Miten täällä oikein ollaan?

Vieläkin tuntuu vähän oudolta sanoa näin, mutta tämä loppukesä ja alkanut syksy täällä Ausseissa on mennyt ihan järkyttävän nopeasti. Mä en voi uskoa, että meidän muutosta tulee ensi kuussa täyteen tasan vuosi. Muistatteko, kun viime kesäkuussa kerroin teille, miten järjetön meidän lähtö Konalta oli? Kaikki tapahtui lopulta aivan liian nopeasti. Me oltiin jo viime vuoden helmikuussa ostettu liput työhommiin Filippiineille, mutta ei tiedetty kuin vasta toukokuussa viime vuonna, ettei palattaisikaan sieltä takaisin Havaijille. Luulen, että säilytin järkeni lähinnä vakaan ja positiivisen puolisoni ansiosta, vaikka täytyy sitä kai itselleenkin osata krediittiä antaa, etten itkenyt siinä niiden lähtöviikkojen kuluessa kuin ehkä kahdesti. Siis sen sekoilun takia – surua ja lähtöä itkin kyllä aina, kun näin parasta ystävääni.

Perthiin asettuminen on ollut monin verroin hitaampaa ja vaikeampaa kuin meidän asettuminen Konalle oli. Tuossa yksi päivä lapsetkin alkoivat puhella, että ikävöivät Konalle ja haluaisivat sinne takaisin. Siinä asiasta jutellessa pyysin, että osaisivatko lapset listata viisi asiaa, jotka ovat täällä paremmin kuin siellä. Lista syntyi niin vauhdilla, että totesimme yhdessä, että Havaijille meitä kaikkia tosiasiassa vetäisi takaisin enää vain ystävämme, ei mikään muu. Ihmisten jättäminen on muuttamisen kipein puoli, jos minulta kysytään. Ja on mulla ollut tässä hetkiä, jolloin olisin ollut valmis pakkaamaan kaiken uudestaan laatikoihin ja syöksymään ensimmäisellä lennolla takaisin vain, koska Havaijille jäi ne ihanimmat tyypit.

(Kuvissa isä ja tytär, Konan ystäviä ja esimerkki kuvasta, jollaisia lähettelen häpeilemättä ystävilleni Suomeen vain kertoakseni, että olen kasvattanut tässä hiuksia. Olkaa hyvä.)

Muuten Perth on parempi, mutta välillä tulee päiviä, jolloin se ei vaan tunnu riittävän. Istuisin mieluummin vaikka tikunnokassa, jos saisin istua siellä läheisten ystävieni kanssa. Täällä meillä on jo ihan mukavasti ihmisiä ympärillä, kavereita, potentiaalisia ystäviä, hauskaa seuraa. Mutta jos nyt saan vetää mutkia suoriksi ja vertailla kulttuurien erilaisuuksia, sanoisin, että minä koin amerikkalaisten olevan ihan älyttömän paljon nopeampia tutustumaan kuin monet australialaiset seuralaisensa. Mä koin elämämme Havaijilla niin, että kaikki kutsuttiin aina mukaan kaikkeen, ketään ei jätetty ulos. Jos oli juhlat tai vaan tavallinen, jokaviikonloppuinen rantahengailu, kaikki olivat tervetulleita sekaan ja koskaan ei oikeastaan etukäteen tiennyt, ketä siellä oli vastassa. Uusiin ihmisiin suhtauduttiin aina uteliaan ystävällisesti ja siksi mä tunsin itseni niin tervetulleeksi aina ja kaikkialla Konalla ollessamme. Täällä mulla on enemmänkin sellainen olo, että ihmiset tässä arjessa antavat toisilleen tilaa, kaikki kun eivät ole koko ajan kyselemässä taustojani tai etenkään kehumassa, miten upea olen. Ja nyt tämä on ollut vähän sellainen märkä rätti niskaan, koska satuin muuttamaan tänne juuri Havaijilta, of all places. (Tähän perään lienee aiheellista kertoa, että lähtömme jälkeen muhun on pitänyt tiiviisti yhteyttä ainoastaan paras ystäväni ja vähemmän tiiviisti kaksi muuta läheistä ystävääni.)

