Kaverit auttavat asettumaan

Luulin, että edellisestä kirjoituksestani olisi kulunut joku viisi päivää. Näköjään yli kymmenen tässä mennyt, ihan huomaamatta. Mä tunnen itseni kiireiseksi, vaikka en ole. Työpäivät hengittelee ihan hyvällä rytmillä ja koululaisten tultua kotiin joskus puolen neljän hujakoilla me usein olla möllötellään vaan. Joskus pyöräillään joenvarteen skeittailemaan tai nähdään kavereita, lasten kertaviikkoiset harrastukset hoituvat kouluaikana. Tästäkin huolimatta olen viikonlopun tultua sitä mieltä, että täytyy saada levätä.

8FBC325E-40DD-4B50-BC41-CB98212DE3E8Olemme olleet reilun kuukauden nyt takaisin Perthissä ja kotiutuneet uudelleen ihan ihmeen nopeasti. Tällä viikolla vietimme yhden tosi mukavan illan erään uunituoreen tanskalais-amerikkalaisen kaveriperheen kotona lohta syöden. Siellä täyttyi jotenkin sellainen olemisen yksi tärkeimpiä mittareita eli rentous: me ei juuri ollenkaan tunnettu toisiamme ennen illanviettoa, lapset vaan tuntevat toisensa koulusta ja minä ja tämä amerikkalaisäiti olemme muutaman kerran koululla rupatelleet. Heti oli kuitenkin ihan kamalan helppoa ja hauskaa olla yhdessä ja juttu luisti ilman yritystä tai haastattelunomaista tutustumista. Ilta oli ihana ja seuraavan kerran lupasin kokata heille jotain hyvää meillä. Täytyy pysyä tutuissa ja siinä, minkä osaa, joten ajattelin lapsille makaronilaatikkoa ja aikuisille avokadopastaa.

Muitakin kavereita meillä on jo, joten ei tässä yksinäiseksi ole itseään ehtinyt tuntea. Saimme myös yllättäen yksien jokavuotisten täällä tapahtuvien Suomi-juhlien jälkeen ystäviksi erään ihanan suomalais-australialaisen perheen ja viimeksi eilen istuimme heidän takapihallaan sohvilla katoksen alla ja viiniköynnösten ympäröiminä juustoja syöden. Muuttamisen yksi parhaita puolia on juuri ihmiset: uusien tapaaminen ja heihin tutustuminen. Kaikki erilaiset taustat ja kielet ja tarinat. Olen tullut nyt siihen pisteeseen, että olisi vaikea kuvitella elämää ilman moniakin ihmisiä, joihin olemme täällä jo nyt ehtineet tutustua ja ilman tätä muuttoa emme olisi koskaan edes kohdanneet.

3C75D1CC-42F6-405C-AE0F-891F13EB0C7FLapset ovat käyneet koulua nyt kuukauden ja Kuopus on saanut kutsun jo kolmille kaverisynttäreille. Kaksi kutsua on tullut koko luokalle ja olen sitten istua rupatellut nyt yhdet uimahallijuhlat ja yhdet sisäleikkipuistojuoksut läpi muiden vanhempien kanssa. Ihan jees sekin.

Vaikka Perth on ihana ja kaunis kaupunki, tekee ihmiset tietysti lopulta paikan. Mä olen enteilevästi alkanut löytää omaa paikkaani taas maailmassa ja myös hahmottamaan tilaani tapaamieni ihmisten elämissä. Tuntuu jotenkin ihmeelliseltä, että täällä on asunut vuosia ihmisiä, joista on tosi kiva, että me satuimme nyt tänne muuttamaan. Että kaikista epäilyistäni huolimatta näillä vakiintuneillakin Perthin asujilla oli vielä tilaa meille. Kaverit auttavat ankkuroitumaan uuteen paikkaan.

Tässä on ollut lisääntyvissä määrin sellaisia tunnelmia, että täällä on nyt tosi kotoisaa olla. Vielä syyskuussa vertailin mielessäni koko ajan kaikkea Konaan, Perthin maisemia, ihmisiä, kulttuuria, katuja ja omia olotiloja. Sitten aloin hiljalleen näihin tottua ja nyt jo pikkuhiljaa monesta tykätä. Pidän tästä suunnasta.

