Kylmiltään syvään päähän

Päivät ovat olleet täysiä viimeiset kaksi viikkoa. Nyt ollaan muuten töissä ja tekemässä uutta. Sen tuntee väsymyksen ja innostuksen sekalaisena soppana pääkopassa ja kysymysten yliampuvan suuresta suhteesta vastauksiin nähden. Kyllä tästä jotenkin vielä luovitaan kohti jotain. Jouluun mennessä on varmaan jo jonkinlainen paketti kasassa. Tällä hetkellä nukahdan iltaisin yleensä jo ennen yhdeksää.

Mun on pitänyt tässä viime viikkojen aikana olla aivan uudella tavalla valmiina vähän kaikkeen. Amerikkalaiset kun ovat sillä tavalla kummallisia, että heistä jokaisesta näyttäisi olevan ihan helppoa hypätä mikkiin puhumaan ihan vaikka kutsumattakin ja vaikka kylmiltään kertoa niitä mielen päällä olleita. Ja koska mä olen nyt tiiminvetäjä ja tämän upouuden työmuodon toinen aloittaja, olen joutunut muutamankin kerran ihan ykskaks tilanteeseen, jossa mut on kutsuttu lavalle asiaa eri kokoisille ryhmille valottamaan. Ah mikä painajainen.

25344617_10159674809970203_335855059_o

Esiintymiskulttuuriin kasvattaminen alkaa täällä jo varhain ja etenkin meidän nuorempi, tänne Konalle herkässä neljän vuoden iässä muuttanut Kuopuksemme on päässyt jo ihan jutun juureen kiinni. Hän nimittäin kertoi mulle juuri viime viikolla, että eskarissa saa aina aamuisin vastuutehtäviä, kullekin jotain vähän vuorollaan. Ruokajonon johtajan pesti on se toivotuin, koska silloin saa laulaa ruokalaulun kaikille ihan yksin.

Pyysin toistamaan.

Ja todella: ruokajonon johtaja kääntyy ennen ruokailua muihin päin ja siinä sitten ilman säestystä, taustamölyä tai kitaran kolmisointuja laulaa muulle ryhmälle ja opettajille ruokalaulun. Yksin.

Kehoitan jokaista teitä heti ensi viikolla tätä kokeilemaan. Kuulkaa jossain työpaikkaruokalan aulassa otatte asiaksenne laulaa kaikille jonkun kivan pienen värssyn, koska se on niin ihanaa. Ihmettelijöitä pyydätte vain pysymään nätisti jonossa, koska sekin kuuluu jonovastaavan vastuullisiin hommiin. Innokkaita laulajia voitte rauhassa hyssytellä, koska tämä esitys on soolo.

Nyt mä toivon, että olisin itsekin kasvanut tähän samaan häpeämättömään kulttuuriin, jossa pienestä asti viikottain pitää jollain tavalla esiintyä luokkakavereille ja jossa lähtöoletuksena on, että jokainen varmaan haluaa kuunnella, mitä minulla on sanottavana. Toisin kuin minulla, joka kyllä onnistumisensa tunnistaa, mutta vähän kehnomman esityksen jälkeen piehtaroi häpeässä. Lähtökohtaisesti valmistautumattomana puhumaan meneminen on mulle edelleen tosi vaikeaa. Englanniksi kaiken hoitaminen lisää haastetta ei suinkaan kivalla tavalla, vaan ehkä vähän liikaakin. Yhtäkkiä siinä mikissä ollessa olen aivan liian tietoinen aksentistani ja siitä, etten ole natiivi. En minä sitä nyt muutenkaan unohtamaan täällä koskaan pääse, mutta en myöskään juuri muulloin asiaa aktiivisesti ajattele. Englanti soljuu pääosin ihan hyvin, paitsi silloin, kun pitää julkisesti puhua.

Mutta nyt ollaan täällä ja se on vain hypättävä syvään päähän. Kai tähänkin tottuu, kun tätä nyt joutuu vaan tekemään. Toivotaan näin. Kerron vaikka joulun alla, miten kävi.

