Elämämme puolivuosittain

Mä olen muutamia kertoja joissain teksteissä viitannut, että meidän nykyisessä elämäntilanteessa on aika paljon epävarmuustekijöitä, mutten ole ainakaan hetkeen tarttunut aiheeseen tarkemmin. Toki viisumit nyt ovat aika selkeä tekijä, mutta sitä en ehkä ole muistanut mainita, että saimme elokuussa rajalla taas vain puolen vuoden maassaololuvan, kuten viimekin vuonna. Se täyttyy nyt kahden viikon päästä ja niinpä olemme taas olleet paikallisen viisumitoimiston puheilla. Laitoimme eilen juuri jatkohakemukset sisään. Postissa lähti arvioilta satasivuinen dokumenttien nivaska vastaanottavalle taholle, sisältäen paljon jo entuudestaan tuttua: kutsukirjeet tänne, tiliotteet, virkatodistukset, kopiot passeista ja nykyisistä viisumeista (jotka siis vanhenevat heinäkuussa), kaavakkeita ja kirjeitä sekä kopiot ostetuista lentolipuista todistuksena, että olemme kesällä poistumassa maasta. Emme tosin ostaneet lippuja Suomeen.

Meidän toive oli jo ennen vuodenvaihdetta, että haluaisimme käydä kotimaassa vasta seuraavana jouluna. Sitten meidät kutsuttiinkin heinäkuuksi Filippiineille järjestön hommiin: puolisoni kiertueelle musaporukkansa kanssa ja mut kouluttamaan paikallista henkilökuntaa. Meitä on tällä hetkellä lähdössä Manilaan kaikkien parhaiden ystäväperheidemme lisäksi muutama nuori muusikko ja ehkä joitain muitakin ihmisiä, en tiedä vielä. Reissumme Filippiineille varmistui niinkin lähiaikoina kuin toissapäivänä.

52130048_2406976769588603_3538509339109097472_n

Viime viikolla kuulimme myös sikäli hyvän uutisen, että voimme nykyisillä viisumeillamme tulla takaisin maahan heinäkuun lopussa ja viipyä vielä syksyn – ajatellen, että siis saamme nämä jatkohakemukset nyt suotuisasti läpi. Tällä hetkellä suunnitelmissamme olisi irtisanoa nykyinen vuokrasopimuksemme marraskuun viimeiseen päivään ja olla Suomessa joulukuu. Lapset missaisivat näin vain kaksi viikkoa koulua syyslukukauden lopusta ja meillä olisi aikaa fiilistellä joulun tuloa kotimaassa ihan mukavasti. Mitä sen jälkeen tapahtuu, en taas tiedä. Nämäkin suunnitelmat tapahtuvat vain, jos meille myönnetään leimalle jatkoa ja voimme ylipäätään palata maahan heinäkuussa.

Tällä hetkellä tiedämme siis eteenpäin siihen päivään saakka, kun lentomme lähtee Konalta Manilaan kesäkuun lopussa. Verhoja raotellaan meidän elämässämme tällä hetkellä noin puolivuosittain ja tulevat askeleet selkiytyvät aina, kun astelemme lähemmäksi H-hetkeä. Lapset eivät tunnu olevan tästä tällä hetkellä moksiskaan, mutta voin jo helposti kuvitella, että jossain vaiheessa kaipaamme kaikki jo jotain pysyvämpää. Nimittäin vaikka Kona tuntuu kodilta, ei se sitä näillä viisumeilla vielä ole. Olemme virallisesti vain käymässä, emmekä voi esimerkiksi edes etsiä pysyvää osoitetta vielä.