Ongelmahan ei oikeasti ole yhtään tämän maan ja sen ihmisten, vaan sen, että minä en vielä oikein osaa toimia tässä kulttuurissa. Yksi kuusikymppinen paikallinen kertoi mulle, että ausseilla on aina ovet auki, sen kuin marssit sisään vaan. Että he ovat aina valmiita hengailemaan, mutta ei sitä niin tarkasti tarvitse aina sopia. Mutta kun enhän minä nyt sellaista oikein osaa, koska minä marssin vain sellaisten koteihin, jotka jo tunnen hyvin. Muuten minä jään odottelemaan kutsua, mitä ei välttämättä aina samalla tavoin tule, varsinkaan jos edelliseen kotipaikkaan vertaa.

557B58C4-7E2C-4368-89F1-6BF1E409C8D6

Todellisuudessa tiedän, että nyt mun pitää vaan oppia, miten täällä eletään. Mun odotukset ystävyyssuhteille ei varmaan ihan vielä ole mitenkään kovin suorassa linjassa sen kanssa, miten täällä asuvat ne näkevät. Mä haen vielä vähän sitäkin, että ymmärrän, milloin on oikeasti aihetta tuntea mitäkin ja milloin sellainen tietty ulkopuolisuuden tunne nousee vain siitä, että meno nyt vaan on toisenlaista kuin se Havaijilla oli. Mä en vielä oikein hahmota, mihin porukkaan mä kuulun ja onko edes mitään porukkaa, johon yritän nyt kuulua. Vai onko kaikki vähän kaikkien kavereita ja tässä nyt sitten leppoisasti tutustutaan. En tiedä. Mutta pitkään tuntuu mulla menevän tällä kertaa, että opin (taas kerran) olemaan vertaamatta edelliseen ja ottamaan asiat neutraalisti vain niin kuin ne ovat. Ja ihan hyvinhän ne ovat, ihmiset ovat tosi mukavia ja vieraanvaraisia ja ystävällisiä, että sikäli kaikki on kunnossa. Ja tulevat kylään tai meidän kanssa piknikille, kun kutsutaan.

Varmaa ei ole elämässä kuin muutos. Elokuussa olemme olleet täällä vuoden ja ensimmäisen vuoden jälkeen helpottaa aina. Ehkä.

Kaverit auttavat asettumaan

Luulin, että edellisestä kirjoituksestani olisi kulunut joku viisi päivää. Näköjään yli kymmenen tässä mennyt, ihan huomaamatta. Mä tunnen itseni kiireiseksi, vaikka en ole. Työpäivät hengittelee ihan hyvällä rytmillä ja koululaisten tultua kotiin joskus puolen neljän hujakoilla me usein olla möllötellään vaan. Joskus pyöräillään joenvarteen skeittailemaan tai nähdään kavereita, lasten kertaviikkoiset harrastukset hoituvat kouluaikana. Tästäkin huolimatta olen viikonlopun tultua sitä mieltä, että täytyy saada levätä.

8FBC325E-40DD-4B50-BC41-CB98212DE3E8Olemme olleet reilun kuukauden nyt takaisin Perthissä ja kotiutuneet uudelleen ihan ihmeen nopeasti. Tällä viikolla vietimme yhden tosi mukavan illan erään uunituoreen tanskalais-amerikkalaisen kaveriperheen kotona lohta syöden. Siellä täyttyi jotenkin sellainen olemisen yksi tärkeimpiä mittareita eli rentous: me ei juuri ollenkaan tunnettu toisiamme ennen illanviettoa, lapset vaan tuntevat toisensa koulusta ja minä ja tämä amerikkalaisäiti olemme muutaman kerran koululla rupatelleet. Heti oli kuitenkin ihan kamalan helppoa ja hauskaa olla yhdessä ja juttu luisti ilman yritystä tai haastattelunomaista tutustumista. Ilta oli ihana ja seuraavan kerran lupasin kokata heille jotain hyvää meillä. Täytyy pysyä tutuissa ja siinä, minkä osaa, joten ajattelin lapsille makaronilaatikkoa ja aikuisille avokadopastaa.

