Tavallista ihmeellisempi

Amerikkalainen kehumiskulttuuri on mietityttänyt mua viime aikoina. Olen maistellut sanoja, joilla on mulle merkitystä ja toisaalta niitä, joita heittelen ilmoille ihan tottumuksesta.

Mahtava ja ihana kuuluvat kotikielelläkin mun sanavarastoon kuvailemaan asioita, jotka tekevät mut iloiseksi. Rakkauttani suojelen kyllä, kuten useimmat suomalaiset: kotimaassa ei olisi tullut mieleenkään lähteä töistä ja huikata ovelta, kuinka rakastan työkavereitani. Love you taas pääsee multa suusta paljon kevyemmin ja vaikka tarkoitankin, mitä sanon, ei näillä kahdella sanalla ole mun sydämessäni englanniksi yhtä painavaa merkitystä kuin niillä on suomeksi. Enkä ole varma sanojen painavuudesta kaikkien amerikkalaistenkaan kohdalla. Muutamat paikalliset ystävänikin nimittäin ovat sitä mieltä, että täällä ihmiset tuntuvat rakastavan juustohampurilaisia ihan siinä missä naapuriaankin. Olen kertonut heille, että Suomessa rakkautta yleensä jaetaan vain niille, joille se oikeasti kuuluu, kuten perheelle ja läheisimmille ystäville. Jos haluan oikein painottaa, miten tärkeä ystäväni mulle täällä on, tunnustan heille rakkauttani suomeksi. Ovat ottaneet vastaan.

3D19CFAC-11C4-4EB0-BC86-99D1EA501338.jpeg

Täällä myös aika monelta perheelliseltä tuntuu löytyvän kotoa yksi tai useampi lapsi, joka on amazing. Ei nimittäin ole ollenkaan harvinaista, että perhettään esitellessä tämä etuliite sijoitetaan kuvailemaan omaa jälkikasvua. Mä nyt ajattelen asian niin, että mun silmiin omat ovat tietysti myös ihmeellisiä, koska ovat mun, mutta todellakin samalla ymmärrän, etteivät he objektiivisesti tarkasteltuna ole mitenkään sen kummempia ihmisiä kuin kukaan muukaan. Siksi en ikinä esittele heitä täällä sanoin amazing. Esittelen, että tässä ovat lapseni. Mulla ei nouse siinä hetkessä tarvetta kertoa heistä omaa mielipidettäni (mikä myös toisinaan vaihtelee ihan heistä itsestään riippuvista syistä) eikä tunnustaa julkisesti rakkauttani heitä kohtaan. Mun näkövinkkelistä katseltuna Suomessa on kulttuurisesti hyväksytympää ihan ääneen myös myöntää, että eivät ne aina nyt todellakaan mitään niin ihania ole eikä vanhemmuus parasta maailmassa. Ystäväni täällä puhuvat tästäkin vanhemmuuden puolesta ihan avoimesti, mutta ulkomaalaisena mä kiinnitän varmaan eri tavoin huomiota tähän kulttuuriseen kielenkäyttöön, jossa perhe on puheissa koko elämän keskiössä ja se on ihaninta, mitä on. Totuus on aina kuitenkin vähän muutakin.

Olen menossa huomenna kouluttamaan tulevaa henkilökuntaa. Nyt jo vähän punastuttaa tuleva esittely; täällä nimittäin kouluttaja tai muu vastaava henkilö esitellään yleensä hyvin monimuotoisin sanankääntein. Jos Suomessa usein puhujasta kerrotaan lähinnä hänen koulutuksensa ja saavutuksensa työelämässä, täällä mennään ihan luonteen tasolle. Ei ole mitenkään harvinaista, että puhuja on esitelty sanoin ’lämpimin ihminen, jonka olen koskaan tavannut’ tai ’uskomattoman täynnä iloa’. Saapa nähdä, mitä minusta sanotaan – siinä sitten saakin tehdä seuraavan puolituntisen töitä, että täyttää nämä itsestään lausutut kuvaukset.

A02292B2-6437-407E-B2B5-B92E01F32B8F.jpeg

Mä viihdyn kyllä täällä positiivisten sanojen ihmemaassa hyvin ja tunnen kyllä milloin kauniit sanat tulevat oikeasti sydämestä. Kyllä ne silloin eri tavoin osuvat. Mitä itsensä kehumiseen tulee, mä en aina tiedä, milloin olen vaan suomalaisittain modest ja milloin valheellisen nöyrä, koska kyllähän tietysti omista saavutuksistaan ylpeä pitää voida olla. Mä en silti vaan yhtään lämpene sellaiselle toot my own horn-meiningille, enkä tiedä, onko se kulttuurista vai ihan vaan minusta itsestäni nousevaa. Eikä sillä varmaan mitään väliäkään ole.

