Mielenkiintoinen Manila

14.7.201914.7.2019 ~ Anu ~ 15 kommenttia

Mä en oikein tiennyt, mitä odottaa, kun saavuimme Manilaan. Etukäteen kuvittelin kaupungin olevan jotain Bangladeshin ja Bangkokin välimaastoa, mutta aika huonosti osui odotukset tässä kohtaa maaliin. Manila on tosi omanlaisensa, kaikin puolin mielenkiintoinen kaupunki. Liikenne on kreisiä ja ihmisiä aivan tajuttomasti, mutta välillä unohdan, että olemme Aasiassa – mikä tietysi kertoo jotain mun omasta tiukasta Aasia-boksistani, jonne Manila ei meinaa mun päässäni mahtua millään.

Filippiinejä on asutettu tuhansia vuosia ja 1500-luvulla tänne pamahtivat ensimmäiset tutkimusmatkailijat Espanjasta. Kuten aikansa sikamaisiin tapoihin kuului, valloitti Espanja Filippiinit (ja myös nimesi sen uudestaan kuningas Filip II:n mukaan). Espanjan siirtomaavallan aika kesti 333 vuotta ja sen aikana Filippiineillä sallittiin maanomistus vain espanjalaisille tilallisille, kun paikallisväestö laitettiin pakkotyöhön. Filippiinit itsenäistyi erinäisten vaiheiden jälkeen vuonna 1946. Maa oli sotiensa jälkeen aivan raunioina ja on sen jälkeen käynyt läpi mm. Marcosin diktatuurin vaiheet sekä korruptoituneiden presidenttien hallintokaudet. Nykyinen presidentti pyrkii kyllä kitkemään korruptiota, mutta on käynyt sotaan huumekauppiaita vastaan sellaisilla otteilla, jotka on tuomittu maailmanlaajuisesti ihmisoikeusrikkomuksina. Vaikka Filippiinien talous kasvaa nyt nopeimmin koko Kaakkois-Aasiassa, elää maan väestöstä edelleen n. 16% köyhyydessä ja joka kymmenes lapsi ei käy koulua.

Manilassa on yllättänyt sekä sen kulttuuri että paikoin myös arkkitehtuuri. Täällä näkyy jännällä tavalla Espanjan siirtomaavallan ajan vaikutteet ja kaupungissa on myös tämän yleisrosoisuuden lisäksi paljon rikkaampia, kauniita alueita. Kaupunki on kokonaisuudessaan rakennettu järjettömän ahtaasti ja aivan rinta rinnan löytyy niin hökkelikyliä kuin arvokkaampia kerrostaloalueita. Palvelukulttuuri on ollut yleensä aina rennon ystävällistä, joskus kyllä päivästä tai paikasta riippuen vähän penseääkin. Ihmiset ovat olleet meille tosi mukavia sellaisella leppoisalla tavalla ja jättäneet meidät kaupungilla liikuskellessa rauhaan kuin emme Manilan harvoina valkoihoisina eroaisi massasta mitenkään. Se on ollut ihanaa. Filippiinien toinen virallisista kielistä on englanti eli täällä pärjää kaikkialla kielenkin puolesta helposti.

Me ladattiin puhelimiimme Kaakkois-Aasiassa suosiossa oleva Grab App, jonka kautta voi tilata mm. ruokaa kotiin ja taksin ovelle. Mä en ikimaailmassa ajaisi Manilassa itse, vaikka ei täällä liikenne oikeasti mistään pahimmasta päästä ole. Sitä vaan on ihan liikaa. Autoteillä suhaa sekaisin niin paljon sakkia erinäisin kulkuneuvoin ja kaikki jotenkin aivan liian rohkeasti, että minä jäisin kyllä jalkoihin heti kättelyssä. Taksit ovat edullisia ja muutamalla eurolla pääsee helposti (ja ”helposti”) paikasta toiseen. Aikaa pitää kyllä varata aina reippaasti ylimääräistä, koska jos liikenne seisoo, se todella seisoo. Me ollaan porukalla päästy tähän saakka ihan mukavasti eteenpäin, mutta ruuhka-aikana työpalaveriin kulkenut puoliso myöhästyi liikenteen takia tapaamisestaan noin tunnilla. Takseissa soivat ysäriballadit, turvavyöt löytyvät joskus, ilmastointikin toisinaan.

