Etuoikeutettu luopumaan

Olen ollut melkein kaksi viikkoa enemmän ja vähemmän sairaana ja mulla on ollut aikaa ajatella. Olen tuijotellut kotimme nykyään likaista kokolattiamattoa (!) ja koristeellisen tummia huonekaluja. Yhtäkkiä olen huomannut, etten enää elä oikein missään itselleni järkevästi jäsenneltävässä maailmassa: en todellakaan köyhyydessä, mutta en varsinaisessa paljoudessakaan. Työmme puolesta kohtaamme köyhyyttä ja kurjuutta molemmat, sekä täällä että ympäri maailman. Tämä, mitä meillä on, on enemmän kuin kukaan kohtaamistamme voisi koskaan toivoakaan. Ja sitten mussa kuitenkin edelleen asuu se etuoikeutettu suomalainen, joka tietää, mitä ylenpalttius on. Joka aiemmin asui kauniissa ja tilavassa, omassa kodissa ja saatteli lapsensa laadukkaan varhaiskasvatuksen piiriin. Joka tässä nykyisessä elämäntilanteessaan, tiukalla budjetilla ja pienillä tuloilla, mitään omistamatta muistaa, millaista se oli, kun vielä oli jotain omaa ja kun asiat ympärillä toimivat koneen lailla niin, ettei niiden olemassaoloa aina edes ymmärtänyt arvostaa.

Nykyään me elämme jossain jännässä välitilassa ja mä tunnen tällä hetkellä jotain kummallista outoutta molempiin suuntiin. Tunnen pistävästi, kuinka etuoikeutettu mä olen ja kuitenkin näen edessäni sen, mistä luovuin. Se, mitä me lapsillemme voimme tällä hetkellä ostaa, on säälittävää verrattuna aiempaan. Ja samaan aikaan tasan tarkkaan tiedän, että meillä – ja heillä – on aivan kaikki mitä me tarvitaan ja enemmänkin.

C90E3110-3F38-476A-A5A4-D6FB4915C8B3

Mä en ikinä osannut odottaa tällaista. Me lähdimme täysin omasta tahdostamme ja teimme omat valintamme, enkä tällä yritä piiruakaan sanoa, että valitsisin nyt toisin. Talon myynti ja tavaroista luopuminen oli helpottavaa ja me molemmat tiesimme, että meidän onnellisin elämämme ei olisi koskaan löytynyt siitä, miten me Suomessa elämäämme elettiin. Mutta en osannut kuvitella, että jossain kohtaa tämä meidän valintamme voisi viedä mun kaiken saaneen pääni tällaiseen kummalliseen kehään.

Puoliso on tehnyt täältä käsin reissuja sisällissotien runtelemiin, köyhiin maihin ja kesällä lähdemme koko perhe Filippiineille töihin. Täällä Konalla olemme olleet yhteistyössä tahojen kanssa, jotka ruokkivat paikallisia kodittomia ja viime viikonloppuna siippani johtama porukka kävi esiintymässä paikallisessa vankilassa. Oman oppilastyöni kautta elämän kaikki värit ovat edessäni joka päivä. Jokainen kerta muistuttaa, miltä näyttävät kipu ja köyhyys. Kärsiville on olemassa kasvot. Samalla musta ei karise pois se valkoisen etuoikeutetun naisen sisin, joka tietää, että voisin tiukan paikan tullen koska vain lähteä takaisin kotimaahani ja pystyisin aloittamaan alusta, jos haluaisin.

Mä tiedän, että olen puhunut meidän tänne tulon kohdalla paljon unelmista ja siitä, miten meidän unelmat on alkaneet toteutua täällä. Mä olen silti vähemmän puhunut siitä, että oikeasti todella harva vaihtaisi paikkoja meidän kanssa – harva unelmoi tällaisesta. Vaikka Havaijilla on palmuja, aurinkoa ja rantaa, joista todellakin tulemme nauttimaan täysillä niin kauan kuin täällä ollaan, on elämämme silti niin jotain muuta kuin vain rannoilla lekottelua. Me emme ole saaneet täällä kaikkea, päinvastoin. Me luovuimme pysyvyydestä, ennustettavuudesta, taloudellisesta tasaisuudesta, sosiaaliturvasta, omistamisesta sekä nyt vaikka järkevistä sisälämpötiloista ja normaalihintaisesta ruuasta ja sähköstä. Olemme saaneet ihan älyttömästi vaa’an toiselle puolelle, mutta se on sellaista henkistä pääomaa, jota on välillä vaikeaa laittaa sanoiksi.

