Kaverisuhteiden anatomiaa

Tämä alkuvuosi on ollut kaikkineen vähän tahmea. Työrintamalla on tullut vastaan harvinaisen haastavaa asiakasta ja olen päässäni punninnut Konan monia puolia, hyviä ja huonoja. Samaan syssyyn olen laittanut puntariin myös ystävä- ja kaverisuhteet täällä kaukana. Antakaas kun taustoitan ensin.

Mä olen aina ollut oikein syvimpiä sisuskalujani myöten ihmis-ihminen. Vaikka saatan joskus alkuun olla vähän ujonpuoleinen, tutustun silti helposti ja luotan lähtökohtaisesti. Mulla on ystäviä sieltä saakka, kun kävin seurakunnan kerhossa nelivuotiaana. Ja sieltä saakka, kun aloitin musaluokan kolmannella. Ja tanssin, yläasteen, kuoron, hiekkalaatikkoleikit, bloggaamisen. En keksi montaa käännettä elämässä, mistä mulle ei olisi jäänyt merkittäviä ihmisiä kyytiin. Vain harva on tosi läheinen, niin kuin kuuluukin, mutta jokainen on silti omalla tavallaan ja tyylillään tärkeä.

Tänne muuttaminen mietityttikin ehkä eniten juuri ystävänäkökulmasta. Kuukauden kesäyksinäisyyden jälkeen saimme yllättäen kokonaisen perheen ystäviä jokainen. Ja edelleenkin nämä kyseiset ovat täällä päin maailmaa ristiin rastiin meidän koko jengin parhaat ystävät: puolisot keskenään, minä ja vaimonsa, ja pojat keskenään ja tytöt keskenään. Sillä lailla harvinainen yhteensattuma siinä.

Hullu juttu sattui myös tässä muutama kuukausi takaperin. Sain joululahjaksi AncestryDNA-testin ja pääsin todistamaan omassakin perimässä monia muitakin naurattanutta tulosta: olen 100% suomalainen. Sukulinjassani ei olla niin sanotusti seikkailtu. Saman testin teki myös ystävämme, ylläolevassa kuvassakin mustilla hiuksillaan edustanut puolison paras ystävä, puoliksi filippiino. Tiesimme, että hänen isoäitinsä oli suomalainen, mutta selvisi siinä kaikkea muutakin. Ystävämme ei ole ainoastaan 33% suomalainen, vaan testin mukaan kaukainen serkkuni, n. 5.-8. jos tarkemmin lasketaan! Aivan hullua!! Löysimme siis täältä kaukaiselta saarelta ystävät, jotka ovat tulleet läheiseksi kuin perhe ja tosiasiassa ovatkin sukua, noin suurin piirtein.

Muuten ystävärintamalla myllää nyt ihan kunnolla. Tai siis mun päässäni myllää. Ensimmäisenä vuonna hehkutin, kuinka helposti saimme sen ydinporukkamme ensimmäisten kuukausien aikana kasaan. Ja se on edelleen olemassa, ei siinä, mutta nyt olen huomannut, että asia on ollut näin myös mun ja puolison aktiivisuuden ansiosta. Täällä kun kulttuuri on vähän sellainen, että porukkaa tulee ja menee. Kuka pysyy muutaman kuukauden, kuka muutaman vuoden, mutta tervetuliaisiin ja jäähyväisiin pitää vaan tottua. Viimeksi eilen yhdet kaverit muuttivat täältä pois. Niinpä aika monet ystävyyssuhteet ovat meillä jämähtäneetkin sellaiselle tasolle, että on kivaa ja helppoa olla yhdessä sillon kun ollaan, mutta kauheasti vaivaa kukaan ei jaksa suhteiden eteen nähdä. Ja mä en vaan ole sellainen. Mä en jaksa pidemmän päälle sellaista oh my gosh I love you so much let’s have coffee soon-jollotusta, joka ei monien kohdalla tarkoita lopulta yhtään mitään. Nyt valehtelematta yksi mun ”ystäväni” on sanonut mulle näin yli vuoden, joka kerta kun ollaan kampuksella törmätty. Vuoden. Vielä on kuitenkin kahvit juomatta.

