Kaksivuotias blogi – mitäs kaikkea tässä on tapahtunutkaan?

Onnea teille ja minulle! Olemme kulkeneet yhdessä nyt kaksi vuotta, te, jotka alusta saakka olette blogia seuranneet ja minä. Yhdessä pakattiin taloa Helsingissä ja asetuttiin keltaiseen kaksioonkäytiin Suomessa lomalla ja palattiin uusiin työkuvioihin ja uuteen, korealaistyyliseen kotiin Havaijille. Nyt tehdään sitten muuttoa Perthiin. Never a dull moment.

Näiden kahden vuoden aikana olemme käyneet niin neljässä kilometrissä Mauna Kean huipulla kuin ihastelemassa laavaa Kilauealla. Yksi ihana retki tehtiin myös Green Sand Beachille ja myös saaren ympäriajo suoritettiin ensimmäisenä kesänä. Suurin osa viikonlopuista on kuitenkin vietetty aina rannalla ystävien kanssa, ja muutaman kuukauden välein rannalla nukuttiin myös yön yli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Mauna Kean huipulla.

Lasten englannin kielen oppimisenkin olette saaneet alusta saakka todistaa ja nyt myös orastavasti suomen sanojen unohtelemisen. Siitäkin saitte lukea, kun saimme täällä ensimmäiset ystävämme, ne samat ihmiset, jotka kävivät viime kesänä meidän kanssa Suomessakin. Koska opetin ensimmäisen vuoden täällä peruskoulussa ja Esikoinenkin aloitti ekaluokan, kirjoittelin koulumaailmojen erilaisuuksista muutaman kerran näistä näkökulmista. Tämän toisen vuoden tein työtä lyhyesti sanottuna mielenterveyspuolella ja siitä olisi voinut kirjoittaa kyllä paljon enemmänkin.

Sopeutuminen otti alkuun voimille ja lasten ikävä oli välillä sydäntäsärkevää. Juhliakin olemme kuitenkin tässä yhdessä ehtineet. Meidän ensimmäinen Thanksgiving vietettiin osittain sekin rannalla ja jouluna eräs söi nakkikeittoa. Kahteen vuoteen on mahtunut niin kyyneliä kuin naurua. Sellaistahan se elämä onkin, sama se, missä asuu.

26179366_10159748490605203_334165523_o
Green Sand Beach

Kiitos jokaiselle lukijalle ensimmäisestä kahdesta vuodesta. Nyt matkamme jatkuu, toivottavasti edelleen yhdessä teidän kanssanne, kohti Australiaa. Lähtöön neljä viikkoa.

3rd Culture Kids, juurettomat

Kolmannen kulttuurin lapset, eli lapset, jotka kasvavat suurimman osan lapsuuttaan muualla kuin vanhempiensa kotimaassa tai siinä maassa, joka passin mukaan on heidän kotimaansa, ovat nykyään paremmin ymmärretty ryhmä kuin aiemmin. Osa näistä lapsista kokee lapsuudessaan vielä useampia muuttoja ja tästä näkökulmasta mä nyt itse asiaa lähestynkin, meidän toisen, kansainvälisen muuton lähestyessä. Meillä ei määritelmän mukaan ihan vielä kasva 3rd Culture Kidsejä, mutta jos saamme Australiaan kahden vuoden viisumit ja sinne ainakin siksi ajaksi jäämme, on Kuopus siinä vaiheessa ollut elämästään jo puolet ulkomailla, Esikoinenkin kaksi kolmasosaa. Ja siinä vaiheessa molemmilla ensimmäinen osa elämästä on eletty Suomessa, seuraava Havaijilla ja vielä yksi Australiassa. Siinä voi jo lapsikin vähän aikaa miettiä, että mistä mahtaa olla kotoisin, tämä kolmannen kulttuurin lapsi.

Näistä ulkomailla kasvaneista lapsista kirjoitetaan onneksi nykyään enemmän, vähän niin kuin kaikesta muustakin. Erilaisia artikkeleja lueskellessani löysin myös terapiapalveluja juuri tälle tietylle ryhmälle sekä listoja, miksi ulkomailla kasvamisen positiiviset puolet peittoavat negatiiviset mennen tullen. Jokaiselle jotakin. Näissä lukemissani teksteissä vanhempia ohjattiin antamaan aikaa surulle ja kysymyksille ja sille, ettei oleteta lasten vain hiljaa hyväksyvän sitä, mitä edessä on. Kaikesta ei tule yrittää tehdä iloista ja yritys keskittyä positiiviseen voi tulla vastaan myöhemmin padottuina tunteina, joita ei koskaan saanut kotona ilmaista. Yhtenä käytännön vinkkinä sanottiin myös, että lapsille kannattaa pitää lähteissä kunnon läksiäiset ja auttaa heitä sanomaan hyvästit: hyvin suljettu ovi takana auttaa avaamaan uusia edessä. Ja tietysti, kuten kaikessa muussakin, jokainen perhe on erilainen ja lapset yksilöitä, että mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi naapurille. Näinhän se aina tuppaa kaiken kanssa menemään.

