Blessed Are the Flexible

Kas näin sain taas tämän hiljalleen omaa eloaan elävän blogin hetkeksi ääneen. Olen täällä elänyt, kaikki on tuntunut yllättävän tavalliselta aina tuon tuosta ja silti on vielä aivan kamalasti edessä, että voin sanoa olevani täysin muuttanut tänne. Sydän tekee vielä osittain tuloaan, aika hidas on liikkeissään näköjään.

Yksi kavereistani muuttaa lähiviikkoina Konalta Oahulle. Ei kovin kauaksi lähtöpisteestä, mutta tarpeeksi kauaksi kuitenkin. Lupasi laitella mulle viestiä ja kysellä neuvoja uuden edessä. Useimmiten kylläkin tuntuu, ettei mulla ole kellekään muuttajalle mitään neuvoja antaa. Ei mitään muuta kuin se, että sumusta täytyy vaan painaa läpi ja oppia sietämään omaa ahdistusta, pelkoja, yksinäisyyttä ja epäilyksiä. Mä rakastan hyviä lainauksia ja just eilen satuin kuulemaan yhden, josta otin nyt kiinni: blessed are the flexible. Mulla ei ole mitään pitkää uraa muuttajana (ja toivottavasti ei tulekaan), mutta sen kyllä jo tiedän, että mitä enemmän oma mieli pystyy uusissa tilanteissa joustamaan, sitä paremmin lopulta kaaoksesta selviää. Jos omat odotukset ovat vain tietynlaiset ja toiveet tiukat, voi olla vaikeaa olla oikein koskaan tyytyväinen mihinkään. En sanoisi, että omaa rimaa on pakko muutoissa alentaa, mutta sen sanoisin, että riman sijaan voi ennemminkin ajatella jotain kuminauhaa. Sitä voi venyttää ja repiä samaan tapaan kuin mitä sopeutuminen tekee omille sisuskaluille, jos nyt sallitte tällaisen rehellisen kuvauksen muuttamisen joistakin mahdollisista sivuoireista.

Tässä eräs kolumbialainen yrittää ottaa hyvää kuvaa yhdestä suomalaisesta.

Perthissäkin, kuten varmaan aivan kaikkialla, ovat mielenterveysongelmat räjähtäneet tänä vuonna aivan käsiin. Jatkan perjantaina taas kotikäyntejä ja huomenna aloitan kertaviikkoisessa vähävaraisten ruokailussa Community Counsellorina. Tämän liikaa omassa päässä vietetyn korona-ajan jälkeen tuntuu taas hyvältä päästä tekemään kunnolla töitä ja keskittymään aivan eri kaliiberin asioihin kuin mistä itse olen keksinyt tässä murehtia.

Sellaista olen kyllä tässä ihan näin oman navan kaivelun hengessä kertaillut, että viimeisen kolmen vuoden aikana meillä on ollut yksinkertaisesti aivan liikaa muutoksia. Vapaaehtoisia muutoksia toki ja sellaisia, jotka koimme, että haluamme ottaa, mutta ei sekään yksin kaikkea ratkaise. Niin eilistä päivää saisi mun mielestä olla jo sellainen mitäs lähdit-ajattelu, joka kieltää kaikki tunnekokemukset sen ympäriltä, minkä on itse itselleen valinnut. Me valitsimme näin ja silti on ollut vaikeaa välillä. Kaikenlaisia tunteita on tässä noussut eikä pelkästään valoisia, eikä me silti muutettaisi valinnoistamme ainoatakaan. Sellaista voi olla elämä. Blogiani alusta asti lukeneet tietävätkin kaikki kommelluksemme, mutta ihan näin muistin virkistykseksi voidaan yhdessä ottaa pieni kertaus: kesäkuussa 2017 olimme juuri saaneet pakettiin talomme, jonka olimme aiemmin siinä keväällä myyneet ja muutimme silloin Havaijille vuoden viisumilla. Kesäkuussa 2018 pakkasimme Konalla kaiken omaisuutemme uudestaan laatikoihin, laitoimme laatikot varastoon ja lähdimme Suomeen uusimaan viisumeitamme. Palasimme Konalle uuteen asuntoon elokuussa 2018, jälleen vuoden viisumeilla. Viime vuoden keväällä siirtomme Australiaan alkoi näyttää todennäköiseltä ja päätimme tarttua mahdollisuuteen – ja pakkasimme jälleen omaisuutemme laatikoihin ja muutimme Konalta kesäkuussa 2019. Toki menimme Perthiin Manilan kautta, jossa vietimme siinä välissä kuukauden. Ja tämän ekan Australian vuoden aikana olemme ehtineet käydä sekä Suomessa että Myanmarissa ja elää tätä kummallista koronavuotta ja kotikoulua ja uutta koulua ja uusia ihmisiä ja töitä ja mitä lie. Ei mitään järkeä missään.

