Seremonialliset (ja lapsettomat) häät havaijilaisittain

Ulkosuomalaisten Facebook-ryhmässä kuhistiin jokin aika sitten siitä, onko sopivaa ilmoittaa hääkutsussa, että omat häät ovat lapsettomat. Olin yllättynyt, kuinka moni koki rajatun kutsun loukkaavana. Olimme eilen parhaiden Kona-ystävieni (joiden naamat tunnistanevat jo blogiani pidempään lukeneet yksilöt) kanssa häissä, jotka olivat hääseurueen puolesta avoimesti hyvinkin perhekeskeiset, mutta joihin oli kutsuttu kustannussyistä vain aikuisia.

Häät ulkona, valokoristeiden alla meren läheisyydessä Havaijilla olisi kaunista noin muutenkin, mutta paikalliset seremonialliset toimitukset tekivät näistä häistä aivan ihmeelliset.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Naimisiin menivät ystävämme, joista morsian on syntyperäinen havaijilainen ja sulhanen vuosia sitten Havaijille mantereelta muuttanut amerikkalainen. Vihkiseremonia alkoi ihmeen tarkasti aikataulussa vain 10 minuuttia myöhässä ja kesti tunnin, eikä siellä saanut kuvata. Vihkiminen tapahtui ulkona ja siihen kuului monta havaijilaiseen tyyliin tapahtuvaa askelta ennen morsiamen luovuttamista: nurmikäytävää pitkin kävelivät ensin kukkaistytöt ja -pojat, joista pienin ei osannut vielä edes kävellä – häntä vedettiin perässä kärryllä. Seuraavaksi saattueessa saapui kahdeksan groomsmeniä leit kauloissaan, minkä jälkeen eteen asteli vaivaiset 18 kaasoa.

Itse seremonia alkoi, kun neljä perinteisiin paikallisiin asuihin pukeutunutta miestä puhalsi yhtä aikaa Pu:n eli suureen simpukankuoreen. Tämän jälkeen morsiamen isä saattoi morsiamen käytävän alkuun, jossa tämä esitti tulevalle puolisolleen hulaa sitoutumisensa merkiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ennen vihkimistä protokollaan kuului molempien isien puheet, joissa he julistivat suurta kunnioitustaan lapsiaan (nyt jo kolmekymppisiä) kohtaan. Lopuksi molemmat isät puhuivat vielä näiden kahden perheen yhdistymisestä ja ainakin koko meidän rivi kuunteli puheita kyyneleet silmissä. Havaijilaisen isän puhe päättyi vielä koskettavaan paikalliseen tervehdykseen (ha, the breath of life) ensin morsiamen, sitten sulhasen kanssa.

Seremonian kaari kulkee kutakuinkin niin, että ensin morsiamen perhe kulkee morsiamen kanssa, sitten molempien vihittävien molemmat vanhemmat ympäröivät parin ja lopuksi morsiamen perhe ’päästää tyttärestä irti’ ja luovuttaa tämän sulhaselle. Tällöin nämä kaksi perhettä yhdistyvät, mutta tuore aviopari muodostaa oman, uuden perheensä.

Henkilökohtaisten vihkivalojen lausumisten ja samoalaisen siunauslaulun jälkeen molempien isät lukivat perinteiset vihkikaavat kysymyksineen omille lapsilleen. Lopuksi pappi vahvisti avioliiton ja koko riemukas saattue joraili pihalta valokuvaukseen Earth, Wind&Fire:n soidessa.

Hääjuhla oli aivan meidän kotirannan lähellä King Kamehameha Marriottin pihalla. Puitteet olivat uskomattoman kauniit ja ennen juhlaa saimme kunniavieraiksi vielä delfiinejä, jotka tulivat hyppimään ihan juhlapaikan eteen. Oikeasti, vain Havaijilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Amerikkalaiseen tapaan hääpari viipyi kuvattavana kaikessa rauhassa ja juhlaväkeä viihdytti sillä välin livebändi, jonka soulahtava soittolista oli ihan itkettävän kova. Meidän pöytäseurue koostui parhaista kavereistani ja sattuneesta syystä juhlimme kaikki ilman puolisoitamme – he ovat kaikki kimpassa reissussa Aasiassa paraikaa. Kahvia, hedelmäjuomaa ja poppareita oli siinä tarjolla, kun notkuvat buffetpöydät odottivat vielä ruokailijoita. Valtava hääseurue saapui näyttävästi tanssien paikalle tunnin ilmoitetusta myöhässä, jokaisella porukalla oma tunnusbiisi soiden.

