Sulkeutunut ympyrä ja viskiä

Vaikka mä tykkään kirjoittaa vähän kaikkea auki, välillä en kyllä mitenkään löydä sanoja sille, mitä yhden päivän aikana saatan ehtiä tuntemaan kuulostamatta aivan pimeeltä. Jos nimittäin joku asia maailmassa herättää tunteita suuntaan ja toiseen, on se muutos. Ja vaikka tämä meidän muutos oli toivottu ja päätös itse tehty ja hyvä, on tämän iltaiseen hetkeen tultu taas melkoisen kierroksen kautta. Jälleen.

Mulle taitaa tämä kolme kuukautta uudessa maassa olla jonkinlainen rajapyykki ja taitekohta näissä muutoissa (en kyllä haluaisi enää kolmatta kertaa testata, onko näin, joten päätellään näiden kahden perusteella), koska Konallakin juuri näihin aikoihin huomasin, että asiat olivatkin alkaneet rullata jotenkin luontevammin eteenpäin. Ja sen jälkeen pystyin jatkamaan etenemistä vähän enemmän sopuisasti itseni ja uusien ympyröiden kanssa.

E9EEB41D-A83A-4C53-811A-C54C587EDD6E

Meidän kontti saapui tänään. Se seilasi maailman meriä kolmen ja puolen kuukauden ajan, mikä jo itsessään on ihan hieno saavutus. Oikeasti se siis lähti myöhässä, pysähteli pitkiksi ajoiksi eri satamissa ja jatkoi verkkaisesti matkaansa kohti Perthiä. Aivan ei pitänyt arvioitu 6-8 viikon matka-aika paikkansa.

Rekan ajettua tänään puoliltapäivin meidän pihaan puoliso apureineen tyhjäsi nopeasti pienen omaisuutemme ovesta sisään ja lähti saman tien viemään osaa tavaroista varastolle. Lapset olivat ulkona kavereidensa kanssa ja mä seisoin parin laatikkopinon välissä yksinäni kyyneleitä nieleskellen. Se on jännä, mihin sitä sydän näköjään kiintyy silloin, kun kaikki taas ympäriltä vaihtuu. Availin laatikoita yksi kerrallaan ja nostelin tuttuja tavaroita esiin. Esimerkiksi raastinraudan, jonka otin lapsuudenkodista mukaani, kun muutin sieltä omaan kotiin melkein 20 vuotta sitten. En koskaan raasta mitään, mutta rakastan pitää sitä näkösällä keittiössä, aina. Kakkuvuoan, jonka ostin vuosia sitten, kun halusin oppia leipomaan aurinkokakkua. Tuoksukynttilän, jonka sain yhdeltä nuoreltani lahjaksi viime keväänä ja jota poltin Havaijilla paljon. Parhaalta Kona-ystävältäni saamani lahjapussin, jonka kyljessä luki Friends forever. Aloin itkeä. Kodissa tuoksui yhtäkkiä Konalle ja ympärillä oli laatikoittain tuttuja tavaroita. En osaa selittää, mitä kaikkea siinä tulvi kerralla päälle, mutta siinä sotkun keskellä seisoessani tiesin, että meidän Havaijin ajasta on nyt jotain tallessa täälläkin, sieltä lähdettiin ja tänne tultiin ja nyt se ovi on hyvällä tavalla ehkä suljettu ja tästäkin kodista tehdään vielä oikea koti. Löysin myös Konalta ostamani pienen taulun, jossa luki Life is better in Hawaii, enkä enää tiennyt, mitä sen kanssa tekisin.

