thumb_3a2

F%qcPge3RqyQCfUc3kXJhQ_thumb_42a3

Dokumentoin tätä vuosikymmentä nyt kolmanteen blogiini. Vähänpä tiesin näki päivänvalon muistaakseni vuoden 2013 alussa ja pysyi voimissaan yli kaksi vuotta. Ekan blogin ajoilta muistan erityisesti tajuttoman ihanat lukijat, monet kommentit (aina!) ja porukan, jonka kanssa tavattiin ekan kerran ehkä 2014. Perillä-blogia kirjoitin jonkun aikaa jossain vaiheessa ja tämän nykyisen aloitin juuri ennen meidän muuttoa kesäkuussa 2017. Bloggaaminen on tosi kivaa, vaikka aina välillä unohdan sen ja lopetan koko homman.

Tämä vuosikymmen on ollut ihan kreisi. En osaa suunnitella oikein mitään tälle tulevalle. Vieköön elämä, kyllä meitä saa kuljettaa. Nyt ainakin on jo vähän ikävä kotiin, eli 2020 saa alkaa ensin mökiltä Etelä-Karjalasta ja lähteä sitten jo kohtapuoliin ainakin jonkinlaiseen liitoon Australiassa. Kyllä seuraavan kympin soisin olevan vähän rauhallisempi, mutta tulkoon mitä tulee. Minä odotan.

Pari ajatusta lomalta

Loma Suomessa on kulkenut juuri niin laiskanpulskeita latuja pitkin kuin odotinkin. Sään puolesta mulla kyllä muutama toive vielä olisi, mutta katsotaan. Suomalaisen mielestä sää on pukeutumis- ja asennekysymys ja niin se tietysti onkin silloin, kun ei ole muita vaihtoehtoja. On se nyt kuitenkin ääneen sanottava, että jos olisi lunta, kaikki olisi paremmin, mutta eipä sitä voi olosuhteiden muutostoiveissa koskaan liikaa roikkua. Tällainen pimeys on kyllä väsyttänyt ihan tajuttomasti. Muutama lämpöaste ja vesisade joulukuussa haiskahtaa kyllä pahasti ilmastonmuutokselta jopa Helsingissä.

E3B1D2BA-2B3C-401C-A47C-FFD451EAC901Emme ole tälläkään lomalla juosseet, kuten emme lomillamme missään ikinä. Aktiivilomailija ei kuvaa meitä kumpaakaan yhtään, mitä nyt puoliso pelaa pipolätkää aina, kun voi ja minä muuten vaan treenaan jonkun verran sopivasti, ihan sama missä olen, mutta siihen se jääkin. Seikkailullisesti käymme katsomassa hienoimmat paikat kohteesta riippumatta aina jossain vaiheessa lomaa, mutta nekin on nyt täällä päin maailmaa nähty, joten kotoa lähdetään katsomaan vain ystäviä ja heidän kotejaan. Sää ei ole houkutellut edes kaupungille kuin kolmesti, muuten olemme pysytelleet lähiöissä.

Lapset ovat ihmetelleet ääneen, miten ala-asteikäiset lapset voivat kulkea kaupungilla ilman vanhempiaan ja miksi kaikilla on puhelimet. Esikoinen kiinnitti huomiota myös tupakointiin ja valehteli iloisesti tähän liittyen, että Australiassa ei kukaan polta. Puhelimettomuus on kyllä totta ja siitä olen erittäin iloinen. Koska olen tällainen kamalan vanhanaikainen, musta on ihanaa, että lapset kasvavat keskellä kaveripiiriä, jossa mitään laitteita käytetään todella rajoitetusti. Mun huomio taas on kiinnittynyt mm. suuriin koteihin ja kaikkialla vallitsevaan kauniiseen, skandinaaviseen sisustustyyliin. Päivät tuntuvat pimeyden takia pätkäisevän aivan ihme aikaan, eikä yön synkkyyteen tee enää mieli mennä norkoilemaan, vaikka kello olisi vasta viisi iltapäivällä.

14AA1F8F-8D3D-4A2B-B4A0-7A2BB7D2EA63Sitäkin olen miettinyt, että sellaista ei olekaan kuin maailman paras maa tai maailman paras koulu. On erilaista ympäri maailman ja kaiken erilaisuuden ympärillä joukko ihmisiä, jotka ovat tottuneet siihen omaan. Ihmiset, näin lajina, tottuvat niin helposti, luovat aiemmin erikoisesta tai uutuuttaan hohkavasta itselleen uuden tavallisen ja vielä edelleen elämän standardin. Että näin se pitää kyllä ihmisellä asiat olla, kuten meillä on. Tosiasiassa kaikkialla on jotain hyvää ja jotain puutteita, toisissa toki suuriakin. Asiat voi kuitenkin tehdä monella tapaa hyvin.

No, nyt ollaan pohjoisessa, jossa monet asiat ovat ihan mallikkaasti. Enää muutama viikko ja pakkaamme taas laukkumme ja suuntaamme takaisin nykyiseen kotiimme, jossa monet asiat ovat myös ihan mallikkaasti. Molempi parempi.

Mitäs me huomauttelijat

Me käytiin sunnuntaina kuuntelemassa Hoosiannaa yhdessä kirkossa ja törmäsin siellä yllättäen hyvään ystävääni, joka oli paikalla kummipoikamme, kehitysvammaisen 8-vuotiaansa kanssa. Poika istui tapansa mukaan omassa kuplassaan ihan nätisti ja kuunteli tarkkaavaisesti puhetta kommentoiden sitä hiljaa kaikuna itselleen. Kiitos Herralle, niin. Syntyi seimeen, Jeesus-lapsi. Kato äiti, tuolla istuu Suomen presidentit, kertoi osoittaen pukuihin sonnustautunutta orkesteria.

