Kitkainen kotikoulukausi

Tämän työlään sopeutumistunnelin päässä kajastaa valoa. Ensimmäisenä ehkä jouluvalot, suomalaiset, ja ensi kuussa alkava, kotomaassa vietettävä loma. Sen jälkeen, tammikuussa, lapset aloittavat muuttomme jälkeen vihdoin oikean koulun. Me olemme olleet mukana kampuksen kotikouluryhmässä nämä Australian elämämme ensimmäiset kaksi kuukautta ja tämä on vaatinut multa paljon enemmän kuin etukäteen arvelinkaan. Mä en tiedä, miten tämän nyt kauniisti laittaisi, mutta mua ei ole kyllä tehty pitämään minkäänlaista kotikoulua yhtään kenellekään. Jäimme tähän ryhmään täksi ajaksi eniten sen takia, että suurten muutosten tuulten jälleen puhaltaessa tämä oli rauhallinen ja helppo alku ja siirtymä lapsille, ja hehän on tykänneet tästä systeemistä tosi paljon. Ausseissa jo ekaluokkalaisen koulupäivät kestävät yli kolmeen, joten on ollut hyvä ottaa iisisti nyt alkuun. Aika puhki ovat molemmat olleet näinkin. Täällä kouluvuosi myös alkaa aina tammikuussa, joten tulevan koulun kanssa sovittiin aloituksesta seuraavan lukuvuoden alusta, eikä kesken vuotta.

049EA3AF-6F2A-4E80-9F2E-8E81215B0F86

Maailmalla kotikoulua käyviä lapsia on suhteellisesti paljon enemmän kuin Suomessa. Kotikoulun valitsivat Konallakin muutama hyvä ystäväni ja kaikilla heillä oli samankaltaisia ajatuksia kotikoulun eduista: kaikki puhuivat tällaisen koulunkäynnin joustavuudesta ja siitä, miten perhe voi helpommin matkustaa tai viettää pidennettyjä viikonloppuja yhdessä, kun koulu kulkee mukana. Jokainen perhe painotti myös läheisiä välejä lapsiinsa ja kaikille oman lapsen opettaminen näytti tuovan myös ihan aitoa iloa.

Minä olen kyllä yrittänyt, mutta en koe kuuluvani tähän sakkiin.

Vaikka mun lapset tuokin mulle aivan valtavasti iloa, heidän opettamisensa kuuluu meistä kyllä jollekin toiselle aikuiselle kuin meille vanhemmille. Kotikoulu ei ole myöskään tuntunut musta joustavalta, päinvastoin, mä koen olevani tosi sidottu nyt, kun en voi päivisin tehdä kokoaikaisesti töitä. Mun työ on itsessään joustavaa ja mielenkiintoista ja haastavaa ja siihen haluan myös panostaa. Ja sitten, kun lapset pääsevät koulusta, haluan olla heille äiti vaan, enkä miettiä, että osaavatko nyt varmasti jotkut kertotaulut ja riittääkö mun kapasiteetti kantamaan tämänkin kakun.

7DF480F8-AC63-452B-AC61-4FF07A9F1399.jpeg

Suomalaisittain ajateltuna kotikoulu on todella harvan valinta. Mä en kotimaassa tajunnutkaan, miten monet maailmalla valitsevat oman perheen kannalta parhaaksi vaihtoehdoksi juuri kotikoulun. Ihanaahan se on, että on vapaus valita lapsiaan opettaa, jos sen omaksi jutukseen kokee. Mä en tiedä, onko Suomessa riittävästi perheitä tällaisiksi kotikouluryhmiksi, mutta ainakin täällä ja Konalla ne ovat ihan tosi tavallisia. Ryhmät toimivat varmasti ympäri maailman eri tavoin, mutta periaatteessa ryhmät mahdollistavat sen, että perheet voivat opettaa vuoroissa, joten kotikoulunkin valinnut saa välillä pausseja opettamisesta ja yhdessäolosta. Kukin voi opettaa myös sitä, mitä osaa tai haluaa ja lapsilla on myös luokkakavereita. Esikoisella niitä on tällä hetkellä viisi ja Kuopuksella seitsemän. Ei siis montaa, mutta kuitenkin. Meidän vastuu on ollut opettaa luokassa noin neljä tuntia viikossa. Maanantaisin on kotipäivä ja tiistaista perjantaihin päivät päättyvät jo klo 12:30.

