Unelmani vuonna 2021

Katsoin vanhasta, nyt jo suljetusta blogistani joitakin sinne kirjaamiani unelmia alkuvuodesta 2015. Ne menivät lyhykäisyydessään näin: Mitä isompiin asioihin tulee, haluaisin myöhemmin toimia yrittäjänä ja kouluttajana ja kirjoittaa enemmän. Sen kirjan vaikka. Ja matkustaa taas paljon ja asua ulkomailla. Kehtaako sanoa, että haluaisin voida vaikuttaa laajalla alueella ja muuttaa maailmaa?

Joku taika siinä unelmien ääneen lausumisessa on, kun ulkomaille muutto, tuo kaikista suurimman ponnistelun vaatinut toive, on tapahtunut. Vuonna 2015 meillä ei vielä ollut mitään aikomusta eikä suuntaa minnekään, mutta muuttopäätös tehtiinkin sitten aika nopeasti kesäkuussa 2016, vuosi ennen lähtöä. Maailman muuttamiseen mä en enää suhtaudu kovinkaan suurella tunteella. Tajuan paremmin oman pienuuteni ja näen asian nykyään niin, että jos mä osaan kohdata ihmiset lämmöllä, olen tehnyt osani. Kill ’em with kindness saa toimia epävirallisena elämäni mottona tästäkin eteenpäin.

Yrittäjyyttä kohden kuljen edelleen. Välillä ei meinaa kärsivällisyys riittää, kun mulla on vielä niin paljon opiskeltavaa, mutta lausuttakoon ääneen, että tämän vuoden aikana haluan saada traumaterapiaopintoni pakettiin ja syventävät transaktioanalyysin opinnot vähintään puoleen väliin. Kun sanon tämän ääneen, lienee enemmän pakko tehdäkin jotain. Välillä jaksan, välillä en, toimin lähinnä aalloissa, en systemaattisesti. Työunelmani olisi työskennellä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin talossa, sellaisessa kauniissa, johon olisi osumia ottaneen hyvä tulla lepäämään. Olisin valmis perustamaan yrityksen, mutten pyörittämään sen papereita. Haluaisin vetää ryhmiä uupuneille ja vanhemmille ja alan ammattilaisille. Terapiaa sitä tarvitseville. Talossa saisi olla puutarha, vettä, erilaisia hoitoja, iso tiimi töissä. Olen tästä vielä tosi kaukana.

Näin 2021 mä huomaan, että mussa aina asunut seikkailijatar on väsynyt. Mä en jaksaisi mennä just nyt minnekään, en kaipaa matkustamista, enkä haluaisi koskaan ikinä milloinkaan enää muuttaa. Tiedämme kaikki, ettei tämä ole realistinen eikä ehkä edes pysyvä toive, enemmänkin sellainen, kun meidän Kuopus heittäytyy dramaattiseksi ja huutaa, ettei halua enää ikinä puhua kellekään mitään. Mä en tiedä, kuinka kauan mulla tämä ei enää ikinä-vaihe kestää, mutta nyt se on vahva. Mennään siis sillä. Yritän ehkä jotenkin kömpelösti kertoa, että haluaisin juurtua. Haluaisin juurtua myös vuodenkiertoon. Luonto täällä ei puhu mulle vielä mitään sellaista kieltä, jonka tunnistan, tuttua on lähinnä keväällä, jolloin kaikki tuntuu Suomen kesältä ja talvella, jolloin on kylmä ja sataa. Ehkä tästä neljänkympin helteissä tuskailusta tulee vielä osa mun sisäistä vuodenkiertoani, kuka tietää. Mutta mä haluaisin, ehkä ekaa kertaa elämässäni, jäädä pysyvästi paikoilleni. Täällä Perthissä mä olen joko vain muuttamisesta väsynyt ja siksi valmis lysähtämään tähän tai sitten olen oikeasti löytänyt kodin. En vielä tiedä, kummasta on kyse. Tiedän vain, että kantamukset ovat käyneet vuosien varrella raskaiksi, enkä jaksaisi niitä enää siirrellä.

