Koti on siellä, missä ollaan yli vuosi

Ennen kun me muutettiin tänne Perthiin, me valmistauduttiin henkisesti siihen, että eka vuosi täällä tulee olemaan vähän vaikea. Konalla oli hyvä, eikä sieltä ollut helppo lähteä – olkoonkin, että se oli meidän aivan kaiken kannalta parempi niin. Sydän ei vaan aina kuuntele järjen ääntä, vaikka järki kädenväännössä voittaisikin. En kuitenkaan millään määrää osannut valmistautua siihen, että tämä eka vuosi ihan näin raskas olisi.

Mulla on tässä viime aikoina omat fiilikset muuttuneet yhtä nopeasti kuin koronakevään rajoitukset. Kaksi viikkoa sitten itkin taas tai vielä tai ihan miten sen nyt haluaa nähdä, kun kaipasin Konan parasta ystävääni ja sitä koko sakkia ja rentoa saarikulttuuria ja kaikkea, mitä nyt vaan vaaleanpunaiset lasit silmillä voi Havaijilta kaivata. Koska vähän niin kuin turhan pitkittyneessä, yksipuolisessa erossa, minäkin muistelin vain niitä Konan parhaita puolia ja sehän se ei auta näkemään mitään elämässä alkuunkaan oikeassa valossa.

Meidän lähdöstä tulee kesäkuun lopussa täyteen vuosi. Aika on mennyt yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti, siihen on mahtunut paljon ja vähän ja sitten maailma räjähti ja räiskyy edelleen. Ja se on oikein, niin pitääkin. Ja kaikkien mullistusten keskellä mun pääni yrittää saada tolkkua sekä maailman tilasta että omasta paikastani täällä. Olen miettinyt kotia ja sitä, miksi toiset ovat sellaisia, että kokevat jonkun yhden paikan kodikseen ikuisesti eivätkä sieltä ikinä poistu ja me toiset, no, me ei olla sellaisia.

Toisaalta tunnen monet paikat nopeasti kodikseni ja toisaalta en yhtään mitään. En vaadi paljoa enkä edes pysyvyyttä voidakseni hyvin. Vielä joskus haluaisin oman pihan, mutta haluaisinko edes ajatuksena jonkun kodin, jossa vanheta hamaan tappiin, sitä en usko. Ehkä joskus, mutten vielä. Sellaistakin olen miettinyt, että onneksi en jäänyt vaan kotimaahan, koska vuodet ulkomailla ovat muovanneet mua ainoastaan parempaan suuntaan. Olen varma siitä, että joitakin asioita ei vaan voi oppia eikä ymmärtää, jos ei asu jossain vaiheessa maailmalla. En tiedä, onko näillä asioilla sellaista arvoa, että sillä nyt olisi mitään sen suurempaa merkitystä, mutta kyllä tässä ainakin oma maailmankuva ja ihmiskäsitys väkisin positiivisella tavalla venyy.

Näin noin vuoden verran täällä oltuamme olen vihdoin huomannut sellaista mukavaa tottumista asioihin, paikkoihin ja lähiseudun maisemiin, että sitä voisi jo ihan kotiutumiseksi kutsua. Pyörälenkillä tulee nykyään aina fiilis, että onpas meillä nätti kotiseutu nykyään ja näin talven kynnyksellä valtava ilo siitä, että kolmen sateisen kuukauden päästä onkin jo taas kevät ja parinkympin lämpötilat. Elämässä on jo joitakin ihmisiä, joita ilman en enää osaisi ajatella olevani. Mieli on vähemmän Konalla ja enemmän paikalla. Risaisesta alusta huolimatta elämä on paljon rikkaampaa nyt kuin se olisi ollut ilman tätä kokemusta.