51808550_410558633049082_207669635925934080_n

Saapa nähdä. Tätä tulee toisteltua nykyään aika paljon. Saapa nähdä, mitä tässä tapahtuu ja milloin. Tämä meidän perheen keikkuva tilanne ei ole vielä liikaa stressannut, mutta yhtä aikaa toivon, ettei tämä nyt määräänsä pidempään jatkuisi. Haaveissani haluaisin taas joskus pysyvän kodin, joka olisi sillä lailla itse laitettu, että siellä myös silmä lepäisi – toisin kuin viime vuoden kodin keltaisilla seinillä tai tämän vuoden kodin tummilla, koristeellisilla huonekaluilla ja hiekan värisellä kokolattiamatolla. Tällaista pientähän tämä, kun onneksi nyt on katto pään päällä ja niin edelleen, mutta on siinä omassa kodissa myös tietysti eri tavoin sydän mukana kuin näissä muilta vuokratuissa, väliaikaisissa kodeissa.

Nyt on näin. Saapa nähdä, koska on meidän aika jäädä jonnekin asumaan, vai tuleeko sellaista. Saapa nähdä.

Mitä tämän vuoden aikana oikein tapahtui?

Olemme lomalla. Viime perjantaina lapset seisoivat vuoron perään samalla lavalla tanssien hulaa ja soittaen pahviukuleleja ja siitä alkoi meidän porukan melkein kolmiviikkoinen joululoma. Kaikki koulun lapset saivat character awardsit, mikä oli kaikkien honor rollsien keskellä ihan mukava lisä – kuka lie tätä uudistusta ehdottanut. Esikoisen kohdalla nostettiin esiin dedication. Kyllä lapsi tosiaan uskollisesti omistautuu asioille; joskus myös sille, että on omistautuneesti liki kaikesta eri mieltä vanhempiensa kanssa.

Vanhemmista puheen ollen, omani tulivat taas kylään. Mies ja minä lennähdimme pienellä potkurikoneella ja 35 dollarin lipuilla naapurisaarelle Mauille viideksi yöksi. Maui on ihana, mutta olemme paenneet huoneellemme joka ilta jo ennen auringonlaskua katselemaan leffoja, koska kerrankin jaksaa ja vaikka seikkaleminenkin on ihanaa, lepo on nyt vielä ihanampaa. Olemme myös makoilleet aurinkorasvan tuoksussa ihan kuulkaa vaan hotellin altaalla. Tätä ei normaalioloissa juuri koskaan täällä tehdä. Huomenna aiomme kuitenkin ottaa vuokrajeepin alle, and do the Road to Hana, kuten meitä on ystävien toimesta monta kertaa jo patisteltu ja toissailtana kävimme Nakalele Blowholella ja sydänkoloa ihastelemassa. Ajelimme mutkaisia pikkuteitä pitkin saaren pohjoisia reunoja ja pysähtelimme vähän väliä maisemia kuvailemaan.

48411523_311616412895544_7149068305091788800_n

48414327_274585033257049_7309768526561017856_nMitä ihmettä tänä vuonna on oikein tapahtunut? Elämä muuttui kerralla, kun muutimme puolitoista vuotta sitten Konalle, mutta erityisesti tämä syksy on ollut parempi kuin yksikään edeltäjänsä. Vieläkin ihmetyttää, että miten tänne oikein päästiin. Olen nyt myös aivan tajuttoman väsynyt, koska ilmaisu intensiivinen kuvaa menoa viime kuukausilta aika hyvin. Tänä syksynä tapasimme työmme kautta kymmeniä nuoria ja taklasimme yhdessä heidän kanssaan vaikeita tilanteita ja tuskaisia traumoja. Koko syksyn aikana kampukselta lähetettin viisi nuorta kesken kurssien kotiin – vähemmän kuin vuosiin, vaikka oppilaita oli enemmän kuin koskaan aiemmin. Joulun jälkeen meidän kanssa jää jokapäiväisesti työskentelemään vielä kuusi nuorta, joilla aiheita on vähän enemmänkin ja suurin osa vielä kesken.

Ystäväporukka on vakiintunut ja vahvistunut. Lapset kaipaavat välillä omiaan Suomesta, mutta muuten toivovat, että jäisimme tänne asumaan.