Toiveissani olisi saada tänä vuonna myös syvempiä ystävyyssuhteita. Olen viime aikoina ollut surullinen siitä, että Konan ystäväni ovat osoittautuneet surkeiksi yhteydenpidossa ja olen hyvästellyt heitäkin mielessäni uudestaan ja eri tavalla. Tuntuu kuin olisimme olleet läheisiä vain siellä ja kun lähdön aika tuli, päättyi samalla myös kaikki keskustelu. Ei jokaisen kanssa, mutta suurimman osan. Konan ystävät ovat tällä hetkellä enemmänkin sellainen lämmin muisto yhdestä elämänvaiheesta, jonka elin. Ihmisistä, jotka kuuluvat sinne, mutta jotka eivät jääneet osaksi uutta arkea. Suomessa mulla on onneksi edelleen joitakin ystäviä, jotka pitävät aktiivisesti yhteyttä ja joille olen edelleen yhtä tärkeä kuin he ovat mulle ja ihan yhtä läheinen kuin lähteissä. Ja sitten mun on ollut tässä matkan varrella pakko hyväksyä myös se, että osa ei ole jaksanut pitää mua enää mukana, ei kertoa, kun on vaikeaa eikä kaivata mun tukea hetkissä, jolloin elämä kriisiytyy. Ymmärrän sen, olen niin kaukana, mutta kamalaa se on silti. Perthissä mulla on jo monia hyviä kavereita ja useampi potentiaalinen ystävä, mutta nämä suhteet ovat kehittyneet paljon hitaammin kuin vastaavat Konalla. Toisaalta katselen Konan ystävyyssuhteita nyt eri valossa nykyisen tilanteen tähden, joten kehittykööt vain hitaasti, kunhan jäävät. Mä kun olen niin sellainen sitoutuja, että musta saa kyllä ystävän koko elämäksi, jos toinen osapuoli sellaista kaipaa. Olen semmoinen luotettava, vanha koira, joka seuraa mukana ihan minne vaan, vaikka sitten virtuaalisesti, eikä jätä vaikka eteen tulisi maukkaitakin luita.

Haluaisin tälle vuodelle selkeyttä tulevaisuuden suhteen. Toivoisin vastauksia siihen, onko meillä realistisia mahdollisuuksia jäädä tänne pysyvästi vai ei. Tällä hetkellä tuntuu hankalalta olla maassa väliaikaisella viisumilla, vaikka siitä onkin jäljellä vielä melkein kaksi vuotta. Tilanne on aivan toinen kuin Havaijilla, mutta niin olen minäkin, muuttunut. Tämä vuosi siintää mun silmissä ihan kohtuullisen hyvänä, mutta lähinnä puolison lupaavien töiden takia, ei omieni. Mä olen edelleen siinä vaiheessa, että kynnän vaan ihan hiessä maata. Sen siitä saa, kun vaihtaa aikuisena alaa.

En tiedä, oliko tässä nyt taaskaan päätä tai häntää. Kyllä mä tässä jonnekin olen varmaan menossa, mutta hyvin hitaasti. Haluaisin ihan tosi kovasti Suomeen heinäkuuksi, mutta kukapa tästä mitään tietää. Emme lähde täältä minnekään ennen kuin tiedämme, että voimme varmuudella palata. Tuntuu, että poljen tyhjää, eikä auto yrityksistä huolimatta käynnisty. Tarkistetaan tilanne joulukuussa 2021, jolloin kuljetun matkan voi taas paremmin taaksepäin katsomalla nähdä.

Mitä kuuluu?

Mulla on ollut kauheasti jutun alkuja mielessä, mutta ei mitään valmista. Jotain sekavia ideoita ja mukamas hyviä ajatuksia, mutta ei sitten kuitenkaan. Niinpä ajattelin kertoa teille ne kaikki eli selostaa, mitä just nyt kuuluu.

Jakarandat, ne ovat kukassa. Huomasin tämän viikko meidän muuton jälkeen, jolloin ne olivat kuulemma loistaneet violetteina jo noin viikon eli yhden neljäsosan koko kukintansa ajasta. Jakarandat kukkivat varmasti myös viime vuonna tähän aikaan, mutta en siitäkään muista mitään. Tiedän, miltä tuomet tuoksuvat ja minkälaiset odotuksen väreet päässä porisevat aina silloin, kun ne puhkeavat Suomen alkukesässä kukkaan, mutta jakarandoista en osaa vielä sanoa muuta kuin että kauniita ovat. Niistä tulee kuulemma jouluinen olo. Odotan sitä päivää, kun olen päässyt sisään tämän maan vuodenkiertoon kukkineen, tuoksuineen, juhlineen ja uusine makuineen. Vielä olen tällainen utelias irtolainen, joka huomaa joitakin asioita vasta ihan ensimmäistä kertaa.