Lapset nukkuu välillä torkkupeiton alla, jonka saivat mummiltaan joululahjaksi. Siinä lukee isoin kirjaimin Home is where the heart is. Vaikka noin periaatteessa ajattelenkin asian olevan näin, joskus sydän ei vaan oikein seuraa perässä. Pää tietää, missä mennään ja kroppakin kulkee minne käsketään, mutta sydänparka jää usein eteiseen itkemään, ettei ollut kyllä vielä ollenkaan valmis näihin jäähyväisiin. Niinpä koti toki onkin siellä missä sydänkin, mutta joskus vasta noin vuoden jälkeen. Sanoisin nimittäin, että tällaisen ajan se ottaa, kunnes asettuu. Ja nyt me ollaan täällä, eka vuosi kohta takana ja tuntuu, että aletaan olla aloillamme jo ihan oikeasti sydäntä myöten.

Miten täällä oikein ollaan?

Vieläkin tuntuu vähän oudolta sanoa näin, mutta tämä loppukesä ja alkanut syksy täällä Ausseissa on mennyt ihan järkyttävän nopeasti. Mä en voi uskoa, että meidän muutosta tulee ensi kuussa täyteen tasan vuosi. Muistatteko, kun viime kesäkuussa kerroin teille, miten järjetön meidän lähtö Konalta oli? Kaikki tapahtui lopulta aivan liian nopeasti. Me oltiin jo viime vuoden helmikuussa ostettu liput työhommiin Filippiineille, mutta ei tiedetty kuin vasta toukokuussa viime vuonna, ettei palattaisikaan sieltä takaisin Havaijille. Luulen, että säilytin järkeni lähinnä vakaan ja positiivisen puolisoni ansiosta, vaikka täytyy sitä kai itselleenkin osata krediittiä antaa, etten itkenyt siinä niiden lähtöviikkojen kuluessa kuin ehkä kahdesti. Siis sen sekoilun takia – surua ja lähtöä itkin kyllä aina, kun näin parasta ystävääni.

Perthiin asettuminen on ollut monin verroin hitaampaa ja vaikeampaa kuin meidän asettuminen Konalle oli. Tuossa yksi päivä lapsetkin alkoivat puhella, että ikävöivät Konalle ja haluaisivat sinne takaisin. Siinä asiasta jutellessa pyysin, että osaisivatko lapset listata viisi asiaa, jotka ovat täällä paremmin kuin siellä. Lista syntyi niin vauhdilla, että totesimme yhdessä, että Havaijille meitä kaikkia tosiasiassa vetäisi takaisin enää vain ystävämme, ei mikään muu. Ihmisten jättäminen on muuttamisen kipein puoli, jos minulta kysytään. Ja on mulla ollut tässä hetkiä, jolloin olisin ollut valmis pakkaamaan kaiken uudestaan laatikoihin ja syöksymään ensimmäisellä lennolla takaisin vain, koska Havaijille jäi ne ihanimmat tyypit.

(Kuvissa isä ja tytär, Konan ystäviä ja esimerkki kuvasta, jollaisia lähettelen häpeilemättä ystävilleni Suomeen vain kertoakseni, että olen kasvattanut tässä hiuksia. Olkaa hyvä.)