Täällä on nyt sadekausi, mikä on näkynyt meille muutamina sade- ja ukkoskuuroina ja helpohkon lämpiminä ilmoina. Paitsi yllä; meidän päiväkeikka upeaan 1590-luvulla rakennettuun Fort Santiagoon sattui jollekin ihme hetkelle otsikolla pätsi, ja meinasi tämäkin jo pari vuotta tropiikissa asunut jengi vallan väsähtää helteessä. Alimmassa kuvassa sporttaan paikallisten tavoin päivänvarjona toimivaa sateenvarjoa. When in Manila.

Kauppakeskukset ovat hienoja ja suuria ja niistä löytää meidän näkökulmasta katseltuna tosi edullisesti ihan mitä vaan. Me ollaan ostettu vähän vaatteita tulevaa Australian talvea silmällä pitäen sekä käyty pizzalla, leffoissa ja luistelemassa (Pizza Hut toimi hyvin, Toy Story 4 oli tosi hyvä ja luistimet sekä jää ihan hirmu huonot). Näemmä lämpimässä kasvaneiden lasten ainoat kosketuspinnat talvilajeihin tapahtuvat näillä meidän reissuillamme, kuten viime vuonna Oahulla. Ihan hyvä, että edes joskus. Yksi päivä vietettiin myös yhdessä monista Manilan teemapuistoista, aivan itkettävän ihanassa Dream Worksin DreamPlayssa. Siellä kuulkaa paisteltiin pipareita Shrekin kanssa, rakennettiin pienet veneet kisaa varten Madagascarin kavereiden ohjauksessa ja kiipeiltiin Kung Fu Pandan seurana. Kun kävimme Mall of Asiassa, mulla sydän hypähti vähän, koska kauppakeskus (yksi maailman suurimpia) sijaitsee meren rannalla. Horisonttiin tuijottamista ei vaan voita mikään. Sanon tämän, kun takanani seisoi yksi Manilan ylpeys huvipuistoineen, valtavine sisäleikkipaikkoineen sun muine viihdykkeineen. Hirveen kivoja oli nekin, mutta eipä vaan ole meren voittanutta.

Vielä ei ole juurikaan turisteja täällä näkynyt. Mä kyllä lämpimästi suosittelen Manilassa seikkailua kaikille, jotka vierailevat mielellään myös kehittyvissä maissa ja ovat valmiita luomaan lomansa itse. Tänne tullessa kannattaa ehdottomasti viettää aikaa myös Filippiinien paratiisisaarilla – paikalliset ovat kehuneet eniten Palawania. Meille tämä kaupungissa oleilu on ollut kahden vuoden saarella asumisen jälkeen tervetullutta vaihtelua. Siis täällä on ihan läkähdyksiin asti ihmisiä! Kauppoja! Ravintoloita! Leikkipaikkoja! Liukuportaat!

So far so good. Täällä me nyt onnellisna odottelemme viisumeitamme Ausseihin ja nautimme uusista kokemuksista. Työhommat alkavat ensi viikolla ja pitävät sisällään ainakin vierailun yhteen alueen monista lastenkodeista, jonne viemme muksujen kanssa heidän pieneksi jääviä vaatteitaan, muutama yhteistyö paikallisten yrittäjien kanssa, pari koulutuspäivää ja kaikkea muuta. Kyllä maailma vaan on ihmeellinen.

DRD4-7R, seikkailugeeni

8.7.20199.7.2019 ~ Anu ~ 9 kommenttia

Mä olen täällä onnellisuuspäissäni nyt miettinyt, että mikä osa musta tekee tällaisen seikkailuaddiktin. Me ollaan aina puolison kanssa reissatessa hakeuduttu näkemään mahdollisimman aitoa ja tehty vähemmän hotellilomia. Mulle ei ikinä tavallisilla viikon, parin lomillakaan riittänyt pelkästään aurinkoon meno, vaan halusin nähdä, maistaa ja kokea. New Yorkissa jaettiin hostellihuone muiden nuorten kanssa, Kreikassa eksyttiin automatkalla keskelle saarta, Etelä-Ranskasta ajettiin vähän vahingossa Espanjan puolelle ja niin edelleen. Meillä on onneksi molemmilla samanlainen veto maailmalle, puoliso vaan handlasi myös paikoillaan pysymisen paljon paremmin kuin minä.