Ikävä mulla on ollut vain muutamia tärkeitä ihmisiä ajoittain, mutta muuten olen keskittynyt vain positiiviseen. Tai no en, ehkä se on tullut luonnostaan, koska olen koko ajan kokenut, että olen täällä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Se tunne peittoaa mennen tullen alleen kaikki haasteet ja negatiiviset puolet, eivätkä ne sitten pääsee keikuttamaan venettä mitenkään. Tänne me haluaisimme kaikki jäädä, kunnes toisin ilmoitetaan.

48381311_2230320573646922_7860630539340873728_n

Nyt täällä naapurisaarella nautimme myös siitä, että saamme olla pitkästä aikaa ihan vaan kahdestaan. Joskus sitä kuulee sanottavan, että perheenlisäysten haluaminen on itsekästä; voi ollakin, mutta kaikki, mitä sen jälkeen tapahtuu, on kyllä kaikkea muuta. Senpä takia nyt onkin ollut oikeasti virkistävää, että olemme muutaman päivän voineet keskittyä vain itseemme. Omaan aikatauluumme tai janoomme tai nälkäämme, väsymykseen, elokuviin ja niin edelleen ja etenemme juuri niin verkkaisesti kuin haluamme. Lapsilla on isovanhempien kanssa kivaa. Uskallan väittää, että meillä on kuitenkin vielä kivempaa.

Nyt on ollut siis aikaa myös funtsia. Tämä vuosi oli kaikkineen ihan uskomaton. Mä en olisi ikinä lähteissä uskonut, että löydän itseni tällaisesta työstä ja tällaisesta ystäväporukasta, joka on tiivis kuin perhe. Olemme saaneet kutsut järjestöhommiin ensi vuodeksi sekä Kiinaan, Filippiineille että Brasiliaan ja me niin haluttaisiin mennä koko jengillä. Olen aina halunnut viedä lapsia maailmalle ja etenkin humanitääriseen työhön mukaan. Haluaisin lasten näkevän jo itse, millaista elämä voi eri puolilla maailmaa olla ja laajentavan maailmankuvaansa jo varhain. Saa nähdä, miten ja koska mahdolliset reissut toteutuvat.

006B9012-827C-4DDF-88B8-89FF48AA7A8E.jpeg

Yllättävän jouluinenkin olo on jo välillä ollut. Kotona ”komeilee” Targetista viime vuonna ostettu muovikuusi, josta lapset kyllä kovasti tykkäävät. Joulumusaa soitetaan mahdollisimman paljon ja jouluaaton ruokalistaa ollaan yritetty suunnitella jo toiveiden ja saatavuuden mukaan. Lapsille ainakin ylen juhlallisesti jälleen nakkikeittoa ja makaronilaatikkoa. Minä toivoin pokea. Tai sushia. Miehille karjalanpaistia.

Aika todella juoksee. Ihmeellisesti on vaan asiat täälläkin järjestyneet, ei voi muuta sanoa.

Tavallista ihmeellisempi

Amerikkalainen kehumiskulttuuri on mietityttänyt mua viime aikoina. Olen maistellut sanoja, joilla on mulle merkitystä ja toisaalta niitä, joita heittelen ilmoille ihan tottumuksesta.

Mahtava ja ihana kuuluvat kotikielelläkin mun sanavarastoon kuvailemaan asioita, jotka tekevät mut iloiseksi. Rakkauttani suojelen kyllä, kuten useimmat suomalaiset: kotimaassa ei olisi tullut mieleenkään lähteä töistä ja huikata ovelta, kuinka rakastan työkavereitani. Love you taas pääsee multa suusta paljon kevyemmin ja vaikka tarkoitankin, mitä sanon, ei näillä kahdella sanalla ole mun sydämessäni englanniksi yhtä painavaa merkitystä kuin niillä on suomeksi. Enkä ole varma sanojen painavuudesta kaikkien amerikkalaistenkaan kohdalla. Muutamat paikalliset ystävänikin nimittäin ovat sitä mieltä, että täällä ihmiset tuntuvat rakastavan juustohampurilaisia ihan siinä missä naapuriaankin. Olen kertonut heille, että Suomessa rakkautta yleensä jaetaan vain niille, joille se oikeasti kuuluu, kuten perheelle ja läheisimmille ystäville. Jos haluan oikein painottaa, miten tärkeä ystäväni mulle täällä on, tunnustan heille rakkauttani suomeksi. Ovat ottaneet vastaan.

