Mikä tässä saaren elämäntyylissä meitä viehättää?

Vaikka mulla on tämän kevään aikana ollutkin vähän päänsisäistä turbulenssia menossa, on tässä havaijilaisessa elämäntyylissä (tai ylipäätään saarityylissä) silti aina paljon sellaista, mikä meitä viehättää ja puhuttelee ihan kunnolla. Meidän elämä perheenä on muuttunut tässä parin vuoden aikana huomattavasti rauhallisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi – kuten ehkä voi paratiisisaarella kuvitellakin käyvän.

Ensinnä jo ihan sellaisten suurten ihmismassojen (jos punakoita turistijoukkioita ei lasketa) ja valtaisten palveluiden puute tuovat tänne tietynlaisen lämpöisen lande-fiiliksen, josta olemme suurimman osan aikaa ihan tykänneet. Välillä toki tulee niitä päiviä ja viikkoja, jolloin etenkin minä tylsistyn juuriani myöten, kun ei oikein ole noita vaihtoehtoja mistä valita, mutta yleensä olla elellään ihan hyvillä mielin. Konalla on keskustassa yksi pääkatu, Ali’i Drive, jonka varrella näkee päivittäin paljon turisteja ja myös jonkin verran paikallisia. Siellä kalastetaan kivimuurilla merestä tonnikaloja ja istuskellaan kahvilla monissa rantakahviloissa tai syödään kadun hyvissä ravintoloissa. Kadulla on myös putiikkeja, joista löytää kaikenlaista koruista lastenvaatteisiin, tiukasti ylihinnoteltuina. On siellä myös yksi pieni vaatekauppa, jonka vaatteet ovat edullisia ja ne tehdään yhden pariskunnan voimin täällä paikan päällä. Jos muistaisin putiikin nimen, sanoisin, että menkää sinne sitten ostoksille kun tännepäin eksytte, mutta nyt just en pysty kyllä tämän enempää auttamaan.

Screen Shot 2019-04-20 at 14.40.22
Hawai’i Magazine

Konan keskustan ulkopuolella on muutamia älyttömän hyviä ravintoloita sekä mm. Target, Walmart ja Ross. Täällä ei sikäli tule lähdettyä useinkaan ostoksille, kun valinnanvaraa on vähän, mutta eipä se haittaakaan: paikallinen pukeutumistyyli ei ole erityisen koreileva, kuten ei koko elämäntapakaan täällä. Saarella on useampi upea kahvifarmi, monia pieniä kyläsiä, kokonainen vesiputousten sarja, hienoja laaksoja ja komeita vuoria sekä Hilon puolella vaikka ja mitä luontoisaa nähtävää. Aikamoisen leppoisaa soljumista on elo täällä päivästä toiseen.

Arkena ollaan yleensä vaan kotosalla ja lapset juoksevat koulusta tultuaan pihakavereidensa kanssa ulkona aina auringonlaskuun saakka ja viikonloppuisin vielä enemmän, ihan niin kuin aina kesäisin kotimaassa. Täällä luonnollisesti nämä aina vaan lämpimät säät mahdollistavat kunnon pihakirkkikset ja takapihan futikset kuukaudesta riippumatta. Ovesta ramppaa naapurin lapsia ja koulukavereita joka iltapäivä sisään ja ulos ja kaikki talon aikuiset katsovat vuorollaan vähän kaikkien perään. Me pystytään siipan kanssa molemmat lopettamaan työt tosi usein jo ajoissa iltapäivällä eli aikaa yhdessä on nykyään tosi paljon enemmän kuin ennen.

57550558_387936305269128_7542172896324485120_n

57575310_1044294415776993_2780019763902939136_n

Viikonloppuisin tehdään sitten asioita, joita luonto täällä tarjoaa. Varsinkin ensimmäisenä vuotena kävimme enemmänkin retkillä ympäri saarta, nykyään me ei jakseta seikkailla ihan samalla tavoin. Useimmiten istuskelemme rannalla. Ja niinä päivinä sitä itsekin taas muistaa, että missä nyt tällä hetkellä asutaankaan, koska niin ihanat on maisemat – eikä niihin kyllästy. Paikalliset kokoontuvat täällä usein muutamalle tietylle rannalle koko perhekunnan voimin suurten kannettavien katosten alle viettämään viikonloppupäiviään. Tätä elämäntyyliä leimaa kyllä sellainen tietty olemisen taito, jolloin ei tarvitse oppia, ei kehittyä, ei saavuttaa, ei saada aikaan eikä luoda. Kunhan ollaan vaan. Parhaimmillaan se on kyllä just niin oikein. Meri kohisee korviin ja jossain taustalla soi island reggae.

