Pitkä, kuuma kesä

Pääsin tuossa aiemmin kehuskelemaan, että olen vuoden aikana ehtinyt tottua lämpöön, mutta nyt on kyllä sanottava, ettei Havaijillakaan yleensä ihan tällaista ollut. Siellä normaalisti tuulee mereltä koko ajan, mikä helpottaa kaikkea. Starbucksissa on viimeistään niin kylmä, ettei teepaidassa tarkene sisällä pidempään istuskellakaan. Helsingin yllä on maannut välillä sellainen loputon 30-asteinen paikallaan seisova massa, joka on päässyt ystävällisesti liiskaamaan kaiken kansan alleen. Bussit ovat tukalia, virastot tunkkaisia, yöllä ei saa unta, sisällä on kuumempi kuin ulkona, harvassa paikassa on ilmastointi. Lapsetkin ovat olleet viime päivät hetkittäin ihan nuutuneita, nämä tottuneet helteessä asujat. On tässä ollut epämukavaa myös siksi, että tämä ei vaan ole oikein. Suomessa ei kuulu olla tällaista ja on pelottavaa ajatella, mihin ilmaston lämpeneminen vielä tätä maailmaa vie.

Täällä ollessa myös sielu on alkanut ihan huomaamattanikin kiertyä johonkin luonnolliseen vuodenkiertoon. Elokuussa pitäisi jo saada edes vähän pitkää hihaa päälle, alkusyksy on aina ollut yksiä lempivuodenaikojani. Konan vuoden aikana tätä ei tapahtunut; kun lämpö kuului asiaan, en alkanut odotella ilmojen viilenemistä. Nyt taas tuntuu siltä, etten todellakaan jaksaisi tätä koko vuotta. Siellä kaikki on myös rakennettu niin, että auringolta pääsee halutessaan helposti piiloon: melkein kaikilla rannoilla on katoksia, leikkipuistojen yllä valtavat päivänvarjot, grillipaikoilla suuret suojat. Jokaikinen kauppa ja kahvila on ilmastoitu viileäksi ja kodeissa pyörivät kaksimetriset kattotuulettimet. Ostimme oman rantateltan niille päiville, kun suuntasimme palmuttomille hiekkarannoille. Pidettävä valolta suojattuna.

Kesä on tuntunut pitkältä, kunnes yhtäkkiä tällä viikolla heräsin siihen, että kohtahan se on jo melkein ohi. Aiomme alkaa pakata ennen kuin viisumeista tulee vahvistus – jonnekin tästä liikutaan elokuun aikana joka tapauksessa. Ehkä jo muutaman viikon sisällä. Vielä pitäisi käydä rokotuksessa ja hammaslääkärissä, koululaisen kanssa terveystarkastuksessa sekä viisivuotiaan kanssa kampaajalla. Ihan ensimmäistä kertaa, äitinsä kun on tähän asti leikannut latvat siististi taloussaksilla. Eli ”siististi”. Mutta point being; tämän kaikenhan olisi voinut hoitaa myös heti kesän alussa alta pois, mutta eihän sitä nyt pystynyt. Jätimme sitten viimeisille viikoille.

Arvatkaa, kuinka paljon odotan, että voin kertoa täällä(kin), että olemme saaneet viisumit. Jos näin onnellisesti käy, lupaan otsikoida aiheen suurin kirjaimin.

Suomen paahde on kuin Havaijin talvi

Suomalaisina tiedämme, miten mukavalta joku onneton viisi astetta tuntuu aina pitkän talven jälkeen. Kroppa on tottunut talvikuukausien aikana pakkaseen ja kaikki yli plussan puolelle menevät päivät ovat suorastaan lämpimiä. Olo on kuin nurmille kirmaavilla vasikoilla, kun saa vihdoin heittää untsikan naulaan. Vaikka en itsekään olisi ihan uskonut, kroppa voi tottua samoin myös helteeseen.