3D19CFAC-11C4-4EB0-BC86-99D1EA501338.jpeg

Täällä myös aika monelta perheelliseltä tuntuu löytyvän kotoa yksi tai useampi lapsi, joka on amazing. Ei nimittäin ole ollenkaan harvinaista, että perhettään esitellessä tämä etuliite sijoitetaan kuvailemaan omaa jälkikasvua. Mä nyt ajattelen asian niin, että mun silmiin omat ovat tietysti myös ihmeellisiä, koska ovat mun, mutta todellakin samalla ymmärrän, etteivät he objektiivisesti tarkasteltuna ole mitenkään sen kummempia ihmisiä kuin kukaan muukaan. Siksi en ikinä esittele heitä täällä sanoin amazing. Esittelen, että tässä ovat lapseni. Mulla ei nouse siinä hetkessä tarvetta kertoa heistä omaa mielipidettäni (mikä myös toisinaan vaihtelee ihan heistä itsestään riippuvista syistä) eikä tunnustaa julkisesti rakkauttani heitä kohtaan. Mun näkövinkkelistä katseltuna Suomessa on kulttuurisesti hyväksytympää ihan ääneen myös myöntää, että eivät ne aina nyt todellakaan mitään niin ihania ole eikä vanhemmuus parasta maailmassa. Ystäväni täällä puhuvat tästäkin vanhemmuuden puolesta ihan avoimesti, mutta ulkomaalaisena mä kiinnitän varmaan eri tavoin huomiota tähän kulttuuriseen kielenkäyttöön, jossa perhe on puheissa koko elämän keskiössä ja se on ihaninta, mitä on. Totuus on aina kuitenkin vähän muutakin.

Olen menossa huomenna kouluttamaan tulevaa henkilökuntaa. Nyt jo vähän punastuttaa tuleva esittely; täällä nimittäin kouluttaja tai muu vastaava henkilö esitellään yleensä hyvin monimuotoisin sanankääntein. Jos Suomessa usein puhujasta kerrotaan lähinnä hänen koulutuksensa ja saavutuksensa työelämässä, täällä mennään ihan luonteen tasolle. Ei ole mitenkään harvinaista, että puhuja on esitelty sanoin ’lämpimin ihminen, jonka olen koskaan tavannut’ tai ’uskomattoman täynnä iloa’. Saapa nähdä, mitä minusta sanotaan – siinä sitten saakin tehdä seuraavan puolituntisen töitä, että täyttää nämä itsestään lausutut kuvaukset.

A02292B2-6437-407E-B2B5-B92E01F32B8F.jpeg

Mä viihdyn kyllä täällä positiivisten sanojen ihmemaassa hyvin ja tunnen kyllä milloin kauniit sanat tulevat oikeasti sydämestä. Kyllä ne silloin eri tavoin osuvat. Mitä itsensä kehumiseen tulee, mä en aina tiedä, milloin olen vaan suomalaisittain modest ja milloin valheellisen nöyrä, koska kyllähän tietysti omista saavutuksistaan ylpeä pitää voida olla. Mä en silti vaan yhtään lämpene sellaiselle toot my own horn-meiningille, enkä tiedä, onko se kulttuurista vai ihan vaan minusta itsestäni nousevaa. Eikä sillä varmaan mitään väliäkään ole.

Tällaisin ajatuksin tällä kertaa. Palaanpa nyt tästä takaisin ihmeellisten lasteni pariin, joita rakastan enemmän kuin ketään muuta.