Miten matka meni?

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta jo monta päivää. Väsyneenä kirjoitellessa huomasin kuitenkin kuulostaneeni niin vanhalta ja raihnaiselta (miltä nyt just tietysti tuntuukin, mutta eipä alleviivata sitä sen enempää), etten viitsinyt julkaista mitään. Nyt sitten ajankohta tälle tekstille on jo ehkä vähän myöhäinen, sillä saavuimme Suomeen sunnuntai-iltana, mutta menköön silti.

Selvisimme tällä kertaa ihmeen hyvin lennoista Kona-LA-Tukholma-Helsinki. Tokihan sellaista pientä säätöä oli siinä, mutta nyt jälkikäteen voi jo sanoa, että kauhean kivasti meni. Noin niin kuin aiheen huomioiden; ei se lentäminen maailman toiselta puolelta lasten kanssa ikinä mitään ihanaa ole.

Tällä kertaa lennettiin pitkä lento kuulkaa Norskin Premiumissa. Mä en ole eläissäni paremmissa luokissa aiemmin lentänytkään, mutta löysimme siipan kanssa näille tietyille päiville Momondon kautta hyvät tarjoukset, joihin ilman muuta tartuttiin. Isot penkit olivat kovasti mukavat ja käytävillä kävi jatkuva juomatarjoilu. Molemmat muksut nukahtivat Konan aikaan iltakasilta, kuten muutenkin ovat yleensä tavanneet tehdä.

Lento vaan lähti melkein kolme tuntia Losista myöhässä. Siinä sitä istua nökötettiin paikoillaan koneessa, kun henkilökunta ei saanut täsmättyä ihmismäärää boarding passien kanssa. Asiakkaiden laskemisoperaatiossa meni melkein kaksi tuntia, ja lopulta päästiin siihen tulokseen, että koneessa oli ihan oikea määrä porukkaa. Hirveen hyvä.

Olin kyllä iloinen, etteivät omat matkaseuralaiset olleet enää niin kauheasti milläänsäkään tästä. Siinä ne pelaili pelejään ihan tyynenä, eikä mun pään tarvinnut lähteä laskeskelemaan mitään ruoka- tai unirytmiaikoja tai mitään muutakaan. Isommat lapset sietää jo vähän enemmän kaikenlaista, mikä helpottaa elämää melkoisesti.

34447233_10160420763535203_5099912478725242880_n
Kuva ei liity mitenkään mihinkään – huomasitteko takana olevan joulukuusen?

Premiumissa penkit menevät toki tavallista enemmän kumoon, mutta en mä silti saanut juuri yhtään nukuttua. Torkuin muutaman tunnin ajan siinä jalat puuduksissa ja pää vinossa, vaikka kuinka oli niskatukityynyä ja silmäsuojuksia. Esikoinen taas ponnahti hereille 4,5 tuntia nukuttuaan ja Kuopus veteli tapansa mukaan sikeitä koneen aamiaiseen asti. Konan aikaan, jossa sisäinen kellomme tietysti vielä oli, aamupala tarjoiltiin reippaasti klo 2:30 ja kone laskeutui klo 3:30, jolloin myös jatkolentomme Suomeen lähti. Arvatkaa, odottiko kone meitä.

No ei tietenkään. Meidän olisi pitänyt laskeutua Suomeen silloin, kun seisoimme väsyneinä Tukholmassa jonossa odottamassa tietoa, että mahdummeko iltakoneeseen. Oli kieltämättä aika vaikea olla putoamatta siinä itsesäälin syvään alhoon. Lapset olivat niin puhki, että ärsyyntyivät toistensa olemassaolosta heti, kun piti taas jaksaa kävellä yhden turvatarkastuksen läpi. Molemmat nyyhkivät vuoron perään milloin mistäkin aiheesta, kunnes taas nauroivat hysteerisesti omalle pieruhuumorilleen. Piirrettyjen ja suklaakeksien voimin jaksettiin jotenkuten se neljän tunnin odotus kentällä. Sitten vikalla lennolla mulla olikin seurana kaksi sekoilijaa, jotka innon ja jännityksen noustessa täysin univelkaisina puhuivat lakkaamatta, suurimman osan aikaa kaikkea täysin järjetöntä. Välillä suomea ja sitten taas englantia. Kentällä meitä vastassa oli perheen lisäksi ystäviä, jotka olivat ottaneet asiakseen kysyä, milloin saavutaan ja saako tulla vastaan. Heitä ei haitannut edes uusi, iltamyöhäinen laskeutumisajankohta. Aivan siinä pieni itku tuli.

