Hyvää joulua Australiasta

Vanhempani eivät päässeet, kuten arvaatte tiedätte, tänne Perthiin viettämään meidän kanssa joulua tällä kertaa. Vuokrasimme siis kuuden aikuisen (jotka myös jäivät ilman perheitään) ja neljän lapsen voimin pari mökkiä Yallingup Forest Resortista, muutama tunti meiltä etelään.

Olen miettinyt sanaa joulufiilis ja sitä ajatusta, että tuntuuko vai ei tunnu joululta. Rakastan kyllä joitakin perinteitä, mutta eivät nekään joka vuosi aina samalta tunnu. Tänä jouluna ollaan oltu rannalla, syöty lohta ja vaahtokarkkeja, uitu uima-altaassa ja kuunneltu pusikon ääniä. Mökin alla makoili aatonaattona kaksi kengurua ja yöllä on niin mustaa, ettei eteensä näe. Ei tämä samalta ole tuntunut kuin pimeässä vuodenajassa porkkanalaatikon syöminen, mutta meillä on ollut kyllä tosi hauskaa porukalla ja sehän se on tärkeintä.

Siitä mä olen onnellinen, että Konan-ystäviemme surullisten hyvästelyjen jälkeen olemme saaneet ystäviksi tämän perheen. Kuiva englantilainen huumori on ihan mahtavaa ja saksalainen suoruus tuttua. Ihmisiä ei tietenkään voi korvata, eikä kukaan sellaista yritäkään, mutta on ihanaa, että nyt meillä on tärkeitä ihmisiä jo kolmessa maassa. Se on rikkaus, vaikka toisaalta tarkoittaakin sitä, ettemme voi enää ikinä asua missään, missä emme kaipaisi toisaalle – tai lähinnä ihmisiä toisaalta. Onneksi emme ole kovia ikävöimään noin niin kuin tyyppeinä. Lyhyet ikävän aallot kestää helpommin kuin koko ajan jäytävän kaipuun.

Hyvää joulua siis meiltä täältä ekasta Australian joulusta! Tästä vuodesta voisi sanoa paljon, mutta tällä kertaa jätän muistelot myöhemmälle. Sen kyllä sanon, että olet selvinnyt tänne asti, vuosi 2020 on melkein ohi! Olkoon tuleva vuosi edeltäjäänsä huomattavasti parempi. Kiitos, että olette kulkeneet tarinoissa mukana, monet sieltä ihan ensimmäisestä Helsingistä kirjoitetusta jutusta saakka, juuri ennen kuin muutimme Konalle. Tästä jatketaan.

Kodin metsästystä Länsi-Australiassa

Kiitos kaikista viesteistä, joita saimme edelliseen postaukseeni etenkin Facebookin puolella. Olimme juuri viikon reissussa valtavan osavaltiomme eteläreunoilla ja australialainen maaseutu, sen ystävälliset ihmiset ja lukemattomat lampaat tekivät päälle tosi hyvää. Myös hengitykselle: puolison jo ikävästi vinkuneet keuhkot palautuivat parissa päivässä normaaleiksi eikä Esikoisenkaan niistänyt nenäänsä reissussa kertaakaan. Nyt meillä on kolmisen viikkoa aikaa etsiä uusi koti ennen kuin muutamme perjantaina 30.10.