Mä en osaa oman kokemukseni valossa samaistua omiin lapsiini. Kasvoin landella, vaikkakin kutakuinkin pääkaupunkiseudulla, samassa talossa kaksivuotiaasta teiniksi. Kävin samojen ystävien kanssa koulua ekasta lukioon, kävimme samat tanssikoulut, musaluokat, kerhot ja teinimenot. En silti koe, että juureni olisivat mitenkään syvällä tämän kyseisen kylän maaperässä; ennemmin olen aina juurtunut ihmisiin (ja me olemmekin edelleen ystäviä näiden kyseisten kylän kasvattien kanssa), en vielä ainakaan kovin tiukasti paikkoihin. Ainoana poikkeuksena on meidän kesämökki, jonne mennessä mun mieli asettuu aina välittömästi niin rauhallisiin maisemiin, että kaipaan sinne maailmalta varmaan aina ja tulen siellä käymään Suomessa ollessa niin paljon kuin mahdollista. Etelä-Karjalaan siis kotimaassa kaipaan, jos jonnekin.

Näyttökuva 2019-4-3 kello 8.37.13

Mä en halua enää Perthin jälkeen muuttaa muualle kuin sitten korkeintaan takaisin Suomeen, mikä sekin tulisi taas olemaan meille kaikille yksi iso kriisi, koska mikään muu ei ole muuttunut kuin me neljä tosi paljon. Lapsilla siis varmasti on edessä nämä kysymykset, että mihin he kuuluvat ja kulttuurisesti istuvat ja mistä tulevat ja missä on koti. Suomi on meille kaikille rakas ja kulttuuri monin tavoin oma, mutta silti osittain vieras, koska omaan itseen on tarttunut huomaamatta materiaalia maailman toisilta laidoilta. Lapsen on tällaista vaikeampi käsittää ja laittaa sanoiksi, että miten joku tuttu voi tuntua osittain myös niin kummalliselta ja miksi uudessakaan maassa asuessa ei välttämättä tunne kuuluvansa täysin joukkoon – onhan kotoisin muualta. Tässä vaiheessa muuttoa molemmat ovat onneksi kohtuullisen innoissaan uudesta, vaikka varmistelevat jo, että pidetäänhän sitten yhteyttä kavereihin täällä tai ainakin nähdään niitä edes kerran vuodessa. Toivottavasti onnistuu. Aika pieniäkin ovat 6- ja 8-vuotiaat vielä, mikä osaltaan helpottaa vähän kaikkea.

Kansainvälisen koulun käyminen usein jeesaa muuttajia, sillä näissä kouluissa on yleensä paremmat edellytykset auttaa lapsia sopeutumisessa kuin kouluissa, joissa normaalisti kukaan ei muuta ikinä minnekään. Myös näitä kouluja käyvät lapset ymmärtävät toisiaan lähtökohtaisesti paremmin kuin sellaiset lapset, jotka ovat olleet koko elämänsä aloillaan. Meidän lapsilla tulee Australiassakin olemaan ympärillään kavereita, jotka ovat kokeneet muuttoja ja maailmoja kuten he, eivätkä siten tule olemaan Havaijin-kokemuksensa kanssa mitenkään ihmeellisiä tai erilaisia. Niinpä meidän saareutuneet vekarat voivat puhua vapaammin näistä vuosistaan pelkäämättä leimautumista tai sitä vanhaa laulua, joka kuulemma edelleen soi, että mitä ne nyt tossa leijuu, kun ulkomailla asumisesta puhuvat.

Me ollaan aika paljon yritetty nojata omissa päätöksissä siihen, ettei annettaisi pelon ohjata valintoja. Ainahan voi joku mennä rajusti pieleen, jäisi sitten aloilleen tai lähtisi eteenpäin. Rohkeasti sitä haluaisi tämän yhden elämänsä kuitenkin elää ja ottaa tähän yhtälöön lapset mukaan – tarkoituksemme ei toki ole tehdä mitään heidän hyvinvointinsa kustannuksella. Kyllä lapsetkin varmaan paremmin voivat sellaisten vanhempien kanssa, jotka kokevat olevansa vahvasti oikealla paikalla ja juuri siellä, missä pitää. Joko se on näin tai sitten vain itselleni suojaksi selitän.

