Tavallista ihmeellisempi

Amerikkalainen kehumiskulttuuri on mietityttänyt mua viime aikoina. Olen maistellut sanoja, joilla on mulle merkitystä ja toisaalta niitä, joita heittelen ilmoille ihan tottumuksesta.

Mahtava ja ihana kuuluvat kotikielelläkin mun sanavarastoon kuvailemaan asioita, jotka tekevät mut iloiseksi. Rakkauttani suojelen kyllä, kuten useimmat suomalaiset: kotimaassa ei olisi tullut mieleenkään lähteä töistä ja huikata ovelta, kuinka rakastan työkavereitani. Love you taas pääsee multa suusta paljon kevyemmin ja vaikka tarkoitankin, mitä sanon, ei näillä kahdella sanalla ole mun sydämessäni englanniksi yhtä painavaa merkitystä kuin niillä on suomeksi. Enkä ole varma sanojen painavuudesta kaikkien amerikkalaistenkaan kohdalla. Muutamat paikalliset ystävänikin nimittäin ovat sitä mieltä, että täällä ihmiset tuntuvat rakastavan juustohampurilaisia ihan siinä missä naapuriaankin. Olen kertonut heille, että Suomessa rakkautta yleensä jaetaan vain niille, joille se oikeasti kuuluu, kuten perheelle ja läheisimmille ystäville. Jos haluan oikein painottaa, miten tärkeä ystäväni mulle täällä on, tunnustan heille rakkauttani suomeksi. Ovat ottaneet vastaan.

3D19CFAC-11C4-4EB0-BC86-99D1EA501338.jpeg

Täällä myös aika monelta perheelliseltä tuntuu löytyvän kotoa yksi tai useampi lapsi, joka on amazing. Ei nimittäin ole ollenkaan harvinaista, että perhettään esitellessä tämä etuliite sijoitetaan kuvailemaan omaa jälkikasvua. Mä nyt ajattelen asian niin, että mun silmiin omat ovat tietysti myös ihmeellisiä, koska ovat mun, mutta todellakin samalla ymmärrän, etteivät he objektiivisesti tarkasteltuna ole mitenkään sen kummempia ihmisiä kuin kukaan muukaan. Siksi en ikinä esittele heitä täällä sanoin amazing. Esittelen, että tässä ovat lapseni. Mulla ei nouse siinä hetkessä tarvetta kertoa heistä omaa mielipidettäni (mikä myös toisinaan vaihtelee ihan heistä itsestään riippuvista syistä) eikä tunnustaa julkisesti rakkauttani heitä kohtaan. Mun näkövinkkelistä katseltuna Suomessa on kulttuurisesti hyväksytympää ihan ääneen myös myöntää, että eivät ne aina nyt todellakaan mitään niin ihania ole eikä vanhemmuus parasta maailmassa. Ystäväni täällä puhuvat tästäkin vanhemmuuden puolesta ihan avoimesti, mutta ulkomaalaisena mä kiinnitän varmaan eri tavoin huomiota tähän kulttuuriseen kielenkäyttöön, jossa perhe on puheissa koko elämän keskiössä ja se on ihaninta, mitä on. Totuus on aina kuitenkin vähän muutakin.

Olen menossa huomenna kouluttamaan tulevaa henkilökuntaa. Nyt jo vähän punastuttaa tuleva esittely; täällä nimittäin kouluttaja tai muu vastaava henkilö esitellään yleensä hyvin monimuotoisin sanankääntein. Jos Suomessa usein puhujasta kerrotaan lähinnä hänen koulutuksensa ja saavutuksensa työelämässä, täällä mennään ihan luonteen tasolle. Ei ole mitenkään harvinaista, että puhuja on esitelty sanoin ’lämpimin ihminen, jonka olen koskaan tavannut’ tai ’uskomattoman täynnä iloa’. Saapa nähdä, mitä minusta sanotaan – siinä sitten saakin tehdä seuraavan puolituntisen töitä, että täyttää nämä itsestään lausutut kuvaukset.

A02292B2-6437-407E-B2B5-B92E01F32B8F.jpeg

Mä viihdyn kyllä täällä positiivisten sanojen ihmemaassa hyvin ja tunnen kyllä milloin kauniit sanat tulevat oikeasti sydämestä. Kyllä ne silloin eri tavoin osuvat. Mitä itsensä kehumiseen tulee, mä en aina tiedä, milloin olen vaan suomalaisittain modest ja milloin valheellisen nöyrä, koska kyllähän tietysti omista saavutuksistaan ylpeä pitää voida olla. Mä en silti vaan yhtään lämpene sellaiselle toot my own horn-meiningille, enkä tiedä, onko se kulttuurista vai ihan vaan minusta itsestäni nousevaa. Eikä sillä varmaan mitään väliäkään ole.