34484296_10160420758995203_4426581148537192448_n

Nyt sitten on päällä sellaista pientä aikaerorasitusta. Kyllä te tiedätte: väsyttää aivan tajuttomasti, mutta ei tule uni vaikka yrittäisi, paitsi silloin kun ei ehkä pitäisi. Mitään ei muista ei ymmärrä eikä yhdistä. Ruoka ei maistu, mutta suklaata ja kahvia vois kyllä ottaa. Ja melatoniinia – sillä saa unen päästä uudestaan kiinni keskellä yötäkin, kun pirteänä herää mukamas uuteen päivään klo 1:30.

Suomeen tuli kylmyys samana päivänä, kun me saavuimme. En tiedä, pitäisikö tästä päätellä jotain. Olemme tietenkin aivan jäässä jokainen, mutta etenkin minä ja siippa myös aivan onnessaan siitä, että nyt saa taas olla vaatteet päällä. Siis mulla on ihan kuulkaa housut jalassa! Ekaa kertaa melkein vuoteen!

Helsingissä on ihana olla. Tuntuu muutenkin niin kivalta olla Suomessa, mutta eniten siksi, että me ollaan täällä nyt vaan lomalla. Meidän henkinen koti on Konalla. Mä jo niin toivon ja odotan, että päästään sinne kesän jälkeen takaisin. Tästä lisää ensi jaksossa.

Ihmeellinen Mauna Kea, Valkoinen Vuori

Torstaina teimme viiden ystävyksen voimin niin häkellyttävän upean retken, etten oikein osaa edes aloittaa kirjoittamaan siitä. Tiedätte varmaan sen fiiliksen, kun mitkään kuvat eivät tee oikeutta sille maailman upeimmalle maisemalle, jonka juuri on edessään nähnyt? No eivät tee sanatkaan.

Automatka Mauna Kealle, nyt jo sammuneelle tulivuorelle, kesti parisen tuntia. Matkalla nauroimme kurkkumme käheiksi, söimme nachoja ja puhuimme toistemme päälle.

Koska Mauna Kea on yksi ainoita paikkoja maailmassa, minne voi ajaa merenpinnan korkeudelta 4200 metrin korkeudessa komeilevalle huipulle kahdessa tunnissa, on vuoristotaudin saaminen ihan olemassaoleva riski. Melkein jo perillä hengailimme siis ohjeiden mukaan Visitor Information Stationilla 2800 metrissä puolisen tuntia korkeuseroon totutellen. Lämpötila oli jo ihanan kirpsakka ja ihan hyvä hengittää. Mauna Kean huippu siinsi lähellä ja takaisin autolle kävelimme pilven läpi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Mauna Kea silversword, uhanalainen, paikallinen kasvi.

Talvitakkia en tullut ottaneeksi mukaan, mutta tuulitakki, tikkitakki, huppari, villapaita, kaulaliina, leggarit ja farkut löytyi. Pikkuisen pinkeänä ponnistin muina gepardeina lava-auton perille raitista ilmaa loppumatkaksi nauttimaan. Kiljuin matkalla huipulle vähän, myönnän.

Valkoisen Vuoren huipulla oli lunta. Pilvet kiersivät vuorten ympärillä vaaleana peittona ja aurinko paistoi. Ilma neljässä kilometrissä on n. 40% ohuempaa kuin merenpinnan korkeudella, joten välillä piti vähän hengitystä tasailla, vaikka hipsin vain hiljalleen ympäriinsä pari kuvaa ottamassa. Ranneke näytti sykkeeksi 154. En ihan heti lähtisi Everestiä valloittamaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuvat otti ystäväni Adelee.

Asetuimme peittojen ja makuupussien sisään auton lavalle liki toisiamme auringonlaskua odottamaan. Huipulla oli ehkä muutama kymmenen ihmistä, mutta siinä tuulessa ei paljon muiden äänet meidän aitiopaikallemme kantautuneet. Majesteetillisesta maisemasta oli helppo nauttia.

Luonto on ihan käsittämätön. Tämä saari on ihan käsittämätön.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAIMG_8666Auringon laskiessa alkoi tulla jo oikeasti kylmä. A full experience, kuten varpaat jäässä totesimme. Olisimme halunneet jäädä vielä ihastelemaan tähtitaivasta, mutta observatorion työntekijät ohjasivat kohteliaasti pois. Autojen valot kuulemma haittaavat työntekoa.

Mauna Kea Observatories kertoo olevansa Earth’s connecting point to the rest of the Universe. Tämä maailman suurin tähtitieteellinen observatorio työllistää tutkijoita 11 maasta. Työolosuhteet – eli kirkkaat tähtitaivaat – ovat täällä harvinaisen hyvät ja laitteet maailman tehokkaimmat. Kyllä mielelläni olisin jäänyt tähtiä vielä hetkeksi katselemaan, mutta ymmärrän kyllä, että töitä on tehtävä.