Tällaisin ajatuksin tällä kertaa. Palaanpa nyt tästä takaisin ihmeellisten lasteni pariin, joita rakastan enemmän kuin ketään muuta.

Kulttuurierojen keskellä

Luulin, etten ollut kirjoittanut blogia kahteen viikkoon. Näemmä totuus onkin, että olen kyllä halunnut kirjoittaa, mutten ole omalta elämältäni pystynyt avaamaan konetta nyt melkein kolmeen viikkoon. Ajan kulumista ei voi estää, eikä näköjään sitäkään, että se juoksee koko ajan nopeammin.

Kiireinen en ole ollut, mutta kohtuu intensiivistä taas tuossa hetken oli. Puoliso oli Aasiassa järjestöreissulla melkein kaksi viikkoa, enkä mä sillä aikaa saanut tehtyä muuta kuin pakolliset. Sain lapset aamulla ajoissa kouluun ja olin itse ajoissa heitä iltapäivällä hakemassa – ihan sankarina siis. Siinä välissä oppilastapaamiset jatkuivat ihan tavalliseen tapaan ja nyt tässä marraskuun lopussa ei voi kuin ihmetellä, miten hyvin tosi monella jo menee, verrattaen. Iltaisin energiaa ei riittänyt tuottamiseen, vaikka asiaa olisi ollutkin. Monta kertaa mietin, miten olisin halunnut kertoa teille sitä ja tätä, mutta en vaan kykennyt.

Mutta täällä ollaan taas. Hirveen ilosina siitä, että siippa tuli pari päivää sitten takaisin kotiin ja siitä, että eilen oli taas Thanksgiving ja sehän olikin jälleen mukavaa. Ihan yrittämättä olla ällö voin sanoa, että olen tosi kiitollinen siitä että voidaan täällä nyt asua ja tehdä sitä, mitä tehdään.

46786440_509154312897164_2039081486652538880_n

Meidän ystäväpiiri on siinä mielessä hyvin amerikkalainen, että harva on ihan amerikkalainen. Yhden perhe on muuttanut tänne Haitilta, toisen Koreasta, kolmannen Kiinasta, yksi on itse loikannut Hollannista ja niin edelleen. Monet muistavat edelleen elävästi, kuinka eivät osanneet englantia tänne saapuessaan, kun taas osalla ei ole mitään muistikuvia mistään, mutta oma aikaisempi äidinkieli on kyllä matkan varrella unohtunut. Jatkossa meidän lapsista ei tule kielen puolesta kuulemaan, että he eivät olisi paikallisia, sillä jo nyt englannin lausuminen on melkein kuin natiiveilla ikään. Eivät he silti tietenkään mitään amerikkalaislapsia ole, vaan pesunkestäviä ulkosuomalaisia, aina.

Yksi brasilialainen kaverini alkoi viime viikolla kertoa, kuinka tapasi tyttöystävänsä perheen ensimmäisen kerran. Tämä nuori mies oli juuri lentänyt tuntikausia Sao Paulosta Konalle ja oli omien sanojensa mukaan starving. Hänelle tarjottiin siinä pizzaa, ehkä noin viisi kertaa, mutta hän vaan koko ajan ystävällisesti kieltäytyi. Hän kun oli koneessa ihan snacksia syönyt. Vessaankaan ei voinut mennä, vaikka olisi pitänyt mennä. Vettä hän vihdoin otti, vähän. Muutaman tunnin kärsimyksen jälkeen tämä tuleva unelmavävy ryömi kaverilleen syömään. Ehkä myös vessaan. Miksi? Brasilialaisessa kulttuurissa ruokaa ei hänen mukaansa uudelta perheeltä todellakaan hyväksytä, eikä vierailun aikana luonnollisia ruumiintoimintoja leikisti ole olemassakaan. En olisi halunnut nauraa, mutta oikeasti koko meidän porukka röhähti kuvaukselle ihan avoimesti. Yritin jotenkin luovia siitä sitten siihen, että ei kukaan halua kulttuurianne dissata, mutta tästä nyt on suomalaisena vähän vaikea saada kiinni. Nykyään hän kuulemma jo kehtaa syödä tyttöystävänsä perheen luona.

