Tropiikissa alkoi arki

Tällä kertaa emme ehtineet juurikaan lomailla Konalla, vaan hyppäsimme hurrikaaniviikonlopusta kylmiltään suoraan arkeen. Muutamat asiat ovat värittäneet tätä ensimmäistä arkiviikkoa ihan erityisesti:

1. Käveleminen helteessä

Tänä iltapäivänä olin kävellyt 10 000 askelta jo puoleen neljään mennessä. Kuopuksen päiväkoti on alamäkeen ja yksin mennessä noin kymmenen, ylämäkeen ja lasten kanssa tullessa noin kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan päässä kotoa. Sairaan kuuma on, tietenkin. Kaikki arkitouhut ovat kuitenkin edelleen sen verran lähellä kotia, että hulluna suomalaisena valitsen itsestäänselvänä vaihtoehtona auton sijaan kävelemisen. Olemme niitä harvoja kummallisia yksilöitä, jotka täällä ihan kuulkaa jalkaisin paikkoihin tarpovat ja aivan vapaaehtoisestikin vielä.

2. Jet lag

Tänään on viikko Havaijia takana ja viime yönä nukuttiin ekan kerran aamukuuteen. Ekana yönä nousimme viisivuotiaan kanssa kahdelta. Söimme kännykän valossa aamupalaa puoli kolmelta pimeän keittiön lattialla toisillemme kuiskien. Oma viehätyksensä se on aikaerosekoilussakin, tavallaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

3. Ihana tavallisuus

Kona tuntuu tutulta. Hyvällä tavalla tavalliselta, ja arki on alkanut ilman suurempia tunnekuohuja. Kerrankin.

4. Koulu alkoi

Puoliso lähti jo sunnuntaina, syntymäpäivänään, järjestön reissulle Kaakkois-Aasiaan, joten me aloitimme lasten koulupolun täällä maanantaiaamuna ihan keskenämme. Vanhasta tottumuksesta pyöräytin välipalaa ja lounasta mukaan molemmille siinä aamupuuhien yhteydessä. Jännä, että jopa kouluruokailumattomuuteen voi näin helposti tottua. Tai lähinnä siihen, että aamulla ennen kouluunlähtöä pilkkoo pilteille purkkeihin porkkanaa, kurkkua ja omenaa ja lämmittää pannulla makaronia ja täyttää vesipullot. Kuopusta itketti toisen päivän aamuna, kun ei kuulemma selviä elämästä ilman äitiä. Dramaattinen tyttäreni. En tiedä, mistä on piirteensä perinyt. Esikoinen sen sijaan, kaikille suurena yllätyksenä, solahti takaisin kouluun kuin ei olisi ikinä sieltä lähtenytkään.

5. Yhteisö

Kampuksella on yhtä leppoisaa kuin aina ennenkin. Huomasin uudestaan ensimmäisenä kouluaamuna, miten paljon mukavia ihmisiä täällä asuukaan ja miten kiva kaikkia oli kesän jälkeen taas nähdä. Useita halauksia, kuulumisia, kiitoksia edellisestä kouluvuodesta, tsemppejä tuleviin työkuvioihin. Sellaista amerikkalaista kohteliaisuutta, joka lämmittää sisuskaluja.

6. Työt

Lupauduin keväällä avustamaan koululla tunnin päivässä ensimmäiset kuusi viikkoa ennen muutaman opettajan saarelle saapumista. Olen ollut ihan yllättynyt, miten leppoisaa opettaminen tauon jälkeen taas olikaan. Tällä hetkellä selvittelen aikataulujani ja muita yksityiskohtia uusien työkuvioiden osalta. Kaikki vähän hakee vielä, kun uutta tehdään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

7. Koti

Saimme kotoisan kolmen makuuhuoneen vuokra-asunnon edellisen kotimme vierestä. Asunto on toisessa kerroksessa ja pysyy huomattavasti viileämpänä kuin edellinen. Tämä on ihana koti. Toki kalusteet nyt ovat taas mitä ovat, mutta tässä elämäntilanteessa ja vuoden viisumeilla valmiiksi kalustetussa kämpässä asuminen on ainoa järkevä ratkaisu. Täällä päin maailmaa kukaan harvemmin kalustaa kotinsa skandinaavisen hillitysti – asia, joka tullee kaikille suurena yllärinä.