56632014_396295161209967_8824587119444885504_n

55897269_306546880039789_6189724189151199232_n

56236276_562713837551004_2724577637396643840_n

54435535_2221122384869693_4993632568092917760_n

Tässä tänä keväänä on moni ulkosuomalaisbloggaaja joko muuttanut tai muuttamassa Suomeen. Muiden muuttojutut nostavat mulla aina ajatuksia pintaan ja mä kysyinkin puolisolta yksi ilta, että kuinkahan monella tulisi meitä oikeasti ikävä, jos me täältä lähdettäisiin. Epäilen kahta meidän ystäväperhettä, muut ovat enemmän tätä jollotusosastoa. Ja kaksi on ihan riittävästi, ei siinä, mutta paljon enemmän on täällä puhetta. Ja mä en jaksa pelkkää puhetta. Kerroin tästä kysymyksestäni myös parhaalle Kona-ystävälleni – hän alkoi itkeä. Pelkästä ajatuksesta.

Nyt mun mieli on kulkenut vähän sellaiseen jamaan, että olen pikkuisen checked out, mitä asioihin ja ihmissuhteisiin panostamiseen tulee. Me ollaan lähestymässä kesää, jolloin meidän viisumit taas loppuvat. Me ollaan eletty täällä tämä kohta kaksi vuotta sillä tavalla täysillä kuin oltaisiin jäämässä. Se on ollut meistä ja meille paras tapa elää, koska vain näin me todella investoitiin kaikkeen täysillä: kavereihin, ystäviin, meidän töihin, lasten asioihin. Go big or go home vai miten se meni. Jos oltaisiin eletty väliaikaisesti (vaikka väliaikaisuus fakta onkin koko ajan ollut, elämäntyyli on valinta), en todennäköisesti olisi aloittanut tätä kampuksella merkittävää muutosta aikaansaanutta työtäni, jota olen elokuusta asti kehittänyt. Jos olisin ollut henkisesti väliaikaisuudessa koko tämän ajan, ei tämä työmäärä ja siihen kuuluneet ja kuuluvat haasteet olisi tuntuneet vaivan arvoisilta. Jos me nyt joudutaan palaamaan Suomeen, en jää kyllä mitään katumaan.

Mutta kaikkihan on aivan auki. Aukihan ne on olleet koko ajan kesästä 2017 saakka, mutta nyt tämä on ollut pakko laskea taas tietoisuuteen ja alkaa miettiä vaihtoehtoja. Viisumivaihtoehtoja, muun muassa. Ja rehellisesti vastata itselleen kysymykseen ’entä, jos me ei saada enää viisumeita tänne?’

Vielä en osaa vastata. Kerron sitten, kun osaan.

Paratiisissa kaikki on paremmin

Olen siirtynyt (joku voisi ehkä tähän sanoa vihdoin, koska kyllä se kestikin) ulkomaille muuttoon liittyvän vuoristoradan seuraavaan ylämäkeen. Ensimmäinen oli lähteissä: se yksi itkuvirsi silloin, kun taloa tyhjennettiin. Sellaisia sekalaisia tunnelmia kihelmöivän odotuksen ja luopumisesta johtuneen ahdistuksen välimaastossa. Toinen ylämäki oli muuton jälkeinen yksinäisyys. Lopulta me ei oltu täysin kaverittomia kuin noin kuukausi, kun saatiin meidän ensimmäiset ystävät heinäkuun lopussa, mutta otti se siitäkin vielä aikansa, että oli niin sanotusti piireissä. Sitten mä sujahdinkin pitkäksi aikaa honeymoonille Konan kanssa, mitä nyt sellainen tietynlainen sopeutumistuska heijaili siinä mukana koko ensimmäisen syksyn ajan.

Tämä uusi vaihe käynnistyi vähän aikaa sitten, kun lapset piti taas ilmoittaa kouluun. Ja täällä käytännön ihmemaassahan mikään ei kulje sillä lailla automaattisesti, ei, vaan ilmoittautumiset pitää uusia joka vuosi. Eikä tokikaan mikään ilmoitus riitä, että tulossa oltaisiin, vaan kouluun piti taas täyttää osoitetiedot, puhelinnumerot, sähköpostit, rokotustiedot, allergiat, hätäyhteystiedot, lääkärin yhteystiedot ja varanoutajien yhteystiedot. Kaikki tiedot kymmenelle eri valkoiselle paperille, molemmille lapsille erikseen omat nivaskat. Samat tiedot kuin vuosi sitten kouluun jo annettiin. Ensin mä suhtauduin tähänkin huumorilla, lähetin ystävälleni Suomeen oikein videonkin tästä mielettömyydestä ja sitten jämähdin siihen, että tässäkään ei nyt oikeasti ole yhtään mitään järkeä.