E95C6ECF-55E3-4C7E-9F8E-3CB55FAAB9E8

Puoliso tuli kotiin ja alkoi purkaa laatikoita. Kantoi aika pikaisesti meidän oman televisiomme paikoilleen sen hassun ilmaiskappaleen tilalle ja asensi kaiuttimet kiinni. Istuin olkkarin lattialla ja tuijottelin tavaravuorta, kun mies laittoi Spotifyn soimaan. Kaiuttimista kaikui Tennessee Whiskey ja mietin, kuinka me Konalla kuunneltiin Chris Stapletonia just tosi usein aina silloin, kun pakattiin laatikoita. Tarkistin tämän sattuman yhdestä mun stooristakin: 18.6., päivälleen tasan neljä kuukautta sitten olin kuvannut klipin meidän edellisestä kodista, jossa oli ympäriinsä matkalaukkuja, laatikoita ja teippirullia ja kajareissa soi Stapleton.

Itkin taas ihan vähän, mutta salaa muilta. Kukapa olisi etukäteen uskonut, mitä kaikkea tähän neljään kuukauteen taas mahtuukaan. Mikä älytön ponnistus tämä taas on ollut ja miten paljon tässä on pitänyt jälleen mennä päin tuulta. Neljän kuukauden sisään olemme jättäneet lopullisilta tuntuneita hyvästejä, viettäneet kuukauden Manilassa ja yrittäneet asettua taas uuteen kotiin. Toisaalta olemme myös tavanneet ihania ihmisiä, joita emme koskaan olisi muuten tavanneet ja nähneet paikkoja, jotka ovat nostaneet upeudellaan niskakarvat pystyyn. Mutta nyt mä kuuntelin taas Tennessee Whiskeya ja suljin jonkun ympyrän mielessäni. Me nimittäin lähdettiin Konalta tietämättä taas yhtään, mihin me saavuttaisiin, mutta nyt saatiinkin purkaa nämä jo aika kauan sitten pakatut laatikot kauniissa kodissa, joka tuntuu jo nyt aika hyvin omalta. Tänään olin ihan tosi onnellinen, että olemme nyt nimenomaan täällä.

3A48DEBF-7F3D-4F58-9929-886C80537AB5

Esikoinen ihmetteli, miksi me heitetään kaikki pahvilaatikot tällä kertaa suoraan roskiin. Eikö niistä pitäisi joitain säästää, jos me kohta taas muutetaan? Kaikkien perheenjäsentemme suureksi helpotukseksi me ei tällä kertaa muutetakaan minnekään heti vuoden päästä, ei toiseen asuntoon tai toiseen maahan tai edes Suomeen, vaan voidaan olla tässä ja täällä ainakin nyt kaksi vuotta ihan rauhassa. Ja se on meidän nykyisessä tarinassa ihan juhlimisen arvoinen välivoitto se.

Miten luoda uusi ystäväpiiri tyhjästä?

Olen toista kertaa elämässäni (melkein) kokonaan kaveriton. Suomessa asuessa kaikki oli kaveririntamalla sikäli yksinkertaista, että tutustuin muutamiinkiin henkilöihin kypsässä neljän vuoden iässä ja koska meillä synkkasi hyvin emmekä ikinä muuttaneet minnekään, olimme ystäviä läpi koko koulutaipaleemme. Ja edelleenkin. Kotimaassa muutin aina vain pääkaupunkiseudun alueella, joten painetta uusien ystävien saamisen puoleen ei ollut, vaan niitä tarttui kuin itsestään mukaan sieltä ja täältä. Aikuisenakin olen löytänyt uusia, läheisiä ystäviä sekä Suomesta että maailmalta.

Konallakin kaikki meni näiltä osin aivan luvattoman helposti. Kaverittomuus kesti lopulta vain noin neljä viikkoa, jonka jälkeen palaset loksuivat paikoilleen niin että kolina kävi. Me löydettiin nopeasti vastakappaleemme ja vain muutaman linkin kautta valmis pieni jengi, johon sovittiin heti mukaan kuin nenä päähän. Oleminen oli helppoa, huumori huonoa ja yhteys takuuvarma. Ja sitten me muutettiin tänne.