Seremonialliset (ja lapsettomat) häät havaijilaisittain

Ulkosuomalaisten Facebook-ryhmässä kuhistiin jokin aika sitten siitä, onko sopivaa ilmoittaa hääkutsussa, että omat häät ovat lapsettomat. Olin yllättynyt, kuinka moni koki rajatun kutsun loukkaavana. Olimme eilen parhaiden Kona-ystävieni (joiden naamat tunnistanevat jo blogiani pidempään lukeneet yksilöt) kanssa häissä, jotka olivat hääseurueen puolesta avoimesti hyvinkin perhekeskeiset, mutta joihin oli kutsuttu kustannussyistä vain aikuisia.

Häät ulkona, valokoristeiden alla meren läheisyydessä Havaijilla olisi kaunista noin muutenkin, mutta paikalliset seremonialliset toimitukset tekivät näistä häistä aivan ihmeelliset.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Naimisiin menivät ystävämme, joista morsian on syntyperäinen havaijilainen ja sulhanen vuosia sitten Havaijille mantereelta muuttanut amerikkalainen. Vihkiseremonia alkoi ihmeen tarkasti aikataulussa vain 10 minuuttia myöhässä ja kesti tunnin, eikä siellä saanut kuvata. Vihkiminen tapahtui ulkona ja siihen kuului monta havaijilaiseen tyyliin tapahtuvaa askelta ennen morsiamen luovuttamista: nurmikäytävää pitkin kävelivät ensin kukkaistytöt ja -pojat, joista pienin ei osannut vielä edes kävellä – häntä vedettiin perässä kärryllä. Seuraavaksi saattueessa saapui kahdeksan groomsmeniä leit kauloissaan, minkä jälkeen eteen asteli vaivaiset 18 kaasoa.

Itse seremonia alkoi, kun neljä perinteisiin paikallisiin asuihin pukeutunutta miestä puhalsi yhtä aikaa Pu:n eli suureen simpukankuoreen. Tämän jälkeen morsiamen isä saattoi morsiamen käytävän alkuun, jossa tämä esitti tulevalle puolisolleen hulaa sitoutumisensa merkiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ennen vihkimistä protokollaan kuului molempien isien puheet, joissa he julistivat suurta kunnioitustaan lapsiaan (nyt jo kolmekymppisiä) kohtaan. Lopuksi molemmat isät puhuivat vielä näiden kahden perheen yhdistymisestä ja ainakin koko meidän rivi kuunteli puheita kyyneleet silmissä. Havaijilaisen isän puhe päättyi vielä koskettavaan paikalliseen tervehdykseen (ha, the breath of life) ensin morsiamen, sitten sulhasen kanssa.

Seremonian kaari kulkee kutakuinkin niin, että ensin morsiamen perhe kulkee morsiamen kanssa, sitten molempien vihittävien molemmat vanhemmat ympäröivät parin ja lopuksi morsiamen perhe ’päästää tyttärestä irti’ ja luovuttaa tämän sulhaselle. Tällöin nämä kaksi perhettä yhdistyvät, mutta tuore aviopari muodostaa oman, uuden perheensä.

Henkilökohtaisten vihkivalojen lausumisten ja samoalaisen siunauslaulun jälkeen molempien isät lukivat perinteiset vihkikaavat kysymyksineen omille lapsilleen. Lopuksi pappi vahvisti avioliiton ja koko riemukas saattue joraili pihalta valokuvaukseen Earth, Wind&Fire:n soidessa.

Hääjuhla oli aivan meidän kotirannan lähellä King Kamehameha Marriottin pihalla. Puitteet olivat uskomattoman kauniit ja ennen juhlaa saimme kunniavieraiksi vielä delfiinejä, jotka tulivat hyppimään ihan juhlapaikan eteen. Oikeasti, vain Havaijilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Amerikkalaiseen tapaan hääpari viipyi kuvattavana kaikessa rauhassa ja juhlaväkeä viihdytti sillä välin livebändi, jonka soulahtava soittolista oli ihan itkettävän kova. Meidän pöytäseurue koostui parhaista kavereistani ja sattuneesta syystä juhlimme kaikki ilman puolisoitamme – he ovat kaikki kimpassa reissussa Aasiassa paraikaa. Kahvia, hedelmäjuomaa ja poppareita oli siinä tarjolla, kun notkuvat buffetpöydät odottivat vielä ruokailijoita. Valtava hääseurue saapui näyttävästi tanssien paikalle tunnin ilmoitetusta myöhässä, jokaisella porukalla oma tunnusbiisi soiden.