51351602_1296822643783245_5758657687659216896_n

Itsestäänselvää on, että jokainen tavallinen vanhempi haluaa lapsilleen parasta. Myös me, jotka heitä ympäri maailman mukanamme kuljetamme. Vaakakupissa painaa toisaalta tieto siitä, mitä muutot voivat pahimmillaan heidän pienille sieluilleen tehdä kuin se, mitä kaikkea hyvää ja arvokasta he maailmalla asuessaan oppivat. Me tunnetaan meidän lapset tosi hyvin ja ainakin vielä heillä on kaikki kunnossa. Ikävästä on kyllä tullut molemmille kiinteä kaveri, sillä etenkin isovanhempien, serkkujen ja muutamien ystävien perään surraan aika säännöllisesti. Tästäkin huolimatta kumpikaan ei enää haluaisi muuttaa takaisin Suomeen. Ainakaan nyt. Ikäväkin voi siis olla sellainen tosiasia, jonka kanssa nyt vaan eletään ja mennään eteenpäin. Eikä meillä Suomeen muutto enää mitään ikävän tuntemista korjaisi, koska sittenhän olisi kuitenkin ikävä takaisin tänne. Kolmannen kulttuurin lapset tuskin pääsevät ikävästä eroon enää missään kohtaa elämäänsä.

Meidän lähipiiri on tsempannut meitä alusta saakka ja ystävät pitäneet päätä pinnalla silloinkin, kun itseä on ahdistanut. He ovat aina olleet positiivisia ja muistuttaneet valintojemme hyvistä puolista niinä hetkinä, kun itse näitä muuttoja ja niiden järkeä on hetkellisesti kyseenalaistanut. Monessa kohtaa kuitenkin tämän kuplani ulkopuolella on edelleen tullut eteen arvostelua siitä, että muuttajat kasvattavat lapsistaan juurettomia. Tähän sanoisin, että voi ollakin. Aika sen vasta näyttää. Mutta jos lapsistani kasvaa juurettomia, toivon, että saisivat sitten edes siivet selkäänsä.

Kaverisuhteiden anatomiaa

Tämä alkuvuosi on ollut kaikkineen vähän tahmea. Työrintamalla on tullut vastaan harvinaisen haastavaa asiakasta ja olen päässäni punninnut Konan monia puolia, hyviä ja huonoja. Samaan syssyyn olen laittanut puntariin myös ystävä- ja kaverisuhteet täällä kaukana. Antakaas kun taustoitan ensin.

Mä olen aina ollut oikein syvimpiä sisuskalujani myöten ihmis-ihminen. Vaikka saatan joskus alkuun olla vähän ujonpuoleinen, tutustun silti helposti ja luotan lähtökohtaisesti. Mulla on ystäviä sieltä saakka, kun kävin seurakunnan kerhossa nelivuotiaana. Ja sieltä saakka, kun aloitin musaluokan kolmannella. Ja tanssin, yläasteen, kuoron, hiekkalaatikkoleikit, bloggaamisen. En keksi montaa käännettä elämässä, mistä mulle ei olisi jäänyt merkittäviä ihmisiä kyytiin. Vain harva on tosi läheinen, niin kuin kuuluukin, mutta jokainen on silti omalla tavallaan ja tyylillään tärkeä.

Tänne muuttaminen mietityttikin ehkä eniten juuri ystävänäkökulmasta. Kuukauden kesäyksinäisyyden jälkeen saimme yllättäen kokonaisen perheen ystäviä jokainen. Ja edelleenkin nämä kyseiset ovat täällä päin maailmaa ristiin rastiin meidän koko jengin parhaat ystävät: puolisot keskenään, minä ja vaimonsa, ja pojat keskenään ja tytöt keskenään. Sillä lailla harvinainen yhteensattuma siinä.

Hullu juttu sattui myös tässä muutama kuukausi takaperin. Sain joululahjaksi AncestryDNA-testin ja pääsin todistamaan omassakin perimässä monia muitakin naurattanutta tulosta: olen 100% suomalainen. Sukulinjassani ei olla niin sanotusti seikkailtu. Saman testin teki myös ystävämme, ylläolevassa kuvassakin mustilla hiuksillaan edustanut puolison paras ystävä, puoliksi filippiino. Tiesimme, että hänen isoäitinsä oli suomalainen, mutta selvisi siinä kaikkea muutakin. Ystävämme ei ole ainoastaan 33% suomalainen, vaan testin mukaan kaukainen serkkuni, n. 5.-8. jos tarkemmin lasketaan! Aivan hullua!! Löysimme siis täältä kaukaiselta saarelta ystävät, jotka ovat tulleet läheiseksi kuin perhe ja tosiasiassa ovatkin sukua, noin suurin piirtein.