71401063_396956647593580_57651758331068416_n

Nyt asiat eivät todellakaan ole menneet samalla tavoin, eivätkä millään tavalla helposti. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni (mikä on tietysti jo oma ihmeensä sekin) tilanteessa, että mulla ei ole elämässä juuri ketään ja joudun laittamaan itseäni potentiaalisten kavereiden tutkaan ihan pyytämättäkin. Mennäänkö kahville, viedäänkö lapset puistoon, tuutteko meidän kanssa kaupungille. Ja niin edelleen. Kaikilla muilla kuitenkin on jo ne omat ystävät, eikä kenenkään elämässä ole mulle nyt mitään varsinaista tilausta. Mulla ei vaan ole nyt varaa jäädä ajattelemaan tätä oikeastaan yhtään. Minä raivaan itselleni tilaa, koska mun on pakko. Välillä viesteissä totean lyhyesti, että I know you’re super busy with everything right now, mutta sen enempää en jätä sijaa itsesäälille, että ethän sinä ehkä minua edes mihinkään tarvitse ja hirmu kiva olisi, jos nyt voisit minuakin välillä tavata ja tietenkin ymmärrän, jos et millään nyt pysty. Ei kuulkaa, nyt jos koskaan se on uskottava omaan valovoimaisuuteensa ja puskea itseään jo olemassaoleviin porukoihin. Ja sehän se on ihan kamalaa semmoinen. Oikeastihan haluaisin vain mököttää kotona ja odottaa, että mut haettaisiin täältä mukaan valmiisiin pöytiin. Kaikki tiedämme, että tällaista on turha odottaa. Tietenkin eniten siksi, että kukaan ei vielä tiedä, kuinka ihana olen – muutenhan olisivat kaikki ovella jonossa odottamassa, koska pääsen ulos.

Uusien ystävien tekemällä tekeminen on jo ajatuksena oikeasti niin raskas, että välillä tekisi mieli skipata koko prosessi kokonaan ja jättää homma tähän heti alkuunsa. Onhan mulla ystäviä, he eivät vaan asu täällä. Mutta olkoonkin miten rasittavaa, ilman seuraa ei voi onnellisena elää. Prosessia vaikeuttaa myös tämä jäätävä väsymys, joka ei vieläkään ole ottanut talttuakseen. Tiedän, että mun pitäisi nyt jaksaa olla aktiivinen ja ainakin vastata joka kerta kyllä, jos mun suuntaan kutsu jonnekin tulee, mutta aina ei silti vaan pysty. Ja samaan aikaan mun olemattomalla kärsivällisyydelläni ystävyyssuhteiden muodostumista on vaikea odottaa ja jo pitäisi olla kaikki speksit kunnossa näin toisen Aussi-kuukauden jälkeen. Potentiaalisia kavereita mulla sitäpaitsi oikeasti on jo, sekä suomalaisia (joita asuu Perthissä paljon, toisin kuin Konalla) että kaiken maailman kansalaisia. Mutta aika näyttää, mihin suuntaan nämä kenenkin kanssa tästä etenevät, ja mikä tulee lopulta enemmän itsestään kuin väkisin vääntämällä.

71332513_244613633081285_2004820575482019840_n

Perth on ihana kaupunki, mutta ihmiset tekee lopulta paikan, aina. Nyt maksaisin melkein mitä vaan, jos voisin siirtää mun ihmiseni asumaan meidän kanssa tänne. Mutta kun ei voi, niin pakko se vaan on jostain nyt kaivaa se usko, että kyllä täälläkin niitä omia ihmisiä jossain on. Ja siis ennen kaikkea ja kuten sanottu, minä olen saapunut. Tulevat ystäväni eivät vaan tiedä sitä vielä. Get excited.

Moving Abroad Blues – kun muuttaminen väsyttää

Baby blues on monille käsitteenä ja kokemuksena tuttu, mutta tänään törmäsin ihan uuteen bluesiin: moving abroad sellaiseen. Moving abroad blues on tällainen hyvinkin matalalentoinen muuton jälkeinen vaihe, jolloin kaikki voi uudessa maassa toisaalta olla oikein hyvinkin, mutta pitkään jatkunut stressi vetää silti mielen matalaksi ja olon väsyneeksi.

