Mielen maailmoissa

Olen nyt useamman viikon ajan säännöllisesti tavannut kampuksen nuoria oppilaita, joilla monilla yhteisenä nimittäjänä on menneitä, käsittelemättömiä suruja suhteellisen valmiina avattaviksi, masennusta, ahdistusta ja riippuvuuksia. Kuten kesällä kerroin, työparini on minua huomattavasti pidemmällä urallaan. Tässäpä sitten vaan yllättäen kävikin niin, että hän on joutunut olemaan sivussa työstään nyt reilun kuukauden – eli juurikin sen ajan, kun oltiin juuri hommat aloitettu ja ensimmäiset oppilaat alkoivat virrata ovista sisään. Jouduinkin yhtäkkiä ajajan paikalle. Tällä hetkellä kanssani tapaamisissa on aina mukana joku meidän harjoittelijoista, joka on oppimassa minulta. Pieni käänne juonessa.

Terapiaa emme lupaa, mutta työkaluja kyllä, ja sitä, että meille voi kertoa ihan mitä vaan ja kuinka paljon vaan, ja että mikään nuorten kipu ei meitä kaada. En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen jo kuullut, että ’en ole kertonut tätä koskaan ennen kenellekään’ ja nähnyt, miten jo yksin tämä sulattaa jotain kertojan harteilta. Kun lyhyen esittelyn jälkeen kysyn nuorelta what can I do for you, alkaakin useimmiten välittömästi ihan mahdoton virta kaikkea: kyyneliä, tarinaa, muistoja, pelkoja. Ja minä kuuntelen, kysyn lisää, pyrin suoraan sinne ongelman ytimeen. You guys don’t beat around the bush, meillä käyvät nuoret sanovatkin. Well, that never helped anyone, me vastaamme.

45278538_517936865284548_3804860159717539840_n

Me tapaamme aina pienessä ulkorakennuksessa kampuksen kahvilan pihanurmen reunoilla. Siinä ei lähellä pyöri juuri koskaan muita ihmisiä, eikä tätä pientä gazeboa käytä juuri kukaan. Meille se toimii hyvin. On meille tarjottu käyttöön ihan oikeaa työhuonettakin, mutta sisällä tulisi liian lämmin kuitenkin. Matkaa kahvilaan on kopistamme sen verran, etteivät äänemme kuulu sinne saakka millään, eikä kukaan oikein edes kiinnitä huomiota pikkuiseen majaseemme palmujen alla. Pienessä, omalla tavallaan hyvin tunnelmallisessa kopperossamme on turvallista vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tehdä uusia, parempia päätöksiä jatkoa ajatellen. Kaikki lähtevät käynneiltä pois aina jonkun kotitehtävän kanssa.

Nuorten edistymistä on ollut ihan uskomatonta seurata. Samalla mulle on kuitenkin noussut ihan uudelle levelille omasta jaksamisesta huolehtiminen. Olen laittanut ylärajan sille, kuinka monta tapaamista otan viikossa ja tätä en ylitä, vaikka tarvetta olisikin. Olisi ihan hulluutta kuvitella, että jokaisen kärsivän kohtalo olisi minun käsissäni. Perjantaisin lapset pääsevät jo puoliltapäivin koulusta, joten haluan pitää perjantain puolikkaana itsekin. Viikonloput olen aina vapaalla.

45452577_320361365223500_7574584914268389376_n

Tähän itsestä huolehtimisen teemaan osuikin sopivasti silmään kaimani Anun teksti mielen hyvinvoinnin ylläpitoon liittyen: Anu kirjoittaa, että tutkimusten valossa ”näyttää siltä, että ollakseen elämäänsä tyytyväinen ja pysyäkseen hyvässä mielen- ja ruumiinterveydessä, ihminen tarvitsee riittävästi ihmettelyä ja lumoutumisen kokemuksia.” Luulen, että sain jälleen jollain lailla eri tavoin kiinni siitä, miksi viihdyn täällä niin hyvin. Mä todella tylsistyn ilman tällaisia ihmettelyn tunnehuippuja ja tunnen eläväni enemmän täysillä nyt, kun voin säännöllisesti huokailla vaikka sen kauniin auringonlaskun perään.

Tänään pakkasimmekin nelivetojeeppimme jo aamusta ja suuntasimme kohti Waipio Valleya, Havaijin entisten kuninkaiden kotiseutua sekä Waterworld-elokuvankin lopusta tunnettua aluetta. Sää oli lämpimän kostea, mutta tumman pilvinen ja toivoimmekin koko päivän, ettei pikku retkellämme alkaisi sataa. Big Islandin jyrkimmän tien ajaminen laaksoon ja takaisin olisi ollut sateella vaarallista. Lähdimme iltapäivällä laaksosta pois sateen jo ripsotellessa ja saimme radion kautta myöhemmin varoituksen äkillisen tulvan vaarasta alueella. Huomenna suuntaamme hyvän ystävämme synttäreille Waikoloan Hiltoniin, jossa vietimme reilu vuosi sitten myös puolison synttäreitä silloisten uunituoreiden ystäviemme kanssa. Nyt nämä uunituoreet ystävät ovat jo ulkosuomalaisen näkökulmasta vanhoja ystäviä, paikalla huomennakin, ja läheisiä kuin perheenjäsenet.

