Miltä tuntuu palata Australiaan?

Kello on 2:30 ja heräsin aivan pirteänä valvomaan kahden tunnin unien jälkeen. Illalla valvoin jännityksen takia itseni yliväsyneeksi ja nyt heräsin johonkin, en edes tiedä mihin, vähän säikähtäneenä ja adrenaliinia veressä. Jollain tavalla mua stressaa huominen paluu Perthiin.

Ennen tätä päivää olisin sanonut, että mulla on jo ikävä kotiin ja on tosi mukava palata, mutta nämä viimeiset hetket ennen lentoa ovat nostaneetkin pintaan ihan toisenlaisia tunteita. Nyt tuntuu paljon aiempaa enemmän siltä, että palaamme jonnekin, joka on vielä vieras. Vaikka aloin tulla sinuiksi kaupungin kanssa ennen marraskuista lomalle lähtöämme, en silti tunne sitä vielä hyvin. Kurjimmalta tuntuu se, ettei meitä monikaan vielä odota takaisin. Ehdimme olla Perthissä vajaa neljä kuukautta ennen tätä kahden kuukauden poissaoloamme, ettei siinä ajassa vielä montaa läheistä suhdetta luotu – vaikka monia potentiaalisia kylläkin. Ja sitten eräätkin niistä harvoista läheisistä muuttaa takaisin Suomeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olemme saaneet olla täällä Myanmarissa parhaiden Kona-ystäviemme kanssa ja heistä eroaminen, jälleen, on meille kaikille vaikeaa. Lapset suree ja aikuiset osaavat olla harvinaisen empaattisia, koska kokemus on yhteinen.

Kuten tiedätte, Australiaa ovat kohdanneet ennennäkemättömät palot, jotka varmasti puhuttavat siellä väkeä. Perthin suunnalla tilanne on itään verrattuna ollut paljon rauhallisempi, vaikka on lännessäkin paloja ja niiden etenemistä ja varoituksia pitää seurata tarkkaan. Palojen suhteen meitä ei kuitenkaan pelota palata takaisin, asumme tuhansien kilometrien päässä kriisialueilta. Melbournessa satoi juuri golfpallon kokoisia rakeita; ilmasto on todella aivan sekaisin. Päivänselvää on, että jokaisen pitää tehdä ilmaston muuttuessa osansa niin hyvin kuin pystyy.

A3234C87-4DD3-488A-BAA0-CBD5D626A7F6

En osaa nyt vielä ennustaa, miltä meistä kustakin lopulta tuntuu siinä vaiheessa, kun avaamme kotiovemme. Lapset ovat sinnikkäästi kyyneltensä läpi kääntäneet huomiotaan myös positiiviseen: kohta saa nukkua omassa sängyssä ja leikkiä taas omilla leluilla, muutamat ystävät jo kaipaavat heitä, ensi viikolla alkaa koulu. Sekin muuten jännittää kaikkia aika paljon, erityisesti lapsia ja tätä erästä äitiä täällä. Hyvin se menee, tiedän, mutta mitäpä olisi elämä ilman etukäteen stressaamista.

Olen kuitenkin sikäli päättäväinen, että tämän vuoden aikana yritän päästä siihen, että Perth tuntuisi ihan oikeasti kodilta. Sitä kohti.

Elämäni villein vuosi – luetuimmat postaukset vuonna 2019

Sillä laillahan tämä vuosi ei ole ollut villi, mutta muuten kyllä täynnä tunnetta ja tapahtumia laidasta laitaan. Paljon hienoja duunijuttuja ja yksi iso muutto. Kuukausi Filippiineillä ja nyt kuutisen viikkoa Suomessa. Havaijia ja Australiaa. Te lukijat olette kulkeneet ja eläneet uskollisesti näissä käänteissä mukana – kiitos. Olette myös lukeneet eniten mulle itselleni tärkeimpiä tekstejä, joten kiitos siitäkin. Tässä tämän vuoden viisi luetuinta!

896149A3-F6FE-4CA7-9F42-7406C3D26E6F

Sijalla 5: Kaverisuhteiden anatomiaa

”Aika monet ystävyyssuhteet ovat meillä jämähtäneetkin sellaiselle tasolle, että on kivaa ja helppoa olla yhdessä sillon kun ollaan, mutta kauheasti vaivaa kukaan ei jaksa suhteiden eteen nähdä. Ja mä en vaan ole sellainen. Mä en jaksa pidemmän päälle sellaista oh my gosh I love you so much let’s have coffee soon-jollotusta, joka ei monien kohdalla tarkoita lopulta yhtään mitään.

Huhtikuussa mua mietitytti kaverisuhteet, kun tajusin, etten ollutkaan osannut lukea amerikkalaista kulttuuria täysin oikein. Suomalainen voi lähteä pohjoisesta, mutta pohjoinen ei suomalaisesta. Tämän postauksen prosessin takana oli myös jo se salaisuus, että tiesimme olevamme lähdössä Konalta.

