Pikapaniikki

Viime viikonloppuna upposin kerran ja nopeasti sellaiseen paniikkiin, jollaista en ole aiemmin koskaan kokenut. Ensimmäistä kertaa elämässäni luulin hetken, että toiselle lapsistani on oikeasti käynyt jotain, kun emme löytäneet häntä ulkoa noin kymmeneen minuuttiin. Asiat saivat yllättävän äkkiä mussa aivan massiivisen tunnereaktion, jota on vähän vaikea nyt jälkeenpäin itsekään ihan ymmärtää.

Taustalle pitää vähän kertoa, millaisessa kaupunginosassa ja kulttuurissa me tällä hetkellä asutaan. Meille kerrottiin heti meidän tänne muutettuamme, että Australiassa on laitonta jättää alle 12-vuotias yksin kotiin tai antaa kulkea esimerkiksi kävellen yksin kouluun. Lapsia ei juuri katukuvassa itsekseen näykään, vaan alakoululaiset kulkevat täällä aina aikuisen kanssa. Tarkistin nämä säädökset tosin vasta vähän aika sitten ja tällainen laki on asetettu vain yhteen tämän valtavan maan osavaltioon. Länsi-Australiassa ei virallisia ikärajoja ole, vaan päätökset pohjaavat aikuisen vastuuseen ja harkintaan, kuten Suomessakin. Kulttuuri on silti aivan toinen täällä kuin lintukotoisemmassa kotimaassa ja vasta yläkouluikäisiä näkee omissa porukoissaan ilman aikuisia. Lapsilla oli Suomessa kolme vuotta sitten suurempi reviiri ulkomaailmassa kuin täällä tänä päivänä. Sellaista elämä usein maailmalla vaan on, täällä aidattujen koulunpihojen ja lukollisten muurein suojeltujen kotitalojen valtakunnissa. Meidän lähiömme on kävelymatkan päässä miljoonakaupunki Perthin keskustasta ja vaikka tämä onkin yleisesti ottaen aika rauhallinen ja turvallinen paikka asua, liikuskelee meidän kujillamme useinkin vähän hämärää porukkaa. Huumeet ja kodittomuus ovat ongelmia täälläkin ja näkyvät myös täällä East Perthissä. Meidän kodin ohi kuljetaan keskustaa kohti sekavissa merkeissä vähintään viikottain.

29435F75-4F0A-4101-ACFD-8E06B1BC8106

Meidän tämänhetkinen kotimme on kujalla, josta on muutaman kymmenen metrin matka läheiseen leikkipuistoon. Sinne ei ole nyt menemistä, joten lapset ovat tehneet itselleen leikkipaikan asfaltista. Kotimme edessä parivaljakko skeittailee, skuuttailee ja heittelee palloa yleensä tuntikausia joka päivä. Viime sunnuntaina puoliltapäivin Esikoinen juoksi yhtäkkiä hädissään sisään ja sanoi, ettei löytänyt siskoaan enää mistään. Tytöllä oli ollut skuutti ja Esikoisella skeitti ja molemmat olivat treenanneet temppujaan siihen saakka, kunnes Kuopus oli yhtäkkiä kadonnut isoveljeltään näköpiiristä. Ryntäsin saman tien itkuisen pojan kanssa pihalle ja juoksimme kolmeen eri suuntaan huutaen tytön nimeä niin lujaa kuin keuhkoista lähti. Ei ketään missään. Juoksin sisälle hakemaan puolisoa mukaan, joka säntäsi vielä neljänteen suuntaan lasta etsimään. Oli pyytänyt matkalla naapureita ja vieraita ohikulkijoita apuun sanoen, että nyt on pieni, vaalea seitsemänvuotias kadonnut jonnekin. Ihmiset olivat auttaneet välittömästi. Mulla nousi paniikki päälle varmasti alle minuutissa. Laitoin heti päässäni asiat siihen järjestykseen, että jotain kamalaa on täytynyt tapahtua, koska Kuopus ei koskaan lähde itsekseen karkuteille, ei edes uteliaisuuksissaan seikkailemaan minnekään, vaikka ei luonteeltaan mitenkään arka tai pelokas olekaan. Ei ole lähtenyt edes silloin, kun on kiukuspäissään uhannut muuttaa pois kotoa. Silloinkin karkumatkat ovat pysähtyneet eteiseen, koska kenkiä on ollut typerää laittaa jalkaan vihaisena.

Juoksin itkien ympäri korttelia. Esikoinen ryntäili itään ja länteen kyyneleet silmissä mun vierellä, etsi roskisten takaa, autojen takaa, puskien takaa. Tiesin, ettei Kuopus pysyisi piilossa, jos piiloon olisi jossain älynväläyksessään mennyt, jos olisi kuullut meidän hätääntyneet huutomme. Pelkäsin välittömästi pahinta. Näin, miten ihmisiä juoksi ja pyöräili talomme takaa lasta etsien ja paniikkini yltyi. Kuopus oli hävinnyt aavekaupunkiin kuin tuhka tuuleen.