B6B6976C-2A3E-4EA1-AB24-205BDBDECDF6

Me eletään nyt tässä kummallisessa välitilassa ja mulla on kysymyksiä vähän joka suuntaan. Mulle tulee tällä hetkellä huono omatunto, jos huomaan haluavani kauniimman asunnon, kun olen sattunut näkemään jonkun sisustusunelmakuvan Instagramissa juuri sen jälkeen, kun olen tullut kuulemasta, miten kodittomien ruokailu tällä kertaa sujui. Edelliseen elämääni verrattuna meillä ei ole enää juuri mitään, kun samaan aikaan tähän uuteen piiriini verrattuna meillä on kaikki.

Ja hulluintahan tässä sisäisessä dilemmassani on se, että mä valitsin tämän. Oli meidän oma valintamme jättää työt ja autot ja asunnot, luopua omistamisesta, asua vaatimattomasti muiden nurkissa ja keskittyä antamaan eteenpäin. Minä halusin tätä ja haluan edelleen. Mutta mä olen siinäkin mielessä etuoikeutettu, että mun oli ylipäätään mahdollista valita luopua. Vähentäminen oli oma valinta. Auttaminenkin on oma valinta. Ja mä voin valita näin, koska satuin syntymään Suomeen. Tasan ei vaan käy ja tällä hetkellä sitä on jotenkin vaikea hyväksyä.

 

Elämämme puolivuosittain

Mä olen muutamia kertoja joissain teksteissä viitannut, että meidän nykyisessä elämäntilanteessa on aika paljon epävarmuustekijöitä, mutten ole ainakaan hetkeen tarttunut aiheeseen tarkemmin. Toki viisumit nyt ovat aika selkeä tekijä, mutta sitä en ehkä ole muistanut mainita, että saimme elokuussa rajalla taas vain puolen vuoden maassaololuvan, kuten viimekin vuonna. Se täyttyy nyt kahden viikon päästä ja niinpä olemme taas olleet paikallisen viisumitoimiston puheilla. Laitoimme eilen juuri jatkohakemukset sisään. Postissa lähti arvioilta satasivuinen dokumenttien nivaska vastaanottavalle taholle, sisältäen paljon jo entuudestaan tuttua: kutsukirjeet tänne, tiliotteet, virkatodistukset, kopiot passeista ja nykyisistä viisumeista (jotka siis vanhenevat heinäkuussa), kaavakkeita ja kirjeitä sekä kopiot ostetuista lentolipuista todistuksena, että olemme kesällä poistumassa maasta. Emme tosin ostaneet lippuja Suomeen.

Meidän toive oli jo ennen vuodenvaihdetta, että haluaisimme käydä kotimaassa vasta seuraavana jouluna. Sitten meidät kutsuttiinkin heinäkuuksi Filippiineille järjestön hommiin: puolisoni kiertueelle musaporukkansa kanssa ja mut kouluttamaan paikallista henkilökuntaa. Meitä on tällä hetkellä lähdössä Manilaan kaikkien parhaiden ystäväperheidemme lisäksi muutama nuori muusikko ja ehkä joitain muitakin ihmisiä, en tiedä vielä. Reissumme Filippiineille varmistui niinkin lähiaikoina kuin toissapäivänä.

52130048_2406976769588603_3538509339109097472_n

Viime viikolla kuulimme myös sikäli hyvän uutisen, että voimme nykyisillä viisumeillamme tulla takaisin maahan heinäkuun lopussa ja viipyä vielä syksyn – ajatellen, että siis saamme nämä jatkohakemukset nyt suotuisasti läpi. Tällä hetkellä suunnitelmissamme olisi irtisanoa nykyinen vuokrasopimuksemme marraskuun viimeiseen päivään ja olla Suomessa joulukuu. Lapset missaisivat näin vain kaksi viikkoa koulua syyslukukauden lopusta ja meillä olisi aikaa fiilistellä joulun tuloa kotimaassa ihan mukavasti. Mitä sen jälkeen tapahtuu, en taas tiedä. Nämäkin suunnitelmat tapahtuvat vain, jos meille myönnetään leimalle jatkoa ja voimme ylipäätään palata maahan heinäkuussa.