Niinpä olen tässä vuoden 2020 heinäkuun lopussa hirveän kiitollinen siitä, ettei meidän tarvinnut muuttaa minnekään tämän vuoden kesäkuussa. Tämän enempää en kestäisi muutoksia ehkä, en ainakaan nyt hetkeen, ihan sama, miten joustavalla mielellä eteenpäin puskisinkin. Nyt haluan tehdä tänne kodin. Ihan vaan olla ja hengittää. En haluaisi muuttaa minnekään ensi kesäkuussa, enkä kesäkuussa sen jälkeen. Paluumuuttaa emme ole halunneet pienintäkään hitusta missään vaiheessa, enkä usko sen muuttuvan seuraavien vuosien aikana mihinkään. Outo sanoa näin, mutta tänne me varmaan kuulumme. Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia. Olkoon Australia nyt jonkinlainen päätepiste, ainakin joksikin aikaa. Saa tulla vettä ikkunoista sisään ja jäätyä varpaat talvisin ja ottaa aikaa saada ystäviä ja oppia kunnolla ajamaan tien vasemmalla puolella ja olla ymmärtämättä vahvaa aussiaksenttia. Viisumit ovat voimassa vielä muutaman vuoden ja jos se meistä on kiinni, soisivat saavan jatkoa vielä senkin jälkeen vähintään samanlaisen satsin, ellei pidemmäksikin aikaa. Ristissä ovat sekä sormet että varpaat.

Uuden harrastuksen kautta juuria maahan

Ai kamala. Mä luulin, että pari viikkoa sitten kävin viimeeksi kirjoittelemassa ja nyt huomasin, että edellisestä onkin näköjään jo melkein neljä viikkoa kulunut. Mulla ei ole tuntunut olevan yhtään mitään kerrottavaa meidän viimeaikaisista kuvioista. Mä en oikeastaan juurikaan halua ottaa kantaa päivänpolttaviin täällä blogissa, tämä ei ole mulle sellainen areena ollenkaan, mutta näin sitten voi käydä, kun ei ole tästä omasta elämästäkään juuri mitään uutta mainittavaa. Sellaista kyllä tulin tällä kertaa kertomaan, että me löydettiin vihdoin ihan huippuhyvä harrastus Esikoiselle (ja varmasti ihan kelpo myös Kuopukselle) ja mä toivon, että tiistaina alkavat treenit toisivat molemmille uusia kavereita ja vähän lisää kuulumisen tunnetta meille kaikille.

Soittotuntien lisäksi (jotka muuten tapahtuvat kouluaikana, mikä on ollut ihan huippu homma) me ei olla oikein keksitty mitään liikunnallista harrastusta kummallekaan vielä tähän mennessä. Esikoinen ei ole koskaan ollut niin sanotusti joukkueurheilutyyppiä (toisin kuin isänsä), vaan mieluummin vaan skeittaa, ui, hyppii ja kiipeilee, minkä ehtii. Se on sellainen pienikokoinen ja ketterä kaveri, jolle ollaan tässä sivussa aina välillä mietitty jotain kivaa yksilölajia, mutta ei oikein ole mikään napsahtanut kohdilleen ennen tätä. Sitten me löydettiin Bounce ja siellä tarjottava parkour- ja voimisteluopetus. Mun muutamatkin kaverit parkouraa eli laji on kyllä tuttu, mutta mä en ollut ikinä ajatellut, että joku voisi olla tässäkin lajissa jotenkin luontaisesti lahjakas. Nyt on pakko kyllä sanoa, että jos aidoille kiipeily ja korkeidenkin esteiden yli hyppiminen nähdään omana urheilulajinaan, jossa jonkinlainen lahjakkuus jeesaa alkuun, niin sitä meidän 9-vuotiaalta löytyy kyllä enemmän kuin montaa muuta asiaa. Kuopus taas on aina ollut sellainen tasaisen varma vähän niin kuin kaikessa. Jokin aika sitten yllätti kiipeämällä muutamassa hetkessä nelimetrisen tolpan päähän ja pääsi sieltä vielä ihan nätisti alaskin. Että sikäli aika pelottomia ja varmaan vähän rämäpäisiäkin ovat molemmat omilla tavoillaan näissä kiipeilyhommissa.