Kaksi asiaa

Sain yhtäkkiä tähän otsikkoon inspiraation vuosien takaa. Muistan edelleen elävästi, kun mun ensimmäinen, eläväinen luokkani halusi aina ihan kamalasti jutustella (tunne oli toki molemminpuolinen) ja usein sieltä sitten sopivissa ja sopimattomissa hetkissä viittasivat ja ilmoittivat heti kärkeen haluavansa kertoa kaksi asiaa. Näin minäkin teen nyt: hyvät ystävät, kaksi asiaa.

Ekana ajattelin vielä tänne bloginkin puolelle päivitellä ajan kulumista, kuten meillä keski-ikäistyvillä on tapana. En nimittäin voi mitenkään ymmärtää, että tässä kuussa tulee täyteen 25 vuotta siitä, kun minä ja puoliso teineinä tutustuttiin. Toki seiskaluokasta on koko elämä aikaa, mutta samalla koen edelleen olevani itse 25, joten eihän mulla voi olla sellaista puolisoa, jonka kanssa olen alkanut kirjoitella paperikirjeitä vuonna -95. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että mun yläasteaikaisesta ystävästä on tullut mulle tämän elämän ajaksi puoliso, joka on edelleen ja aina myös mun erinomaisen hyvä ystävä.

7E64B525-B6D1-4557-AAFF-CA75B2DF9093
Toinen asia: ajoin Ausseissa ekan kerran autoa eilen! Kun olimme täällä viime vuoden lopulla elokuun ja marraskuun välisen ajan, mun muutosta väsyneet aivoni eivät kyenneet ymmärtämään vasemmanpuoleista liikennettä mitenkään, joten en uskaltanut hypätä rattiin. Nyt se ei enää tuntunut ollenkaan niin kamalalta, joten raksit seinään: ajoin eilen ensi kerran autoa, jossa on ratti oikealla, vasemmanpuoleisessa liikenteessä, miljoonakaupungissa. Puristin rattia rystyset valkoisina vain ensimmäisen ajon ajan, toisella kertaa kuuntelin jo vapautuneempana Bruno Marsia. Olen aivan sankari.

Tässä nämä mun kaksi asiaa! Kiitos!

Koulupukuja ja eväslaatikoita

Ehdimme Perthiin palattuamme hengittää muutaman päivän ja sitten meillä kaikilla, etenkin lapsilla, alkoi hyvinkin vauhdikkaasti uudenlainen arki. Koulun aloitus itketti vajaan viikon ja sen jälkeen on ollut taas ihan hyvä. Tähän väliin: olin muuten väärässä, kun alkuun luulin, että sopeutuminen tänne alkaisi pitkän loman jälkeen taas kokonaan alusta. Koti tuntui heti kuitenkin ja onneksi edelleen ihan kodilta ja olen jossain välissä itseltäni salaa alkanut tottua myös näihin meidän nurkkiin tuolla ulkonakin.

85132121_610756136371002_134688920272109568_n

Kouluaamuisin mun on pitänyt alkaa heräillä jo kuuden jälkeen, jotta ehdin pakata aamupäivän morning tean eväät ja keskipäivän lounaan kouluun vähän vinossa siitä, että syököhän ne nyt varmasti tarpeeksi. Koulupuvut niskaan, aurinkorasvaa iholle, hatut päähän. Sitten toka- ja neljäsluokkalainen kuskattiin kouluun tai annettiin Kuopuksen luokkakaverin perheen kuskattavaksi. Päivät ovat molemmilla joka päivä pitkät, 8:40-15:10, ja sen kyllä näin ekoilla viikoilla huomasi koululaisista hyvin. Virallista taukoa on päivän aikana yhteensä tunnin verran: evästauko ja välitunti klo 10:10 sekä lounas ja välitunti klo 12:30. Ja vaikka koulupäivien aikana on kirjastoa, tanssia, kuoroa, taiteita ja luokan sisällä tapahtuvia breikkejä, ovat päivät silti työläät ja molemmat ovat olleet melkoisen finaalissa näin alkuun.

