Pieni paniikki tekee onnellisemmaksi

Mä olen viime päivät valmistellut luentoa, jonka pidän tällä viikolla yhdellä Certificate IV-kurssilla otsikolla Holistic Wellbeing. Mun TA luentomateriaalit saapuivat sopivasti viime viikolla kontin mukana ja olen niiden lisäksi selannut tutkimuksia ja opetusklippejä ympäri webbiä ja kirjoittanut omaa settiä kasaan. Ja tässä valmistellessa mä tulin kompastuneeksi tosi hyvään Psychology Todayn artikkeliin onnellisuudesta. Siinä oli esitelty useamman tutkimuksen yhteenvedot siitä, mitä näyttävät tekevän elämässään eri tavoin ne ihmiset, jotka kokevat olevansa useammin onnellisia. Ja mä siis luin vaan tämän yhden artikkelin, enkä niitä alkuperäisiä tutkimuksia ja aion silti nyt ottaa tässä kantaa kaikkeen ihan rohkeasti. Aina yhtä tieteellisesti luotettavaa on tämän blogin anti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näiden tutkimusten mukaan esimerkiksi uteliaisuus sekä riskinotto ja siitä seuraava ahdistus yhdistävät niitä, jotka sanovat useammin olevansa onnellisia. Siis ne, jotka työntävät itseään enemmän vaikeisiin tilanteisiin, uuteen ja tuntemattomaan, ulos mukavuusvyöhykkeeltä, ja tuntevat olonsa epämukavaksi ja epävarmaksi näin tehdessään. Onnen taustalla ei siis ole vaan pelkkä hyvä fiilis ja tiukasti siinä pysyminen, mikä toimii – vaikka toki sitäkin ihminen tarvitsee. Toiselle rajojen venyttämistä on vaikka kokeilla aina uusia ravintoloita ja ruokia, toiselle yritys luoda uusia ihmissuhteita, toiselle haastavampi ura ja työ, jollekin matkustelu, yhdelle jotain muuta. Joillekin hulluille muutama ulkomaanmuutto.

Onnellisuutta lisää tietysti moni muukin asia kuin vain nämä edellä mainitut ja pitäisi musta nähdä ehkä enemmänkin sellaisena omien, autonomisten päätösten jälkeisenä sivutuotteena kuin tavoitteena itsessään. Mä en muista ehkä ikinä tietoisesti ajatelleeni, että haluaisin vain olla onnellinen, koska kyllähän nyt elämään kaikenlaista mahtuu ja sitä pitää oppia sietämään ja paineiden parissa elämään. Eikä sitä aina jaksa mitään ylimääräistä tai edes haastaa itseään, joskus onnellisuutta tuo aivan varmasti enemmän se, että on vaan. Ja kyllä varmaan näissä tutkimuksissa länsimaalaiset lähinnä tutkii toisiaan, voisin veikata, jolloin koko pyrkimys onneen, valintojen mahdollisuudet, vallitseva maailmankuva ja käsitteiden merkitykset ovat tutkittavilla kohtuullisen samankaltaiset. Mutta silti. Hitsiläinen kun mä kuitenkin niin samaistuin näihin artikkelin mainintoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedättekö, kun tuossa rannalla esimerkiksi eilen istuessani mietin, että niin se taas vaan uteliaisuus meillä voitti. Lähdettiin jo hiljan tutuksi tulleesta ja heittäydyttiin ihan vapaaehtoisesti taas tähän mankeliin jurnuttamaan, kun eihän tästä muuttamisesta kivaa saa kyllä tekemälläkään. Ja täällä sitä taas on menty, prässin läpi, yksin kylmässä ja muita kielikuvia. Oikeastikin oli kyllä aluksi yksinäistä ja kylmää, eikä tarvitse edes paljoa liioitella. Mutta arvatkaa, ajattelinko eilen tuossa meriveden tuoksuessa, että kannatti? No ajattelin. Olenko nyt jollain tavalla onnellisempi? No en ainakaan onnettomampi.

Mä aina välillä myös sitä rohkeutta näissä yhteyksissä mietin. Että oliko tämäkin muutto nyt taas rohkeaa. Välillä olen jotain mieltä ja sitten taas itseni kanssa sisäisissä ristiriidoissa ja muutan mieltäni. Nyt mä ehkä ajattelen, ettei me tämänlaiset vain ehkä voida muuta kuin mennä sen oman uteliaisuuden perässä. Ei riitä, että kuulee juttuja, on pakko mennä itse katsomaan. Jos siinä samalla tuntee enemmän elävänsä, niin sehän on vaan plussaa. Kerran sitä täällä vaan ollaan.

