Miten luoda uusi ystäväpiiri tyhjästä?

Olen toista kertaa elämässäni (melkein) kokonaan kaveriton. Suomessa asuessa kaikki oli kaveririntamalla sikäli yksinkertaista, että tutustuin muutamiinkiin henkilöihin kypsässä neljän vuoden iässä ja koska meillä synkkasi hyvin emmekä ikinä muuttaneet minnekään, olimme ystäviä läpi koko koulutaipaleemme. Ja edelleenkin. Kotimaassa muutin aina vain pääkaupunkiseudun alueella, joten painetta uusien ystävien saamisen puoleen ei ollut, vaan niitä tarttui kuin itsestään mukaan sieltä ja täältä. Aikuisenakin olen löytänyt uusia, läheisiä ystäviä sekä Suomesta että maailmalta.

Konallakin kaikki meni näiltä osin aivan luvattoman helposti. Kaverittomuus kesti lopulta vain noin neljä viikkoa, jonka jälkeen palaset loksuivat paikoilleen niin että kolina kävi. Me löydettiin nopeasti vastakappaleemme ja vain muutaman linkin kautta valmis pieni jengi, johon sovittiin heti mukaan kuin nenä päähän. Oleminen oli helppoa, huumori huonoa ja yhteys takuuvarma. Ja sitten me muutettiin tänne.

71401063_396956647593580_57651758331068416_n

Nyt asiat eivät todellakaan ole menneet samalla tavoin, eivätkä millään tavalla helposti. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni (mikä on tietysti jo oma ihmeensä sekin) tilanteessa, että mulla ei ole elämässä juuri ketään ja joudun laittamaan itseäni potentiaalisten kavereiden tutkaan ihan pyytämättäkin. Mennäänkö kahville, viedäänkö lapset puistoon, tuutteko meidän kanssa kaupungille. Ja niin edelleen. Kaikilla muilla kuitenkin on jo ne omat ystävät, eikä kenenkään elämässä ole mulle nyt mitään varsinaista tilausta. Mulla ei vaan ole nyt varaa jäädä ajattelemaan tätä oikeastaan yhtään. Minä raivaan itselleni tilaa, koska mun on pakko. Välillä viesteissä totean lyhyesti, että I know you’re super busy with everything right now, mutta sen enempää en jätä sijaa itsesäälille, että ethän sinä ehkä minua edes mihinkään tarvitse ja hirmu kiva olisi, jos nyt voisit minuakin välillä tavata ja tietenkin ymmärrän, jos et millään nyt pysty. Ei kuulkaa, nyt jos koskaan se on uskottava omaan valovoimaisuuteensa ja puskea itseään jo olemassaoleviin porukoihin. Ja sehän se on ihan kamalaa semmoinen. Oikeastihan haluaisin vain mököttää kotona ja odottaa, että mut haettaisiin täältä mukaan valmiisiin pöytiin. Kaikki tiedämme, että tällaista on turha odottaa. Tietenkin eniten siksi, että kukaan ei vielä tiedä, kuinka ihana olen – muutenhan olisivat kaikki ovella jonossa odottamassa, koska pääsen ulos.

Uusien ystävien tekemällä tekeminen on jo ajatuksena oikeasti niin raskas, että välillä tekisi mieli skipata koko prosessi kokonaan ja jättää homma tähän heti alkuunsa. Onhan mulla ystäviä, he eivät vaan asu täällä. Mutta olkoonkin miten rasittavaa, ilman seuraa ei voi onnellisena elää. Prosessia vaikeuttaa myös tämä jäätävä väsymys, joka ei vieläkään ole ottanut talttuakseen. Tiedän, että mun pitäisi nyt jaksaa olla aktiivinen ja ainakin vastata joka kerta kyllä, jos mun suuntaan kutsu jonnekin tulee, mutta aina ei silti vaan pysty. Ja samaan aikaan mun olemattomalla kärsivällisyydelläni ystävyyssuhteiden muodostumista on vaikea odottaa ja jo pitäisi olla kaikki speksit kunnossa näin toisen Aussi-kuukauden jälkeen. Potentiaalisia kavereita mulla sitäpaitsi oikeasti on jo, sekä suomalaisia (joita asuu Perthissä paljon, toisin kuin Konalla) että kaiken maailman kansalaisia. Mutta aika näyttää, mihin suuntaan nämä kenenkin kanssa tästä etenevät, ja mikä tulee lopulta enemmän itsestään kuin väkisin vääntämällä.

