Elämämme puolivuosittain

Mä olen muutamia kertoja joissain teksteissä viitannut, että meidän nykyisessä elämäntilanteessa on aika paljon epävarmuustekijöitä, mutten ole ainakaan hetkeen tarttunut aiheeseen tarkemmin. Toki viisumit nyt ovat aika selkeä tekijä, mutta sitä en ehkä ole muistanut mainita, että saimme elokuussa rajalla taas vain puolen vuoden maassaololuvan, kuten viimekin vuonna. Se täyttyy nyt kahden viikon päästä ja niinpä olemme taas olleet paikallisen viisumitoimiston puheilla. Laitoimme eilen juuri jatkohakemukset sisään. Postissa lähti arvioilta satasivuinen dokumenttien nivaska vastaanottavalle taholle, sisältäen paljon jo entuudestaan tuttua: kutsukirjeet tänne, tiliotteet, virkatodistukset, kopiot passeista ja nykyisistä viisumeista (jotka siis vanhenevat heinäkuussa), kaavakkeita ja kirjeitä sekä kopiot ostetuista lentolipuista todistuksena, että olemme kesällä poistumassa maasta. Emme tosin ostaneet lippuja Suomeen.

Meidän toive oli jo ennen vuodenvaihdetta, että haluaisimme käydä kotimaassa vasta seuraavana jouluna. Sitten meidät kutsuttiinkin heinäkuuksi Filippiineille järjestön hommiin: puolisoni kiertueelle musaporukkansa kanssa ja mut kouluttamaan paikallista henkilökuntaa. Meitä on tällä hetkellä lähdössä Manilaan kaikkien parhaiden ystäväperheidemme lisäksi muutama nuori muusikko ja ehkä joitain muitakin ihmisiä, en tiedä vielä. Reissumme Filippiineille varmistui niinkin lähiaikoina kuin toissapäivänä.

52130048_2406976769588603_3538509339109097472_n

Viime viikolla kuulimme myös sikäli hyvän uutisen, että voimme nykyisillä viisumeillamme tulla takaisin maahan heinäkuun lopussa ja viipyä vielä syksyn – ajatellen, että siis saamme nämä jatkohakemukset nyt suotuisasti läpi. Tällä hetkellä suunnitelmissamme olisi irtisanoa nykyinen vuokrasopimuksemme marraskuun viimeiseen päivään ja olla Suomessa joulukuu. Lapset missaisivat näin vain kaksi viikkoa koulua syyslukukauden lopusta ja meillä olisi aikaa fiilistellä joulun tuloa kotimaassa ihan mukavasti. Mitä sen jälkeen tapahtuu, en taas tiedä. Nämäkin suunnitelmat tapahtuvat vain, jos meille myönnetään leimalle jatkoa ja voimme ylipäätään palata maahan heinäkuussa.

Tällä hetkellä tiedämme siis eteenpäin siihen päivään saakka, kun lentomme lähtee Konalta Manilaan kesäkuun lopussa. Verhoja raotellaan meidän elämässämme tällä hetkellä noin puolivuosittain ja tulevat askeleet selkiytyvät aina, kun astelemme lähemmäksi H-hetkeä. Lapset eivät tunnu olevan tästä tällä hetkellä moksiskaan, mutta voin jo helposti kuvitella, että jossain vaiheessa kaipaamme kaikki jo jotain pysyvämpää. Nimittäin vaikka Kona tuntuu kodilta, ei se sitä näillä viisumeilla vielä ole. Olemme virallisesti vain käymässä, emmekä voi esimerkiksi edes etsiä pysyvää osoitetta vielä.