Meillä oli tosi hauska ilta. Vaikka melkein kaikki omat lähimmät ystäväni olivatkin häissä, sain kuin sainkin tutun lastenhoitajan illaksi. Häävieraita oli ainakin parisataa, ja kaikki olivat parin lähiperheeseen kuuluvia lapsia lukuunottamatta aikuisia. Tunnelma oli rento ja iloinen ja kaikilla näytti olevan enemmän kuin mukavaa.

Aiempaan keskusteluun viitaten mainittakoon, että lapsettomat häät eivät automaattisesti tarkoita pelkkää aikuisten sikailua – nämäkin häät olivat täysin alkoholittomat.

On se vaan ihanaa, kun kaksi mahtavaa tyyppiä löytää toisensa ja järjestää sen kunniaksi kunnon kemut.

 

 

 

Lounaaksi leipää ja välipalaksi suolakaloja

Havaijilainen ruoka on ihanaa, mutta valitettavasti kokemukseni siitä ovat edelleen liian harvassa. Yksi uusista lempiruuistani on paikallinen herkku poke nachos: kotimme lähivesistä napattua kalaa nachojen päällä, sopivasti maustetta ja lisäkkeitä seassa. Säästö- ja makutottumussyistä tulee kokattua paljon itse: takakontti täyteen Costcossa ja lapsiperheen suomalaiset suosikit kattilaan tekeytymään. Myös jokaiseen arkiaamuumme kuuluu nykyään kouluvälipalan ja -ruuan säätäminen lunch boxeihin.

Elokuussa kyselin, että mitä ihmettä lapsille pakataan kouluun ruuaksi, mutta nyt homma menee jo aamutoimien lomassa ihan rutiinilla: Esikoiselle kymmenen välitunnille evääksi omena ja myslipatukka, ja perjantaisin myös joku pieni herkku. Kuopukselle lounaaksi lämmin ruoka (joka pyöräytetaan kotona pannulla lämpimäksi ja nakataan termospurnukkaan), porkkanaa, kurkkua, paprikaa ja myslipatukka. Joskus harvoin joku suklaakeksi molemmille. Vesipullot kuuluvat täällä kouluvarusteisiin siinä missä Suomessa penaalit.

Vasta nyt keväällä olen saanut jonkin verran palautetta eväiden laadusta meidän ekaluokkalaiselta. Melkein jokaisella luokkakaverilla kun on välipalana poppareita, sipsejä, keksejä, limuja, mehuja tai karkkeja, niin lasta ei aina paljon äidin omenalohkot kiinnostele. Kuitenkin näin periaatteessa lapsi ymmärtää, että kyseiset herkut kuuluvat lauantaihin tai synttäreille, mutta kun muiden vanhemmat ovat niin paljon rennompia katsokaas, niin on omalla jälkipolvella sitten vähän vaikeaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Periamerikkalainen snack-kulttuuri nyt ei olisi edes niin paha, jos välipalana olisi useammin jotain muuta kuin sokeria ja sodiumia. Musta on oikeasti todella tarpeen, että kasilta kouluun tullut lapsi syö välipalan kympiltä pari tuntia ennen kello kahdentoista lounasta. Mutta miten sairaassa jotkut Aloha Maidit ja Doritokset ovat kenenkään mielestä hyvä päivittäinen välipala kasvuikäiselle tai ylipäätään ihmiselle?

Vaikka mulle on täällä tarjoiltu lounaaksi sandwichejä jo ihan riittävän usein, en edelleenkään osaa mieltää pelkkää leipää lounaaksi. Kuopus syö eskarissa aina lämpimän ruuan tai keitettyjä kananmunia kasvistensa kanssa silloin, kun eräät eivät ole jaksaneet kokata. Mä syön Esikoisen kanssa joka päivä kampuksen ruokalassa. Siellä olen tullut huomanneeksi, että suurin osa amerikkalaislapsista saa syödä ihan mitä vaan nyt sattuvat haluamaan, siinä missä eurooppalaiset ja aasialaiset syövät sitä, mitä kaikki muutkin. Ruokaa maistamattakin saa suurin osa paikallisista valkoista leipää hillolla ja/tai maapähkinävoilla tai vähän riisiä ja kotoa tuotua omenasosetta tai pelkkää mehua ruuaksi. Täällä mennään usein hengessä kunhan nyt jotain syö.