Tänään käytiin taas snorklailemassa nelistään. Meillä oli mukana yksi bodyboard ja mulla vuotavat lasit. Tästäkin huolimatta siellä kalaparvien keskellä tulee aina kummasti sellainen olo, että ei tässä nyt kyllä tämän kummoisia elämässä tarvitse. Fiilis on useimmiten parhaimmillaan jossain luonnon helmoissa.

57538127_372726823576218_2053199993342263296_n

57362601_2213907805351856_4914653866185719808_n

No, summa summarum, yksinkertaisen leppoisaa ja mukavan simppeliä on meidän silmin elämänrytmi näin havaijilaisittain. Meininki on sopivan alohaa, ja joskus toki myös tehottoman hidasta. Monet asiat eivät ole niin justiinsa, mutta kuitenkin asiat toimivat aina lopulta, länsimaisen hyvinvointivaltion tapaan. Välillä mua tylsistyttää enkä jaksaisi enää yhtään olla ihan näin iististi, mutta useimmiten tajuan tästä nyt nauttia vaan. Kyllä mulle joku nyt nimittäin koko ajan sanoo, että ei tämä vaihe ikuisuutta kestä.

Kun poke kauaksi kotoaan lähti

En vielä ennen tänne lähtöä tiennyt havaijilaisesta pokesta mitään. En tiennyt poke bowlien olevan trendiruokaa maailmalla, enkä ollut kuullut sanaakaan tästä perinteikkäästä kalaruuasta. Maistoin pokea ensimmäisen kerran täällä yli vuosi sitten paikallisten ystäviemme kihlajaisissa: morsiamen havaijilaisen perheenjäsenen Konan edustalta pyytämää ahia (tonnikalaa, jota kalastetaan Havaijin edustalta vastuullisesti) perheensä marinoimana kotitekoisten, rapeiden nachojen päällä. Aivan taivaallisen hyvää oli. Pokesta tuli hetkessä mun paikallinen lempiruoka.

ECFE46A0-440C-462E-B95D-0B64342513AD
Kuva: The History of Poke – Hawaiian Airlines

Poke on havaijin kieltä ja tarkoittaa suomeksi käännettynä paloitella – ja ruokana nimenomaan paloiteltua kalaa, jota täällä on perinteisesti syöty raakana ja ilman lisukkeita. Poken kanssa alettiin tarjoilla riisiä 1800-luvun lopussa, poke nachot taas ovat tämän perinneruoan kohtuullisen tuore versio. Kulhoista ruoka syödään edelleen siksi, että kaiverrettu kookospähkinä oli havaijilaisten ensimmäinen, ruuan syömiseen käytetty astia, se alkuperäinen kulho. Pokea löytää nykyään melkein jokaisen paikallisen marketin tuoretiskiltä: siellä ne ovat kalakuutiot riveissä astioissaan moninaisesti marinoituina ja kauhallinen kalaa isketään aina riisin päälle ja myydään painon mukaan. Poke bowlia ei siis ole olemassakaan ilman kalaa; tällöin se on vain ruokaa kulhossa, eikä aina edes havaijilaista ruokaa. Maailmalla leviävä ruokatrendi onkin jo joissain yhteyksissä joutunut aika kauaksi emoaluksestaan: lisukkeiden ja vaihtoehtojen määrä on melkoinen, eikä enää useinkaan muistuta tätä alkuperäistä, hyvin yksinkertaista (eikä edes kovin kaunista) annosta. Täälläkin on kyllä kokeilevia ravintoloita, joiden kokit kehittelevät tästä perinneruuasta jos minkälaisia versioita – mutta jotenkin oikeammalta tuntuu sallia tällainen kokeilevuus paikalliselle kuin jollekin täältä tuhansien kilometrien päässä kasvaneelle kokille, joka on täysin irti ruuan alkuperästä.

Screen Shot 2019-02-25 at 6.51.16
Laura Sutherland: Six Favorite Poke Places on the Bis Island of Hawaii

Ylivoimaisesti suurin osa ympäri maailmaa sijaitsevista poke-kulhoja lupaavista ravintoloista lupaa tarjoilla ne havaijilaisittain. Kuitenkaan poke-kulhoja ei ole olemassakaan ilman kalaa (ja ihan oikeasti ahia), ja havaijilaiseen keittiöön ei noin perinteisesti kuuluu esimerkiksi tofua ollenkaan, tai ananasta tai kookosta lämpimän ruuan kanssa. Useimmat ravintolat maailmalla ovat ratkaisseet kulhoasian yleensä niin, että listalta voi raksia itselleen pohjaksi riisin tai salaatin, survoa siihen lisäksi proteiinia lähes missä muodossa vaan kera kastikkeen ja kaiken maailman lisäkkeiden. Poke-ravintoloissa listalta voisin siis valita pääruuaksi vaikka kanaa ja ananasta salaatilla kulhooni, mikä ei ole pokea, vaan kanaa, ananasta ja salaattia kulhossa.

