Havaijiltakin haluaa joskus lähteä jonnekin – kymmenen matkaunelmaani

Kohteena Maailma-blogin Rami käynnisti helmikuun lopussa haasteen, joka on levinnyt blogeihin (erityisesti matka-sellaisiin) kulovalkean tavoin. Ihana blogiystäväni Milla heitti haasteen mulle – kiitos! Tässä kymmenen kohdan lista mun matkaunelmistani, jotka ilman muuta vielä joskus toteutuvat.

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.02.22

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.41.54

Maat: Uusi-Seelanti ja Australia

Molemmat maat houkuttelevat niin maisemiensa, kulttuuriensa kuin ystävien kehujen perusteella. Tongariron kansallispuisto Hobittien maisemissa sekä Sydney kaupunkina kiehtovat ihan erityisesti. Isolla Valliriutalla snorklailu olisi takuuvarma koko perheen kohde ja toteutettaisiin samalla systeemillä kuin snorklailureissut täällä: pari bodyboardia mukaan ja niiden päällä voisi vuoroin kölliä pää vedessä ja vuoroin hyppiä mukamas kalojen sekaan uimaan. Toki en edes pääse tarpeeksi syvälle, mutta aina voi yrittää.

 

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.42.53

Kaupunkikierros Euroopassa

Ainoat ’isommat’ kaupungit, joissa olen viimeisten vuosien aikana käynyt, ovat Helsinki ja Honolulu. Olen kaivannut täällä kaukana eurooppalaista katukulttuuria. Kahviloita, paikkoihin omin jaloin käveleviä ihmisiä, musiikkia, taidetta, museoita, näyttelyitä. Tällä hetkellä ja täältä katseltuna melkein mikä tahansa kaupunki kelpaisi, syksyiseen aikaan. Korkeakulttuurin kokemiseen liityy päässäni nimittäin myös mahdollisuus pukeutua välillä johonkin muuhunkin kuin pelkkiin farkkushortseihin.

 

 

Tapahtuma: tanssiminen New Orleansissa

New Orleans kiinnostaa eniten musiikkinsa takia. Haluaisin tanssimaan Bourbon Streetille jonain tavallisena iltana ihan vaan muina nautiskelijoina ja jollekin salsa-klubille vetämään lattareita, joita en osaa yhtään.

 

Näyttökuva 2019-3-20 kello 20.07.14

Ruoka ja juoma: sushille Kiotoon

Olen käynyt Kiotossa kerran 16 vuotta sitten yhden päivän reissulla Osakasta käsin ja aina sanonut, että haluaisin sinne takaisin. Söisin sushia joka päivä.

Maanosa: Aasia

Haluaisin kiertää reppu selässä Vietnamissa, Thaimaassa, Kiinassa ja niin edelleen, sen jälkeen kun olen saanut sushini Kiotossa syötyä.

 

Näyttökuva 2019-3-20 kello 20.09.06

Osavaltio: Alaska

Tropiikissa asumisen aikana olen alkanut kaivata elämääni edes jonkin verran taas lunta ja jylhää luontoa. Yllätyin itsekin, mutta haluaisin vaeltamaan ja kalastamaan. Haluaisin telttailla, juoda termarista kahvia ja istua hiljaisuudessa. Tästä siis ainoana yllätti tuo kalastus, johon mulla ei ole aiemmin ollut juuri minkäänlaisia suhteita.

 

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.10.46

Maisema: Montana, USA

Siis tämä on nyt vähän tällainen villikortti, mutta mä olen halunnut käydä Montanassa viimeiset 15 vuotta. Haluaisin telttailemaan järven rannalle vuorten siimekseen Glacier National Parkiin ja siis, kalastamaan. Of all things. Miksi nyt, kysytte. En todellakaan tiedä.

 

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.03.38

Extreme: vaeltamaan Himalajalle

Tästähän ei tulisi mun kohdallani ehkä yhtään mitään, kun jo vuoden takainen retkemme Mauna Kean huipulle sai pulssini nakuttamaan yli 150, mutta Annapurna Sanctuary Trek kuuluu silti unelmieni listalle. Rakastan vuoria ja sitä hyvällä tavalla pienuuden kokemusta, jonka vuoristossa parhaimmillaan voi saada.

