Kategoria: Sopeutuminen

Ihana arkisuus

~ Anu ~ Kommentoi

Siitä onkin taas näköjään aikaa kulunut, kun viimeksi kirjoittelin kuulumisia. Tulin tuossa huomanneeksi, että olen aina kirjoitellut ahkerammin eri blogejani lähinnä muutosten keskellä: ensimmäistä silloin, kun olin toisen vauvan kanssa kotona ja sekoilin kahden pienen kanssa menemään ja tämän nykyisen aloitin melkein neljä vuotta sitten, kun muutimme Konalle ja sieltä tänne Perthiin. Ehkä elämä on vihdoin alkanut asettua sieltä seikkailun sarakkeesta enemmän kohti uutta normaalia, kun en enää yhtä usein muista, että pitäisi kirjoittaen jäsentää, prosessoida tai ihmetellä jotain. Kerronpa kuitenkin nyt, että viimeiset viikot ovat olleet ihan mahtavia sekä työ- että opiskeluasioiden kannalta. Sain maaliskuun alussa harjoittelupaikan yhdestä kuntoutuskeskuksesta, jossa olen käynyt nyt kerran viikossa apuvetämässä ryhmäterapiaa työnohjaajaterapeutin johdolla. En ole koskaan missään elämäni vaiheessa kuullut niin kamalia elämäntarinoita kuin siellä, mutta olen silti tai juuri siitä syystä ryhmässä täysin elementissäni. Paraneminen on aina ihmeellistä ja on etuoikeus saada olla siinä mukana.

Aloitin tässä vielä Level 7 Diploma in Counselling-kurssin netissä, kun tarvitsin täydennystä opintoihin ennen ammatirekisteröitymistä. Mä rakastan opiskelua silloin, kun aihe kiinnostaa ja teen sitä täysin siksi, että haluan. Kun saan tämän kurssin pakettiin, laitan kaikki todistukseni ja kurssien sisällöt menemään tarkistukseen täällä Ausseissa. Kansainväliset todistukset kulkevat täällä aina Skills Assessmentin kautta, jossa katsotaan, että opinnot vastaavat tämän maan tasoa. Tarkistus kestää viikkoja ja maksaa useamman satasen, että tarkkaa on, mutta tämä on välttämätön steppi täällä monien ammattien kohdalla. Siihen asti teen töitä harjoittelijana ja kerään tarvittavat työtunnit rekisteröitymistä varten. Puoliso on saanut töitä sekä urheilun kautta että musiikin tuottajana ja biisien kirjoittajana, että eteenpäin menevät hommat meillä molemmilla. Tää on ollut vähän tällaista, että eka jalkaa oven väliin ja sen jälkeen hyvän tekemisen kautta lisää töitä ja tähän mennessä tekniikka on toiminut ihan hienosti.

Tässä just yksi ilta tajusin, miten kummallisen hyvin asiat ovat. Ulkona oli alkavan syksyn pimeys ja viileä tuuli ja sisällä tepasteltiin jo tossut jalassa. Kuopuksella oli uusi, läheinen ystävä taas käymässä: saman ikäinen tyttö, joka muutti naapuriin kolmisen kuukautta sitten ja jota ilman menee enää hyvin harva päivä ja esikoisella oli seurana vuoden vanhempi poika, joka asuu viereisessä rapussa. Molemmista huoneista kuului naurua, Esikoisen oveen läiskiintyi nerf-panoksia tasaiseen tahtiin. Tehtiin puolison kanssa yhteistyönä nelikolle lettuja ja olin jotenkin siinä verkkarisillani huojentunut, että näinhän tämän elämän kuuluukin olla. Kaikki on just nyt jotenkin ihanan tavallisesti, pitkästä aikaa. On koulua ja koulukavereita, naapurikavereita ja meidän kavereita, on harrastuksia ja opiskeluja, harjoitteluja ja töitä. On jotenkin hurjaa huomata, että elän just nyt sitä aikaa, jolloin lapsille tärkeintä on kaverit ja yökyläilyt, ikuisuuden kestävät American Idolsiin tähtäävät tanssitreenit ja kotipuiston skeittisessiot. Tällainen vaihe, jolloin me ollaan vielä tosi lähellä lapsia, mutta silti jo jotenkin vähän kauempana, ainakin noin ajassa mitattuna, ja kutsutaan porukkaa lähinnä kotiin syömään. Onneksi molemmat haluavat edelleen mielellään lähteä meidän kyhäämille viikonloppureissuille, koska kotona me ei jakseta viikonloppuja kökkiä, vaikka muuten väkeä on kotona nykyään useimmiten joko tuplaten tai sitten ei ollenkaan. Näin tasapainossa ja normaalisti eivät asiat vielä ulkomailla asuessa ole olleetkaan ennen tätä. En ole ikävöinyt Konalle enää yhtään; kaipaan sieltä enää ainoastaan ystäviämme. Konan hyvin matalavirikkeinen ympäristö teki sielulle hyvää sen aikaa, kun siellä olimme, mutta pidemmän päälle saan kyllä enemmän kiksejä kaupunkiasumisesta.