Mä luulin aina, että mussa on jotain vikaa, kun en osannut olla täysin onnellinen paikoillani. Luulin, että olen jotenkin piloilla, kun en kestänyt ”tavallista”. Se, mitä mä en ymmärtänyt (eikä mulle sanottujen kommenttien perusteella ymmärtänyt moni muukaan), oli, että oman, uuden tavallisen voi luoda ihan uudestaan. Mä aina luulin, että mussa on joku valuvika, kun kaikki niin sanottu normaali oli mulle ihan jees, mutta vaan ihan jees. Mikään ei kuitenkaan meinannut saada mulla sukkia pyörimään jaloissa ja mä luulen, että tarvitsen sellaista ollakseni onnellinen. Mä luulin aina, että mulla on joku ongelma, kun en kestä tasaista. Niinpä mä monta vuotta yritin korjata tätä itsessäni ja onnistuinkin ihan hyvin, ja opin olemaan kiitollinen ja tyytyväinen. Jouduin kuitenkin tekemään tietoista työtä tämän kanssa jokaikinen päivä ja mietin, että eikö mulle nyt vaan mikään riitä. Ihmettelin, että mikä sairas mua oikein vaivaa.

Kun me rakennettiin talo, tiedättekö, mikä oli ensimmäinen asia mitä siitä sanoin? Täältä käsin on sitten hyvä lähteä maailmaa valloittamaan. Mun ensimmäinen ajatus ei ollut lyödä juuria maahan vaan luoda tukikohta, jonne voisi aina maailmalta palata. No, sitä tukikohtaa ei lopulta edes pidetty, vaan myytiin enemmän sitä kaipaavalle.

Researchers claim a variant of the DRD4 gene – known as DRD4-7R – has a lower sensitivity to dopamine. Around 20 per cent of the population is thought to carry that variant (or allele), which, the theory goes, means they are likely to seek experiences that release more dopamine.

The 7R allele is associated with increased risk taking, curiosity and various psychiatric disorders including ADHD, alcoholism and drug dependency.

Subsequent research goes further, suggesting people with the 7R allele are actually more adaptable to nomadic lifestyle; the same studies suggested those with the 7R allele actually fared less well than their contemporaries when they lived as settled villagers.

Kun luin tämän jutun ns. wanderlust-geenistä, oli kuin olisin itsestäni lukenut. Vaikka tietenkään mikään yksi geenimuunnos ei ihmisestä seikkailijaa tee, mä ainakin olen aina nahoissani tuntenut tuon mielihyvän tunteen puuttumisen ilman vaeltelua. Mulla on lapsesta saakka ollut ihan loputon nälkä nähdä maailmaa ja nimenomaan myös näitä kehittyviä maita. All inclusive-loma sai mut kyllä rentoutumaan, mutta ei sammuttanut näkemisen nälkää.

Tutkimusten mukaan meitä 7R:n kantajia on noin 20% väestöstä. 80% ihmisistä ei siis ehkä pysty edes ymmärtämään, millaista on, kun maa polttaa jalkojen alla. Kun onkin se oman elämänsä Vaiana, jonka on pakko lähteä horisontin taakse tarkistamaan, mitä sen tuolta puolen saattaa löytää. Luulen, että tälle 80 prosentille elämä on paljon helpompaa kuin meikäläisille. Olisi paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa haluta pysyä paikoillaan. Ja toisaalta, ei kaikki meistä niin kutsutuista seikkailijoista mitään övereitä ole: osa hakee urakehitystä, osa kiertää Suomea, osa reissaa aina kun voi, toiset vaihtavat kotia ja toiset kävelevät vaikka joka kerta töistä uutta reittiä kotiin. Ja sitten osa pakkaa laukkunsa ja muuttaa muualle.

Olen onneksi kohdannut maailmalla enemmän kaltaisiani. Olemme viimeisen kahden vuoden aikana tutustuneet moniin perheisiin, jotka ovat menneet ja kiertäneet, eivät siksi, että olisi pakko, vaan siksi, että haluavat. On ollut helpottavaa tutustua muihinkin, joilla elämä näyttää samalta kuin meillä. Ja täällä olen myös voinut vihdoin päästää irti siitä valheesta, että lapset tarvitsevat aivan välttämättä yhden ja saman paikan, missä asua tai heistä kasvaa juurettomia sekopäitä. Sekopäisiä lapsista voi tulla ihan siitä riippumatta, onko heillä osoitteita yksi tai useampi, sekoiluun vaikuttavat monet muutkin asiat kuin pelkkä muuttaminen. Sosiaalinen paine luoda kunnon ihmisen kunnon elämä paikoillaan pysyen kuitenkin edelleen elää ja voi hyvin.