Kotikoulun saa kyllä halutessaan toimimaan hienosti, eikä se sulje mahdollisuuksia lasten jatko-opintoihin, sosiaalisten taitojen oppimiseen tai mihinkään muuhunkaan. Ja suomalaisilla on vielä mahdollisuus valita vaikka Kulkurikoulun kaltaisia palveluita, jotka auttavat kaikkien lukuaineiden opettamisessa – en ole ystäviltäni kuullut mistään vastaavasta täällä tai Yhdysvalloissa. Mutta aikaa tämä joka tapauksessa vie ja vaatii myös paljon perheen vanhemmilta. Muun muassa sen, ettei ainakaan toinen tee kokopäiväisesti, jos ollenkaan, töitä tai että kotiin palkataan opettaja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täällä Australiassa kouluvuosi jakaantuu neljään jaksoon, joiden jokaisen välissä on pieni loma. Kahden viikon lomat sijoittuvat noin huhti-, heinä- ja lokakuille ja kesäloma, kuuden viikon mittainen, on joulukuun puolesta välistä tammikuun loppuun. Meillä on tällä hetkellä menossa kolmannen ja neljännen jakson väliin sijoittuva kahden viikon loma. Tällainen lomasysteemi tuntuu ainakin tässä vaiheessa ihan mahtavalta. Kesäloma on tähän asti alkanut aina jossain vaiheessa tuntua aivan liian pitkältä ja lukukauden alettua seuraavaa lomaa odotellessa on ehtinyt jo vähän väsyä. Nämä Aussi-lomat kuulostavat siltä, että auttavat varmasti hyvin katkaisemaan lukuvuotta, mutta kokemus sen sitten ensi vuonna lopulta paljastaa, onko näin. Tällä hetkellä tämä loma ei tunnu kuitenkaan ihan yhtä juhlavalta, kun olemme olleet tämän koulusysteemin takia yhdessä muutenkin ihan tosi paljon. Nyt vaan emme tee koulujuttuja yhdessä.

Tammikuun lopusta lukien meillä alkaa taas normaalimpi arki. Mä jatkan muutama viikko sitten aloittamiani kotikäyntejä vähävaraisissa perheissä ja ihmeellistä mutta totta, pääsen myös luennoimaan mielenterveydestä ja sen hoitamisesta muutamallekin Certificate IV kurssille. Vastuu meidän lasten opettamisesta palautuu muille ammattilaisille ja mulle jää vain tämä vanhemman rooli, josta oikeasti nautin. En malta odottaa.

Mikä meitä estää lähtemästä?