 

Näyttökuva 2019-3-20 kello 20.18.35

Näyttökuva 2019-3-20 kello 20.18.07

Majoitus: Iglu-hotellit

Välillä pitää levätäkin (oikeastihan olen maailman mukavuudenhaluisin ihminen aivan kaikilla mittareilla, että en nyt osaa sanoa miksi unelmalomissani kuvittelen olevani joku muu kuin se laiskanpulskea lomalöhöäjä, joka todellisuudessa olen), ja talvella suuntaisin Suomen Lappiin (kuten Milla!) asumaan lasikattoiseen iglu-hotelliin. Revontulia ja hiljaisuutta! Tähtiä ja valkoisenaan lunta! Kaamos! Saattaisin rentoutua niin, etten haluaisi enää ikinä pois lähteä. Ainakaan vaeltamaan minnekään.

Haastan Heidin, Jennin ja kaimani Anun – onko teillä matkahaaveita ja jos, niin millaisia?

 

Kaikki postauksen kuvat poikkeuksellisesti Pixabay.

Mitä tämän vuoden aikana oikein tapahtui?

Olemme lomalla. Viime perjantaina lapset seisoivat vuoron perään samalla lavalla tanssien hulaa ja soittaen pahviukuleleja ja siitä alkoi meidän porukan melkein kolmiviikkoinen joululoma. Kaikki koulun lapset saivat character awardsit, mikä oli kaikkien honor rollsien keskellä ihan mukava lisä – kuka lie tätä uudistusta ehdottanut. Esikoisen kohdalla nostettiin esiin dedication. Kyllä lapsi tosiaan uskollisesti omistautuu asioille; joskus myös sille, että on omistautuneesti liki kaikesta eri mieltä vanhempiensa kanssa.

Vanhemmista puheen ollen, omani tulivat taas kylään. Mies ja minä lennähdimme pienellä potkurikoneella ja 35 dollarin lipuilla naapurisaarelle Mauille viideksi yöksi. Maui on ihana, mutta olemme paenneet huoneellemme joka ilta jo ennen auringonlaskua katselemaan leffoja, koska kerrankin jaksaa ja vaikka seikkaleminenkin on ihanaa, lepo on nyt vielä ihanampaa. Olemme myös makoilleet aurinkorasvan tuoksussa ihan kuulkaa vaan hotellin altaalla. Tätä ei normaalioloissa juuri koskaan täällä tehdä. Huomenna aiomme kuitenkin ottaa vuokrajeepin alle, and do the Road to Hana, kuten meitä on ystävien toimesta monta kertaa jo patisteltu ja toissailtana kävimme Nakalele Blowholella ja sydänkoloa ihastelemassa. Ajelimme mutkaisia pikkuteitä pitkin saaren pohjoisia reunoja ja pysähtelimme vähän väliä maisemia kuvailemaan.

48411523_311616412895544_7149068305091788800_n

48414327_274585033257049_7309768526561017856_nMitä ihmettä tänä vuonna on oikein tapahtunut? Elämä muuttui kerralla, kun muutimme puolitoista vuotta sitten Konalle, mutta erityisesti tämä syksy on ollut parempi kuin yksikään edeltäjänsä. Vieläkin ihmetyttää, että miten tänne oikein päästiin. Olen nyt myös aivan tajuttoman väsynyt, koska ilmaisu intensiivinen kuvaa menoa viime kuukausilta aika hyvin. Tänä syksynä tapasimme työmme kautta kymmeniä nuoria ja taklasimme yhdessä heidän kanssaan vaikeita tilanteita ja tuskaisia traumoja. Koko syksyn aikana kampukselta lähetettin viisi nuorta kesken kurssien kotiin – vähemmän kuin vuosiin, vaikka oppilaita oli enemmän kuin koskaan aiemmin. Joulun jälkeen meidän kanssa jää jokapäiväisesti työskentelemään vielä kuusi nuorta, joilla aiheita on vähän enemmänkin ja suurin osa vielä kesken.

Ystäväporukka on vakiintunut ja vahvistunut. Lapset kaipaavat välillä omiaan Suomesta, mutta muuten toivovat, että jäisimme tänne asumaan.