Muuten Perth on parempi, mutta välillä tulee päiviä, jolloin se ei vaan tunnu riittävän. Istuisin mieluummin vaikka tikunnokassa, jos saisin istua siellä läheisten ystävieni kanssa. Täällä meillä on jo ihan mukavasti ihmisiä ympärillä, kavereita, potentiaalisia ystäviä, hauskaa seuraa. Mutta jos nyt saan vetää mutkia suoriksi ja vertailla kulttuurien erilaisuuksia, sanoisin, että minä koin amerikkalaisten olevan ihan älyttömän paljon nopeampia tutustumaan kuin monet australialaiset seuralaisensa. Mä koin elämämme Havaijilla niin, että kaikki kutsuttiin aina mukaan kaikkeen, ketään ei jätetty ulos. Jos oli juhlat tai vaan tavallinen, jokaviikonloppuinen rantahengailu, kaikki olivat tervetulleita sekaan ja koskaan ei oikeastaan etukäteen tiennyt, ketä siellä oli vastassa. Uusiin ihmisiin suhtauduttiin aina uteliaan ystävällisesti ja siksi mä tunsin itseni niin tervetulleeksi aina ja kaikkialla Konalla ollessamme. Täällä mulla on enemmänkin sellainen olo, että ihmiset tässä arjessa antavat toisilleen tilaa, kaikki kun eivät ole koko ajan kyselemässä taustojani tai etenkään kehumassa, miten upea olen. Ja nyt tämä on ollut vähän sellainen märkä rätti niskaan, koska satuin muuttamaan tänne juuri Havaijilta, of all places. (Tähän perään lienee aiheellista kertoa, että lähtömme jälkeen muhun on pitänyt tiiviisti yhteyttä ainoastaan paras ystäväni ja vähemmän tiiviisti kaksi muuta läheistä ystävääni.)

Ongelmahan ei oikeasti ole yhtään tämän maan ja sen ihmisten, vaan sen, että minä en vielä oikein osaa toimia tässä kulttuurissa. Yksi kuusikymppinen paikallinen kertoi mulle, että ausseilla on aina ovet auki, sen kuin marssit sisään vaan. Että he ovat aina valmiita hengailemaan, mutta ei sitä niin tarkasti tarvitse aina sopia. Mutta kun enhän minä nyt sellaista oikein osaa, koska minä marssin vain sellaisten koteihin, jotka jo tunnen hyvin. Muuten minä jään odottelemaan kutsua, mitä ei välttämättä aina samalla tavoin tule, varsinkaan jos edelliseen kotipaikkaan vertaa.

557B58C4-7E2C-4368-89F1-6BF1E409C8D6

Todellisuudessa tiedän, että nyt mun pitää vaan oppia, miten täällä eletään. Mun odotukset ystävyyssuhteille ei varmaan ihan vielä ole mitenkään kovin suorassa linjassa sen kanssa, miten täällä asuvat ne näkevät. Mä haen vielä vähän sitäkin, että ymmärrän, milloin on oikeasti aihetta tuntea mitäkin ja milloin sellainen tietty ulkopuolisuuden tunne nousee vain siitä, että meno nyt vaan on toisenlaista kuin se Havaijilla oli. Mä en vielä oikein hahmota, mihin porukkaan mä kuulun ja onko edes mitään porukkaa, johon yritän nyt kuulua. Vai onko kaikki vähän kaikkien kavereita ja tässä nyt sitten leppoisasti tutustutaan. En tiedä. Mutta pitkään tuntuu mulla menevän tällä kertaa, että opin (taas kerran) olemaan vertaamatta edelliseen ja ottamaan asiat neutraalisti vain niin kuin ne ovat. Ja ihan hyvinhän ne ovat, ihmiset ovat tosi mukavia ja vieraanvaraisia ja ystävällisiä, että sikäli kaikki on kunnossa. Ja tulevat kylään tai meidän kanssa piknikille, kun kutsutaan.

Varmaa ei ole elämässä kuin muutos. Elokuussa olemme olleet täällä vuoden ja ensimmäisen vuoden jälkeen helpottaa aina. Ehkä.