Tällä hetkellä tiedämme siis eteenpäin siihen päivään saakka, kun lentomme lähtee Konalta Manilaan kesäkuun lopussa. Verhoja raotellaan meidän elämässämme tällä hetkellä noin puolivuosittain ja tulevat askeleet selkiytyvät aina, kun astelemme lähemmäksi H-hetkeä. Lapset eivät tunnu olevan tästä tällä hetkellä moksiskaan, mutta voin jo helposti kuvitella, että jossain vaiheessa kaipaamme kaikki jo jotain pysyvämpää. Nimittäin vaikka Kona tuntuu kodilta, ei se sitä näillä viisumeilla vielä ole. Olemme virallisesti vain käymässä, emmekä voi esimerkiksi edes etsiä pysyvää osoitetta vielä.

51808550_410558633049082_207669635925934080_n

Saapa nähdä. Tätä tulee toisteltua nykyään aika paljon. Saapa nähdä, mitä tässä tapahtuu ja milloin. Tämä meidän perheen keikkuva tilanne ei ole vielä liikaa stressannut, mutta yhtä aikaa toivon, ettei tämä nyt määräänsä pidempään jatkuisi. Haaveissani haluaisin taas joskus pysyvän kodin, joka olisi sillä lailla itse laitettu, että siellä myös silmä lepäisi – toisin kuin viime vuoden kodin keltaisilla seinillä tai tämän vuoden kodin tummilla, koristeellisilla huonekaluilla ja hiekan värisellä kokolattiamatolla. Tällaista pientähän tämä, kun onneksi nyt on katto pään päällä ja niin edelleen, mutta on siinä omassa kodissa myös tietysti eri tavoin sydän mukana kuin näissä muilta vuokratuissa, väliaikaisissa kodeissa.

Nyt on näin. Saapa nähdä, koska on meidän aika jäädä jonnekin asumaan, vai tuleeko sellaista. Saapa nähdä.

Mitä tämän vuoden aikana oikein tapahtui?

Olemme lomalla. Viime perjantaina lapset seisoivat vuoron perään samalla lavalla tanssien hulaa ja soittaen pahviukuleleja ja siitä alkoi meidän porukan melkein kolmiviikkoinen joululoma. Kaikki koulun lapset saivat character awardsit, mikä oli kaikkien honor rollsien keskellä ihan mukava lisä – kuka lie tätä uudistusta ehdottanut. Esikoisen kohdalla nostettiin esiin dedication. Kyllä lapsi tosiaan uskollisesti omistautuu asioille; joskus myös sille, että on omistautuneesti liki kaikesta eri mieltä vanhempiensa kanssa.

Vanhemmista puheen ollen, omani tulivat taas kylään. Mies ja minä lennähdimme pienellä potkurikoneella ja 35 dollarin lipuilla naapurisaarelle Mauille viideksi yöksi. Maui on ihana, mutta olemme paenneet huoneellemme joka ilta jo ennen auringonlaskua katselemaan leffoja, koska kerrankin jaksaa ja vaikka seikkaleminenkin on ihanaa, lepo on nyt vielä ihanampaa. Olemme myös makoilleet aurinkorasvan tuoksussa ihan kuulkaa vaan hotellin altaalla. Tätä ei normaalioloissa juuri koskaan täällä tehdä. Huomenna aiomme kuitenkin ottaa vuokrajeepin alle, and do the Road to Hana, kuten meitä on ystävien toimesta monta kertaa jo patisteltu ja toissailtana kävimme Nakalele Blowholella ja sydänkoloa ihastelemassa. Ajelimme mutkaisia pikkuteitä pitkin saaren pohjoisia reunoja ja pysähtelimme vähän väliä maisemia kuvailemaan.