Asiaa voisi ehkä ajatella näin: suomalaisina tiedämme, että poronkäristys tarjoillaan perinteisesti perunamuusin ja puolukkasurvoksen kanssa. Jos poronkäristyksestä tulisi maailmalla trendi ja sille tehtäisiin sama, mikä pokelle on ympäri maailman tehty, olisi siellä täällä pian ravintoloita komeasti nimettynä Poronkaristys. Näissä ravintoloissa voisi sitten listalta valita tähän perinteiseen kotiruokaamme sopivat lisukkeet: pähkinöitä, mustikoita, apilanlehtiä, kuivattuja havuja ja sellaista muuta suomalaista. Sitten voisivat ihmiset maailmalla käydä syömässä tätä suomalaista perinneruokaa, poronkaristysta, paikassa Poronkaristys: lanttulohkoja ja leivänmuruja salaattipedillä. Hashtag poronkaristys.

En tiedä, haittaisiko asia meitä suomalaisia. Ehkä ei. Ehkä meillä ei ole enää niin tiivistä suhdetta luontoon tai poronkasvatukseen tai muutenkaan juuriimme. Mutta sen tiedän, että monia havaijilaisia tämä trendi ottaa päähän. Monet täällä sanovat, että jos joku ravintoloitsija ottaa jonkun ikiaikaisen perinteen paikasta X olematta itse paikallinen ja ymmärtämättä ruokaan liittyviä tapoja ja juuria, tekisi sen edes oikein – tai jättäisi kalat mereen. Maailmalla poke bowleja nauttiville vinkiksi: mahdollisimman lähelle alkuperäistä pääset, jos valitset spicy tunan riisin päälle, kylkeen vähän merilevää, ja jätät sitten muut ylimääräiset hössötykset annoksesta pois. Yksinkertainen on kaunista. Ja tässä tapauksessa myös aidompaa.

 

Telttaretkeilyä havaijilaisittain

Olin lapsena tottunut teltassa asuja, kuten puolisokin. Vaikka siitä aina kovasti puhuttiin, emme kertaakaan saaneet aikaiseksi tehdä telttaretkeä lasten kanssa ennen tänne muuttoa. Niinpä, jos meidän lapsilta kysytään, on telttailu heidän päissään vähän erilaista kuin hyttysten ja havupuiden alla hengailua.

Havaijilla ei saa telttailla muualla kuin niille erikseen merkityillä paikoilla ja luvan kanssa. Camping permit maksaa alle 10 dollaria per teltta ja sen saa ihan suht kätevästi osavaltion virallisilta sivuilta. Big Islandilla camping siteja on 16 ympäri saarta, joista muutama tulivuorten rinteillä. Kaikilla alueilla on vähintään vessat, joillakin myös suihkut ja grillipaikat, viidellä näistä on vieressä meri.

52344284_1980405908752147_4354753979494694912_n

Me olemme aina käyneet vain Kohanaiki Beach Parkissa, tuttavallisemmin Pine Treesilla telttailemassa. Se on tässä sopivan lähellä, 15 minuutin ajomatkan päässä kotoa, ja on meidän kavereiden suosikkisurffiranta. Pinesilla ei tarvitse muuta kuin ajaa perille ja alkaa pystyttää omaa pientä telttakylää lähelle vettä.

Kuten ehkä jo huomasitte, telttailu ei ole täällä perinteisesti mitään varsinaista eräjormailua. Vähän vähemmänkin seikkailunhaluinen pärjää Havaijin telttailukulttuurissa oikein hyvin. Kyytiin pakkaamme aina telttojen lisäksi matkagrillin, kasattavan katoksen sekä aurinkotuolit ja paikan päällä lähinnä vain sitten istutaan menemään. Retkeily ei siis seikkailunhalun lisäksi vaadi edes suurta aktiivisuutta ja onkin siksi jotenkin erityisen rentouttavaa jopa tällaisen mukavuudenhaluisen perheellisen näkökulmasta. Me piipahdetaan aina matkan varrella Costcosta hakemassa valmiiksi grillattua kanaa tai pizzaa ruuaksi, ja kokkaaminen tarkoittaa korkeintaan valmiiksi marinoitujen lihojen paistamista pannulla. Suurissa kylmälaukuissa kannetaan mukana maitoa, voita, munia, pekonia, pannariaineksia, vaahterasiirappia ja kahvia aamuksi sekä tietysti kaiken maailman snackseja lähinnä pienemmälle väelle. Telttaillessa mennään virallisesti ilman ruoka-aikoja ja kukin syö milloin nyt saattaa sattua jotakin haluamaan.

