Kaikkeen tottuu, paitsi näihin

Me ollaan pian 1,5 vuotta ihmetelty tätä Perthin menoa ja tällä hetkellä jotkut aiemmin täysin vieraat asiat tuntuvat jo aivan normaaleilta – mutta eivät ihan kaikki. Tässäpä siis tulevan joulun kunniaksi mun Kaikkeen tottuun, paitsi näihin-listani asioista, joista osasta on tullut osa uutta normaalia ja osan kanssa vielä vähän totutellaan.

Kaikkeen tottuu

How are you going?

En muista koskaan ennen tänne muuttoa kuulleeni, että kuulumisia voi kysellä going-verbillä. Amerikassa kysymys kuuluu How are you doing? ja sillä sitä on meidän perhe mennyt tänne saakka. Paitsi nykyään, kun näköjään jo itsekin kyselen muiden menemisistä olemisen sijaan ihan luonnollisesti.

Ilmaisut heaps ja keen

Tänne muuttaessa ajattelin, etten ikinä tottuisi ilmaisemaan itseäni sanoilla heaps (paljon) ja keen (innokas), mutta eipä pitänyt tämäkään luulo paikkansa. Että I love you heaps vaan kaikki ystävälliset lukijani.

Morning ja Afternoon tea

Konalla välipala kulki kursailematta sanalla snack – täällä taas on aamupäivisin morning tea (teetä ei kuitenkaan välttämättä tarjoilla) ja iltapäivisin, arvasitte oikein, afternoon tea. Kouluissa iltapäivän terveellinen välipala kulkee nimellä Sip & Crunch. Kaikkia näitä nimityksiä käytän itsekin jo ihan tottuneesti.

Yleiset vessat ja vesipisteet

Tähän on ollut vähän liiankin helppo tottua täällä, yleisiä vessoja ja vesipisteitä on nimittäin kaikkialla. Konalla jouduimme kantamaan rannoille aina tonkallisia vettä, kun täällä taas pullot voi täyttää ihan missä vaan ja vessaankin pääsee. Yleensä ne ovat kaikki ihan siistejäkin vielä.

Tuplapeitto

Vielä reilu vuosi sitten vannoin, etten koskaan tule nukkumaan kenkään kanssa tuplapeiton alla, vaan että oma se on aina oltava. Mutta kun täällä on talvisin sisälläkin tosi kylmä ja tuplapeitto on lämpimämpi kuin oma ja ja ja..

Kylmä koti talvisin

Nyt männätalvella huomasin jo tykkääväni hyisestä sisäilmasta. Kerrokset, tossut, villasukat sun muut vermeet toivat jotenkin lämpöä sydänalaan. Nukuin myös älyttömän hyvin talven raikkaassa ilmassa, vallan kuin Suomen lokakuussa teltassa ikään. Siellä tuplapeiton alla.

..paitsi näihin

Kahvilat

En ole vieläkään täysin ottanut haltuun täkäläistä kahvilakulttuuria. Aussit uskovat, että täällä juodaan maailman parasta kahvia ja että kahvin tulee olla niin vahvaa, että siitä lähtee heikoimmilta taju. En aina muista googlaamatta vieläkään, mikä on esimerkiksi Long Mac ja mitä tarkoittaa Topped Up eli olen vielä pysynyt muutamissa varmoissa valinnoissa, mitä kahviin tulee. Useimmat kahvilat menevät myös usein aikaisin iltapäivästä kiinni, tyyliin kolmelta. Kuka ei muka halua kahvia koskaan neljän jälkeen? Tai teetä ja pullaa?

80-luvun aukioloajat

Suurimmat osat kaupoista menevät nekin kiinni aina tosi aikaisin ja ovat sunnuntaisin suljettuina. Kuin 80-luvulla ikään.

Perthiläiset liikenteessä

Siviilissä luultavasti ihan mukavan rennot yksilöt tuntuvat muuttuvan täällä ratissa kunnon raivopäiksi. Tilaa ei anneta eikä armoa, tööttiä ja sormimerkkejä käytetään ja puskureiden väliin jätetään tuskin nyrkin mentävää koloa. Ystäväni sanoin: you shouldn’t be a butt sniffer.

Kärpäset

Kärpäset ovat täällä aivan oma lajinsa. Niitä on kesäisin paljon ja ne tähtäävät aina suoraan silmiin, korviin tai suuhun. Veikkaan, että ovat kuumuudesta niin nestehukkaisia, että hyökkäävät siksi suoraan lähteelle.

