Olen nyt useamman viikon ajan säännöllisesti tavannut kampuksen nuoria oppilaita, joilla monilla yhteisenä nimittäjänä on menneitä, käsittelemättömiä suruja suhteellisen valmiina avattaviksi, masennusta, ahdistusta ja riippuvuuksia. Kuten kesällä kerroin, työparini on minua huomattavasti pidemmällä urallaan. Tässäpä sitten vaan yllättäen kävikin niin, että hän on joutunut olemaan sivussa työstään nyt reilun kuukauden – eli juurikin sen ajan, kun oltiin juuri hommat aloitettu ja ensimmäiset oppilaat alkoivat virrata ovista sisään. Jouduinkin yhtäkkiä ajajan paikalle. Tällä hetkellä kanssani tapaamisissa on aina mukana joku meidän harjoittelijoista, joka on oppimassa minulta. Pieni käänne juonessa.
Terapiaa emme lupaa, mutta työkaluja kyllä, ja sitä, että meille voi kertoa ihan mitä vaan ja kuinka paljon vaan, ja että mikään nuorten kipu ei meitä kaada. En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen jo kuullut, että ’en ole kertonut tätä koskaan ennen kenellekään’ ja nähnyt, miten jo yksin tämä sulattaa jotain kertojan harteilta. Kun lyhyen esittelyn jälkeen kysyn nuorelta what can I do for you, alkaakin useimmiten välittömästi ihan mahdoton virta kaikkea: kyyneliä, tarinaa, muistoja, pelkoja. Ja minä kuuntelen, kysyn lisää, pyrin suoraan sinne ongelman ytimeen. You guys don’t beat around the bush, meillä käyvät nuoret sanovatkin. Well, that never helped anyone, me vastaamme.
Me tapaamme aina pienessä ulkorakennuksessa kampuksen kahvilan pihanurmen reunoilla. Siinä ei lähellä pyöri juuri koskaan muita ihmisiä, eikä tätä pientä gazeboa käytä juuri kukaan. Meille se toimii hyvin. On meille tarjottu käyttöön ihan oikeaa työhuonettakin, mutta sisällä tulisi liian lämmin kuitenkin. Matkaa kahvilaan on kopistamme sen verran, etteivät äänemme kuulu sinne saakka millään, eikä kukaan oikein edes kiinnitä huomiota pikkuiseen majaseemme palmujen alla. Pienessä, omalla tavallaan hyvin tunnelmallisessa kopperossamme on turvallista vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tehdä uusia, parempia päätöksiä jatkoa ajatellen. Kaikki lähtevät käynneiltä pois aina jonkun kotitehtävän kanssa.
Nuorten edistymistä on ollut ihan uskomatonta seurata. Samalla mulle on kuitenkin noussut ihan uudelle levelille omasta jaksamisesta huolehtiminen. Olen laittanut ylärajan sille, kuinka monta tapaamista otan viikossa ja tätä en ylitä, vaikka tarvetta olisikin. Olisi ihan hulluutta kuvitella, että jokaisen kärsivän kohtalo olisi minun käsissäni. Perjantaisin lapset pääsevät jo puoliltapäivin koulusta, joten haluan pitää perjantain puolikkaana itsekin. Viikonloput olen aina vapaalla.
Tähän itsestä huolehtimisen teemaan osuikin sopivasti silmään kaimani Anun teksti mielen hyvinvoinnin ylläpitoon liittyen: Anu kirjoittaa, että tutkimusten valossa ”näyttää siltä, että ollakseen elämäänsä tyytyväinen ja pysyäkseen hyvässä mielen- ja ruumiinterveydessä, ihminen tarvitsee riittävästi ihmettelyä ja lumoutumisen kokemuksia.” Luulen, että sain jälleen jollain lailla eri tavoin kiinni siitä, miksi viihdyn täällä niin hyvin. Mä todella tylsistyn ilman tällaisia ihmettelyn tunnehuippuja ja tunnen eläväni enemmän täysillä nyt, kun voin säännöllisesti huokailla vaikka sen kauniin auringonlaskun perään.
Tänään pakkasimmekin nelivetojeeppimme jo aamusta ja suuntasimme kohti Waipio Valleya, Havaijin entisten kuninkaiden kotiseutua sekä Waterworld-elokuvankin lopusta tunnettua aluetta. Sää oli lämpimän kostea, mutta tumman pilvinen ja toivoimmekin koko päivän, ettei pikku retkellämme alkaisi sataa. Big Islandin jyrkimmän tien ajaminen laaksoon ja takaisin olisi ollut sateella vaarallista. Lähdimme iltapäivällä laaksosta pois sateen jo ripsotellessa ja saimme radion kautta myöhemmin varoituksen äkillisen tulvan vaarasta alueella. Huomenna suuntaamme hyvän ystävämme synttäreille Waikoloan Hiltoniin, jossa vietimme reilu vuosi sitten myös puolison synttäreitä silloisten uunituoreiden ystäviemme kanssa. Nyt nämä uunituoreet ystävät ovat jo ulkosuomalaisen näkökulmasta vanhoja ystäviä, paikalla huomennakin, ja läheisiä kuin perheenjäsenet.
Tämä viikonloppu, jos mikä, on auttanut saamaan ajatukset pois työviikosta. Olo on levännyt ja latautunut. Maanantaiaamuna ei todennäköisesti ahdista, vaan luulen olevani taas valmis, mitä sitten vastassa mahtaa tällä kertaa ollakaan.