Kohta ne muuttaa kotoa

Meidän molemmat lapset on syntyneet lokakuussa, kahden vuoden ikäerolla. Joka vuosi tähän aikaan mä huomaan päivitteleväni ajan kulumista ja ihastelen niiden kauniita piirteitä. No sitä mä nyt teen joka päivä muutenkin, mutta joka vuosi tähän aikaan siihen liittyy vielä vähän enemmän syvyyttä. Miten ne voi olla taas vuoden vanhempia?

28417620_10160006376285203_1830059987_o

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Molemmat meidän lapsista on omilla tavoillaan sisukkaita, päättäväisiä ja voimakkaita. Molemmat ovat myös herkkiä ja lempeitä. Molemmat rakastavat vauvoja. Muuten ovatkin sitten hyvin erilaisia: toinen on introvertti, toinen ekstrovertti, toinen skeittaa, toinen tanssii, toinen on tarkka tavaroistaan ja toisella on kaikki aina hujan hajan. Toinen on ollut ekaluokan alusta aina napakasti ovella odottamassa, koska lähdetään, ilman patistamista, kun toinen laulaa, pyörii, häärii ja lopulta suuttuu, kun hänelle ei ole annettu tarpeeksi aikaa pakata reppua ja kohta myöhästyy koulusta kaikki. Toinen piirtää mallista paremmin kuin äitinsä ja toinen on ajattelussaan niin luova, ettei välillä saa logiikan päästä kiinni. Maailma on joskus liian neliskanttinen ja rajattu joidenkin yksilöiden tarpeisiin.

Aika on mennyt nopeasti, vaikka tietysti yhdeksään vuoteen on kaikenlaista mahtunut. Olemme perheenä asuneet yhteensä seitsemässä kodissa näiden yhdeksän vuoden aikana, mikä nyt ei ole mikään ideaali, mutta toisaalta, ei siihen kukaan hajonnutkaan ole. Mä tykkään olla vanhempi paljon enemmän nyt kuin silloin uhmaikäsekoilujen aikaan tai etenkin silloin, kun toinen sekoili ja toinen oli vaarassa horjua ensiaskelineen autotielle. Sellainen jatkuva aivojen fight or flight-asento ei kyllä kuulu omiin suosikkeihini ja siksi nykyään onkin paljon kivempaa kaikilla. On ihanaa, kun mullakin on tilaa ympärillä ja aivokapasiteetti sittenkin tallella.

6A213990-DFC3-46B6-9099-DEF141B6BA77

Näyttökuva 2019-4-3 kello 8.37.26

45361706_2261991810751062_5924095240876064768_n

Mitä ajan kulumiseen tulee, niin sehän tässä just eilen kävi mielessä, että seuraavat yhdeksän vuotta tulee menemään vielä tätä edeltäjäänsä nopeammin ja kohta Esikoinen täyttää 18. Sain eilen jotenkin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti kiinni siitä, mitä kaikki nuorten aikuisten vanhemmat aina sanovat: aika tulee menemään hirvittävän nopeasti. Jotkut lisäävät myös loppuun ne iki-ihanat sanat nauti nyt. Ja kyllähän me kaikki se tiedetään, ettei kaikista vaiheista vaan yksinkertaisesti voi nauttia, mutta jos nyt jälkiviisaana jotain itselleni sinne alkuvuosiin sanoisin, niin ei kaikkea tarvitse myöskään ihan niin vakavasti ottaa. Jos osaisin jatkossa pitää kiinni siitä perspektiivistä, että onko tällä tilanteella mitään merkitystä 20 vuoden kuluttua ja jos vastaus on ei, niin ei ehkä kannata sen takia sitten hampaita kiristellä. Pick your battles. Ei se oikeasti ole niin justiinsa.

Mutta sain mä kiinni myös siitä nauti nyt-lauseesta jotenkin eri tavoin nyt, kun tähän ajan kulumiseen heräsin. Kyllä mä haluaisin nämä vuodet muistaa ennen kaikkea niin, että me tykättiin olla keskenämme ja että meillä oli hauskaa yhdessä. Mä ajattelin siis jatkossa keskittyä lähinnä viihtymiseen, jos mahdollista. Kun niin harvalla asialla oikeasti on pitkässä juoksussa yhtään mitään merkitystä – varsinkaan millään höyrytetyillä parsakaaleilla tai tasan tarkkaan kulkevilla rutiineilla – niin jospa meillä keskityttäisiin vaan siihen, että elämästä tulee hyvä. Sanon tämän nyt, kun lapset ovat sunnuntaiaamun raukeita ja katsovat piirrettyjä, minä juon kahvia ja kaikki on mukavasti. Voidaan palata tähän viihtymiseen jo vaikka tänään myöhemmin, kun ensimmäinen sisarusten välinen täysin turha riita pamahtaa ilmoille. Mutta voisinko mä silti opetella olemaan enemmän zen, koska enhän mä siellä ole tappelemassa? Riidelkööt he, jotka siihen haluavat päivänsä käyttää, ehkä mä voisin opetella vetäytymään jonnekin omaan onnelliseen paikkaani siksi aikaa ja odottaa, kun rauha taas palaa ja voimme jatkaa sitä juuri lanseeraamaani yhdessä viihtymistä.

