Viime viikonloppuna upposin kerran ja nopeasti sellaiseen paniikkiin, jollaista en ole aiemmin koskaan kokenut. Ensimmäistä kertaa elämässäni luulin hetken, että toiselle lapsistani on oikeasti käynyt jotain, kun emme löytäneet häntä ulkoa noin kymmeneen minuuttiin. Asiat saivat yllättävän äkkiä mussa aivan massiivisen tunnereaktion, jota on vähän vaikea nyt jälkeenpäin itsekään ihan ymmärtää.

Taustalle pitää vähän kertoa, millaisessa kaupunginosassa ja kulttuurissa me tällä hetkellä asutaan. Meille kerrottiin heti meidän tänne muutettuamme, että Australiassa on laitonta jättää alle 12-vuotias yksin kotiin tai antaa kulkea esimerkiksi kävellen yksin kouluun. Lapsia ei juuri katukuvassa itsekseen näykään, vaan alakoululaiset kulkevat täällä aina aikuisen kanssa. Tarkistin nämä säädökset tosin vasta vähän aika sitten ja tällainen laki on asetettu vain yhteen tämän valtavan maan osavaltioon. Länsi-Australiassa ei virallisia ikärajoja ole, vaan päätökset pohjaavat aikuisen vastuuseen ja harkintaan, kuten Suomessakin. Kulttuuri on silti aivan toinen täällä kuin lintukotoisemmassa kotimaassa ja vasta yläkouluikäisiä näkee omissa porukoissaan ilman aikuisia. Lapsilla oli Suomessa kolme vuotta sitten suurempi reviiri ulkomaailmassa kuin täällä tänä päivänä. Sellaista elämä usein maailmalla vaan on, täällä aidattujen koulunpihojen ja lukollisten muurein suojeltujen kotitalojen valtakunnissa. Meidän lähiömme on kävelymatkan päässä miljoonakaupunki Perthin keskustasta ja vaikka tämä onkin yleisesti ottaen aika rauhallinen ja turvallinen paikka asua, liikuskelee meidän kujillamme useinkin vähän hämärää porukkaa. Huumeet ja kodittomuus ovat ongelmia täälläkin ja näkyvät myös täällä East Perthissä. Meidän kodin ohi kuljetaan keskustaa kohti sekavissa merkeissä vähintään viikottain.

Meidän tämänhetkinen kotimme on kujalla, josta on muutaman kymmenen metrin matka läheiseen leikkipuistoon. Sinne ei ole nyt menemistä, joten lapset ovat tehneet itselleen leikkipaikan asfaltista. Kotimme edessä parivaljakko skeittailee, skuuttailee ja heittelee palloa yleensä tuntikausia joka päivä. Viime sunnuntaina puoliltapäivin Esikoinen juoksi yhtäkkiä hädissään sisään ja sanoi, ettei löytänyt siskoaan enää mistään. Tytöllä oli ollut skuutti ja Esikoisella skeitti ja molemmat olivat treenanneet temppujaan siihen saakka, kunnes Kuopus oli yhtäkkiä kadonnut isoveljeltään näköpiiristä. Ryntäsin saman tien itkuisen pojan kanssa pihalle ja juoksimme kolmeen eri suuntaan huutaen tytön nimeä niin lujaa kuin keuhkoista lähti. Ei ketään missään. Juoksin sisälle hakemaan puolisoa mukaan, joka säntäsi vielä neljänteen suuntaan lasta etsimään. Oli pyytänyt matkalla naapureita ja vieraita ohikulkijoita apuun sanoen, että nyt on pieni, vaalea seitsemänvuotias kadonnut jonnekin. Ihmiset olivat auttaneet välittömästi. Mulla nousi paniikki päälle varmasti alle minuutissa. Laitoin heti päässäni asiat siihen järjestykseen, että jotain kamalaa on täytynyt tapahtua, koska Kuopus ei koskaan lähde itsekseen karkuteille, ei edes uteliaisuuksissaan seikkailemaan minnekään, vaikka ei luonteeltaan mitenkään arka tai pelokas olekaan. Ei ole lähtenyt edes silloin, kun on kiukuspäissään uhannut muuttaa pois kotoa. Silloinkin karkumatkat ovat pysähtyneet eteiseen, koska kenkiä on ollut typerää laittaa jalkaan vihaisena.

Juoksin itkien ympäri korttelia. Esikoinen ryntäili itään ja länteen kyyneleet silmissä mun vierellä, etsi roskisten takaa, autojen takaa, puskien takaa. Tiesin, ettei Kuopus pysyisi piilossa, jos piiloon olisi jossain älynväläyksessään mennyt, jos olisi kuullut meidän hätääntyneet huutomme. Pelkäsin välittömästi pahinta. Näin, miten ihmisiä juoksi ja pyöräili talomme takaa lasta etsien ja paniikkini yltyi. Kuopus oli hävinnyt aavekaupunkiin kuin tuhka tuuleen.

Ja sitten yhtäkkiä, noin kolmensadan metrin päästä kotoa, löysin tytön yhden tyhjillään olevan teollisuusrakennuksen takaa. Siellä se oli aivan onnellisena ja puhui muurin yli koulukaverilleen. Mulla ei ollut välähtänyt siis kertaakaan, että tytöt ovat mitenkään vielä oikeasti sillä tavalla ystäviä, että Kuopus voisi ikinä milloinkaan suunnata heidän kotinsa lähettyville tekemään yhtään mitään.

Kuopus näki naamastani heti, että nyt ei pidä paljoa kysymyksiä kysellä. Lähti perässäni välittömästi sanaakaan sanomatta kotiin ja hiljaa seurasi mua ja veljeään, kun me jokseenkin epäuskoisina kävelimme kolmistaan pitkin tyhjää kotikatua. Laitoin puolisolle viestiä, että Kuopus oli löytynyt. Hätä ei silti meinannut laskea mulla heti mihinkään, vaan kyyneleet valuivat vielä hyvän aikaa siitä, kun olimme kaikki taas yhdessä olkkarissa.

Kotona kävimme päivän mittaan keskusteluja rajoista, luvan kysymisestä, siitä, miten nykyisessä kotikaupungissa ollaan ja miksi ja kuinka paljon muut pelästyvät, jos eivät tiedä, missä kaikki ovat. Lähellä kotiamme oleva highway ja sieltä tuleva, jatkuva meteli oli ilmeisesti blokannut kaikki huutomme, eikä Kuopus ollut kuullut kertaakaan, että olimme häntä etsineet. Tytölle koko episodi tuli täytenä yllätyksenä ja koko kuva rakentui lapselle vasta meidän kertoman perusteella. 9-vuotias osoitti taas ihanaa empatiaa, kun tuli mua silittelemään jossain vaiheessa ja sanoi, ettei enää äiti tarvii itkeä, Kuopus löytyi jo.

Jälkeenpäin on vaikea sanoa, mitä koko absurdista tilanteesta ajattelen. Kukaan muu ei voisi ikinä saada mua vastaavaan paniikkitilaan kuin mun omat lapset ja pelko siitä, että heille on käynyt jotain. Näköjään siihen ei tämän kummempia tarvita kuin pieni hetki, jolloin luulen jommankumman olevan jossain missä lie ja paniikkinappula on pohjassa, vaikka en muuten sen kummempaa pelkoa elämästä tunnustakaan tuntevani. Kovasti tämä tilanne muhun osui, vaikka ei näin kerrottuna ja viikon jälkeen mitenkään kamalan järkyttävältä kuulostakaan.

Tätä yhtä turbulenssia lukuun ottamatta meille kuuluu muuten oikein hyvää.