Me ollaan muutamia kertoja käyty lasten kanssa vapaalla vuorolla tuolla Bouncessa ja oltu jotenkin ihmeissään, miten hyvä henkilökunta siellä on. Lipun hintaan kuuluu se, että lapset voi laskea touhuamaan alueelle keskenään ja itse istuskella kahvilassa samalla, kun ystävällinen henkilökunta huolehtii turvallisuudesta, jonoista ja hyvästä meiningistä. Esikoinen aloittaa ensi viikolla Bouncen Ninja Squadissa, jossa yhdistellään parkouria, tramppatemppuja ja perus voimistelutekniikkaa eli kaikkea, mitä nyt tuollainen oman elämänsä ninja urheilulta saattaa edes toivoa. Kuopus liittyy Flight Squadiin, joka keskittyy voimisteluun ja tramppatemppuihin. Ihan tajuttoman hyvä. Squadilaiset pääsevät myös viikolla ilmaiseksi tiluksille niin usein, kun jaksavat sinne mennä. Tai no, tässä kohtaa todellisuus tulee kyllä olemaan se, että tiluksille mennään niin usein, kun eräät jaksavat sinne ja takaisin koulun jälkeen ajaa.

Mä odotan ja toivon kovasti, että harrastusryhmiin liittyminen auttaa lapsia osaltaan juurtumaan tänne Perthiin. Juurtua täytyy nimittäin siitäkin huolimatta, ettei vielä tiedetä, kuinka kauan täällä tullaan olemaan. Elämää ei voi elää jossain puolittain ja osittain toisaalla, vaan jotenkin se vaan on sukellettava sinne, missä milloinkin on. Tämä ihmeellinen korona-aika ei todellakaan ole auttanut lapsiakaan sopeutumaan, päinvastoin, vaan edelleenkin vuoden jälkeen kaipuu Konalle lainehtii puheissa ja tulee ulos muisteloina tasaisen varmasti. Mä en ole tämän ekan vuoden aikana pystynyt edes ajattelemaan mitään harrastusasioita – ja toisaalta, eihän tänä vuonna ole missään mitään vielä tapahtunutkaan ennen tätä. Puoliso taas on liittynyt paikallisiin urheilujengeihin välittömästi muuttojemme jälkeen sekä täällä että Konalla. Siipalle sopeutuminen uusiin kuvioihin on molemmilla kerroilla suorastaan vaatinut lätkää ja rullakiekkoa ja sieltä saatuja joukkuekavereita. Mä meinasin, että nyt kun saadaan tämä harrastusputki muullakin perheellä auki, aloittaisin itse tuossa naapurissa kuntonyrkkeilyn. Se olisi ainakin jotain erilaista musiikin ja tanssin harrastamisen jälkeen ja vaikuttaa just sopivan aggressiiviselta tähän elämänvaiheeseen.

View this post on Instagram

Son of a ninja. #jump

A post shared by Anu (@anu.mtr) on

Koulu oli yksi iso osa lasten sopeutumispalapelissä ja nyt laitan toivoni näihin viikottaisiin treeneihin. Kaikki toistot auttavat rytmittämään elämää ja siihen kuuluvia ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia. Me tullaan viettämään tämän vuoden tulevat tiistait tramppojen keskellä ja hikisukkien hentoisessa tuoksussa – ainakin toivottavasti. Kukapa tästä maailmasta mitään tietää, mutta olo on silti toiveikas.

Koti on siellä, missä ollaan yli vuosi

Ennen kun me muutettiin tänne Perthiin, me valmistauduttiin henkisesti siihen, että eka vuosi täällä tulee olemaan vähän vaikea. Konalla oli hyvä, eikä sieltä ollut helppo lähteä – olkoonkin, että se oli meidän aivan kaiken kannalta parempi niin. Sydän ei vaan aina kuuntele järjen ääntä, vaikka järki kädenväännössä voittaisikin. En kuitenkaan millään määrää osannut valmistautua siihen, että tämä eka vuosi ihan näin raskas olisi.