Olen opiskellut. Otin vähän kiriä luentojen kuuntelemisessa ja päätin, että kuuntelen edes vähän jotain jokaikinen päivä. Mä olen vähän semmoinen helposti innostuva ja yhtä nopeasti lässähtävä ja siksi mun on täytynytkin alkaa vahtia itseäni ja tehdä silloinkin, kun se innon jälkeinen kyllästyminen alkaa. Nyt olen tehnyt itselleni jonkinlaisen löyhän aikataulun ja tavoitteeni olisi saada ennen tammikuun loppua pakettiin Certified Clinical Trauma Specialist-kurssi, jota teen tällä hetkellä Arizona Trauma Instituteen. Se onkin ollut niin älyttömän mielenkiintoinen, että päässä kihisee. Jos kukaan jaksaisi kuunnella, voisin puhua loputtomiin mielestä, sen koukeroista, siitä, miten jokaikinen tekemämme asia ja reaktio on looginen historiaamme nähden (nekin, mitä itse pidämme täysin järjenvastaisina), siitä, miten hienosti olemme selvinneet traumaattisista kokemuksistamme ja miten pelottavaa niistä paraneminen voi olla. Parhaimmillaan todella yksinkertaista kylläkin, mutta ei helppoa. Haluaisin kouluttaa, kaikkia. Kertoa jokaiselle vastaantulijalle, että aivan kaikilla on mahdollisuus parempaan elämänlaatuun kaikista kivuista huolimatta. Tästä pääsenkin seuraavaan ajatuksentynkään.

Multa nimittäin kysyttiin viime viikolla, että mikä on mun passion. Sitä ei ollut kukaan tiedustellutkaan hetkeen ja edellinen kappale saattaa antaa jotain osviittaa siitä, mitä kysyjälle vastasin. Huolimatta tästä palostani ymmärtää ihmismieltä, olen kuitenkin ehdottoman vastaan sellaista, että koko ajan pitäisi pyrkiä olemaan parempi versio itsestään. Sehän nimittäin kielii aivoillemme sitä, että joku on alun alkain jo pielessä – eli emme ole tarpeeksi hyviä. Jos pitäisi koko ajan olla hoikempi, reippaampi, aikaansaavampi, sitä ja tätä enempi tai vähempi, emme voi koskaan olla onnellisia. Sanoisin siis, että onnellinen on se, joka jotenkin löytää tasapainon sen välillä, että hyväksyy asiat just niin kuin ne ovat, mutta ei myöskään suostu enää elämään täysin autopilotilla, koska silloin päätökset tekee historiamme ja opitut tapamme, emme me. Että tätä kohti – haastettahan tästä ei nyt puutu. Hyväksytään sekin elämään kuuluvana.

Häpeä. Semmoinenkin on tässä ollut opiskelujen alla. Miten paljon häpeä saakaan meidät keksimään tarinoita maailmasta aivan koko ajan: siitä, miksi joku ei tervehtinyt minua eilen työpaikalla siihen, miksi mielestäni ihmiset katsovat minua aina kummallisesti siihen, miksi puolisoni jätti kahvit keittämättä. Otamme netissä itseemme jonkun vieraan ihmisen ajatukset elämästä ja vastaamme niihin kuin hän olisi kirjoituksellaan tökkinyt juuri minua. Sellaisia hassuja me ihmiset ollaan. Emme aina oikein osaa erottaa keksimiämme syitä ja seuraamuksia siitä, mitä oikeasti maailmassa tapahtuu.

Eräs lapsuudenystäväni kertoi kaikella rakkaudella, että puhun nykyään vähän omituisesti suomea. Olen huomannut itsekin. Siinä, kun lapset sanovat ottavansa suihkun, hajottavansa sääntöjä ja tekevänsä kavereita, olen itsekin alkanut puhua sekavia ja jotain aivan sinne päin. Olen itselleni nykyään vallan armollinen sen suhteen, että olen kokonaan unohtanut luokioaikaiset espanjan oppini. Ei pysy kieli päässä, jos sitä ei aktiivisesti pidä yllä ja me kuitenkin puhutaan vain suomea kotona aina. Kuulisittepa vaan, millaista.

Lauantaina oli Latotanssit eräiden nykyään hyvien ystäviemme takapihalla. Sellaiset kertavuotiset Suomi-bileet, jossa tarjoillaan karjanlanpiirakoita ja turkinpippureita ja turistaan mukavia. Eksyimme sinne vähän sattuman kauppana viime vuonna, kun puoliso kuuli jonkun puhuvan suomea ruokakaupassa ja meni juttusille. Saimme siinä samalla kutsun juhliin, jonne menimme tietysti, ketään tuntematta. Perthissä asuu paljon suomalaisia, joiden kanssa oli kyllä älyttömän hauskaa taas yksi ilta hengailla. Vietimme siinä sivussa myös isäntäparin kanssa ystävyytemme vuosipäivää.