Ikävä mulla on ollut vain muutamia tärkeitä ihmisiä ajoittain, mutta muuten olen keskittynyt vain positiiviseen. Tai no en, ehkä se on tullut luonnostaan, koska olen koko ajan kokenut, että olen täällä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Se tunne peittoaa mennen tullen alleen kaikki haasteet ja negatiiviset puolet, eivätkä ne sitten pääsee keikuttamaan venettä mitenkään. Tänne me haluaisimme kaikki jäädä, kunnes toisin ilmoitetaan.

48381311_2230320573646922_7860630539340873728_n

Nyt täällä naapurisaarella nautimme myös siitä, että saamme olla pitkästä aikaa ihan vaan kahdestaan. Joskus sitä kuulee sanottavan, että perheenlisäysten haluaminen on itsekästä; voi ollakin, mutta kaikki, mitä sen jälkeen tapahtuu, on kyllä kaikkea muuta. Senpä takia nyt onkin ollut oikeasti virkistävää, että olemme muutaman päivän voineet keskittyä vain itseemme. Omaan aikatauluumme tai janoomme tai nälkäämme, väsymykseen, elokuviin ja niin edelleen ja etenemme juuri niin verkkaisesti kuin haluamme. Lapsilla on isovanhempien kanssa kivaa. Uskallan väittää, että meillä on kuitenkin vielä kivempaa.

Nyt on ollut siis aikaa myös funtsia. Tämä vuosi oli kaikkineen ihan uskomaton. Mä en olisi ikinä lähteissä uskonut, että löydän itseni tällaisesta työstä ja tällaisesta ystäväporukasta, joka on tiivis kuin perhe. Olemme saaneet kutsut järjestöhommiin ensi vuodeksi sekä Kiinaan, Filippiineille että Brasiliaan ja me niin haluttaisiin mennä koko jengillä. Olen aina halunnut viedä lapsia maailmalle ja etenkin humanitääriseen työhön mukaan. Haluaisin lasten näkevän jo itse, millaista elämä voi eri puolilla maailmaa olla ja laajentavan maailmankuvaansa jo varhain. Saa nähdä, miten ja koska mahdolliset reissut toteutuvat.

006B9012-827C-4DDF-88B8-89FF48AA7A8E.jpeg

Yllättävän jouluinenkin olo on jo välillä ollut. Kotona ”komeilee” Targetista viime vuonna ostettu muovikuusi, josta lapset kyllä kovasti tykkäävät. Joulumusaa soitetaan mahdollisimman paljon ja jouluaaton ruokalistaa ollaan yritetty suunnitella jo toiveiden ja saatavuuden mukaan. Lapsille ainakin ylen juhlallisesti jälleen nakkikeittoa ja makaronilaatikkoa. Minä toivoin pokea. Tai sushia. Miehille karjalanpaistia.

Aika todella juoksee. Ihmeellisesti on vaan asiat täälläkin järjestyneet, ei voi muuta sanoa.

Mielen maailmoissa

Olen nyt useamman viikon ajan säännöllisesti tavannut kampuksen nuoria oppilaita, joilla monilla yhteisenä nimittäjänä on menneitä, käsittelemättömiä suruja suhteellisen valmiina avattaviksi, masennusta, ahdistusta ja riippuvuuksia. Kuten kesällä kerroin, työparini on minua huomattavasti pidemmällä urallaan. Tässäpä sitten vaan yllättäen kävikin niin, että hän on joutunut olemaan sivussa työstään nyt reilun kuukauden – eli juurikin sen ajan, kun oltiin juuri hommat aloitettu ja ensimmäiset oppilaat alkoivat virrata ovista sisään. Jouduinkin yhtäkkiä ajajan paikalle. Tällä hetkellä kanssani tapaamisissa on aina mukana joku meidän harjoittelijoista, joka on oppimassa minulta. Pieni käänne juonessa.

Terapiaa emme lupaa, mutta työkaluja kyllä, ja sitä, että meille voi kertoa ihan mitä vaan ja kuinka paljon vaan, ja että mikään nuorten kipu ei meitä kaada. En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen jo kuullut, että ’en ole kertonut tätä koskaan ennen kenellekään’ ja nähnyt, miten jo yksin tämä sulattaa jotain kertojan harteilta. Kun lyhyen esittelyn jälkeen kysyn nuorelta what can I do for you, alkaakin useimmiten välittömästi ihan mahdoton virta kaikkea: kyyneliä, tarinaa, muistoja, pelkoja. Ja minä kuuntelen, kysyn lisää, pyrin suoraan sinne ongelman ytimeen. You guys don’t beat around the bush, meillä käyvät nuoret sanovatkin. Well, that never helped anyone, me vastaamme.