51808550_410558633049082_207669635925934080_n

Saapa nähdä. Tätä tulee toisteltua nykyään aika paljon. Saapa nähdä, mitä tässä tapahtuu ja milloin. Tämä meidän perheen keikkuva tilanne ei ole vielä liikaa stressannut, mutta yhtä aikaa toivon, ettei tämä nyt määräänsä pidempään jatkuisi. Haaveissani haluaisin taas joskus pysyvän kodin, joka olisi sillä lailla itse laitettu, että siellä myös silmä lepäisi – toisin kuin viime vuoden kodin keltaisilla seinillä tai tämän vuoden kodin tummilla, koristeellisilla huonekaluilla ja hiekan värisellä kokolattiamatolla. Tällaista pientähän tämä, kun onneksi nyt on katto pään päällä ja niin edelleen, mutta on siinä omassa kodissa myös tietysti eri tavoin sydän mukana kuin näissä muilta vuokratuissa, väliaikaisissa kodeissa.

Nyt on näin. Saapa nähdä, koska on meidän aika jäädä jonnekin asumaan, vai tuleeko sellaista. Saapa nähdä.

Ne pienet erot

Eroja on, suuria ja pieniä. Näen niitä vielä enemmän nyt kuin ensimmäisen vuoden aikana.

Uuneista puuttuu pellit, kouluista ruokailu ja valoista voi kääntyä punaisella oikealle. Arkea helpottaa silti sellainen kiva pieni asia, että kaikki kaupoista ostettavat ruokapussukat on uudelleensuljettavia. Siis ihan jokainen: juustopussukka, kinkkupussukka, nakkipussukka. Zips vaan, ja sen saa uudelleen kiinni. Miten hirmu kätevää – ei enää nakkiliemiä pitkin jääkaapin hyllyjä.

Kertakäyttökulttuuri on Amerikassa tunnetusti ihan omalla tasollaan. Se on oikeastikin ihan järkyttävää. Vaikka mä en koekaan, että voisin omilla ’ponnisteluillani’ juurikaan ottaa kantaa keskusteluun ilmaston lämpenemisestä (olen siis sellainen peruskierrättäjä, ostan vähän, osan käytettynä, olen vähentänyt lihansyöntiä, ajan tosi vähän autoa –  ja sitten toisaalta kuitenkin lennän), ottaa mulla tämä täydellinen välinpitämättömyys oikeasti sydänalasta. Älyttömintä on mennä syömään noutoravintolaan, jossa ruoka pakataan tiskiltä kertakäyttöastioihin ja sitten syödään paikan päällä.

45116609_1142701325894949_3960594204991684608_n

Kaikissa ruokakaupoissakin on vessat. Ja jos ei ihan siellä sisällä ole, niin jokaikisen pikkumarketinkin pihan puolella on aina jonkinlainen yleinen fasiliteetti. Että ihan sama mihin ja missä pysähtyy, on tämä tärkeä seikka otettu sitten huomioon.

Amerikkalainen tapa merkitä ruokiin ja lisäravinteisiin ravintosisältö per serving on suorastaan ihana, verrattuna suomalaiseen tapaan merkitä kaikki per sata grammaa. Nyt esimerkiksi tiedän, että smoothieen laittamani teelusikallinen paikallista spirulinaa sisältää 15mg magnesiumia ja 5mg rautaa. Ei siis paljon mitään. A-vitamiinia lusikallisessa on kuitenkin kolminkertainen määrä Daily Valueen nähden. Nyt tämän tiedän, kun se niin helposti tuohon purkkiin merkitään, harvemmin kun tulee vaikka spirulinaa ihan sataa grammaa kiskottua.

Kävelytiet ovat täällä jollain lailla melkein tuntematon käsite – leveät kävelytiet löytyvät vain muutamasta paikasta ihan Konan keskustassa. Ei siis tule kuuloonkaan, että täällä asuessa lapset voisivat ikinä koskaan lähteä pyörällä kaverilleen kyläilemään. Ihan siihen ajotien laitaan ojan ja liikenteen väliin en viitsi näitä pikku polkijoita sijoittaa.