45317755_1694342464005051_7123327732863205376_n

45296875_174272570183832_1167853594066550784_n

45361706_2261991810751062_5924095240876064768_n

Tämä viikonloppu, jos mikä, on auttanut saamaan ajatukset pois työviikosta. Olo on levännyt ja latautunut. Maanantaiaamuna ei todennäköisesti ahdista, vaan luulen olevani taas valmis, mitä sitten vastassa mahtaa tällä kertaa ollakaan.

Me mennään lomalle ihan vaan Mauille

Ystäväni oli juuri lomalla Roomassa. Reissulta tuli videota ja kuvaa ja kuvailuja ihanasta kaupungista. Kommentoin ystävälleni, jotenkin itseltänikin salaa, että mekin toivotaan, että päästäisiin jossain vaiheessa lomalle, mutta mentäisiin kyllä vaan jonnekin Mauille.

Näemmä unelmieni paratiisikohteesta on tullut mulle joku tavallinen ”vaan”.

26179366_10159748490605203_334165523_o

Älkää ymmärtäkö väärin. Minä rakastan Havaijia. Rakastan asua täällä ja rakastan tätä luontoa. Mutta ihan rehellisyyden nimissä: kuinka erilaista voi Big Islandiin verrattuna rantaviiva olla saarella, joka näkyy tuolla horisontissa?

Rakastan luontoa myös Suomessa. Rakastan eurooppalaisia kaupunkeja, mukulakivikatuja, kahvilakulttuuria, ihmisvilinää. Täällä on kyllä kahviloita, mutta ei vilinää. Paitsi Costcossa perjantaisin. Ei kaupunkielämää, eikä korkeakulttuuria. Asumme nykyään enemmän tai vähemmän puskassa ja tällä hetkellä kyllä nautimme siitä, mutta ei täältä minnekään helposti pääse. Mauille meiltä siirtyminen on vähän sama kuin helsinkiläinen menisi lomalle Tampereelle. Kivaa kyllä, vähän erilaistakin, mutta ei ehkä kuitenkaan mikään suuri, kulttuurinen makumatka.

Meiltä on siis tavallaan reissaamiset reissattu nyt hetkeksi, ellei mennä järjestön mukana jonnekin avustuskohteeseen. Silloin liikutaan vaan aika eri taajuuksilla kuin unelmieni kaupunkiloma-osastolla. Edelliset perheemme matkat, joissa tosin vain puoliso on ollut edustettuna, ovat kaikki suuntautuneet Kaakkois-Aasiaan ja siellä köyhille alueille. Ensi kesänä olisikin hirmu kiva käydä jossain suuremmassa kaupungissa, että pääsisin taas vähän kosketuksiin oman, sisäisen kaupunkilaiseni kanssa.

26179623_10159748586775203_1858310375_o

Mä tykkäsin Helsingissä asuessa siitä, että sekä luonto että pienen pääkaupungin touhut olivat lähellä. Oli merta, metsää ja luonnonsuojelualueita. Harrastusmahdollisuuksia, museoita, kauppoja ja kahviloita. Kaikenlaista monipuolista hallittavan kokoisessa paketissa. Myös tosi kivoja ihmisiä, vaikka jotkut joskus muuta väittää.

Big Islandilla asuu vain vähän alle 200 000 ihmistä, joista reilu 11 000 täällä meidän pikkukaupungissamme. Kona on saaren turismin keskus, joten palveluita on kuitenkin enemmän kuin asukasluku antaisi ymmärtää. Suurin osa Big Islandin väestä asustelee pienissä kyläsissä, jotka on ripoteltu sinne tänne saarta. Vain Hilossa, saaren ainoassa kaupungissa, asuu enemmän ihmisiä kuin Konalla: reilu 43 000.

Kaupunkivilinää täältä ei siis juurikaan saa. Lähimmäksi varmaan pääseekin Konan keskustan kyläraitilla, jossa voi istuskella katukahvilassa turisteja tuijotellen.

Itsehän en eroa tästä joukosta mitenkään.

Miten matka meni?

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta jo monta päivää. Väsyneenä kirjoitellessa huomasin kuitenkin kuulostaneeni niin vanhalta ja raihnaiselta (miltä nyt just tietysti tuntuukin, mutta eipä alleviivata sitä sen enempää), etten viitsinyt julkaista mitään. Nyt sitten ajankohta tälle tekstille on jo ehkä vähän myöhäinen, sillä saavuimme Suomeen sunnuntai-iltana, mutta menköön silti.

Selvisimme tällä kertaa ihmeen hyvin lennoista Kona-LA-Tukholma-Helsinki. Tokihan sellaista pientä säätöä oli siinä, mutta nyt jälkikäteen voi jo sanoa, että kauhean kivasti meni. Noin niin kuin aiheen huomioiden; ei se lentäminen maailman toiselta puolelta lasten kanssa ikinä mitään ihanaa ole.