Meillä oli tosi hauska ilta. Vaikka melkein kaikki omat lähimmät ystäväni olivatkin häissä, sain kuin sainkin tutun lastenhoitajan illaksi. Häävieraita oli ainakin parisataa, ja kaikki olivat parin lähiperheeseen kuuluvia lapsia lukuunottamatta aikuisia. Tunnelma oli rento ja iloinen ja kaikilla näytti olevan enemmän kuin mukavaa.

Aiempaan keskusteluun viitaten mainittakoon, että lapsettomat häät eivät automaattisesti tarkoita pelkkää aikuisten sikailua – nämäkin häät olivat täysin alkoholittomat.

On se vaan ihanaa, kun kaksi mahtavaa tyyppiä löytää toisensa ja järjestää sen kunniaksi kunnon kemut.

 

 

 

Lounaaksi leipää ja välipalaksi suolakaloja

Havaijilainen ruoka on ihanaa, mutta valitettavasti kokemukseni siitä ovat edelleen liian harvassa. Yksi uusista lempiruuistani on paikallinen herkku poke nachos: kotimme lähivesistä napattua kalaa nachojen päällä, sopivasti maustetta ja lisäkkeitä seassa. Säästö- ja makutottumussyistä tulee kokattua paljon itse: takakontti täyteen Costcossa ja lapsiperheen suomalaiset suosikit kattilaan tekeytymään. Myös jokaiseen arkiaamuumme kuuluu nykyään kouluvälipalan ja -ruuan säätäminen lunch boxeihin.

Elokuussa kyselin, että mitä ihmettä lapsille pakataan kouluun ruuaksi, mutta nyt homma menee jo aamutoimien lomassa ihan rutiinilla: Esikoiselle kymmenen välitunnille evääksi omena ja myslipatukka, ja perjantaisin myös joku pieni herkku. Kuopukselle lounaaksi lämmin ruoka (joka pyöräytetaan kotona pannulla lämpimäksi ja nakataan termospurnukkaan), porkkanaa, kurkkua, paprikaa ja myslipatukka. Joskus harvoin joku suklaakeksi molemmille. Vesipullot kuuluvat täällä kouluvarusteisiin siinä missä Suomessa penaalit.

Vasta nyt keväällä olen saanut jonkin verran palautetta eväiden laadusta meidän ekaluokkalaiselta. Melkein jokaisella luokkakaverilla kun on välipalana poppareita, sipsejä, keksejä, limuja, mehuja tai karkkeja, niin lasta ei aina paljon äidin omenalohkot kiinnostele. Kuitenkin näin periaatteessa lapsi ymmärtää, että kyseiset herkut kuuluvat lauantaihin tai synttäreille, mutta kun muiden vanhemmat ovat niin paljon rennompia katsokaas, niin on omalla jälkipolvella sitten vähän vaikeaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Periamerikkalainen snack-kulttuuri nyt ei olisi edes niin paha, jos välipalana olisi useammin jotain muuta kuin sokeria ja sodiumia. Musta on oikeasti todella tarpeen, että kasilta kouluun tullut lapsi syö välipalan kympiltä pari tuntia ennen kello kahdentoista lounasta. Mutta miten sairaassa jotkut Aloha Maidit ja Doritokset ovat kenenkään mielestä hyvä päivittäinen välipala kasvuikäiselle tai ylipäätään ihmiselle?