Mä olen täällä blogissakin useamman kerran toistellut, että kaikilla unelmilla on jonkinlainen hintalappu. Sitä pitää tässä elämässä kaikesta aina jotain maksaa, joskus kalliistikin, ja etenkin silloin, jos haluaa realisoida ne omat haaveensa. Niin kauan kuin todellinen mahdollisuus repäistä tulee eteen (eivätkä mahdollisuudet oikeasti yleensä vaan tule eteen, ne pitää ihan itse hakea), on kohtuullisen helppo sanoa, että haaveilee esimerkiksi ulkomaille muutosta ja olisi valmis tekemään melkein mitä vaan, että pääsisi lähtemään. Itsekin sanoin näin pitkään, vaikka monta vuotta siinä menikin, että aika oli kypsä ja oikeasti aloimme tehdä asioille jotain.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maapallo, kotimaamme mukaan lukien, on pullollaan ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan lähteä minnekään, vaikka halua löytyisikin. Suuri osa maailman väestöstä elää köyhyydessä, toiset kulttuurinsa puristuksessa, jotkut huoltajuuskiistojen keskellä. Joillakin on velkaa, toisilla sairautta. Täältä maailman toiselta laidalta ja tässä valossa tarkasteltuna musta onkin jotenkin kamalan surullista, että sitten on vielä olemassa se pieni suomalainen, äärimmäisen hyväosainen joukko, joka itse sabotoi omat mahdollisuutensa toteuttaa omat haaveensa. Vastaan tulevatkin omat pelot, todelliset tai keksityt, ja turhat paineet, jotka otetaan niskoille muiden odotusten kautta. Älkää ymmärtäkö väärin; pelkäämisessä ei ole mitään pahaa. Kaikkia pelottaa, ainakin vähän, ennen mitä tahansa suurta päätöstä. Mutta ehkä rohkeutta onkin liikkua niistä omista peloista huolimatta. Niinkin suuren asian kuin ulkomaille muuton edessä ei kyllä kellään ole takeita siitä, että tuleeko kaikki onnistumaan ja onhan se kieltämättä vähän kuumottavaa.

Kukaan ei voi saada kaikkea, eikä tilanne ole sen kummempi ulkomaille muuton kanssa. Lyhyeksi aikaa voi mennä helpostikin pyörähtämään maailmalle ja samalla vielä säilyttää työnsä ja asuntonsa kotimaassa. Mutta meille ainakin lähtöä edelsi talon, autojen ja huonekalujen myynti, töistä lähteminen sekä ystäville heiheiden sanominen määräämättömän pitkäksi ajaksi. Ei se helppoa ollut. Vaikka meillä kaikki päätyi lopulta hienosti (tai no, matkallahan tässä ollaan vielä), en ikinä sanoisi kellekään, että sinun kyllä kannattaisi myös tällä tavalla riskeerata ja jättää kaikki ja mennä kokeilemaan, koska mistäs minä voin tietää, että kannattaako se teillä. Ehkä ei kannata. Mutta sen voin melkein varmuudella sanoa, että sitä sisällä palavaa halua lähteä ei sammuta yksikään sijaistoiminta: ei mahtava työ, ei kerran vuodessa tehty ulkomaanmatka, ei hyvin toimiva perhe tai ihana ystäväpiiri. Koska minähän uskon, että toiset on vaan luotu liikkumaan. Ulkomaille muutto ei tietenkään korjaa kaikkea, eikä ratkaise ongelmia, mutta seikkailijan sielun se kyllä saattaa tyynnyttää.