Lapset kysyvät joka viikko, milloin mummi ja ukki voivat tulla tänne kylään. On vaikea olla antamatta jollain tasolla ankeaa vastausta kysymykseen, koska aika vaikealta näyttää asia edelleen. Seuraavaan vuoteen tai edes jouluun on vielä pitkä aika, etenkin lapsen elämässä. Tosi mielellään lähdettäisiin meidän heinäkuun lomalla käymään mökillä, mutta täällä sitä vaan ollaan niin kauan, kun varmuudella päästään ilman paniikkia takaisinkin.

Kukapa meistä olisi neljä vuotta sitten lähteissä uskonut, että asutaan tässä vaiheessa täällä päin maailmaa. Sanoin yhdelle mun kaverille eilen, että nyt olisi mahdoton ajatella, että me ei tunnettaisikaan ollenkaan. Tai että meillä ei olisi näitä työkuvioita, mitä ollaan molemmat täällä saatu auki. Enkä olisi ekana vuonna täällä semisti kärsiessä uskonut, että tulen lopulta viihtymään täällä paremmin kuin Konalla.

Viikko, jona hän paremmin asettui

~ Anu ~ 2 kommenttia

On sunnuntai ja kaksi viikkoa kestänyt maskipakko päättyi keskiyöllä. Istuskelen sohvalla läppärin kanssa, lapset kuuntelevat äänikirjaa, tekisi mieli keittää kahvit. Viikko oli viileä, mutta tämä viikonloppu on ollut taas kesäisen kuuma. Partsin ovi on auki ja sisään tuulahtelee lähinnä lämmintä ilmaa. Kävin aamulla ystävänpäivän kunniaksi kahvilla yhden uuden kaverini kanssa ja nyt iltapäivällä lasillisella Perthin toisen Anun kanssa. Molempiin ihaniin paikkoihin kävelin tästä meiltä aika nopeasti ja ihmettelin tämän kaupungin kauneutta. Jälkimmäisessä puhuin ääneni painuksiin musan ja korvan vieressä seisoneen tuulettimen yli. Ainakin oli rouvilla asiaa. Voin hyvin.

Perth, Pixabay.

Sain keskiviikkona harjoittelupaikan eräästä kuntoutuskeskuksesta. Yksityiskohdat selviävät mennessä, mutta alan käydä siellä kerran viikossa suorittamassa opintoihini liittyviä ohjattuja asiakastunteja. Odotan jännityksellä. Olen ollut vaikuttunut Perthin tursuilevasta tarjonnasta, mitä mielenterveyspalveluihin tulee. Yksityisiä tekijöitä on paljon ja julkisia palveluita niitäkin reippaasti. Kaiken kaikkiaan mulle on tullut täällä olo, että omista pyritään pitämään huolta, mutta asian monet puolet selviävät varmaan ajan kanssa, kun alan tehdä kentällä enemmän töitä.

Olen taas uudestaan, kuten viimekin vuonna jossain vaiheessa, ajautunut ihan luonnollisesti ja vähän vahingossa pois somesta. Blogia ja niiden lukemista en jätä, mutta muuten en ole missään kanavissa viettänyt viikkoihin enää yhtään aikaa. Tähän ei liity mitään sen kummempaa päätöstä eikä varsinkaan ainoatakaan aatteellista ajatusta siitä, että pitäisi jotenkin omaa someajankäyttöä rajoittaa, vaan ainoastaan sellainen kuiva huomio, että some saa mut levottomaksi. Olen sitten uudelleen alkanut vältellä kaikkia feedejä ihan vaan tämän takia ja mitä enemmän olen ollut pois, sitä parempi fiilis mulla on taas ollut. Niinpä olen nyt jälleen ihan tyytyväinen siihen, että tiedän ihmisistä tasan sen, minkä he itse mulle kertovat ja multakin saa muut kuulumiset kysymällä.

Ja nyt, kun kysyitte, niin kiitos oikein hyvää kuuluu. Mitään suurta muutosta täällä ei ole tapahtunut missään muualla kuin mun pään sisällä, mutta joku sopeutumisprosessin osa on loksahtanut paremmalle paikalle tässä viime viikkojen aikana kuin itsestään. Eiköhän loputkin asiat, kuten ystävyyssuhteet, tässä vielä ajan kanssa johonkin suuntaan loksahda myöskin. Nyt on kuitenkin sillä tavalla rauhallinen ja luottavainen olo, että hyvä tästä vielä tulee. Olen tuntenut oloni pitkästä aikaa minuksi. Olen ollut oma, iloinen itseni ja jotenkin sellainen tasapainoinen ja kevyt fiilis on löytynyt ilman pusertamista ekaa kertaa sitten Perthiin muuton. Onhan tässä jo puolitoista vuotta sätkittykin. Tämän pitkänpuoleisen tuskastelun jälkeen tämänhetkinen olotila on kuin kävelisin puoliksi ilmassa, enkä edes ihan tarkkaan tiedä, miksi.