8. Asioiden hoito

Ennen matkalle lähtöään puoliso hoiti kotiin taas netit ja systeemit pystyyn, kuten hänellä tapana on. Nettiyhteys maksaa täällä 62$ kuussa ja siihen kuului kaupantekijäisinä lankapuhelin. Siis lankapuhelin, kuten vuonna -88 tietysti kuuluukin. Mun kontolle jäi käydä hoitamassa meille sähkösopimus. Juuri kotipihalla toimistolle lähteissä (koska puhelimessa tai netissä asiaa ei tietenkään voi hoitaa) törmäsin sattumalta sähköyhtiön työntekijään, joka oli tulossa katkaisemaan asunnostamme sähköt edellisen asukkaan sopimuksen päätyttyä. Mainitsin, että olen juuri matkalla tekemään meille sopparia, johon hän, että onpa hyvä kun nähtiin, hän jättää sitten vaan sähköt päälle. Aloha! Toimistolla menin ensin tiskille, josta mut ohjattiin aulaan soittamaan asiakaspalveluun. Puhelimessa kerroin osoitteemme ja sain ohjeeksi odottaa aulassa. Siitä sitten joku tuli noutamaan passini ja otti siitä kopion. Toi passini takaisin ja sanoi että you’re all set. Ei nimiä alle mihinkään, ei oikeaa sopimusta, ei muita kysymyksiä. Aloha!

9. Auringonlaskut

Koska Kona on rakentunut Hualalai-vuoren juurelle, näkyy täältä melkein joka paikasta ja joka ikkunasta merelle. Meidän jokailtainen huvimme (sen jälkeen, kun iltakuuden nukahtamisista päästiin) on ollut taivaankannen vuolas ihainnointi. Olen vähän sitä mieltä, että luonnon ihmeellisyyteen ei voi koskaan tottua tai kyllästyä ja siksipä olenkin aivan erityisen fiiliksissä tästä kauneudesta. Sisäinen eräjormani on löytänyt Tyynellämerellä ihan uusia ulottuvuuksia.

Arki on alkanut täällä siis ihan mukavasti. Asiat toimivat hitaasti ja maksavat paljon. Ensimmäinen ruokalaskumme Costcon tiskillä melkein itketti ja sai kaiholla muistelemaan Lidlin hintatasoa. Kuitenkin mun sielu lepää täällä. Ainakin nyt, ainakin vielä. Toinen vuosi Konalla on alkanut huomattavasti pienemmillä kasvukivuilla kuin ensimmäinen.

Pitkä, kuuma kesä

Pääsin tuossa aiemmin kehuskelemaan, että olen vuoden aikana ehtinyt tottua lämpöön, mutta nyt on kyllä sanottava, ettei Havaijillakaan yleensä ihan tällaista ollut. Siellä normaalisti tuulee mereltä koko ajan, mikä helpottaa kaikkea. Starbucksissa on viimeistään niin kylmä, ettei teepaidassa tarkene sisällä pidempään istuskellakaan. Helsingin yllä on maannut välillä sellainen loputon 30-asteinen paikallaan seisova massa, joka on päässyt ystävällisesti liiskaamaan kaiken kansan alleen. Bussit ovat tukalia, virastot tunkkaisia, yöllä ei saa unta, sisällä on kuumempi kuin ulkona, harvassa paikassa on ilmastointi. Lapsetkin ovat olleet viime päivät hetkittäin ihan nuutuneita, nämä tottuneet helteessä asujat. On tässä ollut epämukavaa myös siksi, että tämä ei vaan ole oikein. Suomessa ei kuulu olla tällaista ja on pelottavaa ajatella, mihin ilmaston lämpeneminen vielä tätä maailmaa vie.

Täällä ollessa myös sielu on alkanut ihan huomaamattanikin kiertyä johonkin luonnolliseen vuodenkiertoon. Elokuussa pitäisi jo saada edes vähän pitkää hihaa päälle, alkusyksy on aina ollut yksiä lempivuodenaikojani. Konan vuoden aikana tätä ei tapahtunut; kun lämpö kuului asiaan, en alkanut odotella ilmojen viilenemistä. Nyt taas tuntuu siltä, etten todellakaan jaksaisi tätä koko vuotta. Siellä kaikki on myös rakennettu niin, että auringolta pääsee halutessaan helposti piiloon: melkein kaikilla rannoilla on katoksia, leikkipuistojen yllä valtavat päivänvarjot, grillipaikoilla suuret suojat. Jokaikinen kauppa ja kahvila on ilmastoitu viileäksi ja kodeissa pyörivät kaksimetriset kattotuulettimet. Ostimme oman rantateltan niille päiville, kun suuntasimme palmuttomille hiekkarannoille. Pidettävä valolta suojattuna.

Kesä on tuntunut pitkältä, kunnes yhtäkkiä tällä viikolla heräsin siihen, että kohtahan se on jo melkein ohi. Aiomme alkaa pakata ennen kuin viisumeista tulee vahvistus – jonnekin tästä liikutaan elokuun aikana joka tapauksessa. Ehkä jo muutaman viikon sisällä. Vielä pitäisi käydä rokotuksessa ja hammaslääkärissä, koululaisen kanssa terveystarkastuksessa sekä viisivuotiaan kanssa kampaajalla. Ihan ensimmäistä kertaa, äitinsä kun on tähän asti leikannut latvat siististi taloussaksilla. Eli ”siististi”. Mutta point being; tämän kaikenhan olisi voinut hoitaa myös heti kesän alussa alta pois, mutta eihän sitä nyt pystynyt. Jätimme sitten viimeisille viikoille.