71332513_244613633081285_2004820575482019840_n

Perth on ihana kaupunki, mutta ihmiset tekee lopulta paikan, aina. Nyt maksaisin melkein mitä vaan, jos voisin siirtää mun ihmiseni asumaan meidän kanssa tänne. Mutta kun ei voi, niin pakko se vaan on jostain nyt kaivaa se usko, että kyllä täälläkin niitä omia ihmisiä jossain on. Ja siis ennen kaikkea ja kuten sanottu, minä olen saapunut. Tulevat ystäväni eivät vaan tiedä sitä vielä. Get excited.

Moving Abroad Blues – kun muuttaminen väsyttää

Baby blues on monille käsitteenä ja kokemuksena tuttu, mutta tänään törmäsin ihan uuteen bluesiin: moving abroad sellaiseen. Moving abroad blues on tällainen hyvinkin matalalentoinen muuton jälkeinen vaihe, jolloin kaikki voi uudessa maassa toisaalta olla oikein hyvinkin, mutta pitkään jatkunut stressi vetää silti mielen matalaksi ja olon väsyneeksi.

69875093_931203197228514_7929532191409700864_n

Moving abroad means you are walking away from your support system.

Most of us take our support systems for granted. We can be so used to having family, friends and colleagues there for us, who understand us without having to ask questions, we don’t even realise how much support that gives us. Even with Skype and phone calls that trusted connection can feel weakened when you are overseas, so no wonder you feel a little bereft.

Suomessa meillä oli tiiviit turvaverkot, jotka aivan varmasti otettiin ainakin osittain itsestäänselvyytenä. Konalla niitä lähdettiin sitten taas hiljalleen rakentamaan, pieni palanen kerrallaan. Turvaverkko ei siellä ehtinyt kehittyä laajaksi, mutta saimme kuitenkin muutamia tosi läheisiä ystäviä, joista tuli meille kuin perhettä. Ja nyt olemme taas lähtöruudussa. Ja vaikka Skype laulaa sekä Suomeen että Konalle useinkin, ei se nyt aivan sama ole.

You are stuck on a big learning curve.

It can be exhausting both mentally and emotionally to deal first with all the things that need to be done before moving abroad, some of which you might never have had to deal with before (health checks, paperwork, life insurance, the list goes on). And when you’ve dealt with all that it’s only to show up in your new country and be met with a learning curve of a culture, food, climate, and weather.

Muistatteko, kun kerroin, miten viime tinkaan meillä meni aivan kaikki tänne lähteissä? Siinä vaiheessa pää pysyi vielä kasassa, koska oli pakko. Mustalla huumorilla painettiin läpi ja nyt, kun ollaan täällä, olenkin sitten aivan puhki. Siis oikeasti, me saatiin tämä uusi tarjous lähteä Ausseihin huhtikuussa, jolloin alettiin välittömästi järjestellä asioita (joita oli ihan tavaton määrä, kuten kansainvälisissä muutoissa aina) ja viimeiset silaukset saatiin loppuun kesäkuussa, juuri ennen, kun lähdettiin Konalta. Heinäkuussa tehtiin osan aikaa töitä Manilassa ja elokuun alussa pamautettiin tänne. Ja nyt, kun päällä on vihdoin aikaa ja tilaa alkaa selvitä kaikesta tästä, sen se todella tekee.

69977635_930183364003351_4189533532579692544_n

For new things to begin, some things have to end.

Endings tend to cause the mind to look backwards and create a romantic (often unrealistic) view of the past that we then compare to the worst things going on in the present or projected future. Even things we thought we hated like our jobs can suddenly take on a rosy hue that makes us panic about what is to come.

Se on kyllä jännä, miten mieli tällaisissa murroksissa toimii. Aika paljon olen kyllä saanut muistutella itseäni olematta uskomatta kaikkea, mitä se oma pää tuottaa. Yksi keino, joka auttaa selättämään tätä muuttamisesta aiheutuvaa painetta ja kaikkea tätä sekoilua, on kirjoittaa. Olen siis kirjoittanut paljon myös tänne. Koittakaa kestää, ei tämä ikuisuutta kestä.

70269935_543320789770975_5113978290461212672_n

Reach out for help.

When we start to feel down the easiest thing can seem to be to not talk to people or go out much but to hide ourselves away. Unfortunately withdrawing from socialising feeds a low mood and encourages it to blossom into full depression. And trying to deal with things by yourself is too much to ask of anyone who is stressed or feeling low. Try to reach out, even if it’s just talking to others on expat forums online. Look around to see if there are any social groups locally that might help, such as an expat community.

Noin. Tämän minä nyt sitten taas kerran tein. Aina ei ole kamalan kurja fiilis, mutta tänään on taas ollut. Ja nyt kun oli, tämä valivali auttoi taas vähän.