Viime kesänä saimme shokkihoitona kokemuksen Havaijin kesästä. Lähdimme viileästä, sateisesta Suomen kesäsäästä tropiikkiin, emmekä pystyneet tekemään ensimmäiseen kuukauteen juuri mitään muuta kuin uimaan. Kuopus itki ja minä mietin pyörtyväni, kun eräänä pilvettömänä heinäkuun päivänä meidän piti selvitä yksi ylämäki kampuksen farmilta kotiin. Mittarissa näkyvät lukemat eivät loppujen lopuksi välttämättä edes ole se määrittävin tekijä siinä, miltä kuumuus iholla tuntuu, vaan ilman kosteus ja UV-säteily – Havaijilla iho palaa ilman suojaa karrelle valehtelematta vartissa. Aurinko tuntuu kärventävän ihoa rajusti samalla, kun kosteus saa paidan liimaantumaan ihoon kiinni. Asteita mittarissa ei kuitenkaan välttämättä ole sen enempää kuin Suomessa nyt. Koskaan ei mittari kohoa saarilla neljäänkymppiin.

uQhT+7u+RreoxqzOa5zS8w_thumb_440b

Lapsilla on nyt kotoisa olo. Molemmat ovat olleet iloisia, kun kotimaassa on yhtä lämmin kuin Konan kotona oli. Tosin sillä erotuksella, että meillä ei kellään ole yhtään liian kuuma edes keskipäivällä. Tämä kuivempi lämpö tuntuu helpolta ja lempeältä. Voin aivan iloisesti juoda varjossa kuumaa kahvia, ja keskipäivälläkin pystyisin juoksemaan lenkin. Jos noin muuten haluaisin.

Uutisissa on puhuttu trooppisesta kesästä, mutta siihen tämä kosteus ei kyllä riitä millään. Trooppinen lämpö vaatii välillä kärsivällisyyttä ja siihen tottumista, että aina on hiki. Ihan koko ajan. Pidemmät kävelymatkat vaativat yleensä pullollisen vettä ja pientä ponnistelua, ainakin minulta vielä. Tämä kesä juuri nyt on meidän näkökulmastamme aivan täydellinen: miellyttävä ja sopiva, monin tavoin kotoisa. Sellainen Havaijin talven tapainen.

Rusketuksesta emme kukaan perusta, mutta Konalla ihon ruskettumista oli vaikea välttää. Käytimme koko vuoden suojakerrointa 50 (tai 70), lisäsimme rannalla rasvaa vajaan 1,5 tunnin välein ja silti päivetyimme koko sakki ihan kunnolla. Satasen rasvalla ei varmaan tulisi väriä yhtään, mutta emme me kukaan Konalla palaneetkaan. Kerran mulla punoitti vähän hartiat ihan juuri ennen tänne lähtöä rantapäivän jälkeen, kun klassisesti rasvasin kaikki muut paitsi itseni toiseen kertaan. Toki ruskettuneena näyttää yleensä terveemmältä, mutta ihosyövän riski houkuttelee kyllä paljon vähemmän.

x57QfGrNQv2sKOHnBsroHg_thumb_440d

Tämä suomalaisittain kuuma kesä ei stressaa mieltä yhtään. En kertaakaan ole miettinyt, että juokohan lapset tarpeeksi tai mitenköhän niiden ihot kestää tätä aurinkoa; saimme ne kuitenkin pysymään hengissä kokonaisen vuoden tropiikissa. Tämä on helppoa siihen verrattuna.

Näin siis menivät kuumassa pilalle nämäkin hyvät pohjolan eskimot.

Suomi – suhteeni kanssasi on erikoinen

Ensimmäiset kaksi viikkoa Suomessa ovat menneet hujahtamalla. Ekalla viikolla kärsimme karseasta aikaeroväsymyksestä ja haimme tuskaisesti uutta unirytmiä. Samalla olemme päässeet viettämään huippua aikaa ystäviemme kanssa: grillailua terasseilla, löhöämistä sohvilla, paljon jäätelöä. On ollut niin ihanaa olla täällä. Yksi vuosi poissa ei ole vaikuttanut mihinkään, ja ystävien kanssa ollaan jatkettu ihan siitä, mihin viime kesänä jäätiin.