45278538_517936865284548_3804860159717539840_n

Me tapaamme aina pienessä ulkorakennuksessa kampuksen kahvilan pihanurmen reunoilla. Siinä ei lähellä pyöri juuri koskaan muita ihmisiä, eikä tätä pientä gazeboa käytä juuri kukaan. Meille se toimii hyvin. On meille tarjottu käyttöön ihan oikeaa työhuonettakin, mutta sisällä tulisi liian lämmin kuitenkin. Matkaa kahvilaan on kopistamme sen verran, etteivät äänemme kuulu sinne saakka millään, eikä kukaan oikein edes kiinnitä huomiota pikkuiseen majaseemme palmujen alla. Pienessä, omalla tavallaan hyvin tunnelmallisessa kopperossamme on turvallista vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tehdä uusia, parempia päätöksiä jatkoa ajatellen. Kaikki lähtevät käynneiltä pois aina jonkun kotitehtävän kanssa.

Nuorten edistymistä on ollut ihan uskomatonta seurata. Samalla mulle on kuitenkin noussut ihan uudelle levelille omasta jaksamisesta huolehtiminen. Olen laittanut ylärajan sille, kuinka monta tapaamista otan viikossa ja tätä en ylitä, vaikka tarvetta olisikin. Olisi ihan hulluutta kuvitella, että jokaisen kärsivän kohtalo olisi minun käsissäni. Perjantaisin lapset pääsevät jo puoliltapäivin koulusta, joten haluan pitää perjantain puolikkaana itsekin. Viikonloput olen aina vapaalla.

45452577_320361365223500_7574584914268389376_n

Tähän itsestä huolehtimisen teemaan osuikin sopivasti silmään kaimani Anun teksti mielen hyvinvoinnin ylläpitoon liittyen: Anu kirjoittaa, että tutkimusten valossa ”näyttää siltä, että ollakseen elämäänsä tyytyväinen ja pysyäkseen hyvässä mielen- ja ruumiinterveydessä, ihminen tarvitsee riittävästi ihmettelyä ja lumoutumisen kokemuksia.” Luulen, että sain jälleen jollain lailla eri tavoin kiinni siitä, miksi viihdyn täällä niin hyvin. Mä todella tylsistyn ilman tällaisia ihmettelyn tunnehuippuja ja tunnen eläväni enemmän täysillä nyt, kun voin säännöllisesti huokailla vaikka sen kauniin auringonlaskun perään.

Tänään pakkasimmekin nelivetojeeppimme jo aamusta ja suuntasimme kohti Waipio Valleya, Havaijin entisten kuninkaiden kotiseutua sekä Waterworld-elokuvankin lopusta tunnettua aluetta. Sää oli lämpimän kostea, mutta tumman pilvinen ja toivoimmekin koko päivän, ettei pikku retkellämme alkaisi sataa. Big Islandin jyrkimmän tien ajaminen laaksoon ja takaisin olisi ollut sateella vaarallista. Lähdimme iltapäivällä laaksosta pois sateen jo ripsotellessa ja saimme radion kautta myöhemmin varoituksen äkillisen tulvan vaarasta alueella. Huomenna suuntaamme hyvän ystävämme synttäreille Waikoloan Hiltoniin, jossa vietimme reilu vuosi sitten myös puolison synttäreitä silloisten uunituoreiden ystäviemme kanssa. Nyt nämä uunituoreet ystävät ovat jo ulkosuomalaisen näkökulmasta vanhoja ystäviä, paikalla huomennakin, ja läheisiä kuin perheenjäsenet.

45317755_1694342464005051_7123327732863205376_n

45296875_174272570183832_1167853594066550784_n

45361706_2261991810751062_5924095240876064768_n

Tämä viikonloppu, jos mikä, on auttanut saamaan ajatukset pois työviikosta. Olo on levännyt ja latautunut. Maanantaiaamuna ei todennäköisesti ahdista, vaan luulen olevani taas valmis, mitä sitten vastassa mahtaa tällä kertaa ollakaan.