Toilet vs. Bathroom

Yhdysvalloissa vessoista käytetään ilmaisuja bathroom tai restroom. Totuin bathroomin käyttöön niin, että täällä käytettävä toilet tuntuu edelleen mun korvaan tosi oudolta. Mulle se kuulostaa aina siltä, että ihmiset hakevat vessatilojen sijaan pelkkää vessanpönttöä.

Chips, boot, jumper

Ranskikset tilataan täällä Chips to take-away, ei Fries to go. En meinaa edelleenkään saada sanottua chips silloin, kun tarkoitan ranskanperunoita. Chipsit kun ovat mulle sipsejä. Mun kaverit täällä sanovat chippies, kun tarjoilevat sipsejä (sipsuja?), yksi tosin sanoo uskollisesti crisps. Mutta se onkin englantilainen. Auton takakontti on boot eikä trunk ja huppari on jumper eikä sweater. Täällä siis puhutaan eri kieltä kuin mitä mä olen oppinut puhumaan ja paikallisten aksentti on toisinaan myös niin laiskanpyöreää, että ymmärrä siitä pahimmillaan vain noin kolmasosan.

Palaan näihin listoihin uudestaan ensi vuonna! Ehkä sitten aika on jo tehnyt tehtävänsä ja olen päässyt sisään näihinkin kummallisuuksiin. Lämpimään jouluun olen muuten tottunut jo niissä määrin, ettei se päässyt edes ylimmälle listalle. Että ei muuta kuin G’day Mate ja Happy Holidays!

Blessed Are the Flexible

Kas näin sain taas tämän hiljalleen omaa eloaan elävän blogin hetkeksi ääneen. Olen täällä elänyt, kaikki on tuntunut yllättävän tavalliselta aina tuon tuosta ja silti on vielä aivan kamalasti edessä, että voin sanoa olevani täysin muuttanut tänne. Sydän tekee vielä osittain tuloaan, aika hidas on liikkeissään näköjään.

Yksi kavereistani muuttaa lähiviikkoina Konalta Oahulle. Ei kovin kauaksi lähtöpisteestä, mutta tarpeeksi kauaksi kuitenkin. Lupasi laitella mulle viestiä ja kysellä neuvoja uuden edessä. Useimmiten kylläkin tuntuu, ettei mulla ole kellekään muuttajalle mitään neuvoja antaa. Ei mitään muuta kuin se, että sumusta täytyy vaan painaa läpi ja oppia sietämään omaa ahdistusta, pelkoja, yksinäisyyttä ja epäilyksiä. Mä rakastan hyviä lainauksia ja just eilen satuin kuulemaan yhden, josta otin nyt kiinni: blessed are the flexible. Mulla ei ole mitään pitkää uraa muuttajana (ja toivottavasti ei tulekaan), mutta sen kyllä jo tiedän, että mitä enemmän oma mieli pystyy uusissa tilanteissa joustamaan, sitä paremmin lopulta kaaoksesta selviää. Jos omat odotukset ovat vain tietynlaiset ja toiveet tiukat, voi olla vaikeaa olla oikein koskaan tyytyväinen mihinkään. En sanoisi, että omaa rimaa on pakko muutoissa alentaa, mutta sen sanoisin, että riman sijaan voi ennemminkin ajatella jotain kuminauhaa. Sitä voi venyttää ja repiä samaan tapaan kuin mitä sopeutuminen tekee omille sisuskaluille, jos nyt sallitte tällaisen rehellisen kuvauksen muuttamisen joistakin mahdollisista sivuoireista.

Tässä eräs kolumbialainen yrittää ottaa hyvää kuvaa yhdestä suomalaisesta.

Perthissäkin, kuten varmaan aivan kaikkialla, ovat mielenterveysongelmat räjähtäneet tänä vuonna aivan käsiin. Jatkan perjantaina taas kotikäyntejä ja huomenna aloitan kertaviikkoisessa vähävaraisten ruokailussa Community Counsellorina. Tämän liikaa omassa päässä vietetyn korona-ajan jälkeen tuntuu taas hyvältä päästä tekemään kunnolla töitä ja keskittymään aivan eri kaliiberin asioihin kuin mistä itse olen keksinyt tässä murehtia.