Ruokalamme tarjoilut eivät totta puhuen ole mitään erityisen lapsiystävällisiä, eikä Esikoinen varmastikaan syö tarpeeksi ikinä puoliltapäivin. Joskus ruokaa menee kurkkuviipaleiden lisäksi vain pari haarukallista tai sitten vain sitä pelkkää riisiä, ja jos ei oikeasti sen enempää mene alas, saa tämäkin suomalainen ottaa leivän, että jaksaa koulussa vielä seuraavat kolme tuntia. Mutta leivällä ei kyllä aloiteta, eikä maistamiskulttuuriin tottunut jälkikasvu tätä edes kyseenalaista.

Suomalaisessa ajattelussa istuu aika vahvasti järjestys, että jos ei ruokaa syödä, ei syödä kyllä herkkujakaan. Täällä tällainen on aika vierasta suurelle yleisölle. Vatsan voi täyttää tarvittaessa muffinseilla ja Nutellacroissanteillakin.

Tietysti yleistän ja tietysti joka maassa ja porukassa on poikkeuksia ja toisinajattelijoita jokaikiseen olemassaolevaan suuntaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuossa kun yksi päivä kävimme yksillä ystävillämme suoraan koulusta kylässä, tarjoili ystäväni kaikille lapsille välipalan: poppareita, sipsejä, kokista, pizzaa ja vähän karkkia. Harvemmin olen tällaista arkipäivän välipalatarjoilua saanut kotimaassa. Ei, kyllä se on kuulkaa juuresta ja kasvista ja karjalanpiirakoita kaakaolla, esimerkiksi.

Useimmiten tulemme kyläilyjen sijaan koulusta suoraan kotiin, ei välipalojen tähden, vaan pienen levon toivossa. Lapsille tarjoillaan paahtoleipää ja marjasmoothieta ja banaania ja pähkinöitä, ja sitten istutan heidät ilman omantunnontuskia telkkarin ääreen syömään ja pistän itse hetkeksi poikittain. Viiden hujakoilla syödään yleensä kotona ruokalan aterian sijaan, koska sinne ei jaksa enää kävellä eivätkä lapset taas söisi kuitenkaan oikein mitään. Nakkikeitto ja makaronilaatikko ovat eräillä edelleen kaikkien lempiruokien kärjessä.

Rantapäivinä syödään kyllä aina vähän miten sattuu. Eväiksi me pakataan kuitenkin aina muutakin kuin pelkkiä pretzeleitä ja suolakaloja, kuten joillain ystävillämme on tapana. Kyllä silti meidänkin jengi syö nykyään epäsäännöllisen varmasti vähän sipsejä uimisen jälkeen ja tuoremehua nyt menee täällä helteessä melkein päivittäin muutenkin. Ei kerrota hammaslääkärille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotain sellaista suomalaista juurevuutta mä onnistun täällä hirmuisen pikaruokakulttuurin keskellä kuitenkin tuntemaan aina, kun kuorin keittoon perunoita ja voitelen lapsille ruisleipää. Sitä löytää hyvää täältäkin, vaikka ei ehkä ihan heti uskoisi. Ei tietenkään mitään jälkiuunipalaa, mutta näille suunnille ihan kelpoa.

Aasialaiset ystävämme ylittävät kyllä kaikki skandinaavitkin terveellisyydellään (ja siisteydellään!). Nostan kyllä hattua, että omaa, erityistä ruokakulttuuria pidetään yllä monessa polvessa keskellä tätä kaikkea hulluutta. Kouluunkin tullaan sushit käärittyinä.

Me tulemme myös aina pitämään omaa lihapullalippua korkealla ja olemaan ylpeitä siitä, että saamme kokata omillemme suomalaista ruokaa. Olkoonkin sitten vaikka nakkikeittoa, kaikkien ylhäisten kotiruokien äitiä. Ja jos ei keitto kelpaa, ei kannata pyytää hilloleipää.