Viimeksi eilen sanoin kyllä yhdelle hyvälle Suomi-ystävälleni puhelimessa, että me ei kyllä enää ikinä muuteta minnekään, jos asia minusta on kiinni. Tunnen monia, jotka ovat muuttaneet moneen kertaan ja paljon haastavampiin oloihin kuin me, mutta mun luonteelle tämä ei vaan pidemmän päälle yksinkertaisesti sovi. Mun on vaikea kestää sitä alun yksinäisyyttä ja jatkuvaa epävarmuutta ja edellisen ikävää ja hitaasti lämpiävänä kaikki ottaa mulla muutenkin aina keskimääräistä enemmän aikaa. Täällä on onneksi hyvä ihmisen olla, että sikäli paikoilleen jääminen tuntuu ihan sopivalta vaihtoehdolta. Onneksi näin ajattelee koko meidän nelikko, että siinäkin mielessä ollaan varmaan ihan hyvässä kurssissa nyt. Aika näyttää kuin meitin käy.

Täytän muutaman viikon päästä 40 ja sitä jos jotakin on jotenkin vaikea uskoa. Saksalainen ystäväni järjestää mulle synttärijuhlat, mitä ei muistaakseni ole tapahtunut sitten teinivuosien. Mä olen yleensä aina suomalaiseen tapaan järkännyt omat synttärini, mutta nyt en tiedä tulevasta illasta mitään muuta kuin paikan ja vieraslistan. Jännittää just sopivasti ja odotan hyviä kekkereitä ja hauskaa olemista niiden ihmisten kanssa, jotka täällä elämässäni nyt ovat. Tiedän, että tulen illan aikana kaipaamaan monia, mutta heihin pitää ottaa yhteys sitten toisella tapaa. Puolison nelikymppisillä oli livebändi, mulle tulee disco. Mekko on valittuna ja tanssikengät valmiina.

Täällä kaikki kunnossa.

Vähän ulkopuolinen

~ Anu ~ 2 kommenttia

Mä en ole osannut kirjoittaa pariin viikkoon taas mitään, kun olen tässä tämän alkuvuoden lähinnä kasaillut ajatuksiani viimeisestä 1,5 vuodesta. Tulimme Perthiin elokuussa 2019 ja näin tammikuussa 2021 voin jo katsoa tätä ajanjaksoa vähän taaksekinpäin. Ihan alkuun heti tänne muuton jälkeen en halunnut pelkästään ulista blogissa (tein toki sitäkin), koska semmoista ei aina jaksa kirjoittaa eikä aivan varmasti lukea, joten keksin muuta sanottavaa. Paljon on hyvää tässä ollutkin koko ajan ja näihin menneisiin kuukausiin on kuulunut hirveästi myös hienoja hetkiä. Nyt kuitenkin, kun aikaa on tässä muutosta kulunut, sanottakoon ilmoitusluontoisesti, etten vieläkään oikein koe kuuluvani minnekään. En jo vakiintuneisiin ystäväpiireihin, en tähän naapurustoon, enkä ihan täysin työpaikallekaan. Kaikkialla olen vieläkin vähän ulkopuolinen.

Tästä on ollut hankala kirjoittaa myös tämän pandemian keskellä, kun ympäri maailman melkein kaikkia nyt koetellaan. Ajattelin nyt kuitenkin kirjoitella tästäkin, koska aihe on mulle edelleen ajankohtainen, eivätkä kaikki muut asiat tietenkään lakkaa olemasta, vaikka maailma kriisitilassa onkin. Maastamuuttajien kokema irtonaisuus on todella tuttua todella monelle ja mulle tämä ulkopuolisuuden tunne on ollut jatkuvana pohjavireenä alusta saakka. Ja nyt alan olla siihen jo aika kypsä.