44924157_314274739365971_7095098665173254144_n

Meal Train on ollut mulle täällä ihan uusi tuttavuus. Kun ystäväpiiriin syntyy vauva, kaverit valmistavat ja toimittavat koko perheelle dinnerin vuorollaan vauvan ensimmäisen kahden viikon ajan. Mun paras Kona-ystäväni sai pienen pojan, neljännen lapsensa, juurikin perjantaina ja tänään oli meidän vuoro viedä porukalle syötävää. En mitään kovin ihmeellistä väsännyt: veimme jääkaappiin grillatun kanan ja salaatin. Mutta ajatelkaas, miten ihanaa on saada kotiin ruoka koko perheelle joka päivä siinä ensimmäisten toipumispäivien lomassa. Tosi ihanaa!

Eniten mua täällä kuitenkin puhuttelee sellainen yleinen huithapelius. Ketään ei tunnu haittaavan oikeasti oikein mikään. Valoissa ei saa tööttiä, jos vähän hidastelee, kukaan ei lähde mielenosoituksellisesti ohi liikenteessä, jos joutuu vähän kohdetta etsimään ja parkkeeratakin voi melkein minne vaan. Lasten kiukuttelut eivät herätä kenenkään huomiota eikä kukaan pyörittele silmiä, jos joku laittaa vähän erikoisemmassa paikassa pitkäkseen tai tanssiksi tai ilmaisee itseään jollain muulla, ei niin tilanteeseen sopivalla tavalla. Ahdistuin kesällä sääntö-Suomessa ihan kunnolla, enkä oikeasti kaipaa sitä puolta kotimaasta yhtään. Ja siis minähän olen kunnon sääntöjen noudattaja noin niin kuin yleisesti ottaen. Mutta jotkut hyvän maun rajat on Suomessa ylitetty jo kauan sitten ja toisten tekemiset ja tekemättä jättämiset kiinnostavat ihmisiä aivan liikaa ja liian syvästi. Tähän tietysti liittyy sitten toisten arvostelu, mikä myös tämän aloha-asenteen alla puuttuu täältä liki kokonaan.

45042919_2258572471051086_7129938052603969536_n

Kaikkea en täällä rakasta, kuten hiiriä ja centipedejä, kasikytlukulaista puhelimessa jonottamista ja pätkivää nettiä, mutta voiko silti jo tässä vaiheessa tietää, ettei ehkä ikinä halua asua enää missään muualla?

Uusi koti, sama meininki

Olemme asettuneet uuteen, korealaishenkisesti kalustettuun kotiimme ihan mukavasti. Eräs perheenjäsenistämme on tosin ollut kiukkuinen kuin ampiainen viimeisen kuukauden, mutta yritetään nähdä positiivista oman turhautumisen takaa: ainakaan enää ei tule raivareita, kuten viime kesänä. Sopeutuminen on tällä kierroksella ollut siis asteen verran helpompaa.

Tunnen täältä paljon perheitä, jotka ovat asuneet useammassa maassa viime aikoina tai ainakin viettävät osan vuotta aina jossain muualla päin maailmaa. Kuulemani mukaan näissä perheissä sopeutuminen on aina ihmeen helppoa ja lapset kulkevat vain tyytyväisinä perässä. Mietin, että mun pitäisi varmaan kirjoittaa joku kirja siitä, millaista sopeutuminen voi olla, jos sieltä temperamentista löytyy sellaisia piirteitä kuin hitaasti lämpiäminen tai korkea intensiivisyys. Eivät kaikkien reissaavien tai ulkomaille muuttaneiden perheiden lapset ole siihen mitenkään erityisesti ’luotuja’, vaikka tällaista narratiivia halutaankin joissain piireissä ylläpitää.

Oli miten oli, kyllä me kaikki ollaan oltu Konalla taas ihan iloisia ja tästä meidän kodista ollaan tykätty ja samalla välillä mietitty, miten kiva olisi taas joku päivä asua ihan omassa kodissa. Voisi olla vaikka ihan omat huonekalutkin taas, ajatella. Mutta on tämä nykyinen kuitenkin edeltäjäänsä valoisampi ja avarampi ja sitä myötä kivempi.