51951395_2375770939313430_8694990320988848128_n

Kysykää ensi vuonna tähän aikaan, miten onnistui. Silloin, kun lapset täyttää jo kahdeksan ja kymmenen ja olemme taas vuoden lähempänä sitä, että kohta ne muuttaa kotoa.

Kuka kesyttäisi kulkurin?

Olen tässä viime viikkojen aikana ehtinyt jo miettiä, että voisinko nähdä meidät asumassa täällä Perthissä aina. ’Aina’ on toki meidän kohdalla vähän muljahteleva käsite, mutta kuitenkin. Olen kävellyt pitkin kaupungin katuja, tuijotellut ihmisiä ja vetänyt keuhkot täyteen puistojen raikasta ilmaa ja leikitellyt ajatuksella, että me jäätäisiin tänne seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. En oikeasti osaa viedä tätä ajatusketjua edes kunnolla loppuun asti, mutta sen mä tiedän, etten halua takaisin kotimaahan. En ainakaan vielä. Mutta haluanko jäädä paikoilleni tännekään, sitä en tiedä. Muuttaminen on kyllä ihan karseeta, eikä sitä nyt huvikseen koko ajan viitsisi tehdä, mutta toisaalta maailma on suuri ja nähtävää olisi vielä paljon enemmänkin kuin tämä. Ja taas toisaalta, eihän sitä tarvitse näkemistä ja kokemista lopettaa, vaikka paikoillaan asuisikin.

Mutta eihän tällainen kulkurisielu osaa nyt tällaisia kunnolla edes ajatella. Olenkin tässä nyt vaihteeksi taas miettinyt, että onkohan mussa joku valuvika, kun en vaan ole koskaan haaveillut asuvani yhdessä kodissa tai rakentavani omaa pesääni jonnekin yhteen ainoaan maailman kolkkaan. Jonnekin, missä lapset voisivat koko elämänsä kasvaa ja sitten tulla käymään, kun ovat jo muuttaneet pois. Koska kun tässä nyt ympärilleen katsoo, niin kyllä aika harvassa on väki, jolla on tällainen samanlainen veto johonkin aivan muuhun. Ja välillä, mutta vain välillä, mä huomaan ajattelevani, että olen ehkä tässä mielessä vähän omituinen.

69848670_2208576452587865_7374970549635645440_n

Ja sitten taas sellainen ajatus tähän väliin, etten osaa kuvitellakaan, millaista on olla haluamatta asua maailmalla. Millaista voi olla, kun ei polta eikä pakota mikään, vaan omassa kodissa on hyvä eikä sieltä halua minnekään. Miten ihanaa, teille.

Helpompaa olisi kyllä elämä, jos haluaisin olla paikoillani. Jos en eläisi tällaisen niin maan voimakkaan seikkailugeenin kanssa, vaan tahtoisin vaan arkea. Tai no, arki se on arkea maailmallakin, mutta kyllä tähän elämäntyyliin silti aina jonkunlainen jännityselementti kuuluu. Tai ainakin enemmän ihmeteltävää. Ja mä en oikein tunne eläväni, jos en voi ihmetellä, venyä, haastaa itseäni ja etsiä rajojani. Ihailla maailmaa ja sen kauneutta ja imeä itseeni kaikkia sen ihmeitä. Vaellella ja tutustua uusiin ihmisiin, vaikka aina tulenkin pitämään kovaa kiinni niistä vanhoista. Olen ennenkin sanonut tämän, mutta sanon uudestaan: sitoudun herkästi ihmisiin, en niinkään rakennelmiin.

69872588_349828162566309_7475163323378434048_n

Lapset eivät oikein muuta elämää osaa itselleen ajatellakaan kuin tämän. Meidän vähän hullunkurinen maailmamme on heille ihan tavallinen. Helppoa se on vielä, kun ei ole muutakaan, mihin verrata. Nähtäväksi jää, miten he itse haluavat aikuisena elämänsä elää, paikoilleen juurtuen vai ympäriinsä lennellen. Vai jotain siltä väliltä.

Voiko kulkuria kesyttää? Ja toisaalta, pitäisikö edes? Koska kukapa sitä voisi oikeasti väittää tietävänsä, miten sitä kannattaa tämä yksi elämä elää.