Olen nyt jo saanut muuttosuruni pakettiin ja olen aivan täysin valmis tästä lähtemään. Syy on lopulta yksinkertainen. Kun reilu vuosi sitten muutimme Perthiin koskaan käymättä Australiassa aiemmin tai näkemättä asunnostamme edes kuvia etukäteen, olimme tästä suloisesta kodista ainoastaan positiivisesti yllätyneitä. Ihana koti tämä on ollutkin, mutta olemme myös tässä vuoden aikana oppineet tuntemaan paremmin näitä Perthin monia lähiöitä ja alueita, jotka meidän kotia ympäröivät. Meillä on nykyään jo käsitys siitä, millaista elämä saattaisi olla vaikka Maylandsissa, Mount Lawleyssa, Comossa tai West Perthissä. On ollut jotenkin kiva huomata, miten vielä vuosi sitten täysin vieras kaupunki on alkanut tuntua tutummalta ja olemme saaneet muodostettua mielipiteitä sen eri osista. Meiltä on varastettu tästä meidän pihalta jo kahdesti polkupyörä, toinen samana päivänä, kun julkaisin edellisen tekstini tänne blogiin. Joku oli saanut ulkopuolelta avattua korkean porttimme hakalukon, tullut sisäpihallemme, vienyt puolison pyörän ja jättänyt portin sepposen selälleen. Ihme, ettei ollut muuta pihalta lähtenyt. Jos nyt etsisimme nykyisillä tiedoillamme perheellemme kotia, emme sisätilojen suloisuudesta huolimatta ottaisi tätä, sillä alue ei muuten houkuttelisi.

Olen tässä viimeisen vuoden aikana kuullut myös huhuja, että perthiläiset tapaavat väitellä siitä, kumpi on parempi: south of the river vai north of the river. Kaupungin keskustan edestä ja meidän tästä ihan läheltä kulkee Swan River, jonka pohjoispuolella me nyt asutaan. Kaupunkilainen tuntee kuulemma hyvin vain toisen puolen joesta ja pitää omaa puoltaan ainoana oikeana vaihtoehtona asua ja elää. En tiedä, miten totta tämä todellisuudessa on, ainakaan enää, kun siltoja joen yli on nykyään jo vaikka kuinka monta, eikä ylittäminen vie aikaa juuri mitään. Näin Perthiin pölähtäneenä tästä ajatuksesta ei joka tapauksessa saa kiinni millään ja me olemmekin ihan rohkeasti katsoneet potentiaalisia koteja vallan molemmilta puolilta jokea. Haluaisimme kuitenkin pysyä tässä lähellä, jotta töihin ja kouluun olisi mahdollisimman lyhyt matka edelleen. Mä en myöskään yhtään haluaisi asumaan minnekään nukkumalähiöön, joista Perth kaupunkina pääasiassa muodostuu. Elämää on eniten juuri tässä joen molemmin puolin ja pysyminen suht lähellä keskustaa olisi edelleen toiveissa muutenkin.

Nyt siis olemme yrittäneet miettiä, mitkä kompromissit olemme valmiita kodin tai sen sijainnin suhteen tekemään ja mistä emme haluaisi tinkiä. Haluammeko mahdollisesti kerrostaloasunnon yhteistiloilla, joihin usein kuuluu uima-allas ja pieni kuntosali sekä yllättävän usein myös sauna vai haluammeko vähän isomman rivarin tai pienen talon omalla pihalla? Ensimmäinen lähempää työpaikkaa, kavereita ja keskustaa ja toinen ajon päästä. Kumpi on vähemmän ärsyttävää pitkässä juoksussa: pienemmät neliöt eikä omaa pihaa vai ajomatkojen säätäminen molempien työaikojen ja lasten koulujen kanssa? Toista autoa emme nimittäin ala nyt tässä hankkimaan.

Alkavalle viikolle näyttöjä on varattuna monta, eilen kävimme kolmessa. Kun se oikea tulee kohdalle, kyllä sen sitten tietää, näin luulen. Muistan, kun ostimme yhtä kotiamme silloin, kun Esikoinen oli vauva. Astuimme talon eteiseen ja molemmat tuumimme, että onpa täällä heti kotoinen olo. Ei se mikään täydellinen talo ollut, mutta joku siinä vain osui ja saimme siitä ihanan kodin meidän siellä kasvaneelle perheelle useammaksi vuodeksi. Sellaista samaa fiilistä etsimme nytkin, aikaa vähän alle kolme viikkoa.