Omia fiiliksiä on silti vaikea pukea sanoiksi. Suomesta on nyt virallisesti tullut meille maa, jossa on kiva käydä. Edelleen ainoa meistä, joka jäisi mieluummin tänne, on Esikoinen. Hän sujahti vanhoihin kuvioihin nopeammin kuin veitsi kuumaan voihin ja on juossut vanhoilla kotikulmillaan kavereidensa kanssa kuin ei olisi missään ikinä käynytkään. Helsingin naapurustomme oli sellainen yksi iso melukylä, jossa lapset tulivat ja menivät ja joita ruokittiin sitä mukaa, kun niitä ovesta keittiöön asteli. Saimme jokainen naapureistamme hyviä ystäviä. Pääsimme viime viikolla jopa käymään edellisen kotitalomme sisällä, mikä oli kokemuksena hämmentävä. Katselin kauniin talon ihanaa, vaaleaa lattiaa ja sen tyylikkäitä kaapistoja ja mietin, että asutaankohan me enää ikinä näin kauniisti. Olo oli haikea, mutta en siltikään tekisi mitään toisin. Nyt taidan kuitenkin olla vasta tajuamassa, miten iso päätös me viime vuonna tehtiin, kun myytiin ja annettiin melkein kaikki pois lähdön tieltä. Ymmärrän myös, miksi tällainen veto jää valtaosalta toteuttamatta, vaikka se jossain takaraivossa kiinnostelisikin. Oli se melkoinen riski kyllä, mutta nyt on helppo sanoa, että kaiken vaivan arvoinen ja ylikin. Emmekä me enää yksinkertaisesti osaisi elää sitä elämää, mitä ennen elettiin.

Vaikka mä rakastan Suomea, en koskaan tuntenut oloani täysin oikeaksi täällä. Sitä fiilistä on hirveän vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole sitä koskaan itse kokenut, mutta kyse ei ole pelkästään jostain seikkailunhalusta – vaikka myönnän, että sitä multa myös löytyy ihan riittävästi. Kulttuurisesti en vaan jotenkin ikinä kokenut ihan istuvani. Yhteisöllisyys muullakin kuin sen oman naapuruston tasolla antaa mulle virtaa ja musta on ihanaa rupatella niitä näitä vaikka kaupan kassan kanssa. Kuten Millakin ja monet muut ovat kirjoittaneet, nautin Konalla myös siitä, että lapset huomioitiin kaikkialla positiivisesti, enkä kertaakaan vuoden aikana kokenut, että olisivat olleet vaivaksi. Eivät kaikki näin tietenkään Suomessakaan koe – minä koin. Aivan liian usein. Meillä on ihan objektiivisestikin arvioiden tosi mukavat ja fiksut lapset, mutta Konalla sen näki myös muut kuin me ja he sanoivat sitä koko ajan ääneen, niin meille kuin heille.

 

Samalla siis, kun luopuminen on välillä edelleen tuntunut täällä haikealta, on se tuntunut täysin oikealta. En tiedä, osaisinko enää sopeutua elämään Suomessa.

Parhaat ystävämme Konalta ovat nyt täällä, viikon meidän kanssa ennen kuin jatkavat useammaksi viikoksi Norjaan. Veimme heidät heti mökille aikaerosta toipumaan. Ratkaisu oli kaikin puolin hyvä: omat muksut sai vedellä vanhassa pikkumökissä yhdentoista tunnin katkeamattomia yöunia, siinä missä ylämökin asukkaat yrittivät pysyä sängyissään edes neljään saakka. Päivisin pihaleikit ja saunominen kolmesti vuorokauden aikana piti univelkaisetkin muksut kiireisinä ja ihmeen hyvällä tuulella. Suomen luonto on kaunis, ilmat hellivät ja vieraamme ovat olleet ylen kiitollisia puhtaasta, oikeasta ruuasta. Esikoinenkin: hän on silminnähden ottanut lisää elopainoa hentoon varteensa jo näiden kahden viikon aikana. Ei vaan ole karjalanpiirakoiden ja uusien perunoiden voittanutta, jos häneltä kysytään. Ja toki kysytään.

Seuraavat pari päivää tulemme viettämään turisteina Helsingissä. Toria, Suomenlinnaa, Lintsiä nyt ainakin. Suomen kesä on kiva ja seura ensiluokkaista. Tästä tehdään hyvä kesäloma.