46680240_775516446129569_6530797708314148864_n

Tästä intaantuneena toinen kaverini alkoi kertoa intialaisesta ystävästään, joka oli Amerikkaan muutettuaan kärsinyt pitkään yksinäisyydestä. Ystävä koki, etteivät hänen työkaverinsa olleet ottaneet häntä porukkaansa. Tosiasiassa oli käynyt niin, että he olivat joka päivä pyytäneet naista mukaansa lounaalle, kerran. Intialaisen kulttuurin kasvatti oli kuitenkin kieltäytynyt pyynnöstä, koska paikalliseen käytösrituaaliin kuuluu pyytää useamman kerran ja vasta noin kolmannella kerralla vastata, että haluaa tulla mukaan. Tätä kulttuurieroa ei kukaan asianosainen tiennyt eikä tuntenut, joten yksinäisyys jatkui, kunnes asia tuli jotain kautta esille.

Viime keväänä, kun olimme porukalla viikonlopun telttailemassa, useampi kaveri ilmoitti lauantaina liittyvänsä meidän joukkoon ihan ex tempore. Kanadassa kiinalaisessa perheessä ja yhteisössä kasvanut ystäväni sanoi, ettei voi kertoa muille, ettei meillä ole kaikille ruokaa, koska se olisi äärimmäisen epäkohteliasta. Minä kerron! eräs suorasukainen suomalainen ilmoitti siihen ja niinpä laitoin kavereille viestiä, että tulkaa kaupan kautta, ei täällä ole kaikille nyt tarpeeksi ruokaa. Ystäväni mielestä tämä oli jotenkin kamalan noloa, mutta myönsi kuitenkin, että tavallaan välttämätöntä oli. Onneksi oli suomalainen joukossa, niin ei tarvinnut kenenkään nälkää nähdä.

Suurimmat naurut kulttuurierojen vertailussa on silti saanut Suomi ja sauna. Jokaikinen täältä tuntemani perhe erottaa tyttö- ja poikalastensa vaatteidenvaihtohetket toisistaan jo hyvin varhain, eikä alastomuus kuulu perheidenkään sisälle melkein millään tasolla. Suomalaiset todella ovat niin kummallinen outous tässä asiassa, että tätä jaksetaan ihmetellä hyvin säännöllisesti. Sekin on ollut vähän järkyttävää kuulla, että esimerkiksi työkaverit voivat ihan hyvin saunoa keskenään ja yleisissä uimahalleissa saunotaan ilman vaatteita. I don’t want to see that! on aina yleisin vastaus tähän, eikä se paljoa auta, vaikka olen yrittänyt selittää, ettei meidän kulttuurissa alastomuutta nähdä samalla tavoin. Että ei siellä yleisessä saunassa nyt kukaan varmaan muita vilkuilemassa istu, että sillä lailla on ihan tavallinen asia tämä. Mutta ei se mahdu kaaliin tietenkään millään, jos kaksivuotiaasta saakka on opetettu muuta.

46517399_270919420441062_3794799692747898880_n

46661590_2319709564928043_5042253079647354880_n

Me ollaan aivan ylpeitä suomalaisuudestamme ja etenkin meidän molempien aitous ja suoruus on saanut paljon kiitosta ystäviltä ja kadunmiehiltä. Eivät kaikki suomalaiset ole aitoja tai suoria, eivätkä kaikki amerikkalaiset imeliä kehuskelijoita, mutta kulttuurisesti yleistettynä suomalaiset eivät kyllä pelkää rehellisyyttä edes vaikeissa tilanteissa, siinä missä täällä toisinaan pyritään asioita vähän kiertämään, että kaikilla säilyisi hyvä fiilis. Meidän kaveriporukka on kyllä onneksi sellainen, jota on helppo lukea ja jotka ovat kulttuurisesta positiivisuudesta huolimatta aina omia itsejään. Myös siis avoimesti hajalla aina silloin tällöin. Kukaan ei kuorruta.

Ei siis ole ehkä tosiaan ihme, että me ollaan löydetty juuri nämä ihmiset täältä, koska kyllä vakka aina jotenkin kantensa löytää.

Ne pienet erot

Eroja on, suuria ja pieniä. Näen niitä vielä enemmän nyt kuin ensimmäisen vuoden aikana.

Uuneista puuttuu pellit, kouluista ruokailu ja valoista voi kääntyä punaisella oikealle. Arkea helpottaa silti sellainen kiva pieni asia, että kaikki kaupoista ostettavat ruokapussukat on uudelleensuljettavia. Siis ihan jokainen: juustopussukka, kinkkupussukka, nakkipussukka. Zips vaan, ja sen saa uudelleen kiinni. Miten hirmu kätevää – ei enää nakkiliemiä pitkin jääkaapin hyllyjä.

