Telttaretkeilyä havaijilaisittain

Olin lapsena tottunut teltassa asuja, kuten puolisokin. Vaikka siitä aina kovasti puhuttiin, emme kertaakaan saaneet aikaiseksi tehdä telttaretkeä lasten kanssa ennen tänne muuttoa. Niinpä, jos meidän lapsilta kysytään, on telttailu heidän päissään vähän erilaista kuin hyttysten ja havupuiden alla hengailua.

Havaijilla ei saa telttailla muualla kuin niille erikseen merkityillä paikoilla ja luvan kanssa. Camping permit maksaa alle 10 dollaria per teltta ja sen saa ihan suht kätevästi osavaltion virallisilta sivuilta. Big Islandilla camping siteja on 16 ympäri saarta, joista muutama tulivuorten rinteillä. Kaikilla alueilla on vähintään vessat, joillakin myös suihkut ja grillipaikat, viidellä näistä on vieressä meri.

52344284_1980405908752147_4354753979494694912_n

Me olemme aina käyneet vain Kohanaiki Beach Parkissa, tuttavallisemmin Pine Treesilla telttailemassa. Se on tässä sopivan lähellä, 15 minuutin ajomatkan päässä kotoa, ja on meidän kavereiden suosikkisurffiranta. Pinesilla ei tarvitse muuta kuin ajaa perille ja alkaa pystyttää omaa pientä telttakylää lähelle vettä.

Kuten ehkä jo huomasitte, telttailu ei ole täällä perinteisesti mitään varsinaista eräjormailua. Vähän vähemmänkin seikkailunhaluinen pärjää Havaijin telttailukulttuurissa oikein hyvin. Kyytiin pakkaamme aina telttojen lisäksi matkagrillin, kasattavan katoksen sekä aurinkotuolit ja paikan päällä lähinnä vain sitten istutaan menemään. Retkeily ei siis seikkailunhalun lisäksi vaadi edes suurta aktiivisuutta ja onkin siksi jotenkin erityisen rentouttavaa jopa tällaisen mukavuudenhaluisen perheellisen näkökulmasta. Me piipahdetaan aina matkan varrella Costcosta hakemassa valmiiksi grillattua kanaa tai pizzaa ruuaksi, ja kokkaaminen tarkoittaa korkeintaan valmiiksi marinoitujen lihojen paistamista pannulla. Suurissa kylmälaukuissa kannetaan mukana maitoa, voita, munia, pekonia, pannariaineksia, vaahterasiirappia ja kahvia aamuksi sekä tietysti kaiken maailman snackseja lähinnä pienemmälle väelle. Telttaillessa mennään virallisesti ilman ruoka-aikoja ja kukin syö milloin nyt saattaa sattua jotakin haluamaan.

 

 

Telttakylän keskiössä ovat aina tuolit, joissa istuen käydään ystävien kesken kaikki kuulumiset läpi ja tuijotellaan merta. Aina välillä joku muistaa vilkaista, minne pieni lasten armeija on mahtanut milloinkin seikkailla. Tällä kertaa meidän seurueemme oli kolmen teltan vetoinen: kuusi aikuista ja yhdeksän lasta ikäjakaumalla 3kk ja 8 vuotta. Lapset elävät elämänsä parasta aikaa aina retkillä eikä laavakiviluolista/ puiden alta/ merestä kertaakaan kuulunut, että ei ole mitään tekemistä.

51600772_237999400421984_8689872214620635136_n

51754571_613156702458949_7989922966349545472_n

51622241_234445730830568_8328630834705727488_n

51596680_292493464774714_5299556122150043648_n

Illalla aurinko laskee täällä puolen seitsemän aikaan. Nopeasti sen jälkeen laskeutuva pimeys on saarilla ihan mahdottoman syvää – ajattele sellaista Suomen keskitalven pimeintä pimeyttä landella ilman lunta. Näen muutenkin hämärässä huonosti, täällä en sitten juuri mitään. Sain tästä ihanan muistutuksen, kun hukkasin yhden katraamme nelivuotiaista vessareissullamme. Lähdimme puolison kanssa yhdessä etsimään poikaa, mutta siippa ehti taskulamppunsa kanssa vähän liikaa mun edelle. Suuruuteni tunnossa kuvittelin, että osaan kyllä telttakylästämme tielle ilman valoa ja tiedän, missä laavakivijärkäleet ennen parkkipaikkaa suurin piirtein sijaitsevat. Etenin tosi hitaasti, etten paljaita varpaitani kiveen loukkaisi. No, arvannette jo, että törmäsin yhteen järkäleeseen, mutta sitä ette ehkä vielä tiedä, että en ainoastaan kaatunut sen päälle vatsalleni, vaan pyörähdin siitä vielä jollain viehkolla kiepillä asfaltille. Harmi, että oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt. Mutta kyllä ottaa laavakivi muuten kipeää! Se on sellaista karheaa, jalkojen alla vähän terävää eikä edes märkänä liukasta ja sattuu ihan tajuttomasti, kun sen päälle mätkähtää. Nyt sen tiedän.