Parin tunnin automatkan (joka kului kovaan ääneen nauraen, nachoja syöden ja toistemme päälle puhuen) jälkeen olimme takaisin Konan keväisen lämpimässä illassa. Kävelin teepaitasillani kotiin.

Kyllä välillä hiljaiseksi vetää tämä pieni, ihmeellinen saari täällä kaukana kaikesta.

 

Paljon on muuttunut (melkein) vuodessa

Lähdimme tänä aamuna lomalle Honoluluun. Pakko myöntää, että aamulla jopa jännitti vähän. Ja että lentokoneeseen nouseminen toi mieleen uuvuttavat lennot tänne ja siitä aasinsillalla ajatukset niihin tunnelmiin, joissa viime kesänä oltiin. Huomasinpa siinä sitten, että aika moni asia on muuttunut sitten viime vuoden.

Havaijilainen rento kasvatuskulttuuri on tehnyt mustakin rennomman. Mä en rehellisesti sanoen ole koskaan ennen tykännyt näin paljon tästä kasvatushommasta. Ympärillä häärii nyt uudenlainen, samanhenkinen kylä, joka jakaa mun kanssa tätä isoa vastuuta. Tänään koneessa kuulin myös pitkästä aikaa oikein äänekkään voihkaisun, kun tämän kyseisen asiakkaan taakse asettui eräs suomalainen perhe istumaan, mutta ei kyllä ottanut enää edes päähän. Ennen olisi ottanut. Nyt ajattelin vaan, että onpas pieni elämä jollain ja jatkoin ihan tavalliseen tapaan eteenpäin.

28944416_10160115492345203_1880288449_o
Waikiki.

Viime kesänä Kona-elämän ekoilla viikoilla mietin, että miten ihmeessä me jaksetaan ketään tuntematta vain toisiamme ja nyt huomaan, että mehän ollaan juurikin sen vaiheen ansiosta ihan hirveän paljon läheisempiä nyt kuin ennen tänne tuloa. Me ollaan vähän pakon sanelemana paljon aiempaa enemmän koko ajan yhdessä, mutta nyt siitä on tullut uusi normaali.

Lapsista on mun mielestä tullut täällä ennakkoluulottomampia. Aika paljon niiden on pitänyt uusista ja heille oudoista tilanteista tässä vuoden mittaan selvitä ja sen huomaa jonkinlaisena uutena rohkeutena molemmissa. Amerikkalainen puhelias kulttuuri on myös hiljalleen tarttumassa jälkikasvuun. Ja aika hyvin ne kyllä jaksaa kulkea mukana niin saaren ympäriajoreissuissa, telttaretkillä kuin turvatarkastuksissakin. On vähän pakko, kun on tällaiset vanhemmat sattunut saamaan.

28945044_10160115507790203_256541634_o

Kuten mainitsin, olemme paraikaa Honolulussa, Oahun saarella, Havaijin pääkaupungissa. En olisi voinut ikinä uskoa sanovani tällaista ääneen, mutta kahdeksan kuukautta Konalla on näköjään tehnyt tehtävänsä: nyt tuntuu vähän oudolta ja jännällä tavalla ihmeelliseltä nähdä kerrostaloja. Että tässä sitä nyt sitten ollaan, minä tänne Helsingistä muuttanut, sittemmin näköjään hyvin vahvasti maalaistunut, ihmettelemässä sitä, miten joka paikasta ei näekään merta. Että seinää ihan. Edessä nousevaa rakennuksen seinää. Ajatelkaa!

Taloihin tottuisi varmasti taas uudestaan, jos niiden parissa käyskentelisi vähän tätä lomaa pidempään. Nyt tämä tuntuu erittäin eksoottiselta. Täällä on kuulemma jopa H&M.

28945470_10160115505020203_438066751_o

Honolulun lentokentällä Esikoinen astui ensimmäistä kertaa sitten viime kesän rullaportaisiin ja kommentoi, että mä muistan nää! Kuopuskin mainitsi, että näitä oli kotona paljon. Erikoista voi siis olla jopa rullaportaissa seisominen, kun tarpeeksi kauan metsässä asuu.

Mä olen kyllä ihan hirveän onnellinen tästä lomasta nyt. Kaupunki tekee päälle hyvää ja plussaa on se, että saamme paikallisina alennusta kaikesta.

Sehän se isoin muutos tässä kuitenkin tietysti on. Olen nykyään Havaijilla asuva ulkosuomalainen. Kyllä se jo itsessään pistää aika monet asiat omassa päässä uuteen uskoon – omalla kohdallani parempaan sellaiseen.