48411523_311616412895544_7149068305091788800_n

48414327_274585033257049_7309768526561017856_nMitä ihmettä tänä vuonna on oikein tapahtunut? Elämä muuttui kerralla, kun muutimme puolitoista vuotta sitten Konalle, mutta erityisesti tämä syksy on ollut parempi kuin yksikään edeltäjänsä. Vieläkin ihmetyttää, että miten tänne oikein päästiin. Olen nyt myös aivan tajuttoman väsynyt, koska ilmaisu intensiivinen kuvaa menoa viime kuukausilta aika hyvin. Tänä syksynä tapasimme työmme kautta kymmeniä nuoria ja taklasimme yhdessä heidän kanssaan vaikeita tilanteita ja tuskaisia traumoja. Koko syksyn aikana kampukselta lähetettin viisi nuorta kesken kurssien kotiin – vähemmän kuin vuosiin, vaikka oppilaita oli enemmän kuin koskaan aiemmin. Joulun jälkeen meidän kanssa jää jokapäiväisesti työskentelemään vielä kuusi nuorta, joilla aiheita on vähän enemmänkin ja suurin osa vielä kesken.

Ystäväporukka on vakiintunut ja vahvistunut. Lapset kaipaavat välillä omiaan Suomesta, mutta muuten toivovat, että jäisimme tänne asumaan.

Ikävä mulla on ollut vain muutamia tärkeitä ihmisiä ajoittain, mutta muuten olen keskittynyt vain positiiviseen. Tai no en, ehkä se on tullut luonnostaan, koska olen koko ajan kokenut, että olen täällä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Se tunne peittoaa mennen tullen alleen kaikki haasteet ja negatiiviset puolet, eivätkä ne sitten pääsee keikuttamaan venettä mitenkään. Tänne me haluaisimme kaikki jäädä, kunnes toisin ilmoitetaan.

48381311_2230320573646922_7860630539340873728_n

Nyt täällä naapurisaarella nautimme myös siitä, että saamme olla pitkästä aikaa ihan vaan kahdestaan. Joskus sitä kuulee sanottavan, että perheenlisäysten haluaminen on itsekästä; voi ollakin, mutta kaikki, mitä sen jälkeen tapahtuu, on kyllä kaikkea muuta. Senpä takia nyt onkin ollut oikeasti virkistävää, että olemme muutaman päivän voineet keskittyä vain itseemme. Omaan aikatauluumme tai janoomme tai nälkäämme, väsymykseen, elokuviin ja niin edelleen ja etenemme juuri niin verkkaisesti kuin haluamme. Lapsilla on isovanhempien kanssa kivaa. Uskallan väittää, että meillä on kuitenkin vielä kivempaa.

Nyt on ollut siis aikaa myös funtsia. Tämä vuosi oli kaikkineen ihan uskomaton. Mä en olisi ikinä lähteissä uskonut, että löydän itseni tällaisesta työstä ja tällaisesta ystäväporukasta, joka on tiivis kuin perhe. Olemme saaneet kutsut järjestöhommiin ensi vuodeksi sekä Kiinaan, Filippiineille että Brasiliaan ja me niin haluttaisiin mennä koko jengillä. Olen aina halunnut viedä lapsia maailmalle ja etenkin humanitääriseen työhön mukaan. Haluaisin lasten näkevän jo itse, millaista elämä voi eri puolilla maailmaa olla ja laajentavan maailmankuvaansa jo varhain. Saa nähdä, miten ja koska mahdolliset reissut toteutuvat.

006B9012-827C-4DDF-88B8-89FF48AA7A8E.jpeg

Yllättävän jouluinenkin olo on jo välillä ollut. Kotona ”komeilee” Targetista viime vuonna ostettu muovikuusi, josta lapset kyllä kovasti tykkäävät. Joulumusaa soitetaan mahdollisimman paljon ja jouluaaton ruokalistaa ollaan yritetty suunnitella jo toiveiden ja saatavuuden mukaan. Lapsille ainakin ylen juhlallisesti jälleen nakkikeittoa ja makaronilaatikkoa. Minä toivoin pokea. Tai sushia. Miehille karjalanpaistia.

Aika todella juoksee. Ihmeellisesti on vaan asiat täälläkin järjestyneet, ei voi muuta sanoa.