Asumme nykyään kolmen makuuhuoneen asunnossa tutun taloyhtiön H-talossa, joka oli jo viime vuonna mun mielestä sijaintinsa puolesta koko kahdeksan talon sarjan paras. Meidän talo on sarjansa viimeinen, metsän reunassa, ja tästä on esteetön näkymä merelle. Koska Kona on rakentunut Hualalai-vuoren rinteille, näkee melkein kaikkialta meren, mutta ei välttämättä aivan näin upeasti, kuten meiltä. Näkymä ulos onkin tämän asunnon paras ominaisuus.

Kalusteet ovat tummia ja koristeellisia. Korealaisia, kuten vuokranantajamme. Olohuoneen nahkasohva on tropiikkiin aivan käsittämätön valinta, mutta sentään sänky on hyvä. Napakalla patjalla saa kunnon unet ilman selkäkipuja ja makuuhuoneessa oleva ilmastointi pyörii kaiket yöt. Yhdysvaltain kalleimman sähkön takia pidämme päivisin päällä vain tuulettimia ja hikoilemme menemään.

41946268_413445172514229_1155134873053167616_n

41822511_1957305200992374_4808801691346403328_n

41948694_248854932488620_8473823380968046592_n

41876409_288551508406129_6152021518822932480_n

Muuten asunnon tyyli ja värimaailma on tuttu jo viime vuodesta. Olen kyllä ihan iloinen siitä, että tässä kodissa keittiö ei ole välittömästi ulko-oven vieressä, kuten täällä yleensä kodeissa tavataan rakentaa. Meidän ulko-ovelta aukeaa käytävän kautta näkymä merelle ja lastenhuoneet on käytävän molemmin puolin. Amerikkalaiseen tyyliin meidän makkarin kyljessä on sekä vaatehuone että iso, oma kylppäri. Olohuone ja ruokailutila ovat samaa tilaa tässä keittiön vierellä ja suurelle parvekkeelle pääsee kolmesta ovesta.

Esikoinen on lanseerannut iltarutiineihimme tähtienkatseluhetken. Täällä aurinko laskee tähän vuodenaikaan seitsemältä ja syvä pimeys laskeutuu nopeasti tämän jälkeen. Iltapuuhien lomassa menemme siis iltapalan jälkeen puolen kahdeksan korvilla aina parvekkeen kiikkustuoliin sylikkäin tuijottelemaan ulos. Kuuntelemme sirkkojen siritystä ja ihastelemme suureellisesti mustan taivaan täyttäneitä tähtiä. Näkymä on todellakin uskomaton. Tätä ennenhän olemme jo suureen ääneen ihailleet jokailtaisia auringonlaskuja. Naapurimme ovat niin onnekkaita.

41991913_1938021903170529_4899985711056289792_n
Love Boat.

Kuopuksen huoneessa ei ole kattotuuletinta. Asia on niin absurdi, ettei edes mennä nyt siihen. Niinpä lapset nukkuvat Esikoisen huoneessa, jossa on lähtökohtaisesti myös tosi huono ilmanvaihto. Katossa pyörii öisin yksi tuuletin ja lattialla kaksi sinne kannettua propellia ja silti huone on lämmin. Muuten asunnossa vaihtuu ilma hyvin ja koti on huomattavasti viileämpi kuin ilma ulkona. Onneksi.

Yksi kodin silmiinpistävä ominaisuus on sen kaikki ohjelappuset. Omistaja on kiinnittänyt jokaikiseen komeronoveen lapun, jossa pyytää avaamaan ja sulkemaan sen rauhallisesti. Hyvä se tietysti on, että muistuttaa, muutenhan voisimme alkaa paiskoa ovia aivan holtittomasti.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin! Tällaista täällä meillä nyt taas vuoden verran on. Kylään saa tulla, koska vaan! Konan kahvi on maailman parhaimpia!