Pikapaniikki

Viime viikonloppuna upposin kerran ja nopeasti sellaiseen paniikkiin, jollaista en ole aiemmin koskaan kokenut. Ensimmäistä kertaa elämässäni luulin hetken, että toiselle lapsistani on oikeasti käynyt jotain, kun emme löytäneet häntä ulkoa noin kymmeneen minuuttiin. Asiat saivat yllättävän äkkiä mussa aivan massiivisen tunnereaktion, jota on vähän vaikea nyt jälkeenpäin itsekään ihan ymmärtää.

Taustalle pitää vähän kertoa, millaisessa kaupunginosassa ja kulttuurissa me tällä hetkellä asutaan. Meille kerrottiin heti meidän tänne muutettuamme, että Australiassa on laitonta jättää alle 12-vuotias yksin kotiin tai antaa kulkea esimerkiksi kävellen yksin kouluun. Lapsia ei juuri katukuvassa itsekseen näykään, vaan alakoululaiset kulkevat täällä aina aikuisen kanssa. Tarkistin nämä säädökset tosin vasta vähän aika sitten ja tällainen laki on asetettu vain yhteen tämän valtavan maan osavaltioon. Länsi-Australiassa ei virallisia ikärajoja ole, vaan päätökset pohjaavat aikuisen vastuuseen ja harkintaan, kuten Suomessakin. Kulttuuri on silti aivan toinen täällä kuin lintukotoisemmassa kotimaassa ja vasta yläkouluikäisiä näkee omissa porukoissaan ilman aikuisia. Lapsilla oli Suomessa kolme vuotta sitten suurempi reviiri ulkomaailmassa kuin täällä tänä päivänä. Sellaista elämä usein maailmalla vaan on, täällä aidattujen koulunpihojen ja lukollisten muurein suojeltujen kotitalojen valtakunnissa. Meidän lähiömme on kävelymatkan päässä miljoonakaupunki Perthin keskustasta ja vaikka tämä onkin yleisesti ottaen aika rauhallinen ja turvallinen paikka asua, liikuskelee meidän kujillamme useinkin vähän hämärää porukkaa. Huumeet ja kodittomuus ovat ongelmia täälläkin ja näkyvät myös täällä East Perthissä. Meidän kodin ohi kuljetaan keskustaa kohti sekavissa merkeissä vähintään viikottain.

29435F75-4F0A-4101-ACFD-8E06B1BC8106

Meidän tämänhetkinen kotimme on kujalla, josta on muutaman kymmenen metrin matka läheiseen leikkipuistoon. Sinne ei ole nyt menemistä, joten lapset ovat tehneet itselleen leikkipaikan asfaltista. Kotimme edessä parivaljakko skeittailee, skuuttailee ja heittelee palloa yleensä tuntikausia joka päivä. Viime sunnuntaina puoliltapäivin Esikoinen juoksi yhtäkkiä hädissään sisään ja sanoi, ettei löytänyt siskoaan enää mistään. Tytöllä oli ollut skuutti ja Esikoisella skeitti ja molemmat olivat treenanneet temppujaan siihen saakka, kunnes Kuopus oli yhtäkkiä kadonnut isoveljeltään näköpiiristä. Ryntäsin saman tien itkuisen pojan kanssa pihalle ja juoksimme kolmeen eri suuntaan huutaen tytön nimeä niin lujaa kuin keuhkoista lähti. Ei ketään missään. Juoksin sisälle hakemaan puolisoa mukaan, joka säntäsi vielä neljänteen suuntaan lasta etsimään. Oli pyytänyt matkalla naapureita ja vieraita ohikulkijoita apuun sanoen, että nyt on pieni, vaalea seitsemänvuotias kadonnut jonnekin. Ihmiset olivat auttaneet välittömästi. Mulla nousi paniikki päälle varmasti alle minuutissa. Laitoin heti päässäni asiat siihen järjestykseen, että jotain kamalaa on täytynyt tapahtua, koska Kuopus ei koskaan lähde itsekseen karkuteille, ei edes uteliaisuuksissaan seikkailemaan minnekään, vaikka ei luonteeltaan mitenkään arka tai pelokas olekaan. Ei ole lähtenyt edes silloin, kun on kiukuspäissään uhannut muuttaa pois kotoa. Silloinkin karkumatkat ovat pysähtyneet eteiseen, koska kenkiä on ollut typerää laittaa jalkaan vihaisena.