Mulla on tässä viime aikoina omat fiilikset muuttuneet yhtä nopeasti kuin koronakevään rajoitukset. Kaksi viikkoa sitten itkin taas tai vielä tai ihan miten sen nyt haluaa nähdä, kun kaipasin Konan parasta ystävääni ja sitä koko sakkia ja rentoa saarikulttuuria ja kaikkea, mitä nyt vaan vaaleanpunaiset lasit silmillä voi Havaijilta kaivata. Koska vähän niin kuin turhan pitkittyneessä, yksipuolisessa erossa, minäkin muistelin vain niitä Konan parhaita puolia ja sehän se ei auta näkemään mitään elämässä alkuunkaan oikeassa valossa.

Meidän lähdöstä tulee kesäkuun lopussa täyteen vuosi. Aika on mennyt yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti, siihen on mahtunut paljon ja vähän ja sitten maailma räjähti ja räiskyy edelleen. Ja se on oikein, niin pitääkin. Ja kaikkien mullistusten keskellä mun pääni yrittää saada tolkkua sekä maailman tilasta että omasta paikastani täällä. Olen miettinyt kotia ja sitä, miksi toiset ovat sellaisia, että kokevat jonkun yhden paikan kodikseen ikuisesti eivätkä sieltä ikinä poistu ja me toiset, no, me ei olla sellaisia.

Toisaalta tunnen monet paikat nopeasti kodikseni ja toisaalta en yhtään mitään. En vaadi paljoa enkä edes pysyvyyttä voidakseni hyvin. Vielä joskus haluaisin oman pihan, mutta haluaisinko edes ajatuksena jonkun kodin, jossa vanheta hamaan tappiin, sitä en usko. Ehkä joskus, mutten vielä. Sellaistakin olen miettinyt, että onneksi en jäänyt vaan kotimaahan, koska vuodet ulkomailla ovat muovanneet mua ainoastaan parempaan suuntaan. Olen varma siitä, että joitakin asioita ei vaan voi oppia eikä ymmärtää, jos ei asu jossain vaiheessa maailmalla. En tiedä, onko näillä asioilla sellaista arvoa, että sillä nyt olisi mitään sen suurempaa merkitystä, mutta kyllä tässä ainakin oma maailmankuva ja ihmiskäsitys väkisin positiivisella tavalla venyy.

Näin noin vuoden verran täällä oltuamme olen vihdoin huomannut sellaista mukavaa tottumista asioihin, paikkoihin ja lähiseudun maisemiin, että sitä voisi jo ihan kotiutumiseksi kutsua. Pyörälenkillä tulee nykyään aina fiilis, että onpas meillä nätti kotiseutu nykyään ja näin talven kynnyksellä valtava ilo siitä, että kolmen sateisen kuukauden päästä onkin jo taas kevät ja parinkympin lämpötilat. Elämässä on jo joitakin ihmisiä, joita ilman en enää osaisi ajatella olevani. Mieli on vähemmän Konalla ja enemmän paikalla. Risaisesta alusta huolimatta elämä on paljon rikkaampaa nyt kuin se olisi ollut ilman tätä kokemusta.

Lapset nukkuu välillä torkkupeiton alla, jonka saivat mummiltaan joululahjaksi. Siinä lukee isoin kirjaimin Home is where the heart is. Vaikka noin periaatteessa ajattelenkin asian olevan näin, joskus sydän ei vaan oikein seuraa perässä. Pää tietää, missä mennään ja kroppakin kulkee minne käsketään, mutta sydänparka jää usein eteiseen itkemään, ettei ollut kyllä vielä ollenkaan valmis näihin jäähyväisiin. Niinpä koti toki onkin siellä missä sydänkin, mutta joskus vasta noin vuoden jälkeen. Sanoisin nimittäin, että tällaisen ajan se ottaa, kunnes asettuu. Ja nyt me ollaan täällä, eka vuosi kohta takana ja tuntuu, että aletaan olla aloillamme jo ihan oikeasti sydäntä myöten.