Kertakäyttökulttuuri on Amerikassa tunnetusti ihan omalla tasollaan. Se on oikeastikin ihan järkyttävää. Vaikka mä en koekaan, että voisin omilla ’ponnisteluillani’ juurikaan ottaa kantaa keskusteluun ilmaston lämpenemisestä (olen siis sellainen peruskierrättäjä, ostan vähän, osan käytettynä, olen vähentänyt lihansyöntiä, ajan tosi vähän autoa –  ja sitten toisaalta kuitenkin lennän), ottaa mulla tämä täydellinen välinpitämättömyys oikeasti sydänalasta. Älyttömintä on mennä syömään noutoravintolaan, jossa ruoka pakataan tiskiltä kertakäyttöastioihin ja sitten syödään paikan päällä.

45116609_1142701325894949_3960594204991684608_n

Kaikissa ruokakaupoissakin on vessat. Ja jos ei ihan siellä sisällä ole, niin jokaikisen pikkumarketinkin pihan puolella on aina jonkinlainen yleinen fasiliteetti. Että ihan sama mihin ja missä pysähtyy, on tämä tärkeä seikka otettu sitten huomioon.

Amerikkalainen tapa merkitä ruokiin ja lisäravinteisiin ravintosisältö per serving on suorastaan ihana, verrattuna suomalaiseen tapaan merkitä kaikki per sata grammaa. Nyt esimerkiksi tiedän, että smoothieen laittamani teelusikallinen paikallista spirulinaa sisältää 15mg magnesiumia ja 5mg rautaa. Ei siis paljon mitään. A-vitamiinia lusikallisessa on kuitenkin kolminkertainen määrä Daily Valueen nähden. Nyt tämän tiedän, kun se niin helposti tuohon purkkiin merkitään, harvemmin kun tulee vaikka spirulinaa ihan sataa grammaa kiskottua.

Kävelytiet ovat täällä jollain lailla melkein tuntematon käsite – leveät kävelytiet löytyvät vain muutamasta paikasta ihan Konan keskustassa. Ei siis tule kuuloonkaan, että täällä asuessa lapset voisivat ikinä koskaan lähteä pyörällä kaverilleen kyläilemään. Ihan siihen ajotien laitaan ojan ja liikenteen väliin en viitsi näitä pikku polkijoita sijoittaa.

44924157_314274739365971_7095098665173254144_n

Meal Train on ollut mulle täällä ihan uusi tuttavuus. Kun ystäväpiiriin syntyy vauva, kaverit valmistavat ja toimittavat koko perheelle dinnerin vuorollaan vauvan ensimmäisen kahden viikon ajan. Mun paras Kona-ystäväni sai pienen pojan, neljännen lapsensa, juurikin perjantaina ja tänään oli meidän vuoro viedä porukalle syötävää. En mitään kovin ihmeellistä väsännyt: veimme jääkaappiin grillatun kanan ja salaatin. Mutta ajatelkaas, miten ihanaa on saada kotiin ruoka koko perheelle joka päivä siinä ensimmäisten toipumispäivien lomassa. Tosi ihanaa!

Eniten mua täällä kuitenkin puhuttelee sellainen yleinen huithapelius. Ketään ei tunnu haittaavan oikeasti oikein mikään. Valoissa ei saa tööttiä, jos vähän hidastelee, kukaan ei lähde mielenosoituksellisesti ohi liikenteessä, jos joutuu vähän kohdetta etsimään ja parkkeeratakin voi melkein minne vaan. Lasten kiukuttelut eivät herätä kenenkään huomiota eikä kukaan pyörittele silmiä, jos joku laittaa vähän erikoisemmassa paikassa pitkäkseen tai tanssiksi tai ilmaisee itseään jollain muulla, ei niin tilanteeseen sopivalla tavalla. Ahdistuin kesällä sääntö-Suomessa ihan kunnolla, enkä oikeasti kaipaa sitä puolta kotimaasta yhtään. Ja siis minähän olen kunnon sääntöjen noudattaja noin niin kuin yleisesti ottaen. Mutta jotkut hyvän maun rajat on Suomessa ylitetty jo kauan sitten ja toisten tekemiset ja tekemättä jättämiset kiinnostavat ihmisiä aivan liikaa ja liian syvästi. Tähän tietysti liittyy sitten toisten arvostelu, mikä myös tämän aloha-asenteen alla puuttuu täältä liki kokonaan.

45042919_2258572471051086_7129938052603969536_n

Kaikkea en täällä rakasta, kuten hiiriä ja centipedejä, kasikytlukulaista puhelimessa jonottamista ja pätkivää nettiä, mutta voiko silti jo tässä vaiheessa tietää, ettei ehkä ikinä halua asua enää missään muualla?