Muuten ystävärintamalla myllää nyt ihan kunnolla. Tai siis mun päässäni myllää. Ensimmäisenä vuonna hehkutin, kuinka helposti saimme sen ydinporukkamme ensimmäisten kuukausien aikana kasaan. Ja se on edelleen olemassa, ei siinä, mutta nyt olen huomannut, että asia on ollut näin myös mun ja puolison aktiivisuuden ansiosta. Täällä kun kulttuuri on vähän sellainen, että porukkaa tulee ja menee. Kuka pysyy muutaman kuukauden, kuka muutaman vuoden, mutta tervetuliaisiin ja jäähyväisiin pitää vaan tottua. Viimeksi eilen yhdet kaverit muuttivat täältä pois. Niinpä aika monet ystävyyssuhteet ovat meillä jämähtäneetkin sellaiselle tasolle, että on kivaa ja helppoa olla yhdessä sillon kun ollaan, mutta kauheasti vaivaa kukaan ei jaksa suhteiden eteen nähdä. Ja mä en vaan ole sellainen. Mä en jaksa pidemmän päälle sellaista oh my gosh I love you so much let’s have coffee soon-jollotusta, joka ei monien kohdalla tarkoita lopulta yhtään mitään. Nyt valehtelematta yksi mun ”ystäväni” on sanonut mulle näin yli vuoden, joka kerta kun ollaan kampuksella törmätty. Vuoden. Vielä on kuitenkin kahvit juomatta.

56632014_396295161209967_8824587119444885504_n

55897269_306546880039789_6189724189151199232_n

56236276_562713837551004_2724577637396643840_n

54435535_2221122384869693_4993632568092917760_n

Tässä tänä keväänä on moni ulkosuomalaisbloggaaja joko muuttanut tai muuttamassa Suomeen. Muiden muuttojutut nostavat mulla aina ajatuksia pintaan ja mä kysyinkin puolisolta yksi ilta, että kuinkahan monella tulisi meitä oikeasti ikävä, jos me täältä lähdettäisiin. Epäilen kahta meidän ystäväperhettä, muut ovat enemmän tätä jollotusosastoa. Ja kaksi on ihan riittävästi, ei siinä, mutta paljon enemmän on täällä puhetta. Ja mä en jaksa pelkkää puhetta. Kerroin tästä kysymyksestäni myös parhaalle Kona-ystävälleni – hän alkoi itkeä. Pelkästä ajatuksesta.

Nyt mun mieli on kulkenut vähän sellaiseen jamaan, että olen pikkuisen checked out, mitä asioihin ja ihmissuhteisiin panostamiseen tulee. Me ollaan lähestymässä kesää, jolloin meidän viisumit taas loppuvat. Me ollaan eletty täällä tämä kohta kaksi vuotta sillä tavalla täysillä kuin oltaisiin jäämässä. Se on ollut meistä ja meille paras tapa elää, koska vain näin me todella investoitiin kaikkeen täysillä: kavereihin, ystäviin, meidän töihin, lasten asioihin. Go big or go home vai miten se meni. Jos oltaisiin eletty väliaikaisesti (vaikka väliaikaisuus fakta onkin koko ajan ollut, elämäntyyli on valinta), en todennäköisesti olisi aloittanut tätä kampuksella merkittävää muutosta aikaansaanutta työtäni, jota olen elokuusta asti kehittänyt. Jos olisin ollut henkisesti väliaikaisuudessa koko tämän ajan, ei tämä työmäärä ja siihen kuuluneet ja kuuluvat haasteet olisi tuntuneet vaivan arvoisilta. Jos me nyt joudutaan palaamaan Suomeen, en jää kyllä mitään katumaan.

Mutta kaikkihan on aivan auki. Aukihan ne on olleet koko ajan kesästä 2017 saakka, mutta nyt tämä on ollut pakko laskea taas tietoisuuteen ja alkaa miettiä vaihtoehtoja. Viisumivaihtoehtoja, muun muassa. Ja rehellisesti vastata itselleen kysymykseen ’entä, jos me ei saada enää viisumeita tänne?’

Vielä en osaa vastata. Kerron sitten, kun osaan.