Lainaukset: harleytherapy.co.uk

Muuton jälkeen uuteen nousuun

Mä myönnän, että olen ollut tälläkin kertaa vähän dramaattinen, mitä muutosta syntyneisiin syvissä vesissä polskimisiin on tullut. Kaikki, mikä kansainvälisissä muutoissa on vaikeaa, löi alkuun päälle yllättävän isolla voimalla. Ja siinä kun näiden tunteiden kanssa yritin navigoida, menetin hetkeksi otteen jonkinlaisesta kokonaiskuvasta. Minähän aloitin senkin paniikin, että saankohan ikinä kavereita täällä, jo alle viikon jälkeen siitä, kun tänne laskeuduimme. No, pienemmälläkin stressillä olisi taas voinut selvitä, sillä nyt reilun kuukauden täällä asuttuamme mulla on jo ainakin kaksi ihmistä, jotka lasken hyviksi kavereikseni ja joiden kanssa vietän mielelläni aikaa, ja jotka ovat myös potentiaalisia tulevaisuuden hyviä ystäviä. Ja on niitä muitakin kiinnostavia ihmisiä tullut tässä vastaan, montakin, mutta kattellaan nyt rauhassa. Taito, joka ei oikeasti kuuluu vahvuuksiini.

Puolisohan on monella tavalla aivan erilainen kuin minä. Sellainen bloom where you’re planted-ihminen, joka on aina ja kaikkialla perustyytyväinen, rauhallinen ja kärsivällinen. Välillä en tiedä, miten se mua kaikkine väreineni jaksaa, mutta mietitään sitä joskus toiste (ehkä juuri siksi, että on tyytyväinen missä vaan, jopa tällaisen sinkoilijan kanssa). Olen kyllä oppinut elämään itseni kanssa, enkä tempoile yhtään niin paljon kuin välillä mieli tekisi, enkä ole meinannut esimerkiksi vielä kertaakaan ostaa täältä lippua pois. Kuulisittepa vaan, millainen meteli korvieni välissä välillä on. Siihen nähden menee siis ihan hyvin.

Tänä viikonloppuna vuokrasimme auton, koska alkoi tulla vähän klaustrofobinen olo ilman. Eilen kävimme Caversham Wildlife Parkissa yhden perheen kanssa, josta olin jo salaa ehtinyt toivoa meille seuraa. Tiedättekö, kun joskus joistain ihmisistä huokuu sellainen fiilis, minkä heti kokee kotoisaksi ja oleminen on yksinkertaisuudessaan alusta saakka helppoa ja luonnollista? Tästä pariskunnasta mulla on ollut sellainen olo, kun heitä kampuksella olen nähnyt. Emme tosin ihan heti hyökänneet tykö, mutta ilokseni voin kertoa, että tunne taisi olla molemminpuoleinen. Siis en kysynyt, mutta näin nyt itsekseni päivän perusteella päättelin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänään vietimme rennon grillailu- ja puistopäivän Esikoisen luokkakaverin perheen kanssa. Söimme aivan navat pinkeiksi burgereita ja istuimme vilteillä juttelemassa niitä näitä. Kevätsää oli parhaimmillaan, mitä nyt tuuli oli edelleen aika kylmä. Aurinko on täällä kyllä aivan kreisi ja polttaa ihon nopeammin kuin missään koskaan. Ihan liioittelematta. Onneksi oli viiskymppistä mukana.

Huomaan nyt muuten itsestäni myös sen, että tämä sisäinen seikkailijattareni on taas ollut viime päivät onnellinen täällä. Se jäi kyllä tuossa moneksi viikoksi muuton jalkoihin, eikä paljoa sieltä laatikoiden ja matkalaukkujen ja sekopääahdistuksen alta kurkistellut, mutta nyt sille on taas tilaa. Moni asia ei tässä maailmassa ole yhtä ihanaa kuin reissaaminen ja sitä kautta omien rajojen ja maailmankuvan venyttäminen. Toiset lähtevät maailmalle etsimään itseään, minä en, mutta olen silti tällä tavoin enemmän elossa kuin mitenkään muuten. Kyllä on välillä tässä ollut raskasta ja yksinäistä ja vähän pelottavaakin, ja olen miettinyt, että onko tämä hinta oikeasti kaiken tämän arvoista. Mutta ne on olleet niitä pieniä hetkiä, joiden aikana on voinut taas punnita, mitä minä ja me haluamme tältä elämältämme. Ja ennen kaikkea, mihin haluamme sen laittaa käyttöön ja mihin kalliin aikamme sijoittaa. Nyt se on täällä, aivan ehdottomasti. En olisi ikinä uskonut.