Tällaisin ajatuksin tällä kertaa. Palaanpa nyt tästä takaisin ihmeellisten lasteni pariin, joita rakastan enemmän kuin ketään muuta.

Sekalaisia lomalta

Olen viime päivinä tavannut paljon ystäviäni, sellaisiakin, jotka olen tuntenut alle kouluikäisestä asti. Monet heistä ovat reissunsa reissanneet jo nuorempana ja elävät nyt sitä vaihetta, jossa henkiset laukut lasketaan kauniisti laitettujen omistusasuntojen lattioille. Me tehtiin tää homma vähän kummallisessa järjestyksessä, kun räjäytettiin tässä keski-iän kynnyksellä kaikki auki. Tokikaan mitään ’oikeaa’ kaavaa elämään ei ole olemassakaan ja missä tahansa iässä voi vaihtaa suuntaa, jos haluaa. Vaikka tämä on sellaista aivan itsestäänselvää toteamista nyt tähän väliin, välillä pitää näköjään lähinnä vielä omaa päätä muistutella.

Eilen juteltiin taas tästä ja kaikenlaisesta muusta ystävien kanssa. Myös ruutuajoista. Mä olen aina elänyt mm. sellaisessa kuplassa, jossa ruutuajoilla ja ikärajoilla on perheissä merkitystä. Tämä kupla murtui töissä viimeistään silloin, kun yhden ryhmän kanssa tehtiin matikan tehtävänä laskutoimitus, jossa laskettiin, kuinka paljon viikossa on tunteja ja montako siitä kuluu kouluun, nukkumiseen, harrastuksiin ja pelaamiseen. Ryhmässä oli ala-asteikäisiä, joiden peliaika viikossa ylsi yli 40 tuntiin. Jonkinlaisena vastakohtana tälle: lapsemme asuivat juuri vuoden saarella, jossa lapsilla ei juurikaan ole kännyköitä eikä pleikkapelejä. Tokalle menevä poikani ei tiedä, mikä on Fortnite. On jollain lailla helpottavaa tietää, että kodin suht tarkat ruutuajat ovat samalla tasolla myös muissa perheissä siellä saarella, jossa kaikki ovat lähinnä aina ulkona.

Screen Shot 2018-07-02 at 13.26.56

Näin kotirintamalle kuuluu ihan mukavan leppoista, odottelusta huolimatta. Vanhempani asuvat taas kesän mökillä, me heidän nurkissaan. Diili on taloudellisesti ja muutenkin tietenkin erinomainen, vaikka, kuten edellisessäni kerroin, onkin ollut omiaan herättämään kaipuun siihen omaan kotiin. En ole kova ikävöimään, mutta tässä männä viikolla huomasin ikävöiväni Konalle. Välillä on vaikeaa olla kontrollin ulkopuolella, mitä näihin viisumeihin tulee. Olla vaan ja odottaa.

Lomailu on tullut kyllä tarpeeseen. Olemme nukkuneet aamuisin pitkään (mikä tietenkin on suhteellista: meillä pienempi väki vetää sikeitä kuuden sijaan nyt lomalla kasiin) ja vanuneet aamuisin yökkäreissä pitkälle lounasaikaan. Lasten ekojen viikkojen sopeutumiskiukuttelut ovat taas vaihteeksi laantuneet; seuraavia sitten taas odotellessa.

Screen Shot 2018-07-02 at 13.31.01

Meillä ei ole suunnitelma B:tä. Keksimme sen sitten, jos on pakko. Tällä haavaa odotamme lähtevämme noin elokuun puolivälissä, mutta emmehän me oikeasti mistään mitään tiedä. Tämä söisi kyllä naista, jos antaisi. Välillä annankin ja sitten taas sisuunnun. Täytyy vaan sitkeästi sanoa kaikille epäilyille nyt kiitos ei, ja odottaa parasta mahdollista lopputulosta. Jos se ei tulekaan, käsitellään sitä sitten. Pessimisti ei pety-asenne ei nyt tässä tilanteessa tekisi päälle millään tavoin hyvää.