Tällä kertaa lennettiin pitkä lento kuulkaa Norskin Premiumissa. Mä en ole eläissäni paremmissa luokissa aiemmin lentänytkään, mutta löysimme siipan kanssa näille tietyille päiville Momondon kautta hyvät tarjoukset, joihin ilman muuta tartuttiin. Isot penkit olivat kovasti mukavat ja käytävillä kävi jatkuva juomatarjoilu. Molemmat muksut nukahtivat Konan aikaan iltakasilta, kuten muutenkin ovat yleensä tavanneet tehdä.

Lento vaan lähti melkein kolme tuntia Losista myöhässä. Siinä sitä istua nökötettiin paikoillaan koneessa, kun henkilökunta ei saanut täsmättyä ihmismäärää boarding passien kanssa. Asiakkaiden laskemisoperaatiossa meni melkein kaksi tuntia, ja lopulta päästiin siihen tulokseen, että koneessa oli ihan oikea määrä porukkaa. Hirveen hyvä.

Olin kyllä iloinen, etteivät omat matkaseuralaiset olleet enää niin kauheasti milläänsäkään tästä. Siinä ne pelaili pelejään ihan tyynenä, eikä mun pään tarvinnut lähteä laskeskelemaan mitään ruoka- tai unirytmiaikoja tai mitään muutakaan. Isommat lapset sietää jo vähän enemmän kaikenlaista, mikä helpottaa elämää melkoisesti.

34447233_10160420763535203_5099912478725242880_n
Kuva ei liity mitenkään mihinkään – huomasitteko takana olevan joulukuusen?

Premiumissa penkit menevät toki tavallista enemmän kumoon, mutta en mä silti saanut juuri yhtään nukuttua. Torkuin muutaman tunnin ajan siinä jalat puuduksissa ja pää vinossa, vaikka kuinka oli niskatukityynyä ja silmäsuojuksia. Esikoinen taas ponnahti hereille 4,5 tuntia nukuttuaan ja Kuopus veteli tapansa mukaan sikeitä koneen aamiaiseen asti. Konan aikaan, jossa sisäinen kellomme tietysti vielä oli, aamupala tarjoiltiin reippaasti klo 2:30 ja kone laskeutui klo 3:30, jolloin myös jatkolentomme Suomeen lähti. Arvatkaa, odottiko kone meitä.

No ei tietenkään. Meidän olisi pitänyt laskeutua Suomeen silloin, kun seisoimme väsyneinä Tukholmassa jonossa odottamassa tietoa, että mahdummeko iltakoneeseen. Oli kieltämättä aika vaikea olla putoamatta siinä itsesäälin syvään alhoon. Lapset olivat niin puhki, että ärsyyntyivät toistensa olemassaolosta heti, kun piti taas jaksaa kävellä yhden turvatarkastuksen läpi. Molemmat nyyhkivät vuoron perään milloin mistäkin aiheesta, kunnes taas nauroivat hysteerisesti omalle pieruhuumorilleen. Piirrettyjen ja suklaakeksien voimin jaksettiin jotenkuten se neljän tunnin odotus kentällä. Sitten vikalla lennolla mulla olikin seurana kaksi sekoilijaa, jotka innon ja jännityksen noustessa täysin univelkaisina puhuivat lakkaamatta, suurimman osan aikaa kaikkea täysin järjetöntä. Välillä suomea ja sitten taas englantia. Kentällä meitä vastassa oli perheen lisäksi ystäviä, jotka olivat ottaneet asiakseen kysyä, milloin saavutaan ja saako tulla vastaan. Heitä ei haitannut edes uusi, iltamyöhäinen laskeutumisajankohta. Aivan siinä pieni itku tuli.

34484296_10160420758995203_4426581148537192448_n

Nyt sitten on päällä sellaista pientä aikaerorasitusta. Kyllä te tiedätte: väsyttää aivan tajuttomasti, mutta ei tule uni vaikka yrittäisi, paitsi silloin kun ei ehkä pitäisi. Mitään ei muista ei ymmärrä eikä yhdistä. Ruoka ei maistu, mutta suklaata ja kahvia vois kyllä ottaa. Ja melatoniinia – sillä saa unen päästä uudestaan kiinni keskellä yötäkin, kun pirteänä herää mukamas uuteen päivään klo 1:30.

Suomeen tuli kylmyys samana päivänä, kun me saavuimme. En tiedä, pitäisikö tästä päätellä jotain. Olemme tietenkin aivan jäässä jokainen, mutta etenkin minä ja siippa myös aivan onnessaan siitä, että nyt saa taas olla vaatteet päällä. Siis mulla on ihan kuulkaa housut jalassa! Ekaa kertaa melkein vuoteen!

Helsingissä on ihana olla. Tuntuu muutenkin niin kivalta olla Suomessa, mutta eniten siksi, että me ollaan täällä nyt vaan lomalla. Meidän henkinen koti on Konalla. Mä jo niin toivon ja odotan, että päästään sinne kesän jälkeen takaisin. Tästä lisää ensi jaksossa.