Arvatkaa, kuinka paljon odotan, että voin kertoa täällä(kin), että olemme saaneet viisumit. Jos näin onnellisesti käy, lupaan otsikoida aiheen suurin kirjaimin.

Suomen paahde on kuin Havaijin talvi

Suomalaisina tiedämme, miten mukavalta joku onneton viisi astetta tuntuu aina pitkän talven jälkeen. Kroppa on tottunut talvikuukausien aikana pakkaseen ja kaikki yli plussan puolelle menevät päivät ovat suorastaan lämpimiä. Olo on kuin nurmille kirmaavilla vasikoilla, kun saa vihdoin heittää untsikan naulaan. Vaikka en itsekään olisi ihan uskonut, kroppa voi tottua samoin myös helteeseen.

Viime kesänä saimme shokkihoitona kokemuksen Havaijin kesästä. Lähdimme viileästä, sateisesta Suomen kesäsäästä tropiikkiin, emmekä pystyneet tekemään ensimmäiseen kuukauteen juuri mitään muuta kuin uimaan. Kuopus itki ja minä mietin pyörtyväni, kun eräänä pilvettömänä heinäkuun päivänä meidän piti selvitä yksi ylämäki kampuksen farmilta kotiin. Mittarissa näkyvät lukemat eivät loppujen lopuksi välttämättä edes ole se määrittävin tekijä siinä, miltä kuumuus iholla tuntuu, vaan ilman kosteus ja UV-säteily – Havaijilla iho palaa ilman suojaa karrelle valehtelematta vartissa. Aurinko tuntuu kärventävän ihoa rajusti samalla, kun kosteus saa paidan liimaantumaan ihoon kiinni. Asteita mittarissa ei kuitenkaan välttämättä ole sen enempää kuin Suomessa nyt. Koskaan ei mittari kohoa saarilla neljäänkymppiin.

uQhT+7u+RreoxqzOa5zS8w_thumb_440b

Lapsilla on nyt kotoisa olo. Molemmat ovat olleet iloisia, kun kotimaassa on yhtä lämmin kuin Konan kotona oli. Tosin sillä erotuksella, että meillä ei kellään ole yhtään liian kuuma edes keskipäivällä. Tämä kuivempi lämpö tuntuu helpolta ja lempeältä. Voin aivan iloisesti juoda varjossa kuumaa kahvia, ja keskipäivälläkin pystyisin juoksemaan lenkin. Jos noin muuten haluaisin.

Uutisissa on puhuttu trooppisesta kesästä, mutta siihen tämä kosteus ei kyllä riitä millään. Trooppinen lämpö vaatii välillä kärsivällisyyttä ja siihen tottumista, että aina on hiki. Ihan koko ajan. Pidemmät kävelymatkat vaativat yleensä pullollisen vettä ja pientä ponnistelua, ainakin minulta vielä. Tämä kesä juuri nyt on meidän näkökulmastamme aivan täydellinen: miellyttävä ja sopiva, monin tavoin kotoisa. Sellainen Havaijin talven tapainen.

Rusketuksesta emme kukaan perusta, mutta Konalla ihon ruskettumista oli vaikea välttää. Käytimme koko vuoden suojakerrointa 50 (tai 70), lisäsimme rannalla rasvaa vajaan 1,5 tunnin välein ja silti päivetyimme koko sakki ihan kunnolla. Satasen rasvalla ei varmaan tulisi väriä yhtään, mutta emme me kukaan Konalla palaneetkaan. Kerran mulla punoitti vähän hartiat ihan juuri ennen tänne lähtöä rantapäivän jälkeen, kun klassisesti rasvasin kaikki muut paitsi itseni toiseen kertaan. Toki ruskettuneena näyttää yleensä terveemmältä, mutta ihosyövän riski houkuttelee kyllä paljon vähemmän.

x57QfGrNQv2sKOHnBsroHg_thumb_440d

Tämä suomalaisittain kuuma kesä ei stressaa mieltä yhtään. En kertaakaan ole miettinyt, että juokohan lapset tarpeeksi tai mitenköhän niiden ihot kestää tätä aurinkoa; saimme ne kuitenkin pysymään hengissä kokonaisen vuoden tropiikissa. Tämä on helppoa siihen verrattuna.

Näin siis menivät kuumassa pilalle nämäkin hyvät pohjolan eskimot.