Ajatuksia pienen elämän takaa

Otin vähän vahingossa ja varsinkin hetken mielijohteesta kahden viikon totaalitauon sosiaalisesta mediasta. Omien, erittäin subjektiivisten tutkimustulosteni perusteella en ole vieläkään ihan valmis palautumaan täysimääräiseksi käyttäjäksi, mutta pieniä muutoksia takaisin nykymaailmaan varmaan tässä teen. Olen nimittäin saanut somettomuudesta samantapaiset kiksit kuin eräs ystäväni, joka lopetti kahvinjuonnin. Hänellä selvisi pää ja rauhoittui kroppa ja muutamassa päivässä laski ahdistus. Minä en tiedä kahvinjuonnin lopetuksen vaikutuksista paljoakaan, koska olen koukussa aamukahviini ja lopetukseni ovat aina jääneet lyhyiksi, mutta somen jätin, ainakin siis nyt hetkeksi jätin, ihan sekunnin päätöksellä maanantai-iltana viime viikolla, enkä ole ollut rauhallisempi aikoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ole miettinyt tarvetta sometauolle ehkä koskaan, joten minkään pohdinnan tulos tämä ei ollut. Olen rajannut käyttäytymistäni kyllä, kuten varmaan monet muutkin ja laittanut itselleni rajoja, milloin puhelinta ei vilkuilla ja aina ajatellut, etten ole koukussa someen. En tiedä, olinko, mutta tauko on joka tapauksessa tehnyt päälle nyt ainoastaan hyvää. Jotenkin tämän oman kokemukseni kautta on nyt tosi helppo vahvistaa ne tutkimustulokset, jotka ovat näyttäneet, että somen luoma illuusio siitä, että on kontaktissa satojen ja tuhansien ihmisten kanssa oikeasti lisää lopulta yksinäisyyden ja surun tunteita. Tämä oli yllättävä havainto, koska olen kyllä kokenut somen tuoneen mun elämään iloa ja kivoja, aitoja kontakteja. Silti olen nyt ollut tasaisempi ilman. Ja mua tietysti tällaisena ihmismielen parissa työskentelevänä ja sitä ikiopiskelevana aina kiinnostaa tietyt olemiseen kuuluvat lainalaisuudet (varsinkin ne, joita me ihmiset teemme tottumuksesta ja opittuna, mutta itseltämme salaa) ja sieltä eniten nimenomaan oman ajatusmaailmani liikkeet ja sen muutokset. Enkä ole voinut olla miettimättä, että miten monelle mun nuorelle mun kannattaisi ehdottaa taukoa somesta yhdeksi välineeksi masennuksen ja riittämättömyyden tunteiden kanssa kamppailua vastaan.

Olen todellakin ollut ihan hämmentävän tyytyväinen tähän omaan, pieneen elämääni täällä maailman yhdessä eristäytyneimmässä nurkassa viime aikoina, vaikka olen pyörinyt lähinnä vain kolmen muun ihmisen kanssa. Virtuaaliset yhteydenpidotkin ovat pysyneet kohtuullisina, kun olen soitellut videopuheluita ja lähetellyt viestejä vain muutamien lähimpien ystävieni kanssa ja laittanut kuvia ja videoita touhuistamme vain isovanhemmille, jotka ovat kyselleet stoorieni perään. (Äitini on kommentoinut nyt yli kahden vuoden ajan niistä jokaikiseen.) Elämämme on liikkunut kodistamme niihin suuntiin, mihin pyörälenkkimaastot oveltamme sattuvat lähtemään. Yhden kerran mä jotain pientä polkua pitkin itsekseni pyörräillessä ihmettelin, miten tämä osa Australiaa muistuttaa mua välillä niin paljon Suomesta. Pöheikössä tuoksui kuin kotimaassa maalla kesäisin ja lämpö oli lempeää kuin parhaimmillaan heinäkuussa. Ja yhtäkkiä mulla oli sellainen samanlainen tyytyväinen olo kuin joskus lapsena mökillä, kun viikkokausien maallaolon aikana en enää tiennyt, mikä päivä oli ja mitä ystäväni missäkin tekevät, eikä kukaan tiennyt, mitä minä tein. Ja se oli normaalia, eihän silloin kellekään tullut edes mieleen, että asioita pitäisi jotenkin jonnekin ja julkisesti jakaa ja sain kiinni siitä, miksi se on oikeastaan ihan tosi ihanaa. Että on vaan ja elää vain niille, joiden kanssa milloinkin fyysisesti on. Mieleni kulki siinä lehtipuiden katveessa ajellessa mansikoiden ja mökkilammen kautta kanelikorppuihin ja vohvelikekseihin ja siihen pysähtyneisyyteen, jota olen tällaisena vanhana sieluna näköjään elämääni enemmän kaivannut. Elämä on nyt tosi pientä, juuri mitään ei tapahdu koskaan ja kaikki päivät jurnuttavat samankaltaista rataa eteenpäin kodin ja lenkkipolun välillä, mutta olen ollut tässä omassani nyt ihan yllättävän tyytyväinen. Aivan kamalan hyvin on kriisin keskellä asiat silloin, kun pääsee edelleen ulos ja luontoon, vaikka mitään muuta ei elämässä nyt oikein tapahdukaan.