55517422_423910768382418_1282379670108504064_n

Ja siinä ilmoituksia täytellessä mä mietin tätä kouluasiaa taas muutenkin. Me monet vanhemmat tunnutaan olevan siinä mielessä kummallisia, että halutaan antaa lapsille vähän niin kuin toisinto niistä oman lapsuuden hyvistä asioista. Mäkin olen nyt täällä surrut sitä, että mun lapset ei saa kokea musaluokkaa eikä ison koulun valtavia kevätjuhlia näytelmineen, ei koulun satapäisen kuoron konsertteja eikä jumppasalin joulumyyjäisiä. Niin eikä urheilukisoja: kuuttakymppiä, satasta, pituutta ja kuulaa. Tottahan minä ymmärrän, että heidän elämässä taas on paljon sellaista, mistä mä en lapsena mitään tiennyt, mutta tämä vaihehan nyt sumentaa taas näkökyvyn. Nyt näen lähinnä vain sen, mikä täältä heillä puuttuu.

Mun elämästä puuttuu myös. Suomessa lauloin melkein kymmenen vuotta Higher Groundissa ja täällä on saarella yksi kuoro, johon ei ole pääsykokeita. Ei aivan sama. Tänne muuttoon loppuivat multa konsertit ja kulttuuripläjäykset. Asumme nykyään vuorella keskellä merta, kaukana museoista, näyttelyistä, kaupungeista. Kaukana mahdollisuuksista, joita Suomessa asuessa pidin vielä täysin itsestäänselvänä.

Tässä vaiheessa siis mennään nyt. Kuuluu kuulemma asiaan. Tämän jälkeen pitäisi olla odotettavissa sopu uuden asuinpaikkamme kanssa ja sen hyväksyminen, että asiat ovat nyt näin. Tämä siis, jos ei nyt luovuta, pakkaa laukkujaan ja lähde kotiin. Eikä me nyt ikinä sellaista tehtäisi – ihan tosissaan puhuttuna se ei ole kyllä käynyt mielessäkään. Kiipeän tässä nyt vaan näitä asiaankuuluvia ulkomaillemuuttajan vaiheita kuin jotain surun portaita ikään. Hengailen tällä stepillä sen aikaa, kun mitä tässä nyt menee.

Paratiisissa ei tietenkään ole kaikki paremmin. Täällä on nyt tämmöstä ja tällä mennään.

Ulkkarilapsi oppii äidinkieltä vain sitä opiskelemalla

Mä olen nyt puolentoista vuoden ajan keskittynyt lähinnä siihen, että lapset ottaisivat englannin haltuun ja sen jälkeen tuudittautunut siihen, että kyllä se suomen kieli hyvänä pysyy, kun vaan luetaan kotona edelleen paljon kirjoja. Viime viikolla tutkailin ulkomailla asuville lapsille suunniteltua suomalaista Kulkuri-koulua ja törmäsin siellä seuraavaan tekstiin:

Äidinkieli on myös ulkomailla asuvan lapsen tärkein kieli.

Mitä pienempi lapsi on ulkomaille muutettaessa, sitä tärkeämpää äidinkielen opiskelu on. Kun kielen kehitys on vielä kesken, se on vaarassa pysähtyä tai taantua, kun koulun ja ympäristön kieli vaihtuu.

Se, että kotona puhutaan suomen kieltä, ei riitä. Suomessa asuvat lapset, joille suomi on koulukieli, kotikieli ja ympäristön kieli, opiskelevat äidinkieltä koulussa useita tunteja viikossa. Jos ulkomailla asuva lapsi kuulee ja käyttää suomen kieltä vain kotona, kielitaito ei kehity, päinvastoin: se alkaa vähitellen heikentyä ja sanavarasto supistuu.