Lapsilla alkaa vajaan neljän viikon päästä kesäloma. Mä en voi uskoa, miten nopeasti tämä eka kokonainen kouluvuosi Australiassa on mennyt. Molemmat ovat ottaneet ihan älytöntä tahtia muita kiinni, mikä ei kyllä monelta aikuiseltakaan onnistuisi. Kuopukselta on tässä vuoden aikana purettu vuoden alussa tehty erityisopetuspäätös, koska on englanti toisena kielenä-oppilaana hujahtanut jo joidenkin ikätoveriensa ohi kielen osaamisessa. Viime vuonna tähän aikaan muutamia sanoja lukenut ekaluokkalainen on nyt tokaluokan lopussa kielellisesti samoilla viivoilla paikallisten lasten kanssa. En kyllä olisi itse pystynyt samaan, lapset vaan ovat ihan ihmeellisiä oppimisessaan. Esikoinen taas yllätti meidät esiintymistaidoillaan. Menimme tässä yksi ilta koulun konserttiin, jossa pojalla olikin yhtäkkiä yhden esityksen päärooli, josta ei ollut maininnut meille mitään. Ja siis apua, mikä showmies tämä kymmenvuotias lavalla oli. Aivan uskomaton esiintyjä, täysillä roolissaan ja tarjoili pelottomasti luonnetta koko lavan täydeltä. Kaikkea sitä omista lapsistaan oppiikin.

Kotona on kyllä ollut taas riitaa näillä kahdella. Aina silloin, kun joku elämässä muuttuu, sisarukset alkavat raastaa toisiaan. Vaikka muutto tähän uuteen kotiin olikin lopulta positiivinen muutos, sillä ei ole kokonaisuuden kannalta suurtakaan merkitystä. Muutos kuin muutos. Ja sen jälkeen pitää vähän kiristellä hampaita, kunnes taas tasoittuu. Odotan seuraavaa tasaisempaa menoa, jolloin voin taas kerätä voimia uuteen sählinkisesonkiin.

Kävelimme juuri Kuopuksen kanssa kaksistaan viereisen puiston poikki lähikahvilaan. Ostimme tiskiltä ylihintaiset eväät ja ihastelimme kaupungin vehreyttä. Yritin siinä kertoa itselleni, että olemme nyt kotona. Että täällä me nyt asutaan, emmekä ole ihan just lähdössä yhtään minnekään. Pää ei meinaa uskoa, mutta jatkan vakuuttelua. Ja kauniit ovatkin naapuruston maisemat, siitä ei pääse mihinkään.

Luulen, että nyt kuuluu ihan hyvää. Väsynyttä, tavallista, mutta ihan hyvää. Entä itsellesi?

Blessed Are the Flexible

Kas näin sain taas tämän hiljalleen omaa eloaan elävän blogin hetkeksi ääneen. Olen täällä elänyt, kaikki on tuntunut yllättävän tavalliselta aina tuon tuosta ja silti on vielä aivan kamalasti edessä, että voin sanoa olevani täysin muuttanut tänne. Sydän tekee vielä osittain tuloaan, aika hidas on liikkeissään näköjään.

Yksi kavereistani muuttaa lähiviikkoina Konalta Oahulle. Ei kovin kauaksi lähtöpisteestä, mutta tarpeeksi kauaksi kuitenkin. Lupasi laitella mulle viestiä ja kysellä neuvoja uuden edessä. Useimmiten kylläkin tuntuu, ettei mulla ole kellekään muuttajalle mitään neuvoja antaa. Ei mitään muuta kuin se, että sumusta täytyy vaan painaa läpi ja oppia sietämään omaa ahdistusta, pelkoja, yksinäisyyttä ja epäilyksiä. Mä rakastan hyviä lainauksia ja just eilen satuin kuulemaan yhden, josta otin nyt kiinni: blessed are the flexible. Mulla ei ole mitään pitkää uraa muuttajana (ja toivottavasti ei tulekaan), mutta sen kyllä jo tiedän, että mitä enemmän oma mieli pystyy uusissa tilanteissa joustamaan, sitä paremmin lopulta kaaoksesta selviää. Jos omat odotukset ovat vain tietynlaiset ja toiveet tiukat, voi olla vaikeaa olla oikein koskaan tyytyväinen mihinkään. En sanoisi, että omaa rimaa on pakko muutoissa alentaa, mutta sen sanoisin, että riman sijaan voi ennemminkin ajatella jotain kuminauhaa. Sitä voi venyttää ja repiä samaan tapaan kuin mitä sopeutuminen tekee omille sisuskaluille, jos nyt sallitte tällaisen rehellisen kuvauksen muuttamisen joistakin mahdollisista sivuoireista.