8854E15B-D934-4AA6-892D-D24DA0E66E51

Lapset ovat nyt jaksojenvälisellä lomalla ja meillä on ollut ihan kamalan kivaa tämän aikaa. Tokihan sisarukset edelleen riitelevät ja ottavat yhteen asiasta ja asiasta, että ovat sillä tavalla ihan normaaleja ihmisenalkuja, mutta tästäkin huolimatta sanoisin, että pääpiirteissään voimme kaikki nyt oikein hyvin. Näyttää siltä, että täällä maailman nurkassa päästään kyllä ihan järkyttävän helpolla, mitä koronakriisiin tulee. Tautitapaukset ovat jo nyt kääntyneet jyrkkään laskuun ja uusia positiivisia testituloksia tulee täällä Länsi-Australiassa nyt kolmen ja yhdeksän välillä päivittäin. Yhteensä niitä on ollut 544. Perthin kaupungin rajat ovat kiinni, osavaltioiden rajat ovat kiinni, Australian rajat ovat kiinni ja rajoitustoimet ovat auttaneet täällä nopeasti. Koulut aukeavat täällä lännessä taas loman jälkeen keskiviikkona 29.4., mutta koululaiset saa halutessaan pitää kotona vielä tämän jälkeenkin jonkun aikaa. Australiassa alkaa tämän loman jälkeen kouluvuoden neljästä jaksosta toinen. Heinäkuussa on seuraava parin viikon loma.

Tämän loman aikana me olemme käyneet nelistään iltapäivisin pyöräilemässä joka päivä. 7-vuotiaskin on jaksanut sotkea parhaimmillaan 13 kilometrin lenkin, vaikka ei me kovaa mennä ja eväitä syödään aina ja jäätelöäkin usein. Tavoite ei ole matkan pituudessa vaan sen laadussa ja etenkin maisemien kauneuden näkemisessä. Perth on ihan älyttömän upea kaupunki ja lisää kauniita kulmia tuntuu löytyvän melkein joka päivä. Olen pitänyt puhelimeni repussa ja kaikki kokemukset itselläni ja ollut vain olemassa, ja huomaamattani tehnyt sen paremmin kuin pitkään aikaan. Töiden tekeminen lasten lomaillessa on onnistunut helpommin kuin silloin, kun olivat kotikoulussa. Kaikki mun counseling-nuoret olen siirtänyt iltapäivistä iltoihin, jolloin voin sulkeutua puolison studiolle rauhassa töihin. Alakoululaiset osaavat myös onneksi jo viihdyttää itseään ja toisiaan pitkiäkin aikoja ilman keskeytyksiä ja ovat tehneet itselleen leikkikentän kotimme edessä olevasta, ankeasta kujasta, josta luulin, ettei kyllä taivu yhtään mihinkään.

Tänään sataa. Syksy on alkanut ja säät vaihtelevat ja keikkuvat, kuten suomalaiset ovat tottuneet sen syksyisin tekevän. Välillä paistaa ja on ihan kuumakin, mutta koko ajan useammin alkaa jo viluttaa. Olemme menossa pikkuhiljaa talvea kohti. Täällä päin maailmaa kaikki kunnossa.