71332513_244613633081285_2004820575482019840_n

Sijalla 4: Näin sitä hullu(nrohkea)t muuttaa

Hyvät ystäväni, kun tämä viikko alkoi, meillä oli edelleen auto, ei viisumeita, ei jatkolentoja Filippiineiltä eteenpäin, ei muuttofirmaa eikä rahaa muuttoon.

Muutto Konalta Manilan kautta Perthiin oli kyllä yksi oma näytteensä siitä, miten omituisia me ollaan. Selvisin kuitenkin ilman yhtään harmaata hiusta. Kyllä kaikki järjestyy.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sijalla 3: Etuoikeutettu luopumaan

Mä tiedän, että olen puhunut meidän tänne tulon kohdalla paljon unelmista ja siitä, miten meidän unelmat on alkaneet toteutua täällä. Mä olen silti vähemmän puhunut siitä, että oikeasti todella harva vaihtaisi paikkoja meidän kanssa – harva unelmoi tällaisesta.

Työn kautta kipu ja köyhyyskin ovat olleet kasvoilla melkein päivittäin ja mä jäin roikkumaan jonnekin valkoisen etuoikeutetun naisen mielen välitilaan. Tiedän edelleen koko ajan, että voisin koska vaan kääntyä takaisin ja palata asumaan kotimaahan, ja nauttia kaikista meille kuuluvista eduista. Aika harvalla on koko maailman mittakaavassa tällaista mahdollisuutta.

76263808_553195991922951_2540986936751816704_n

Sijalla 2: Ensimmäinen Australiasta

Muuten noin puolen tunnin ajomatka kentältä tänne oli kuin oltaisiin Suomeen tultu: kuin yhtä isoa Vantaata olivat meidän raadin silmiin maisemat siinä ajellessa, ihan kuin joku loputon Askisto olisi ikkunoista vallan auennut.

Ihanaa, että teitä kiinnosti meidän ekat fiilikset Perthistä – ja nehän eivät lopulta ihan kovin lähelle totuutta edes osuneet, mutta ei sen väliä. Perth osoittautui syksyn mittaan vähän monipuolisemmaksi kuin alkuun väsypäissäni ajattelin.

6602374D-E24F-49C3-AA34-5FB882DF5756

Sijalla 1: Hyvästit Konalle

Ja, hyvät ystävät, me emme muuta takaisin Suomeen. Me muutamme täältä Perthiin, Australiaan. Teemme toisen kansainvälisen muuton kahden vuoden sisään, emmekä käy tässä välissä kotimaassa edes käväisemässä. Lähdemme Konalta ensi kuussa Filippiineille ja Perthiin saavumme näillä näkymin heinäkuun lopussa.

Ylivoimaiseen voittoon ylsi yllättävä ilmoituksemme lähteä Konalta. Kyllä muutto meitäkin vähän yllätti, mutta todellisuudessa sitä myös taustoissa pohdittiin ja mietittiin paljon enemmän kuin ehkä arvaattekaan. Askelmerkit olivat lopulta tosi selkeät ja edelleen olemme sitä mieltä, että kyllä kannatti.

Nyt yritän tässä joulun päivinä paketoida tätä elämäni tapahtumarikkainta vuotta. Uudelle vuosikymmenelle lähden oikeasti aika täynnä intoa siitä, että meidän elämä on just näin kreisiä ja vähän vähemmän tasaista, aivan älytöntäkin välillä. Olenpahan elänyt.

Hyvää Joulua kaikille!

Sulkeutunut ympyrä ja viskiä

Vaikka mä tykkään kirjoittaa vähän kaikkea auki, välillä en kyllä mitenkään löydä sanoja sille, mitä yhden päivän aikana saatan ehtiä tuntemaan kuulostamatta aivan pimeeltä. Jos nimittäin joku asia maailmassa herättää tunteita suuntaan ja toiseen, on se muutos. Ja vaikka tämä meidän muutos oli toivottu ja päätös itse tehty ja hyvä, on tämän iltaiseen hetkeen tultu taas melkoisen kierroksen kautta. Jälleen.

Mulle taitaa tämä kolme kuukautta uudessa maassa olla jonkinlainen rajapyykki ja taitekohta näissä muutoissa (en kyllä haluaisi enää kolmatta kertaa testata, onko näin, joten päätellään näiden kahden perusteella), koska Konallakin juuri näihin aikoihin huomasin, että asiat olivatkin alkaneet rullata jotenkin luontevammin eteenpäin. Ja sen jälkeen pystyin jatkamaan etenemistä vähän enemmän sopuisasti itseni ja uusien ympyröiden kanssa.

E9EEB41D-A83A-4C53-811A-C54C587EDD6E

Meidän kontti saapui tänään. Se seilasi maailman meriä kolmen ja puolen kuukauden ajan, mikä jo itsessään on ihan hieno saavutus. Oikeasti se siis lähti myöhässä, pysähteli pitkiksi ajoiksi eri satamissa ja jatkoi verkkaisesti matkaansa kohti Perthiä. Aivan ei pitänyt arvioitu 6-8 viikon matka-aika paikkansa.