Sellaista olen kyllä tässä ihan näin oman navan kaivelun hengessä kertaillut, että viimeisen kolmen vuoden aikana meillä on ollut yksinkertaisesti aivan liikaa muutoksia. Vapaaehtoisia muutoksia toki ja sellaisia, jotka koimme, että haluamme ottaa, mutta ei sekään yksin kaikkea ratkaise. Niin eilistä päivää saisi mun mielestä olla jo sellainen mitäs lähdit-ajattelu, joka kieltää kaikki tunnekokemukset sen ympäriltä, minkä on itse itselleen valinnut. Me valitsimme näin ja silti on ollut vaikeaa välillä. Kaikenlaisia tunteita on tässä noussut eikä pelkästään valoisia, eikä me silti muutettaisi valinnoistamme ainoatakaan. Sellaista voi olla elämä. Blogiani alusta asti lukeneet tietävätkin kaikki kommelluksemme, mutta ihan näin muistin virkistykseksi voidaan yhdessä ottaa pieni kertaus: kesäkuussa 2017 olimme juuri saaneet pakettiin talomme, jonka olimme aiemmin siinä keväällä myyneet ja muutimme silloin Havaijille vuoden viisumilla. Kesäkuussa 2018 pakkasimme Konalla kaiken omaisuutemme uudestaan laatikoihin, laitoimme laatikot varastoon ja lähdimme Suomeen uusimaan viisumeitamme. Palasimme Konalle uuteen asuntoon elokuussa 2018, jälleen vuoden viisumeilla. Viime vuoden keväällä siirtomme Australiaan alkoi näyttää todennäköiseltä ja päätimme tarttua mahdollisuuteen – ja pakkasimme jälleen omaisuutemme laatikoihin ja muutimme Konalta kesäkuussa 2019. Toki menimme Perthiin Manilan kautta, jossa vietimme siinä välissä kuukauden. Ja tämän ekan Australian vuoden aikana olemme ehtineet käydä sekä Suomessa että Myanmarissa ja elää tätä kummallista koronavuotta ja kotikoulua ja uutta koulua ja uusia ihmisiä ja töitä ja mitä lie. Ei mitään järkeä missään.

Niinpä olen tässä vuoden 2020 heinäkuun lopussa hirveän kiitollinen siitä, ettei meidän tarvinnut muuttaa minnekään tämän vuoden kesäkuussa. Tämän enempää en kestäisi muutoksia ehkä, en ainakaan nyt hetkeen, ihan sama, miten joustavalla mielellä eteenpäin puskisinkin. Nyt haluan tehdä tänne kodin. Ihan vaan olla ja hengittää. En haluaisi muuttaa minnekään ensi kesäkuussa, enkä kesäkuussa sen jälkeen. Paluumuuttaa emme ole halunneet pienintäkään hitusta missään vaiheessa, enkä usko sen muuttuvan seuraavien vuosien aikana mihinkään. Outo sanoa näin, mutta tänne me varmaan kuulumme. Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia. Olkoon Australia nyt jonkinlainen päätepiste, ainakin joksikin aikaa. Saa tulla vettä ikkunoista sisään ja jäätyä varpaat talvisin ja ottaa aikaa saada ystäviä ja oppia kunnolla ajamaan tien vasemmalla puolella ja olla ymmärtämättä vahvaa aussiaksenttia. Viisumit ovat voimassa vielä muutaman vuoden ja jos se meistä on kiinni, soisivat saavan jatkoa vielä senkin jälkeen vähintään samanlaisen satsin, ellei pidemmäksikin aikaa. Ristissä ovat sekä sormet että varpaat.

Uuden harrastuksen kautta juuria maahan

Ai kamala. Mä luulin, että pari viikkoa sitten kävin viimeeksi kirjoittelemassa ja nyt huomasin, että edellisestä onkin näköjään jo melkein neljä viikkoa kulunut. Mulla ei ole tuntunut olevan yhtään mitään kerrottavaa meidän viimeaikaisista kuvioista. Mä en oikeastaan juurikaan halua ottaa kantaa päivänpolttaviin täällä blogissa, tämä ei ole mulle sellainen areena ollenkaan, mutta näin sitten voi käydä, kun ei ole tästä omasta elämästäkään juuri mitään uutta mainittavaa. Sellaista kyllä tulin tällä kertaa kertomaan, että me löydettiin vihdoin ihan huippuhyvä harrastus Esikoiselle (ja varmasti ihan kelpo myös Kuopukselle) ja mä toivon, että tiistaina alkavat treenit toisivat molemmille uusia kavereita ja vähän lisää kuulumisen tunnetta meille kaikille.