Olemme aina laittaneet lapset ajoissa illalla telttoihin, jotta saamme nukutusrituaalien jälkeen keskittyä ihan rauhassa ystäviin. Ei lapsia toisaalta päivälläkään ihan hirveästi näe, kun kuljeksivat keskenään puiden alta etsimään rapuja ja siitä löytämäänsä luolaan, mutta on sillä iltaistunnolla silti oma merkityksellinen paikkansa. Kuopuksella oli tällä kertaa vähän vaikeuksia nukahtaa, koska rannalla tuuli enemmän kuin koskaan. Teltta piti jo pystytysvaiheessa sitoa kiinni puihin ja kiviin, ettei lähde pauhussa lentoon, mutta pitivät kyllä kankaat melkoista mekkalaa mennessään. Itsehän heräsin yöllä ainakin neljästi, kun puhuri tarttui rajusti telttamme sadesuojaan yrittäen repiä sitä irti kiinnikkeistään.

51810465_331766084109580_2382093075448070144_n

51951395_2375770939313430_8694990320988848128_n

Joskus jaksan valvoa pitkään, tällä kertaa en. Istuin ulkona viileässä tuulessa niinkin pitkään kuin kymmeneen saakka tähtitaivasta tuijotellen. Sysimustaa taustaansa vasten tähdet näkyvät täällä kirkkaampina ja monilukuisempina kuin kaupungissa ja saa huokailemaan ääneen. Sitä mä nyt teen tietysti muutenkin.

Parasta telttailussa on mun mielestä silti varhaiset aamut. En vielä kertaakaan ole retkeillessä osannut nukkua puolta seitsemää pidemmälle ja kömmin tälläkin kertaa lasten kanssa teltasta ylös juuri ennen auringonnousua. Istuin puunrungolle rannalle kahvikuppi kädessä merta katselemaan ja mietin elämää. Onpa ollut taas käänteitä. Aurinko alkoi nousta Hualalai-vuoren takaa ja tulinpa taas ajatelleeksi, miten me ollaankin aika hyvin jo opittu elämään epävarmuudessa. Mistään ei taas oikein tiedä mitään (kuten viisumeista, kodista tai muista tällaisista asioista), mutta kysymysten keskellä rauhallisuuden löytäminen on jo taito sinänsä. On sitä siis ainakin jotain täällä asuessa opittu, ainakin vähän paremmin.

52011306_553921165127040_5007350594852093952_n

51351602_1296822643783245_5758657687659216896_n

Näin pukeudut kuin paikallinen

Pauliina kirjoitti keskieurooppalaisesta lasten puistopukeutumisesta ja jäin nauramaan (itselleni) Lotalta tekstiin tulleelle kommentille suomalaisesta ylipukemisesta. Tosiaan, vastoin kuin kanssasisareni samaan aikaan muualla Euroopassa, vedin talvisin kotimaassa aina ihan överiksi. Oli kypärämyssyä, merinovillahaalaria, teknisiä välivaatteita mitä lie, toppahousut, toppatakki, Sorelin Super Trooperit. Noin niin kuin perus kauppareissulle pikkupakkasessa. Koska itse palelen herkästi, siirsin aina hienosti tämän tärinän odotuksen ulkona juokseviin lapsiini. Olkaa hyvä, te hikoilevat lapsiparat. Toki olen onnistunut siirtämään tämän terveen tavan myös tänne tropiikkiin: tyrkytän lapsille iltaisin huppareita, kun lämpötila putoaa vain kahteenkymmeneen asteeseen.