Ja kun sopivasti Annuska kirjoitti samaan saumaan blogissaan kolmikielisten lastensa kielen kehityksestä, sain kimmoketta alkaa miettiä tätä asiaa taas enemmän itsekin.

53742586_2036637453125999_3516852859872215040_n

Meillä on täällä ja Suomessa ollut aina kaveriperheitä, joissa lapset kasvavat luonnostaan kaksikielisiksi keskenään erimaalaisten vanhempiensa kanssa ja heidän tilanteensa eroaa meistä aika tavalla. Me kun ollaan molemmat suomalaisia, eikä vielä tiedetä, kauanko ollaan täällä ja palataanko Suomeen ja jos, niin milloin. En voi siis tässä vaiheessa vielä ajatella, että lapseni tulevat todennäköisesti elämään elämänsä vain englanniksi. Jos muutamme takaisin Suomeen, haluaisin molempien osaavan ihan ikätasonsa mukaan omaa äidinkieltään. Tällä menolla niin ei tule tapahtumaan.

Tuo Kulkurin sivuilta löytämäni teksti oli hyvä muistutus, mutta ei tullut sikäli minään yllätyksenä. Tutustuin aikaisemman työni puolesta (opetin Helsingissä luokkaa, jossa noin puolet oppilaista puhui suomea toisena kielenä) tutkimuksiin ensin arkisen puhekielen kehityksestä akateemisen kielen hallintaan. Erään tutkimuksen mukaan kielitaito on akateemisella tasolla seitsemässä vuodessa, hyvällä opetuksella ja säännöllisellä harjoittelulla. Olin myös jo viime kesänä varustautunut koulukirjoin: Esikoinen lähti tänne laukussaan tokaluokan äidinkielen luku- ja tehtäväkirja. Päättäväisesti ajattelin, että teemme yhdessä äikkää vähän joka päivä. Sitten alkoi arki ja työkiireet ja uudet tuulet ja muut kootut selitykset. Ja nyt olemme maaliskuussa ja Kuopus ei osaa taivuttaa sanaa aita eikä Esikoinen osaa kunnolla kaksoiskonsonantteja.

53441968_2462184767345807_7961768308967997440_n

Tosiaan: Suomessa asuva supisuomalainen lapsi opiskelee äidinkieltä koulussa neljästä viiteen tuntia viikossa koko koulu-uransa läpi. Oma kirjoitustaitoni ei olisi lähimaillakaan nykyistä ilman kouluaikaista äikän opiskelua. Ulkkarilapsi tarvitsee äidinkielen harjoituksia siis kahta enemmän, jos kielen toivoo edelleen kehittyvän.

Pienempien lasten kohdalla kielisekoilut ovat suloisia, mutta vähän isomman kohdalla tätä joutuu jo oikeasti vähän miettimäänkin. Ja vaikka halua olisikin, onko resursseja, voimia, löytyykö aikaa. Sillä se pitää kuitenkin mennä, mitä on. Me sovittiin nyt Esikoisen kanssa niin, että tehdään äikän tehtäviä joka päivä noin kymmenisen minuuttia kerrallaan. En tiedä, mihin se pitkässä juoksussa riittää, mutta on se ainakin joku alku. Lapsi lukee lukukirjastaan yhden sivun verran tekstiä joka päivä ääneen ja tekee sivun verran tehtäviä. Ja pakko se taas on todeta: olen suomalaisten koulukirjojen suuri fani. Tehtävät ovat järkeviä ja ihan kivojakin ja kehittävät vähän vaivihkaa sanavarastoa, lausetajua ja luetun ymmärtämistä. Eiköhän siitä jotain ole pakko tarttua tämänkin viidakkolapsen puseroon.

Kuopus on alkanut eskarissa lukea yksi- ja kaksitavuisia sanoja englanniksi ja Ekapeli Alku on opettanut puolestani lapsen lukemaan suomea. Saman pelin ansiosta Esikoinenkin oppi eskarin aikana lukemaan, joten meidän perheessä onnistumisprosentti on lasten keskuudessa sata. Ihan kova. Ensi syksystä alkaen tehtäväkirjoja tekee meillä kaksi ihmistaimea. Onneksi kirjoja saa kaupoista ja posti kulkee. Jopa tännekin joskus.