 

 

Telttakylän keskiössä ovat aina tuolit, joissa istuen käydään ystävien kesken kaikki kuulumiset läpi ja tuijotellaan merta. Aina välillä joku muistaa vilkaista, minne pieni lasten armeija on mahtanut milloinkin seikkailla. Tällä kertaa meidän seurueemme oli kolmen teltan vetoinen: kuusi aikuista ja yhdeksän lasta ikäjakaumalla 3kk ja 8 vuotta. Lapset elävät elämänsä parasta aikaa aina retkillä eikä laavakiviluolista/ puiden alta/ merestä kertaakaan kuulunut, että ei ole mitään tekemistä.

51600772_237999400421984_8689872214620635136_n

51754571_613156702458949_7989922966349545472_n

51622241_234445730830568_8328630834705727488_n

51596680_292493464774714_5299556122150043648_n

Illalla aurinko laskee täällä puolen seitsemän aikaan. Nopeasti sen jälkeen laskeutuva pimeys on saarilla ihan mahdottoman syvää – ajattele sellaista Suomen keskitalven pimeintä pimeyttä landella ilman lunta. Näen muutenkin hämärässä huonosti, täällä en sitten juuri mitään. Sain tästä ihanan muistutuksen, kun hukkasin yhden katraamme nelivuotiaista vessareissullamme. Lähdimme puolison kanssa yhdessä etsimään poikaa, mutta siippa ehti taskulamppunsa kanssa vähän liikaa mun edelle. Suuruuteni tunnossa kuvittelin, että osaan kyllä telttakylästämme tielle ilman valoa ja tiedän, missä laavakivijärkäleet ennen parkkipaikkaa suurin piirtein sijaitsevat. Etenin tosi hitaasti, etten paljaita varpaitani kiveen loukkaisi. No, arvannette jo, että törmäsin yhteen järkäleeseen, mutta sitä ette ehkä vielä tiedä, että en ainoastaan kaatunut sen päälle vatsalleni, vaan pyörähdin siitä vielä jollain viehkolla kiepillä asfaltille. Harmi, että oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt. Mutta kyllä ottaa laavakivi muuten kipeää! Se on sellaista karheaa, jalkojen alla vähän terävää eikä edes märkänä liukasta ja sattuu ihan tajuttomasti, kun sen päälle mätkähtää. Nyt sen tiedän.

Olemme aina laittaneet lapset ajoissa illalla telttoihin, jotta saamme nukutusrituaalien jälkeen keskittyä ihan rauhassa ystäviin. Ei lapsia toisaalta päivälläkään ihan hirveästi näe, kun kuljeksivat keskenään puiden alta etsimään rapuja ja siitä löytämäänsä luolaan, mutta on sillä iltaistunnolla silti oma merkityksellinen paikkansa. Kuopuksella oli tällä kertaa vähän vaikeuksia nukahtaa, koska rannalla tuuli enemmän kuin koskaan. Teltta piti jo pystytysvaiheessa sitoa kiinni puihin ja kiviin, ettei lähde pauhussa lentoon, mutta pitivät kyllä kankaat melkoista mekkalaa mennessään. Itsehän heräsin yöllä ainakin neljästi, kun puhuri tarttui rajusti telttamme sadesuojaan yrittäen repiä sitä irti kiinnikkeistään.

51810465_331766084109580_2382093075448070144_n

51951395_2375770939313430_8694990320988848128_n

Joskus jaksan valvoa pitkään, tällä kertaa en. Istuin ulkona viileässä tuulessa niinkin pitkään kuin kymmeneen saakka tähtitaivasta tuijotellen. Sysimustaa taustaansa vasten tähdet näkyvät täällä kirkkaampina ja monilukuisempina kuin kaupungissa ja saa huokailemaan ääneen. Sitä mä nyt teen tietysti muutenkin.

Parasta telttailussa on mun mielestä silti varhaiset aamut. En vielä kertaakaan ole retkeillessä osannut nukkua puolta seitsemää pidemmälle ja kömmin tälläkin kertaa lasten kanssa teltasta ylös juuri ennen auringonnousua. Istuin puunrungolle rannalle kahvikuppi kädessä merta katselemaan ja mietin elämää. Onpa ollut taas käänteitä. Aurinko alkoi nousta Hualalai-vuoren takaa ja tulinpa taas ajatelleeksi, miten me ollaankin aika hyvin jo opittu elämään epävarmuudessa. Mistään ei taas oikein tiedä mitään (kuten viisumeista, kodista tai muista tällaisista asioista), mutta kysymysten keskellä rauhallisuuden löytäminen on jo taito sinänsä. On sitä siis ainakin jotain täällä asuessa opittu, ainakin vähän paremmin.

52011306_553921165127040_5007350594852093952_n

51351602_1296822643783245_5758657687659216896_n