Tiedän, että meidän Konan aika ei ollut sikäli ihan normaalia, koska satuimme löytämään ystäväpiirimme siellä heti ja solahdimme siihen kuin olisimme aina porukkaan kuuluneet. Vaikka tajusin jo siellä, etteivät asiat muuttaessa yleensä näin mene, oli se silti ennen Australiaa ainoa kokemukseni ulkomaille muutosta ja kohteessa ystävien löytämisestä. Me vaan satuimme olemaan täysin samalla aaltopituudella ja luontevasti ja välittömästi sitten jaettiinkin kaikki: hyvät ja huonot jutut, hyvät ja huonot vitsit sekä toistemme lapset ja ruokahuolto ja hoitovuorot. Sekin vaikutti kuvioon, että tekemistä oli saarella vähän ja paikkoja rajoitetusti, joten siellä vaan oltiin yhdessä. No, ei täällä. Mä tunnen edelleen oloni aika ajoin yksinäiseksi. Ihmiset tuppaavat täällä kaupungissa olemaan kiireisempiä, joten tapaamisia sovitaan silloin sun tällöin ja vielä pienestä valikoimasta ei aina halutessaan saa seuraa. Ja mä olen täällä viimeistään tajunnut, kuinka ihmisihminen olenkaan. Mä rutistun aivan olemattomaksi pelkistä rutiineista ja raameista, jos ne eivät palvele ihmissuhteita. Teen työni ihmislähtöisesti, rakennan elämäni ihmislähtöisesti ja vietän kaiken aikani ihmislähtöisesti myös silloin, kun olen yksin. Kannan nimittäin tärkeitä ihmisiä mukanani koko ajan, ajattelen paljon ystäviäni ja perhettäni ja puhuisin itseni (ja muut) varmaan uuvuksiin, jos nyt voisin istua kahville parhaimpien kavereideni kanssa.

Olen siis ottanut tämän ulkopuolisuuteni täällä todella huonosti vastaan. Mua ei ole yhtään rakennettu tällaiseen, enkä mä osaa oikein olla, kun mulla ei ole vielä ystäväpiiriä, jonka kanssa olla.

Mä siis todella tykkään tästä kaupungista ja kaikista sen ihanista maisemista, kulmista, kaduista ja rannoista. Mutta vähän ohueksi jää kokemus välillä, kun tätä kaikkea ei voi jakaa ystäväpiirin kanssa. Onneksi on oma perhe tietenkin, mutta tiedän, että muut tällaiset kaltaiseni ryhmäsielut voivat ehkä ymmärtää, mistä puhun.

Konalla en myöskään tajunnut, kuinka paljon turvan tunnetta tuo sekin, että tuntee paikat. Sellainen, että mä Helsingissä tiesin, minkä ravintolan salaatista tykkään, mistä saa hyvää kahvia tai edullisempaa punaviiniglögiä, missä on paras soittolista ja missä ruokakaupassa on varmuudella harmaata Oatlya ja millä bussilla pääsee keskustaan ja kavereille. Tunsin jokaisen lähiön ja tiesin, mikä on minkäkin vieressä ja missä on se ankea kirjasto ja missä se hyvä uimahalli. Oli työpaikan lähiö, kodin lähiö, harrastusten lähiö ja kaikkien monien ystävien lähiöt. Havaijilla tällä millään ei ollut mitään merkitystä, koska oli vain yksi pääkatu, meri ja tropiikki. Oli seikkailun aika ja ”kaikki” oli ihanaa. Nyt sitten olen taas puolitoista vuotta yrittänyt rämpiä pitkin Perthin katuja edelleen toisinaan yllättyen siitä, miten kotimme sijoittuu suhteessa keskustaan, jokeen, työpaikkaan ja lasten kouluun. Mulla on niin järjettömän huono suuntavaisto, että kun tulen tuttuun paikkaan eri suunnasta, näyttää kaikki taas ihan uudelta ja ihmettelen ääneen, etten tiennyt tämän jo entuudestaan tuntemani kohteen olevan viereisessä korttelissa kotoamme. Naurattaisi, jos ei itkettäisi. Tämä voisi olla seikkailu, jos haluaisi tämän olevan seikkailu, mutta kun minä en jaksaisi enää seikkailla. Olen nykyään lähinnä ärtynyt, etten vieläkään muista, millä bussilla mennään minnekin tai etten osaa edelleenkään ajaa ilman karttarouvaa minnekään enkä vieläkään muista lähimpien lähiöiden nimiä. Hyvää tässä on se, että jokaisena viikonloppuna voidaan käydä jossain uudessa paikassa ja yleensä käydäänkin, koska semmoisia me ollaan ja uusi on aina kuitenkin lopulta kivaa. Huonona mainittakoon se, että tunnen olevani täällä vieläkin kuin turisti pitkällä lomalla eikä siitä fiiliksestä oikein huou kotoutuminen.

Kotoutuminen se onkin pitkä prosessi ja kerrostuu ajallaan. Olen tässä toki jo jotakin, ehkä paljonkin, tuttua ehtinyt itselleni rakentamaan, mutta yhtä aikaa huomaan turhan usein, miten en vieläkään tunne tätä kaupunkia kunnolla. Olen vähän ulkopuolinen kaikesta vielä varmaan aika pitkään. Kuka tietää, kuinka kauan. Kerron sitten.