Mä en ole kertaakaan meidän vähän kreisejä valintoja katunut, mutta olen mä monta kertaa heikkona hetkenä peilannut sinne omaan lapsuuteeni ja miettinyt, miten en nyt voikaan just niitä itselleni tuttuja (eli turvallisia) asioita omille lapsilleni tarjota. Aivan kuin mun pitäisi jotenkin toistaa lasteni elämässä se hyvä, mitä sieltä omien kouluvuosieni muistoista poimin. Tai aivan kuin lapset aivan välttämättä tarvitsisivat just jotain tiettyä ja etenkin stabiilia voidakseen hyvin, kuin eivät alkuunkaan kestäisi muutoksia, eksotiikkaa tai maiseman vaihteluita. Välillä olen saanut itseni kiinni siitä, että haikailen suomalaisen koulusysteemin perään ja nyt täällä Perthissä kaipaan takapihaa, jossa eräät voisivat temmeltää. Viimeksi eilen ikävöin Konan parasta ystävääni niin, että itku tuli. Kaikenlaista sitä mahtuu ulkosuomalaisenkin elämään, mutta en silti vaihtaisi mihinkään. Kaikista normaaleista ja vähemmän normaaleista haasteista huolimatta emme silti haluaisi asua nyt Suomessa, joten mennään näillä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka mä en valitsisikaan toisin, en silti tietenkään sano, että kaikkien pitäisi nyt perässä tehdä. Kenenkään ei tokikaan tarvitse lähteä yhtään minnekään. Kaikki eivät myöskään halua lähteä ja suurin osa ei voi lähteä. Niitä, jotka haluavat ja myös voisivat, on kuitenkin paljon enemmän kuin uskoisittekaan. Jos käytännön asiat pystyy järjestelemään, onkin enää jäljellä se, että voittaa ne oman pään sisällä olevat esteet ja alkaa nähdä hankaluuksien sijaan mahdollisuuksia. Olen viimeisen kahden vuoden aikana saanut lukemattoman määrän viestejä, joissa kysytään vinkkejä lähtöön ja puretaan omaa sydäntä, kun ei millään uskalla repäistä, vaikka haluaisikin. Etenkin Manilan köyhyyden keskellä mä mietin tätä paljonkin: siellä tuhansien ja taas tuhansien ihmisten vierellä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä eikä mitään mahdollisuuksia muutokseen ole, tuntui jotenkin irvokkaalta ajatella, minkälaisia näkymättömiä häkkejä maailman etuoikeutetuimpiin kuuluvat ihmiset itselleen luovat. Kun todellisuudessa monelle meille suomalaiselle koko maailma olisi auki, passi on valtakunnan parhaimpia, mahdollisuuksia ja suuntia olisi vaikka millä mitalla, rahaa, hyvinvointia ja työmahdollisuuksia riittäisi ja mikä tärkeimpänä, aina pääsee takaisin. Ja sitten se muuri lähteä nouseekin aivan valtavaksi jostain päänsisäisestä syystä X.

Mikä meitä estää lähtemästä?

Mikä tässä saaren elämäntyylissä meitä viehättää?

Vaikka mulla on tämän kevään aikana ollutkin vähän päänsisäistä turbulenssia menossa, on tässä havaijilaisessa elämäntyylissä (tai ylipäätään saarityylissä) silti aina paljon sellaista, mikä meitä viehättää ja puhuttelee ihan kunnolla. Meidän elämä perheenä on muuttunut tässä parin vuoden aikana huomattavasti rauhallisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi – kuten ehkä voi paratiisisaarella kuvitellakin käyvän.

Ensinnä jo ihan sellaisten suurten ihmismassojen (jos punakoita turistijoukkioita ei lasketa) ja valtaisten palveluiden puute tuovat tänne tietynlaisen lämpöisen lande-fiiliksen, josta olemme suurimman osan aikaa ihan tykänneet. Välillä toki tulee niitä päiviä ja viikkoja, jolloin etenkin minä tylsistyn juuriani myöten, kun ei oikein ole noita vaihtoehtoja mistä valita, mutta yleensä olla elellään ihan hyvillä mielin. Konalla on keskustassa yksi pääkatu, Ali’i Drive, jonka varrella näkee päivittäin paljon turisteja ja myös jonkin verran paikallisia. Siellä kalastetaan kivimuurilla merestä tonnikaloja ja istuskellaan kahvilla monissa rantakahviloissa tai syödään kadun hyvissä ravintoloissa. Kadulla on myös putiikkeja, joista löytää kaikenlaista koruista lastenvaatteisiin, tiukasti ylihinnoteltuina. On siellä myös yksi pieni vaatekauppa, jonka vaatteet ovat edullisia ja ne tehdään yhden pariskunnan voimin täällä paikan päällä. Jos muistaisin putiikin nimen, sanoisin, että menkää sinne sitten ostoksille kun tännepäin eksytte, mutta nyt just en pysty kyllä tämän enempää auttamaan.