Vaikka mulle on täällä tarjoiltu lounaaksi sandwichejä jo ihan riittävän usein, en edelleenkään osaa mieltää pelkkää leipää lounaaksi. Kuopus syö eskarissa aina lämpimän ruuan tai keitettyjä kananmunia kasvistensa kanssa silloin, kun eräät eivät ole jaksaneet kokata. Mä syön Esikoisen kanssa joka päivä kampuksen ruokalassa. Siellä olen tullut huomanneeksi, että suurin osa amerikkalaislapsista saa syödä ihan mitä vaan nyt sattuvat haluamaan, siinä missä eurooppalaiset ja aasialaiset syövät sitä, mitä kaikki muutkin. Ruokaa maistamattakin saa suurin osa paikallisista valkoista leipää hillolla ja/tai maapähkinävoilla tai vähän riisiä ja kotoa tuotua omenasosetta tai pelkkää mehua ruuaksi. Täällä mennään usein hengessä kunhan nyt jotain syö.

Ruokalamme tarjoilut eivät totta puhuen ole mitään erityisen lapsiystävällisiä, eikä Esikoinen varmastikaan syö tarpeeksi ikinä puoliltapäivin. Joskus ruokaa menee kurkkuviipaleiden lisäksi vain pari haarukallista tai sitten vain sitä pelkkää riisiä, ja jos ei oikeasti sen enempää mene alas, saa tämäkin suomalainen ottaa leivän, että jaksaa koulussa vielä seuraavat kolme tuntia. Mutta leivällä ei kyllä aloiteta, eikä maistamiskulttuuriin tottunut jälkikasvu tätä edes kyseenalaista.

Suomalaisessa ajattelussa istuu aika vahvasti järjestys, että jos ei ruokaa syödä, ei syödä kyllä herkkujakaan. Täällä tällainen on aika vierasta suurelle yleisölle. Vatsan voi täyttää tarvittaessa muffinseilla ja Nutellacroissanteillakin.

Tietysti yleistän ja tietysti joka maassa ja porukassa on poikkeuksia ja toisinajattelijoita jokaikiseen olemassaolevaan suuntaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuossa kun yksi päivä kävimme yksillä ystävillämme suoraan koulusta kylässä, tarjoili ystäväni kaikille lapsille välipalan: poppareita, sipsejä, kokista, pizzaa ja vähän karkkia. Harvemmin olen tällaista arkipäivän välipalatarjoilua saanut kotimaassa. Ei, kyllä se on kuulkaa juuresta ja kasvista ja karjalanpiirakoita kaakaolla, esimerkiksi.

Useimmiten tulemme kyläilyjen sijaan koulusta suoraan kotiin, ei välipalojen tähden, vaan pienen levon toivossa. Lapsille tarjoillaan paahtoleipää ja marjasmoothieta ja banaania ja pähkinöitä, ja sitten istutan heidät ilman omantunnontuskia telkkarin ääreen syömään ja pistän itse hetkeksi poikittain. Viiden hujakoilla syödään yleensä kotona ruokalan aterian sijaan, koska sinne ei jaksa enää kävellä eivätkä lapset taas söisi kuitenkaan oikein mitään. Nakkikeitto ja makaronilaatikko ovat eräillä edelleen kaikkien lempiruokien kärjessä.

Rantapäivinä syödään kyllä aina vähän miten sattuu. Eväiksi me pakataan kuitenkin aina muutakin kuin pelkkiä pretzeleitä ja suolakaloja, kuten joillain ystävillämme on tapana. Kyllä silti meidänkin jengi syö nykyään epäsäännöllisen varmasti vähän sipsejä uimisen jälkeen ja tuoremehua nyt menee täällä helteessä melkein päivittäin muutenkin. Ei kerrota hammaslääkärille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotain sellaista suomalaista juurevuutta mä onnistun täällä hirmuisen pikaruokakulttuurin keskellä kuitenkin tuntemaan aina, kun kuorin keittoon perunoita ja voitelen lapsille ruisleipää. Sitä löytää hyvää täältäkin, vaikka ei ehkä ihan heti uskoisi. Ei tietenkään mitään jälkiuunipalaa, mutta näille suunnille ihan kelpoa.

Aasialaiset ystävämme ylittävät kyllä kaikki skandinaavitkin terveellisyydellään (ja siisteydellään!). Nostan kyllä hattua, että omaa, erityistä ruokakulttuuria pidetään yllä monessa polvessa keskellä tätä kaikkea hulluutta. Kouluunkin tullaan sushit käärittyinä.