Tässä eräs kolumbialainen yrittää ottaa hyvää kuvaa yhdestä suomalaisesta.

Perthissäkin, kuten varmaan aivan kaikkialla, ovat mielenterveysongelmat räjähtäneet tänä vuonna aivan käsiin. Jatkan perjantaina taas kotikäyntejä ja huomenna aloitan kertaviikkoisessa vähävaraisten ruokailussa Community Counsellorina. Tämän liikaa omassa päässä vietetyn korona-ajan jälkeen tuntuu taas hyvältä päästä tekemään kunnolla töitä ja keskittymään aivan eri kaliiberin asioihin kuin mistä itse olen keksinyt tässä murehtia.

Sellaista olen kyllä tässä ihan näin oman navan kaivelun hengessä kertaillut, että viimeisen kolmen vuoden aikana meillä on ollut yksinkertaisesti aivan liikaa muutoksia. Vapaaehtoisia muutoksia toki ja sellaisia, jotka koimme, että haluamme ottaa, mutta ei sekään yksin kaikkea ratkaise. Niin eilistä päivää saisi mun mielestä olla jo sellainen mitäs lähdit-ajattelu, joka kieltää kaikki tunnekokemukset sen ympäriltä, minkä on itse itselleen valinnut. Me valitsimme näin ja silti on ollut vaikeaa välillä. Kaikenlaisia tunteita on tässä noussut eikä pelkästään valoisia, eikä me silti muutettaisi valinnoistamme ainoatakaan. Sellaista voi olla elämä. Blogiani alusta asti lukeneet tietävätkin kaikki kommelluksemme, mutta ihan näin muistin virkistykseksi voidaan yhdessä ottaa pieni kertaus: kesäkuussa 2017 olimme juuri saaneet pakettiin talomme, jonka olimme aiemmin siinä keväällä myyneet ja muutimme silloin Havaijille vuoden viisumilla. Kesäkuussa 2018 pakkasimme Konalla kaiken omaisuutemme uudestaan laatikoihin, laitoimme laatikot varastoon ja lähdimme Suomeen uusimaan viisumeitamme. Palasimme Konalle uuteen asuntoon elokuussa 2018, jälleen vuoden viisumeilla. Viime vuoden keväällä siirtomme Australiaan alkoi näyttää todennäköiseltä ja päätimme tarttua mahdollisuuteen – ja pakkasimme jälleen omaisuutemme laatikoihin ja muutimme Konalta kesäkuussa 2019. Toki menimme Perthiin Manilan kautta, jossa vietimme siinä välissä kuukauden. Ja tämän ekan Australian vuoden aikana olemme ehtineet käydä sekä Suomessa että Myanmarissa ja elää tätä kummallista koronavuotta ja kotikoulua ja uutta koulua ja uusia ihmisiä ja töitä ja mitä lie. Ei mitään järkeä missään.

Niinpä olen tässä vuoden 2020 heinäkuun lopussa hirveän kiitollinen siitä, ettei meidän tarvinnut muuttaa minnekään tämän vuoden kesäkuussa. Tämän enempää en kestäisi muutoksia ehkä, en ainakaan nyt hetkeen, ihan sama, miten joustavalla mielellä eteenpäin puskisinkin. Nyt haluan tehdä tänne kodin. Ihan vaan olla ja hengittää. En haluaisi muuttaa minnekään ensi kesäkuussa, enkä kesäkuussa sen jälkeen. Paluumuuttaa emme ole halunneet pienintäkään hitusta missään vaiheessa, enkä usko sen muuttuvan seuraavien vuosien aikana mihinkään. Outo sanoa näin, mutta tänne me varmaan kuulumme. Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia. Olkoon Australia nyt jonkinlainen päätepiste, ainakin joksikin aikaa. Saa tulla vettä ikkunoista sisään ja jäätyä varpaat talvisin ja ottaa aikaa saada ystäviä ja oppia kunnolla ajamaan tien vasemmalla puolella ja olla ymmärtämättä vahvaa aussiaksenttia. Viisumit ovat voimassa vielä muutaman vuoden ja jos se meistä on kiinni, soisivat saavan jatkoa vielä senkin jälkeen vähintään samanlaisen satsin, ellei pidemmäksikin aikaa. Ristissä ovat sekä sormet että varpaat.