Lomalla on muuten ollut kyllä tosi mukavaa. Kuten monet muutkin ulkosuomalaiset, olemme mekin olleet ihan huumassa suomalaisesta ruuasta ja ruokakauppojen valikoimasta. Konalta takaisin tulleena sanoisin myös, että ruoka on verrattain ihanan edullista täällä. Olemme syöneet liki koko ajan ja herkkupäivä on lomalla näköjään joka päivä.

Näissä tunnelmissa tällä kertaa.

Pysyvyydestä

Meidän toivottu lähtöpäivä olisi kuukauden päästä, mutta vielä odotellaan tietoa viisumeista. Ei siksi, että olisivat konsulaatissa hitaita, vaan siksi, että kaikkien askelten otto uusista kasvokuvista allekirjoitusten hakemisiin on vienyt meiltä aikaa. Suomeksi sanottuna siis, me itse olemme olleet hitaita. Tässä on viime vuoden aikana tullut kyllä oppineeksi kaikenlaista Yhdysvaltojen viisumeista. Kuten esimerkiksi sen, että niiden turvin ei vielä pääse maahan: vain rajalla työskentelevät officerit voivat päättää, saako meidän perhe astua suomalaisilla varpaillamme valtionsa rajojen sisälle. Viisumi antaa vain luvan pyrkiä rajalla sisään.

Koko Konan aika on tuntunut joltain ihme unelta viime viikot. Vuodessa ei vielä ehdi juurtua minnekään ja nyt fiilis on sama kuin olisi vaan jollain suloisella lomalla käynyt.

Nämä kaksi ekaa kappaletta mä sain kirjoitettua jo monta päivää sitten. Sitten mä oon alkanut kirjoittaa tarkennettuja faktoja liittyen edelliseen, oikeassa olemisen ja turhan puolustautumisen pakosta, ystävistä, mitä jos me jäädäänkin Suomeen. Mistään en saanut valmista, pyyhin pois ja kokeilen nyt vaan ajatuksenvirtaa.

30176973_10160205145060203_1839860157_o

Ei me täälläkään onnettomia oltaisi, kuten ei oltu silloin ennenkään. Sitä mä olen viime päivinä miettinyt, jostain syystä. Kyllä mä silti uskon, että me ne viisumit vielä ainakin vuodeksi saadaan ja sitten taas katsellaan, mitä tapahtuu.

Vuoden viisumeissa on sekin huono puoli, ettei henkisesti pysty kunnolla laskemaan matkalaukkujaan oikein minnekään. Vaikka sydän koki Konan kodiksi, ei se mitenkään voi täysin sitä olla ilman tietoa pysyvyydestä. Suomeen me haluttaisiin kyllä tulla joka kesä ihan ilman tätä pakkoakin, mutta olisi kiva saada joku oma osoite jonnekin taas joskus. Saapa nähdä, milloin. Nyt me asutaan vanhempieni kodissa, he asuvat mökillä. Konalla me asuttiin keltaisessa kodissa, muiden huonekaluissa. Jatkossa en tiedä, missä ja kenen nurkissa. Sen tiedän, että Suomeen jääminen olisi varmasti jollain lailla vähemmän kuluttava, tai ainakin riskittömämpi vaihtoehto.

Mä olen tällä viikolla vähän itsellenikin yllättäen kaivannut omaa kotia. Enää en tarvitse paljoa tilaa enkä sitä, mitä meillä talossa oli, mutta jos edes valkoiset seinät saisi ja ihan itse valita huonekalut. Jonkun osoitteen, joka ei vaihtuisi kerran vuodessa, sekin olisi kiva, koska muuttaminen ja pakkaaminen syö kaikkia meitä. Mutta näillä viisumeilla se ei nyt vielä ainakaan tapahdu, jos siis viisumit ylipäätään saadaan.

IMG_20170923_213500_895

Olin ihanan runoilija Elina Salmisen podcast-vieraana maanantaina. Sielläkin puhuttiin siitä, kuinka haaveilu ei maksa mitään, mutta unelmilla on aina hintalappu. Tässä vuoden mittaan se on näyttänyt aina vähän erilaiselta: ensin myytiin kaikki ja sitten sanottiin hyvästit, sitten oltiin uuden keskellä ilman muita ihmissuhteita ja lapset ilman kieltä, sitten osa ikävöi, sitten taas jo pakattiin ja muutettiin pois ja nyt jälleen odotellaan.

Silti meille tämä tärkeä vuosi oli joka vaivan arvoista ja tehtäisiin kyllä kaikki uudestaan tasan samoin tälläkin tiedolla. Lapsetkin odottavat jo, että kesän lopussa lähdetään takaisin Konalle – joku voitto sekin.