Perjantaina oli meidän vuoro hakea lapset ja Kuopuksen luokkakaveri koulusta. Puoliso nouti Esikoisen luokasta, kuten täällä on tapana ja minä kipittelin Kuopuksen luokkaan. Opettajien kanssa vaihdettiin taas pari sanaa ja etenkin Esikoisen opettaja on ollut oikeinkin puhelias koko viikon. Ihan mahtava tyyppi. Siitä sitten rupattelujen jälkeen kävelin Kuopuksen kanssa autolle, josta Esikoinen huusi, että äiti sä unohdit jotain. Tosiaan, olin ihan tyytyväisenä jättänyt luokkakaverin luokkaan ottamatta häntä mukaan, kuten piti. Antakaa vain lapsenne minun huoleksenne, kyllä minä hoidan.

85172760_848754515624575_7621898097907466240_n
Bongaa Esikoinen.

Esikoisella alkoivat koulu-uinnit ja sehän jos joku antoi ”mielenkiintoisen” vilkaisun paikallisiin tapoihin. Koululaiset vaihtoivat uikkarit päälle jo luokissa koulussa, josta hyppäsivät pyyhkeisillään koulukuljetukseen ja bussin hikipenkeiltä suoraan uimaan. Altaissa pulikoituaan luokka nousi, edelleen vilkaisemattakaan suihkujen suuntaan, suoraan takaisin bussin hikipenkeille ja kyydillä kouluun, jossa päälle vaihdettiin taas koulupuvut. Ja toki, koska nakuilu on noloa, samassa tilassa uikkareita vaihtaneet jäbät jättivät jonkun viisaasta keksinnöstä kalsarit uimashortsiensa alle. Voitte nyt hetken ajatella, kuinka ihanaa tämä kaikki on.

Koulun jälkeen putsasin aina lounaslaatikot saman tien ja koululaiset riisuivat kouluvaattensa ja laittoivat ne joko pesuun tai tuulettumaan tai niille tarkoitettuihin laatikoihin alakerrassa. Yllätyin viikolla itsekin, etteivät koulupaidat lojuneet pitkin lattioita kuin ehkä kerran. Lämpö kapusi yli 40 asteen kolmesti tällä viikolla ja pysyi korkealla auringonlaskun ylikin. Kukaan ei meinannut jaksaa tehdä oikein mitään, että sikäli vähän tahmea viikko oli. Rokotukset ja hammaslääkärikeikat saatiin hoidettua kumminkin.

Näyttökuva 2020-2-9 kello 8.06.01
Tämä ja allaoleva kuva lainattu: Scarborough Sunset Markets

Näyttökuva 2020-2-9 kello 8.09.48

Torstai-iltana uhmattiin väsymystä ja mentiin ystävien kanssa Scarborough Sunset Marketsille, jossa on kesäkuukausina kerran viikossa tarjolla ruokaa ja sokeriherkkuja ympäri maailman, hyvää musaa ja paljon iloisia ihmisiä. Onneksi mentiin. Tuollaiset hetket kun ovat tosi tärkeitä siksikin, kun huomasin siellä miettiväni, etten kyllä nyt just haluaisi olla muualla kuin täällä rannalla syömässä korealaista grilliruokaa.

Näin se muuten varmaan mulla tapahtuu tämä sopeutuminen. Konalla se fiilis, että missään muualla en mieluummin nyt olisi tuli ihan annettuna. Täällä ei. Täällä se on tullut vielä näissä hetkissä, kun huomaamattani unohdan kaiken muun ja asiat ovatkin aika mukavasti. Silloin, kun en kaipaa enää takaisin enkä aktiivisesti ikävöi ystäviäni muualla, vaan osaan olla ok sen kanssa, että nyt ollaan Perthissä. Ja luulen, että näistä palikoista se elämä täälläkin taas löytyy: tasaisena jurnuttavasta, tavallisesta arjesta, jossa tehdään läksyjä ja täytetään lounaslaatikoita, tehdään töitä ja ollaan vähän väsyneitä ja välillä intoudutaan lähtemään jonnekin kaupunkiretkelle. Odotan sitä päivää, kun kaikki tämä tuntuu taas normaalilta.