Ja sitten yhtäkkiä, noin kolmensadan metrin päästä kotoa, löysin tytön yhden tyhjillään olevan teollisuusrakennuksen takaa. Siellä se oli aivan onnellisena ja puhui muurin yli koulukaverilleen. Mulla ei ollut välähtänyt siis kertaakaan, että tytöt ovat mitenkään vielä oikeasti sillä tavalla ystäviä, että Kuopus voisi ikinä milloinkaan suunnata heidän kotinsa lähettyville tekemään yhtään mitään.

12BBD9FF-D1DD-4B88-9144-7BAB8D045EF6

Kuopus näki naamastani heti, että nyt ei pidä paljoa kysymyksiä kysellä. Lähti perässäni välittömästi sanaakaan sanomatta kotiin ja hiljaa seurasi mua ja veljeään, kun me jokseenkin epäuskoisina kävelimme kolmistaan pitkin tyhjää kotikatua. Laitoin puolisolle viestiä, että Kuopus oli löytynyt. Hätä ei silti meinannut laskea mulla heti mihinkään, vaan kyyneleet valuivat vielä hyvän aikaa siitä, kun olimme kaikki taas yhdessä olkkarissa.

Kotona kävimme päivän mittaan keskusteluja rajoista, luvan kysymisestä, siitä, miten nykyisessä kotikaupungissa ollaan ja miksi ja kuinka paljon muut pelästyvät, jos eivät tiedä, missä kaikki ovat. Lähellä kotiamme oleva highway ja sieltä tuleva, jatkuva meteli oli ilmeisesti blokannut kaikki huutomme, eikä Kuopus ollut kuullut kertaakaan, että olimme häntä etsineet. Tytölle koko episodi tuli täytenä yllätyksenä ja koko kuva rakentui lapselle vasta meidän kertoman perusteella. 9-vuotias osoitti taas ihanaa empatiaa, kun tuli mua silittelemään jossain vaiheessa ja sanoi, ettei enää äiti tarvii itkeä, Kuopus löytyi jo.

Jälkeenpäin on vaikea sanoa, mitä koko absurdista tilanteesta ajattelen. Kukaan muu ei voisi ikinä saada mua vastaavaan paniikkitilaan kuin mun omat lapset ja pelko siitä, että heille on käynyt jotain. Näköjään siihen ei tämän kummempia tarvita kuin pieni hetki, jolloin luulen jommankumman olevan jossain missä lie ja paniikkinappula on pohjassa, vaikka en muuten sen kummempaa pelkoa elämästä tunnustakaan tuntevani. Kovasti tämä tilanne muhun osui, vaikka ei näin kerrottuna ja viikon jälkeen mitenkään kamalan järkyttävältä kuulostakaan.

Tätä yhtä turbulenssia lukuun ottamatta meille kuuluu muuten oikein hyvää.

 

Kaiken maailman lounaslaatikot

Kun ekan kerran jouduin reilu kaksi ja puoli vuotta sitten tilanteeseen, että piti alkaa eväs- ja lounaslaatikoita pakkailemaan, sanoin, että meillähän lapset syövät lämpimän ruuan lounaalla. Ja söivätkin, tähän saakka: Esikoinen ruokaili aina mun kanssa Konan kampuksen ruokalassa ja Kuopus söi autuaan tyytyväisenä kaiken, minkä hänelle pakkasin. No, se oli silloin. Nyt nimittäin en ole lämpimästä lounaasta enää ollenkaan niin tarkka, koska donitsien ja suolakalojen luvatuissa eväskolkissa on silmä alkanut tottua kevyempään lounasruokailuun.

6E8CA2FD-4986-4154-9A15-61A3D1CE2F5F

94183EAD-44DC-4AAB-829A-B653A78B67A2
Pakkasin vielä ensimmäisenä tämän vuoden koulupäivänä toiveikkaana lämmintäkin ruokaa mukaan, joka sitten tuli molemmilta koskemattomana takaisin kotiin. Ei voinut syödä, koska olisi ollu koko koulun ainoa, joilla oli ruokaa mukana. Ja koska minä luistan nykyään kaikista entisistä periaatteistani sen minkä ehdin, en edes aloittanut keskustelua aiheesta. Laitetaan sitten jotain muuta.

Niinpä lasten ruokailurytmi on nyt muodostunut sellaiseksi, että he syövät lämpimän ruuan (tai vähintään jotkut kananmunavoileivät) heti koulusta tultuaan iltapäivällä ja toisen ruuan puolen kuuden aikaan illalla. Kouluun pakkaan aamukympiksi evästä ja puoli yhdeksi lounasta molemmille yhteen omaan, kylmään lounasboksiin.