Me tulemme myös aina pitämään omaa lihapullalippua korkealla ja olemaan ylpeitä siitä, että saamme kokata omillemme suomalaista ruokaa. Olkoonkin sitten vaikka nakkikeittoa, kaikkien ylhäisten kotiruokien äitiä. Ja jos ei keitto kelpaa, ei kannata pyytää hilloleipää.

”Älä ole nyt sitten liian iloinen, ettei muut kiukustu”

Pojalla oli tänään koulussa varainkeruutapahtuma. Viimeiset pari viikkoa oppilaat ovat keränneet rahaa tulevaa koko koulun retkeä varten. Eniten rahaa keränneille oli luvassa hienoja palkintoja: päiväliput koko perheelle Hiltonin altaisiin, puhelimia, herkkukoreja, sun muuta.

Esikoinen lähetti viikko sitten mun säestämänä, tai toisinpäin, ääniviestin perheen whatsapp-ryhmään Suomeen ja sai sieltä heti avokätisiä lahjoituksia. Sen lisäksi eräs sveitsiläinen opettaja, joka työskenteli koulussamme syyslukukaudella, lahjoitti Esikoiselle rahaa (vaikka emme lähetelleet viestejä emmekä kysyneet), koska oli ollut syksyllä niin otettu tämän kielipuolipojan positiivisesta asenteesta. Me vanhemmat lahjoitimme myös ja näin oli meidän valtava panostuksemme tähän varainkeruuseen taputeltu.

28407482_10160006370875203_1316569385_o

Kuulin eilen omilta oppilailtani, että heidän keräämänsä summat olivat noin viidesosaa siitä, mitä Esikoisen kisatilillä komeili. Menin heti johonkin ihme suomimoodiin ja kävin sanomassa pojalle, että älä nyt liikaa kerro muille, kuinka paljon olet rahaa kerännyt. Pidä sillä lailla matalaa profiilia, ettei kaverit hermostu.

Oikeasti, mitä ihmettä? Kysyn vaan, ihan itseltäni.

No, Esikoisen paras kaveri oli kysynyt heti päivän kärkeen pojan summaa ja sille se nyt vaan oli sen kertonut. Ja kaveri oli kertonut sitten kaikille. Mun omat oppilaat tulivat tarkistamaan asiaa multa ja kuulin Esikoisen rahasaaliista puhuttavan luokkien ulkopuolella oppilaiden kesken ykkösestä vitosluokkaan.

Sellainen ero omiin odotuksiini tässä kuitenkin tuli eteen, että kukaan ei ollut asiasta millään tasolla ankeana. Ei kateellinen, ei kiukkuinen. He tuumailivat, että Esikoinen varmaan voittaa pääpalkinnon ja että onpa se onnistunut keräämään paljon rahaa. Good for him!

28417620_10160006376285203_1830059987_o

Mähän olen jo tässä etukäteen välillä stressannut, että onko meidän lasten vaikea mennä vanhoihin kaveriporukoihin kesällä tämän seikkailun ensimmäisen vuoden jäljiltä. Että otetaanko ne vastaan nihkeästi ja valmiiksi jo ajatellen, että mitä ne nyt tulee tänne leijumaan. Tietysti toivon, että olen väärässä. Ehkä uusi sukupolvi on edeltäjäänsä avoimempi.

Esikoinen voitti kuin voittikin pääpalkinnon – hoverboardin – kymmenen dollarin kaulalla kakkoseen. Koko koulu huusi ja hurrasi, ja auttoi pientä miestä kantamaan painavan pakettinsa paikalleen. Yläasteen pojat tulivat taputtelemaan lasta selkään ja luokkakaverit kävivät onnittelemassa. Lapsi oli itse liikuttavan onnellinen kulkuvälineestään, jota on muutenkin toivonut itselleen jo vaikka kuinka kauan. Myös isänsä on ollut palkinnosta varsin iloinen – mainittakoon se nyt tähän väliin.

Yleistäminen on typerää, mutta kai tässä jotain kulttuurista eroa oli huomattavissa näiden kahden meille rakkaan maan välillä. Täällä mennään hengessä ’kel on onni on, se onnestaan avoimesti nauttikoon, kun muut tsemppaavat vieressä’. Aina. Myös silloin, kun onni tulee sellaisen kohdalle, joka ei ole se oma paras ystävä, jota on helppo tsempata.