Suomalaisen lapsen talvipukeutuminen menee useimmiten käytännöllisyys edellä ja kotimaassa ulkoillaan säällä kuin säällä. Niin mekin aina tehtiin. Täällä olen ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut ymmärtää, miksi kaikkialla maailmassa ei mennä sateella ulos. Ollenkaan. Oikeastaan aika monessa maassa Suomen eteläpuolella sadepäivät ovat sisäpäiviä. Sadepukeutumista kun ei ole täällä olemassakaan. Kuravaatteisiin läkähtyisi trooppisessa sateessa, joten niitä ei kaupoista löydä. Kevyitä takkeja toki on, näille kylmille talvi-illoille. Sateella voi tietysti ilman muuta mennä ulos, ja joskus mennäänkin, mutta silloin kastuu, nopeasti ja läpimäräksi. Ihan kivaa sekin on ja etenkin oli, alkuun. Puolentoista vuoden jälkeen sateessa lilluttelu on kuitenkin alkanut menettää osan ilmiselvästä hohdostaan.

49742686_302350557294764_6497700565777121280_n

Havaijin saarilla sataa joillakin joka päivä, toisaalla viikottain, täällä Big Islandin eri puolilla usein ja meillä Konalla ei juuri milloinkaan. Meidän alueella nämä talvikuukaudet ovat jotenkin aivan liian mukavia ollakseen totta: pilvetöntä taivasta päivästä toiseen, päivisin lämpö on jossain 25 asteen tuntumassa ja iltaisin viilenee. Tavallinen havaijilainen peruspukeutuminen tarkoittaa vuoden ympäri rantasandaaleja, farkkushortseja ja yksinkertaisia hihattomia, niin miehillä kuin naisillakin. Vielä kertaakaan en ole nähnyt konalaista naista mekossa töiden tai juhlien ulkopuolella. Targetista ostettuja havaijipaitoja rokkaavat turistit eivät ehkä tiedä, että kauluksellinen alohakuvio kuuluu oleellisesti täkäläiseen juhlapukeutumiseen: miehet pukevat juhliin kuin juhliin värikkäät paitansa siistin alaosan kanssa. Tummaa pukua käyttävät häissä vain sulhanen tukijoukkoineen, jos hekään.

screen shot 2019-01-05 at 16.48.09
Vastoin todennäköistä oletusta, nämä miehet eivät ole ystäviäni. Kuva on lainattu täältä.

Minä en tokikaan ole paikallinen, mutta en enää ihan turistikaan. En ole täällä vielä virallisesti pysyvästi, mutta en enää ihan läpikulkumatkallakaan. Tiedän, etten ulkonäköni tai kotikieleni puolesta eroa täällä turisteista mitenkään, mutta silti itse tunnistan Konalle suunnistaneen turistin kilometrin etäisyydeltä. Turistilla on lierihattu, aurinkolasit, punakka iho ja mekko. Tai se alohapaita. Harvemmin, mutta toisinaan, näkee rannalla turistin myös niin sanotuissa pikkupuikuloissa uimashortsien sijaan. Toki joskus on niin lämmin, että rannalta voi kävellä parkkikselle myös pelkissä kalsareissa.

Havaijilla asuu kahta erilaista alkuperäistä porukkaa: natives ja locals. Native on vereltään havaijilainen, local täällä kasvanut mikä tahansa muu. Native Hawaiians ja muut paikalliset pukeutuvat arjessaan erittäin kasuaalisti. Olisi outoa nähdä täällä pynttäytynyt paikallinen. Hotelleiden hienoimmissa ravintoloissa ei työntekijöitä lukuunottamatta yleensä paikallisia näekään, pienemmissä kuppiloissa keskustan ulkopuolella kylläkin.

Mitä täällä elelemiseen tulee, en enää jaksa edes korjata ihmisiä, jotka tuolla turuilla ja toreilla kyselevät, että mitä kieltä me puhutaan ja mistä ollaan tultu käymään. Tai eihän siinä mitään korjaamista olekaan, mutta enää en jaksa mainita, että me myös asumme täällä. Alkuun se oli jotenkin tärkeämpää. Nyt opettelen elämään sen kanssa, että olen muiden silmissä täällä todennäköisesti ikuinen turisti. Farkkushortseilla tai ilman.

Tavallista ihmeellisempi

Amerikkalainen kehumiskulttuuri on mietityttänyt mua viime aikoina. Olen maistellut sanoja, joilla on mulle merkitystä ja toisaalta niitä, joita heittelen ilmoille ihan tottumuksesta.