Rekan ajettua tänään puoliltapäivin meidän pihaan puoliso apureineen tyhjäsi nopeasti pienen omaisuutemme ovesta sisään ja lähti saman tien viemään osaa tavaroista varastolle. Lapset olivat ulkona kavereidensa kanssa ja mä seisoin parin laatikkopinon välissä yksinäni kyyneleitä nieleskellen. Se on jännä, mihin sitä sydän näköjään kiintyy silloin, kun kaikki taas ympäriltä vaihtuu. Availin laatikoita yksi kerrallaan ja nostelin tuttuja tavaroita esiin. Esimerkiksi raastinraudan, jonka otin lapsuudenkodista mukaani, kun muutin sieltä omaan kotiin melkein 20 vuotta sitten. En koskaan raasta mitään, mutta rakastan pitää sitä näkösällä keittiössä, aina. Kakkuvuoan, jonka ostin vuosia sitten, kun halusin oppia leipomaan aurinkokakkua. Tuoksukynttilän, jonka sain yhdeltä nuoreltani lahjaksi viime keväänä ja jota poltin Havaijilla paljon. Parhaalta Kona-ystävältäni saamani lahjapussin, jonka kyljessä luki Friends forever. Aloin itkeä. Kodissa tuoksui yhtäkkiä Konalle ja ympärillä oli laatikoittain tuttuja tavaroita. En osaa selittää, mitä kaikkea siinä tulvi kerralla päälle, mutta siinä sotkun keskellä seisoessani tiesin, että meidän Havaijin ajasta on nyt jotain tallessa täälläkin, sieltä lähdettiin ja tänne tultiin ja nyt se ovi on hyvällä tavalla ehkä suljettu ja tästäkin kodista tehdään vielä oikea koti. Löysin myös Konalta ostamani pienen taulun, jossa luki Life is better in Hawaii, enkä enää tiennyt, mitä sen kanssa tekisin.

E95C6ECF-55E3-4C7E-9F8E-3CB55FAAB9E8

Puoliso tuli kotiin ja alkoi purkaa laatikoita. Kantoi aika pikaisesti meidän oman televisiomme paikoilleen sen hassun ilmaiskappaleen tilalle ja asensi kaiuttimet kiinni. Istuin olkkarin lattialla ja tuijottelin tavaravuorta, kun mies laittoi Spotifyn soimaan. Kaiuttimista kaikui Tennessee Whiskey ja mietin, kuinka me Konalla kuunneltiin Chris Stapletonia just tosi usein aina silloin, kun pakattiin laatikoita. Tarkistin tämän sattuman yhdestä mun stooristakin: 18.6., päivälleen tasan neljä kuukautta sitten olin kuvannut klipin meidän edellisestä kodista, jossa oli ympäriinsä matkalaukkuja, laatikoita ja teippirullia ja kajareissa soi Stapleton.

Itkin taas ihan vähän, mutta salaa muilta. Kukapa olisi etukäteen uskonut, mitä kaikkea tähän neljään kuukauteen taas mahtuukaan. Mikä älytön ponnistus tämä taas on ollut ja miten paljon tässä on pitänyt jälleen mennä päin tuulta. Neljän kuukauden sisään olemme jättäneet lopullisilta tuntuneita hyvästejä, viettäneet kuukauden Manilassa ja yrittäneet asettua taas uuteen kotiin. Toisaalta olemme myös tavanneet ihania ihmisiä, joita emme koskaan olisi muuten tavanneet ja nähneet paikkoja, jotka ovat nostaneet upeudellaan niskakarvat pystyyn. Mutta nyt mä kuuntelin taas Tennessee Whiskeya ja suljin jonkun ympyrän mielessäni. Me nimittäin lähdettiin Konalta tietämättä taas yhtään, mihin me saavuttaisiin, mutta nyt saatiinkin purkaa nämä jo aika kauan sitten pakatut laatikot kauniissa kodissa, joka tuntuu jo nyt aika hyvin omalta. Tänään olin ihan tosi onnellinen, että olemme nyt nimenomaan täällä.

3A48DEBF-7F3D-4F58-9929-886C80537AB5

Esikoinen ihmetteli, miksi me heitetään kaikki pahvilaatikot tällä kertaa suoraan roskiin. Eikö niistä pitäisi joitain säästää, jos me kohta taas muutetaan? Kaikkien perheenjäsentemme suureksi helpotukseksi me ei tällä kertaa muutetakaan minnekään heti vuoden päästä, ei toiseen asuntoon tai toiseen maahan tai edes Suomeen, vaan voidaan olla tässä ja täällä ainakin nyt kaksi vuotta ihan rauhassa. Ja se on meidän nykyisessä tarinassa ihan juhlimisen arvoinen välivoitto se.