Juoksin itkien ympäri korttelia. Esikoinen ryntäili itään ja länteen kyyneleet silmissä mun vierellä, etsi roskisten takaa, autojen takaa, puskien takaa. Tiesin, ettei Kuopus pysyisi piilossa, jos piiloon olisi jossain älynväläyksessään mennyt, jos olisi kuullut meidän hätääntyneet huutomme. Pelkäsin välittömästi pahinta. Näin, miten ihmisiä juoksi ja pyöräili talomme takaa lasta etsien ja paniikkini yltyi. Kuopus oli hävinnyt aavekaupunkiin kuin tuhka tuuleen.

Ja sitten yhtäkkiä, noin kolmensadan metrin päästä kotoa, löysin tytön yhden tyhjillään olevan teollisuusrakennuksen takaa. Siellä se oli aivan onnellisena ja puhui muurin yli koulukaverilleen. Mulla ei ollut välähtänyt siis kertaakaan, että tytöt ovat mitenkään vielä oikeasti sillä tavalla ystäviä, että Kuopus voisi ikinä milloinkaan suunnata heidän kotinsa lähettyville tekemään yhtään mitään.

12BBD9FF-D1DD-4B88-9144-7BAB8D045EF6

Kuopus näki naamastani heti, että nyt ei pidä paljoa kysymyksiä kysellä. Lähti perässäni välittömästi sanaakaan sanomatta kotiin ja hiljaa seurasi mua ja veljeään, kun me jokseenkin epäuskoisina kävelimme kolmistaan pitkin tyhjää kotikatua. Laitoin puolisolle viestiä, että Kuopus oli löytynyt. Hätä ei silti meinannut laskea mulla heti mihinkään, vaan kyyneleet valuivat vielä hyvän aikaa siitä, kun olimme kaikki taas yhdessä olkkarissa.

Kotona kävimme päivän mittaan keskusteluja rajoista, luvan kysymisestä, siitä, miten nykyisessä kotikaupungissa ollaan ja miksi ja kuinka paljon muut pelästyvät, jos eivät tiedä, missä kaikki ovat. Lähellä kotiamme oleva highway ja sieltä tuleva, jatkuva meteli oli ilmeisesti blokannut kaikki huutomme, eikä Kuopus ollut kuullut kertaakaan, että olimme häntä etsineet. Tytölle koko episodi tuli täytenä yllätyksenä ja koko kuva rakentui lapselle vasta meidän kertoman perusteella. 9-vuotias osoitti taas ihanaa empatiaa, kun tuli mua silittelemään jossain vaiheessa ja sanoi, ettei enää äiti tarvii itkeä, Kuopus löytyi jo.

Jälkeenpäin on vaikea sanoa, mitä koko absurdista tilanteesta ajattelen. Kukaan muu ei voisi ikinä saada mua vastaavaan paniikkitilaan kuin mun omat lapset ja pelko siitä, että heille on käynyt jotain. Näköjään siihen ei tämän kummempia tarvita kuin pieni hetki, jolloin luulen jommankumman olevan jossain missä lie ja paniikkinappula on pohjassa, vaikka en muuten sen kummempaa pelkoa elämästä tunnustakaan tuntevani. Kovasti tämä tilanne muhun osui, vaikka ei näin kerrottuna ja viikon jälkeen mitenkään kamalan järkyttävältä kuulostakaan.

Tätä yhtä turbulenssia lukuun ottamatta meille kuuluu muuten oikein hyvää.