Mahtava ja ihana kuuluvat kotikielelläkin mun sanavarastoon kuvailemaan asioita, jotka tekevät mut iloiseksi. Rakkauttani suojelen kyllä, kuten useimmat suomalaiset: kotimaassa ei olisi tullut mieleenkään lähteä töistä ja huikata ovelta, kuinka rakastan työkavereitani. Love you taas pääsee multa suusta paljon kevyemmin ja vaikka tarkoitankin, mitä sanon, ei näillä kahdella sanalla ole mun sydämessäni englanniksi yhtä painavaa merkitystä kuin niillä on suomeksi. Enkä ole varma sanojen painavuudesta kaikkien amerikkalaistenkaan kohdalla. Muutamat paikalliset ystävänikin nimittäin ovat sitä mieltä, että täällä ihmiset tuntuvat rakastavan juustohampurilaisia ihan siinä missä naapuriaankin. Olen kertonut heille, että Suomessa rakkautta yleensä jaetaan vain niille, joille se oikeasti kuuluu, kuten perheelle ja läheisimmille ystäville. Jos haluan oikein painottaa, miten tärkeä ystäväni mulle täällä on, tunnustan heille rakkauttani suomeksi. Ovat ottaneet vastaan.

3D19CFAC-11C4-4EB0-BC86-99D1EA501338.jpeg

Täällä myös aika monelta perheelliseltä tuntuu löytyvän kotoa yksi tai useampi lapsi, joka on amazing. Ei nimittäin ole ollenkaan harvinaista, että perhettään esitellessä tämä etuliite sijoitetaan kuvailemaan omaa jälkikasvua. Mä nyt ajattelen asian niin, että mun silmiin omat ovat tietysti myös ihmeellisiä, koska ovat mun, mutta todellakin samalla ymmärrän, etteivät he objektiivisesti tarkasteltuna ole mitenkään sen kummempia ihmisiä kuin kukaan muukaan. Siksi en ikinä esittele heitä täällä sanoin amazing. Esittelen, että tässä ovat lapseni. Mulla ei nouse siinä hetkessä tarvetta kertoa heistä omaa mielipidettäni (mikä myös toisinaan vaihtelee ihan heistä itsestään riippuvista syistä) eikä tunnustaa julkisesti rakkauttani heitä kohtaan. Mun näkövinkkelistä katseltuna Suomessa on kulttuurisesti hyväksytympää ihan ääneen myös myöntää, että eivät ne aina nyt todellakaan mitään niin ihania ole eikä vanhemmuus parasta maailmassa. Ystäväni täällä puhuvat tästäkin vanhemmuuden puolesta ihan avoimesti, mutta ulkomaalaisena mä kiinnitän varmaan eri tavoin huomiota tähän kulttuuriseen kielenkäyttöön, jossa perhe on puheissa koko elämän keskiössä ja se on ihaninta, mitä on. Totuus on aina kuitenkin vähän muutakin.

Olen menossa huomenna kouluttamaan tulevaa henkilökuntaa. Nyt jo vähän punastuttaa tuleva esittely; täällä nimittäin kouluttaja tai muu vastaava henkilö esitellään yleensä hyvin monimuotoisin sanankääntein. Jos Suomessa usein puhujasta kerrotaan lähinnä hänen koulutuksensa ja saavutuksensa työelämässä, täällä mennään ihan luonteen tasolle. Ei ole mitenkään harvinaista, että puhuja on esitelty sanoin ’lämpimin ihminen, jonka olen koskaan tavannut’ tai ’uskomattoman täynnä iloa’. Saapa nähdä, mitä minusta sanotaan – siinä sitten saakin tehdä seuraavan puolituntisen töitä, että täyttää nämä itsestään lausutut kuvaukset.

A02292B2-6437-407E-B2B5-B92E01F32B8F.jpeg

Mä viihdyn kyllä täällä positiivisten sanojen ihmemaassa hyvin ja tunnen kyllä milloin kauniit sanat tulevat oikeasti sydämestä. Kyllä ne silloin eri tavoin osuvat. Mitä itsensä kehumiseen tulee, mä en aina tiedä, milloin olen vaan suomalaisittain modest ja milloin valheellisen nöyrä, koska kyllähän tietysti omista saavutuksistaan ylpeä pitää voida olla. Mä en silti vaan yhtään lämpene sellaiselle toot my own horn-meiningille, enkä tiedä, onko se kulttuurista vai ihan vaan minusta itsestäni nousevaa. Eikä sillä varmaan mitään väliäkään ole.

Tällaisin ajatuksin tällä kertaa. Palaanpa nyt tästä takaisin ihmeellisten lasteni pariin, joita rakastan enemmän kuin ketään muuta.