Screen Shot 2019-04-20 at 14.40.22
Hawai’i Magazine

Konan keskustan ulkopuolella on muutamia älyttömän hyviä ravintoloita sekä mm. Target, Walmart ja Ross. Täällä ei sikäli tule lähdettyä useinkaan ostoksille, kun valinnanvaraa on vähän, mutta eipä se haittaakaan: paikallinen pukeutumistyyli ei ole erityisen koreileva, kuten ei koko elämäntapakaan täällä. Saarella on useampi upea kahvifarmi, monia pieniä kyläsiä, kokonainen vesiputousten sarja, hienoja laaksoja ja komeita vuoria sekä Hilon puolella vaikka ja mitä luontoisaa nähtävää. Aikamoisen leppoisaa soljumista on elo täällä päivästä toiseen.

Arkena ollaan yleensä vaan kotosalla ja lapset juoksevat koulusta tultuaan pihakavereidensa kanssa ulkona aina auringonlaskuun saakka ja viikonloppuisin vielä enemmän, ihan niin kuin aina kesäisin kotimaassa. Täällä luonnollisesti nämä aina vaan lämpimät säät mahdollistavat kunnon pihakirkkikset ja takapihan futikset kuukaudesta riippumatta. Ovesta ramppaa naapurin lapsia ja koulukavereita joka iltapäivä sisään ja ulos ja kaikki talon aikuiset katsovat vuorollaan vähän kaikkien perään. Me pystytään siipan kanssa molemmat lopettamaan työt tosi usein jo ajoissa iltapäivällä eli aikaa yhdessä on nykyään tosi paljon enemmän kuin ennen.

57550558_387936305269128_7542172896324485120_n

57575310_1044294415776993_2780019763902939136_n

Viikonloppuisin tehdään sitten asioita, joita luonto täällä tarjoaa. Varsinkin ensimmäisenä vuotena kävimme enemmänkin retkillä ympäri saarta, nykyään me ei jakseta seikkailla ihan samalla tavoin. Useimmiten istuskelemme rannalla. Ja niinä päivinä sitä itsekin taas muistaa, että missä nyt tällä hetkellä asutaankaan, koska niin ihanat on maisemat – eikä niihin kyllästy. Paikalliset kokoontuvat täällä usein muutamalle tietylle rannalle koko perhekunnan voimin suurten kannettavien katosten alle viettämään viikonloppupäiviään. Tätä elämäntyyliä leimaa kyllä sellainen tietty olemisen taito, jolloin ei tarvitse oppia, ei kehittyä, ei saavuttaa, ei saada aikaan eikä luoda. Kunhan ollaan vaan. Parhaimmillaan se on kyllä just niin oikein. Meri kohisee korviin ja jossain taustalla soi island reggae.

Tänään käytiin taas snorklailemassa nelistään. Meillä oli mukana yksi bodyboard ja mulla vuotavat lasit. Tästäkin huolimatta siellä kalaparvien keskellä tulee aina kummasti sellainen olo, että ei tässä nyt kyllä tämän kummoisia elämässä tarvitse. Fiilis on useimmiten parhaimmillaan jossain luonnon helmoissa.

57538127_372726823576218_2053199993342263296_n

57362601_2213907805351856_4914653866185719808_n

No, summa summarum, yksinkertaisen leppoisaa ja mukavan simppeliä on meidän silmin elämänrytmi näin havaijilaisittain. Meininki on sopivan alohaa, ja joskus toki myös tehottoman hidasta. Monet asiat eivät ole niin justiinsa, mutta kuitenkin asiat toimivat aina lopulta, länsimaisen hyvinvointivaltion tapaan. Välillä mua tylsistyttää enkä jaksaisi enää yhtään olla ihan näin iististi, mutta useimmiten tajuan tästä nyt nauttia vaan. Kyllä mulle joku nyt nimittäin koko ajan sanoo, että ei tämä vaihe ikuisuutta kestä.