Soittotuntien lisäksi (jotka muuten tapahtuvat kouluaikana, mikä on ollut ihan huippu homma) me ei olla oikein keksitty mitään liikunnallista harrastusta kummallekaan vielä tähän mennessä. Esikoinen ei ole koskaan ollut niin sanotusti joukkueurheilutyyppiä (toisin kuin isänsä), vaan mieluummin vaan skeittaa, ui, hyppii ja kiipeilee, minkä ehtii. Se on sellainen pienikokoinen ja ketterä kaveri, jolle ollaan tässä sivussa aina välillä mietitty jotain kivaa yksilölajia, mutta ei oikein ole mikään napsahtanut kohdilleen ennen tätä. Sitten me löydettiin Bounce ja siellä tarjottava parkour- ja voimisteluopetus. Mun muutamatkin kaverit parkouraa eli laji on kyllä tuttu, mutta mä en ollut ikinä ajatellut, että joku voisi olla tässäkin lajissa jotenkin luontaisesti lahjakas. Nyt on pakko kyllä sanoa, että jos aidoille kiipeily ja korkeidenkin esteiden yli hyppiminen nähdään omana urheilulajinaan, jossa jonkinlainen lahjakkuus jeesaa alkuun, niin sitä meidän 9-vuotiaalta löytyy kyllä enemmän kuin montaa muuta asiaa. Kuopus taas on aina ollut sellainen tasaisen varma vähän niin kuin kaikessa. Jokin aika sitten yllätti kiipeämällä muutamassa hetkessä nelimetrisen tolpan päähän ja pääsi sieltä vielä ihan nätisti alaskin. Että sikäli aika pelottomia ja varmaan vähän rämäpäisiäkin ovat molemmat omilla tavoillaan näissä kiipeilyhommissa.

Me ollaan muutamia kertoja käyty lasten kanssa vapaalla vuorolla tuolla Bouncessa ja oltu jotenkin ihmeissään, miten hyvä henkilökunta siellä on. Lipun hintaan kuuluu se, että lapset voi laskea touhuamaan alueelle keskenään ja itse istuskella kahvilassa samalla, kun ystävällinen henkilökunta huolehtii turvallisuudesta, jonoista ja hyvästä meiningistä. Esikoinen aloittaa ensi viikolla Bouncen Ninja Squadissa, jossa yhdistellään parkouria, tramppatemppuja ja perus voimistelutekniikkaa eli kaikkea, mitä nyt tuollainen oman elämänsä ninja urheilulta saattaa edes toivoa. Kuopus liittyy Flight Squadiin, joka keskittyy voimisteluun ja tramppatemppuihin. Ihan tajuttoman hyvä. Squadilaiset pääsevät myös viikolla ilmaiseksi tiluksille niin usein, kun jaksavat sinne mennä. Tai no, tässä kohtaa todellisuus tulee kyllä olemaan se, että tiluksille mennään niin usein, kun eräät jaksavat sinne ja takaisin koulun jälkeen ajaa.

Mä odotan ja toivon kovasti, että harrastusryhmiin liittyminen auttaa lapsia osaltaan juurtumaan tänne Perthiin. Juurtua täytyy nimittäin siitäkin huolimatta, ettei vielä tiedetä, kuinka kauan täällä tullaan olemaan. Elämää ei voi elää jossain puolittain ja osittain toisaalla, vaan jotenkin se vaan on sukellettava sinne, missä milloinkin on. Tämä ihmeellinen korona-aika ei todellakaan ole auttanut lapsiakaan sopeutumaan, päinvastoin, vaan edelleenkin vuoden jälkeen kaipuu Konalle lainehtii puheissa ja tulee ulos muisteloina tasaisen varmasti. Mä en ole tämän ekan vuoden aikana pystynyt edes ajattelemaan mitään harrastusasioita – ja toisaalta, eihän tänä vuonna ole missään mitään vielä tapahtunutkaan ennen tätä. Puoliso taas on liittynyt paikallisiin urheilujengeihin välittömästi muuttojemme jälkeen sekä täällä että Konalla. Siipalle sopeutuminen uusiin kuvioihin on molemmilla kerroilla suorastaan vaatinut lätkää ja rullakiekkoa ja sieltä saatuja joukkuekavereita. Mä meinasin, että nyt kun saadaan tämä harrastusputki muullakin perheellä auki, aloittaisin itse tuossa naapurissa kuntonyrkkeilyn. Se olisi ainakin jotain erilaista musiikin ja tanssin harrastamisen jälkeen ja vaikuttaa just sopivan aggressiiviselta tähän elämänvaiheeseen.

View this post on Instagram

Son of a ninja. #jump

A post shared by Anu (@anu.mtr) on

Koulu oli yksi iso osa lasten sopeutumispalapelissä ja nyt laitan toivoni näihin viikottaisiin treeneihin. Kaikki toistot auttavat rytmittämään elämää ja siihen kuuluvia ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia. Me tullaan viettämään tämän vuoden tulevat tiistait tramppojen keskellä ja hikisukkien hentoisessa tuoksussa – ainakin toivottavasti. Kukapa tästä maailmasta mitään tietää, mutta olo on silti toiveikas.