Muitakin kavereita meillä on jo, joten ei tässä yksinäiseksi ole itseään ehtinyt tuntea. Saimme myös yllättäen yksien jokavuotisten täällä tapahtuvien Suomi-juhlien jälkeen ystäviksi erään ihanan suomalais-australialaisen perheen ja viimeksi eilen istuimme heidän takapihallaan sohvilla katoksen alla ja viiniköynnösten ympäröiminä juustoja syöden. Muuttamisen yksi parhaita puolia on juuri ihmiset: uusien tapaaminen ja heihin tutustuminen. Kaikki erilaiset taustat ja kielet ja tarinat. Olen tullut nyt siihen pisteeseen, että olisi vaikea kuvitella elämää ilman moniakin ihmisiä, joihin olemme täällä jo nyt ehtineet tutustua ja ilman tätä muuttoa emme olisi koskaan edes kohdanneet.

3C75D1CC-42F6-405C-AE0F-891F13EB0C7FLapset ovat käyneet koulua nyt kuukauden ja Kuopus on saanut kutsun jo kolmille kaverisynttäreille. Kaksi kutsua on tullut koko luokalle ja olen sitten istua rupatellut nyt yhdet uimahallijuhlat ja yhdet sisäleikkipuistojuoksut läpi muiden vanhempien kanssa. Ihan jees sekin.

Vaikka Perth on ihana ja kaunis kaupunki, tekee ihmiset tietysti lopulta paikan. Mä olen enteilevästi alkanut löytää omaa paikkaani taas maailmassa ja myös hahmottamaan tilaani tapaamieni ihmisten elämissä. Tuntuu jotenkin ihmeelliseltä, että täällä on asunut vuosia ihmisiä, joista on tosi kiva, että me satuimme nyt tänne muuttamaan. Että kaikista epäilyistäni huolimatta näillä vakiintuneillakin Perthin asujilla oli vielä tilaa meille. Kaverit auttavat ankkuroitumaan uuteen paikkaan.

Tässä on ollut lisääntyvissä määrin sellaisia tunnelmia, että täällä on nyt tosi kotoisaa olla. Vielä syyskuussa vertailin mielessäni koko ajan kaikkea Konaan, Perthin maisemia, ihmisiä, kulttuuria, katuja ja omia olotiloja. Sitten aloin hiljalleen näihin tottua ja nyt jo pikkuhiljaa monesta tykätä. Pidän tästä suunnasta.

Kaksi asiaa

Sain yhtäkkiä tähän otsikkoon inspiraation vuosien takaa. Muistan edelleen elävästi, kun mun ensimmäinen, eläväinen luokkani halusi aina ihan kamalasti jutustella (tunne oli toki molemminpuolinen) ja usein sieltä sitten sopivissa ja sopimattomissa hetkissä viittasivat ja ilmoittivat heti kärkeen haluavansa kertoa kaksi asiaa. Näin minäkin teen nyt: hyvät ystävät, kaksi asiaa.

Ekana ajattelin vielä tänne bloginkin puolelle päivitellä ajan kulumista, kuten meillä keski-ikäistyvillä on tapana. En nimittäin voi mitenkään ymmärtää, että tässä kuussa tulee täyteen 25 vuotta siitä, kun minä ja puoliso teineinä tutustuttiin. Toki seiskaluokasta on koko elämä aikaa, mutta samalla koen edelleen olevani itse 25, joten eihän mulla voi olla sellaista puolisoa, jonka kanssa olen alkanut kirjoitella paperikirjeitä vuonna -95. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että mun yläasteaikaisesta ystävästä on tullut mulle tämän elämän ajaksi puoliso, joka on edelleen ja aina myös mun erinomaisen hyvä ystävä.

7E64B525-B6D1-4557-AAFF-CA75B2DF9093
Toinen asia: ajoin Ausseissa ekan kerran autoa eilen! Kun olimme täällä viime vuoden lopulla elokuun ja marraskuun välisen ajan, mun muutosta väsyneet aivoni eivät kyenneet ymmärtämään vasemmanpuoleista liikennettä mitenkään, joten en uskaltanut hypätä rattiin. Nyt se ei enää tuntunut ollenkaan niin kamalalta, joten raksit seinään: ajoin eilen ensi kerran autoa, jossa on ratti oikealla, vasemmanpuoleisessa liikenteessä, miljoonakaupungissa. Puristin rattia rystyset valkoisina vain ensimmäisen ajon ajan, toisella kertaa kuuntelin jo vapautuneempana Bruno Marsia. Olen aivan sankari.

Tässä nämä mun kaksi asiaa! Kiitos!