Lounaslaatikko sujautetaan pieneen kahvalliseen kylmälaukkuun, jonka taskuun menee pieni thermal ice-pussukka. Ostin tämän settinä, niin menee kerrankin kaikki osat sulavasti yhteen – toisin kuin ennen. Koulun jälkeen kylmäpussi pitää lounaslaatikon huuhtelun yhteydessä muistaa laittaa pakkaseen aamua varten, jolloin aina laatikot taas täytän. Tämä ruljanssi vie aamuista noin 20 minuuttia ja iltapäivistä muutaman. Vaikka Suomen päiväkoti- ja kouluruokailuun tottuneella minulla menikin aikaa saada aamut skulaamaan tämän ennen ylimääräiseltä tuntuvan ohjelman kanssa, ei se nykyään juuri miltään enää tunnu. Menee siinä sivussa.

B5793D7E-FDD2-45F6-A890-DD1AF02DAD95

Konalla ja täällä meidän nykyisessä Aussi-koulussa suurin osa lapsista syö kohtuullisen epäterveellisesti, jos ihan rehellisiä ollaan. Tai no, en ole käynyt nykyisessä koulussa lasten lounaita nuuhkimassa, uskon vain kuulopuheita, mutta kuulostaa samalta kuin mitä Konalla näin: sipsejä, sokerimehuja, donitseja tai koulun kanttiinista pizzaa, hodareita ja hampurilaisia. Mä en mitenkään osaa pakata mitään täydellisen terveellisiä annoksia itsekään, siis sellaisia, jotka ei sitten tulisi bumerangina laatikoissa takaisin, mutta en ole vielä luopunut siitä suomalaisesta ajatuksesta, että silloin kun syödään, niin syödään mahdollisimman hyvin ja vältetään turhia, tyhjiä välipaloja. Ei nämä meidänkään eväät mitään ruokapyramidin parhaimmistoa ole, mutta näillä mennään nyt.

Tällä hetkellä meidän koululaisille maistuu parhaiten setti, jossa on yksi juustovoileipä, omena, viinirypäleitä, myslipatukka ja kurkkua, porkkanaa ja/tai paprikaa paloiteltuna. Ystävämme leipoi meille viime viikolla myös 38 kappaletta suomalaisia korvapuusteja eli nyt menee myös yksi sellainen jälkkäriksi laatikkoon niin kauan kuin niitä riittää. Joskus keitettyä kananmunaa, riisikakkuja, toinen leipäpala, nachoja, mandariinia ja niin edelleen. Hyvin ovat tietääkseni tällä pärjänneet, varsinkin kun syövät ennen ja jälkeen koulun riittävästi.

Ajattelin, että voisi olla aika heittää taas kanssabloggaajille haastetta ja teen sen nyt näiden lounaslaatikoiden ympärille. Mitä te yleensä pakkaatte lapsillenne kouluun mukaan? Mitä koululaiset yleisesti ottaen asuinmaissanne syövät? Vinkkaa tekstistäsi mulle, niin liitän sen tämän postauksen loppuun!

 

Petran postaus: Turkkilainen ruokakulttuuri – Minne olet matkalla?

Muusan postaus USA:sta: Sanoja lounaasta ja vähän suomenkielestäkin

Heidin postaus: Kouluruokailu Italiassa

Kaksi asiaa

Sain yhtäkkiä tähän otsikkoon inspiraation vuosien takaa. Muistan edelleen elävästi, kun mun ensimmäinen, eläväinen luokkani halusi aina ihan kamalasti jutustella (tunne oli toki molemminpuolinen) ja usein sieltä sitten sopivissa ja sopimattomissa hetkissä viittasivat ja ilmoittivat heti kärkeen haluavansa kertoa kaksi asiaa. Näin minäkin teen nyt: hyvät ystävät, kaksi asiaa.

Ekana ajattelin vielä tänne bloginkin puolelle päivitellä ajan kulumista, kuten meillä keski-ikäistyvillä on tapana. En nimittäin voi mitenkään ymmärtää, että tässä kuussa tulee täyteen 25 vuotta siitä, kun minä ja puoliso teineinä tutustuttiin. Toki seiskaluokasta on koko elämä aikaa, mutta samalla koen edelleen olevani itse 25, joten eihän mulla voi olla sellaista puolisoa, jonka kanssa olen alkanut kirjoitella paperikirjeitä vuonna -95. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että mun yläasteaikaisesta ystävästä on tullut mulle tämän elämän ajaksi puoliso, joka on edelleen ja aina myös mun erinomaisen hyvä ystävä.

7E64B525-B6D1-4557-AAFF-CA75B2DF9093
Toinen asia: ajoin Ausseissa ekan kerran autoa eilen! Kun olimme täällä viime vuoden lopulla elokuun ja marraskuun välisen ajan, mun muutosta väsyneet aivoni eivät kyenneet ymmärtämään vasemmanpuoleista liikennettä mitenkään, joten en uskaltanut hypätä rattiin. Nyt se ei enää tuntunut ollenkaan niin kamalalta, joten raksit seinään: ajoin eilen ensi kerran autoa, jossa on ratti oikealla, vasemmanpuoleisessa liikenteessä, miljoonakaupungissa. Puristin rattia rystyset valkoisina vain ensimmäisen ajon ajan, toisella kertaa kuuntelin jo vapautuneempana Bruno Marsia. Olen aivan sankari.

Tässä nämä mun kaksi asiaa! Kiitos!