Voimme palata tähän lasten pilaamiseen kymmenen vuoden kuluttua. Nyt näyttävät molemmat olevan ihan tasapainoisia ja iloisia pikku naskaleita. Tässä viimeisen viikon aikana he ovat käyneet upeissa ostoskeskuksissa ja leikkipaikoilla sekä antaneet ruokaa kerjäläisille ja kuulleet, kuinka isänsä antoi tuplapalkan hierojalleen. En todellakaan kerro näitä viimeisiä sädekehää kiillottaakseni vaan siksi, että tämä on nyt tällä hetkellä meille ihan tavallista. Ja siksi, että tällainen arjen tason auttaminen ei vaadi täällä paljon: lompakkomme ei kovin monella eurolla tässä kaventunut. Kaikkia ei voi auttaa, eikä köyhyyttä täällä poistaa, mutta aina voi jotain pientä yhden yksilön eteen tehdä. Ei oman valkoisen omantunnon hiljentämisen takia vaan siksi, että olemme kaikki ihmisiä ja aika kylmä saa olla, jos ei vieressä olevan kanssaihmisen hätä kosketa yhtään.

Mä koen, että me olemme löytäneet maailmalla meille ominaisimman tapamme olla, syyttää tästä sitten geenejä tai ei. Ja jos tällainen geeni on, mä tiedän, että sitä kantavat ymmärtävät meitä ja meidän elämäntyyliä hyvin.

Kaksivuotias blogi – mitäs kaikkea tässä on tapahtunutkaan?

1.6.20191.6.2019 ~ Anu ~ 4 kommenttia

Onnea teille ja minulle! Olemme kulkeneet yhdessä nyt kaksi vuotta, te, jotka alusta saakka olette blogia seuranneet ja minä. Yhdessä pakattiin taloa Helsingissä ja asetuttiin keltaiseen kaksioon, käytiin Suomessa lomalla ja palattiin uusiin työkuvioihin ja uuteen, korealaistyyliseen kotiin Havaijille. Nyt tehdään sitten muuttoa Perthiin. Never a dull moment.

Näiden kahden vuoden aikana olemme käyneet niin neljässä kilometrissä Mauna Kean huipulla kuin ihastelemassa laavaa Kilauealla. Yksi ihana retki tehtiin myös Green Sand Beachille ja myös saaren ympäriajo suoritettiin ensimmäisenä kesänä. Suurin osa viikonlopuista on kuitenkin vietetty aina rannalla ystävien kanssa, ja muutaman kuukauden välein rannalla nukuttiin myös yön yli.

Lasten englannin kielen oppimisenkin olette saaneet alusta saakka todistaa ja nyt myös orastavasti suomen sanojen unohtelemisen. Siitäkin saitte lukea, kun saimme täällä ensimmäiset ystävämme, ne samat ihmiset, jotka kävivät viime kesänä meidän kanssa Suomessakin. Koska opetin ensimmäisen vuoden täällä peruskoulussa ja Esikoinenkin aloitti ekaluokan, kirjoittelin koulumaailmojen erilaisuuksista muutaman kerran näistä näkökulmista. Tämän toisen vuoden tein työtä lyhyesti sanottuna mielenterveyspuolella ja siitä olisi voinut kirjoittaa kyllä paljon enemmänkin.

Sopeutuminen otti alkuun voimille ja lasten ikävä oli välillä sydäntäsärkevää. Juhliakin olemme kuitenkin tässä yhdessä ehtineet. Meidän ensimmäinen Thanksgiving vietettiin osittain sekin rannalla ja jouluna eräs söi nakkikeittoa. Kahteen vuoteen on mahtunut niin kyyneliä kuin naurua. Sellaistahan se elämä onkin, sama se, missä asuu.

26179366_10159748490605203_334165523_o — Green Sand Beach

Kiitos jokaiselle lukijalle ensimmäisestä kahdesta vuodesta. Nyt matkamme jatkuu, toivottavasti edelleen yhdessä teidän kanssanne, kohti Australiaa. Lähtöön neljä viikkoa.