Mulla on tosi korkea toleranssi kaikenlaisille lasten äänille, myönnetään, mutta silläkin uhalla sanon, että mun korviin lapsi ei pitänyt meteliä tai ollut mitenkään häiriöksi. Kunhan mutisi siinä itsekseen. Kuitenkin hetken päästä puheen aloituksesta eräs ihminen lähestyi ystävääni ja kertoi, että lapsi häiritsee muita ja pyysi parivaljakkoa vaihtamaan paikkaa. Vastaavia tilanteita jo sata kertaa aiemminkin kokenut ystäväni pakkasi välittömästi kamansa ja marssi salista ulos. Menimme koko sakki tilanteesta aulaan, jossa turhautumisesta nousevat kyyneleet puskivat sekä pojan äidin että isoäidin silmiin. Tämä oikeasti aivan ihmeellisen kärsivällinen ystäväni on saanut huomautuksia lapsensa käytöksestä tai vaan olemisesta ohikulkijoilta niin kaupoissa, julkisissa kulkuvälineissä kuin kirkoissakin ja väkisinkin välillä kokee, ettei sovi lapsineen minnekään. Huomasin, miten taas meinasin vetää yhden ihmisen kommenttien perusteella nopeita johtopäätöksiä. Ensimmäisenä sen, miten Suomessa ei siedetä lapsia äänineen, kun ne aina vaan jotakuta häiritsee ja toisena sen, että vammaiset eivät tässä maassa mahdu edes kirkkoon.

Totta eivät lopulta varmaan ole kumpikaan näistä ajatuksista, vaikka äitini on aikoinaan kokenut tismalleen samaa isosiskoni kanssa. Niissä määrin, ettei enää halunnut viedä häntä tiettyihin paikkoihin muiden rauhaa rikkomaan.

E88869DA-2D8E-467C-85D4-82E3B333B283.jpeg

Haluan silti voida itselleni edelleen kertoa, että negatiiviset ihmiset ovat kuitenkin vain yksilöitä, eivät koko totuus kaikesta. Minä tasan tiedän, että kaikki suomalaiset eivät ärsyynny lapsista tai koe vaikeaksi olla samassa tilassa vammaisen kanssa. Olen ihan varma, että kirkkosalissakin oli ihmisiä, joita pojan mutina ei häirinnyt ollenkaan. Tällaisissa hetkissä sen joksikin ajaksi meinaa vaan unohtaa. Kaksi tai kolmekin ikävää kertaa kun on vastaanottavassa päässä jo vähän liikaa.

Kun isäni kuuli sunnuntaisesta tapauksesta, hänkin liikuttui kyyneliin. Muisti varmaan elävästi omat taistelunsa tuulimyllyjä vastaan ja sen, miten meidän perheessä ratkaistiin se, kun ihmiset tuijottivat ja moittivat. Vammaista. Sitä, ettei se osaa olla hiljaa. Vanhempiaan, jotka eivät saa lasta kuriin. Äitini päätti jonkun aikaa yritettyään, ettei pysty enää ottamaan vastaan ilkeitä huomautuksia, vaan jää lapsen kanssa mieluummin kotiin, kaikesta.

Kaikki me ollaan joskus aivan käsittämättömän itsekeskeisiä. Niin olevinaan tärkeitä, että minun rauhani vaaliminen ajaa kaiken muun edelle. Myös sinun tunteidesi ja terveen järjen edelle. Meillä kaikilla on tähtihetkemme, jolloin ei osata asettua toisen asemaan yhtään, vaan kerrotaan mielipiteemme, vaikka kukaan ei kysy ja arvostellaan, vaikka siihen ei olisi omien syntien valossa varaa yhtään. Sellaisia me ihmiset välillä ollaan. Enkä tarkoita nyt puolustella huonosti käyttäytyviä tai riehumista tai sanoa, etteikö olisi hetkiä, jolloin täytyy osata olla hiiskumatta – joku kuitenkin haluaa lukea tämän niin – vaan haluan puolustaa ihmisyyttä ja sitä, että osaisimme vähintään sietää, mieluusti arvostaa toista ihmistä julkisissa, yhteisissä tiloissa liikuskellessamme. Että tänne maailmaan saisi oikeasti mahtua kaikki ihmiset omine keskeneräisine taitoineen. Hienoa olisi voida elää niin, että yleinen ystävällisyys olisi useammin lähtökohta kaikelle kommunikoinnille.

1CAAD06B-A6A4-4524-A3D1-F4C49921A73C.jpeg

Jos nyt jotain tässä joulun aikaan, niin jälkimmäistä toivoisin tänne pohjoiseen enemmän. Ei asiat ole niin justiinsa, että niistä on aivan pakko heti toiselle huomauttaa. Voi myös antaa olla, ihan vaan yhteisen hyvän nimissä. Koskaan kun ei tiedä, millaisia sotia vastapuoli on elämässään jo taistellut ja minkälaisten soiden läpi saappaat jaloissaan pusertanut. Ja etenkin erityislapsia kasvattavilla on jo lautasellaan ihan tarpeeksi ilman sitä sosiaalista painetta, jota lisäksi tuupataan ulkopuolelta. Tue mieluummin ja yritä ymmärtää. Ja jos ei ole mitään ystävällistä sanottavaa, on parempi olla hiljaa – ja sitten voi itse siirtyä vähin äänin muualle kirkkosaliin kuuntelemaan puhetta, jota pieni kommentaattori ja hänen äitinsä olisivat myös mielellään kuunnelleet.