69875093_931203197228514_7929532191409700864_n

Moving abroad means you are walking away from your support system.

Most of us take our support systems for granted. We can be so used to having family, friends and colleagues there for us, who understand us without having to ask questions, we don’t even realise how much support that gives us. Even with Skype and phone calls that trusted connection can feel weakened when you are overseas, so no wonder you feel a little bereft.

Suomessa meillä oli tiiviit turvaverkot, jotka aivan varmasti otettiin ainakin osittain itsestäänselvyytenä. Konalla niitä lähdettiin sitten taas hiljalleen rakentamaan, pieni palanen kerrallaan. Turvaverkko ei siellä ehtinyt kehittyä laajaksi, mutta saimme kuitenkin muutamia tosi läheisiä ystäviä, joista tuli meille kuin perhettä. Ja nyt olemme taas lähtöruudussa. Ja vaikka Skype laulaa sekä Suomeen että Konalle useinkin, ei se nyt aivan sama ole.

You are stuck on a big learning curve.

It can be exhausting both mentally and emotionally to deal first with all the things that need to be done before moving abroad, some of which you might never have had to deal with before (health checks, paperwork, life insurance, the list goes on). And when you’ve dealt with all that it’s only to show up in your new country and be met with a learning curve of a culture, food, climate, and weather.

Muistatteko, kun kerroin, miten viime tinkaan meillä meni aivan kaikki tänne lähteissä? Siinä vaiheessa pää pysyi vielä kasassa, koska oli pakko. Mustalla huumorilla painettiin läpi ja nyt, kun ollaan täällä, olenkin sitten aivan puhki. Siis oikeasti, me saatiin tämä uusi tarjous lähteä Ausseihin huhtikuussa, jolloin alettiin välittömästi järjestellä asioita (joita oli ihan tavaton määrä, kuten kansainvälisissä muutoissa aina) ja viimeiset silaukset saatiin loppuun kesäkuussa, juuri ennen, kun lähdettiin Konalta. Heinäkuussa tehtiin osan aikaa töitä Manilassa ja elokuun alussa pamautettiin tänne. Ja nyt, kun päällä on vihdoin aikaa ja tilaa alkaa selvitä kaikesta tästä, sen se todella tekee.

69977635_930183364003351_4189533532579692544_n

For new things to begin, some things have to end.

Endings tend to cause the mind to look backwards and create a romantic (often unrealistic) view of the past that we then compare to the worst things going on in the present or projected future. Even things we thought we hated like our jobs can suddenly take on a rosy hue that makes us panic about what is to come.

Se on kyllä jännä, miten mieli tällaisissa murroksissa toimii. Aika paljon olen kyllä saanut muistutella itseäni olematta uskomatta kaikkea, mitä se oma pää tuottaa. Yksi keino, joka auttaa selättämään tätä muuttamisesta aiheutuvaa painetta ja kaikkea tätä sekoilua, on kirjoittaa. Olen siis kirjoittanut paljon myös tänne. Koittakaa kestää, ei tämä ikuisuutta kestä.

70269935_543320789770975_5113978290461212672_n

Reach out for help.

When we start to feel down the easiest thing can seem to be to not talk to people or go out much but to hide ourselves away. Unfortunately withdrawing from socialising feeds a low mood and encourages it to blossom into full depression. And trying to deal with things by yourself is too much to ask of anyone who is stressed or feeling low. Try to reach out, even if it’s just talking to others on expat forums online. Look around to see if there are any social groups locally that might help, such as an expat community.

Noin. Tämän minä nyt sitten taas kerran tein. Aina ei ole kamalan kurja fiilis, mutta tänään on taas ollut. Ja nyt kun oli, tämä valivali auttoi taas vähän.

Lainaukset: harleytherapy.co.uk