Mikä meitä estää lähtemästä?

Mä olen täällä blogissakin useamman kerran toistellut, että kaikilla unelmilla on jonkinlainen hintalappu. Sitä pitää tässä elämässä kaikesta aina jotain maksaa, joskus kalliistikin, ja etenkin silloin, jos haluaa realisoida ne omat haaveensa. Niin kauan kuin todellinen mahdollisuus repäistä tulee eteen (eivätkä mahdollisuudet oikeasti yleensä vaan tule eteen, ne pitää ihan itse hakea), on kohtuullisen helppo sanoa, että haaveilee esimerkiksi ulkomaille muutosta ja olisi valmis tekemään melkein mitä vaan, että pääsisi lähtemään. Itsekin sanoin näin pitkään, vaikka monta vuotta siinä menikin, että aika oli kypsä ja oikeasti aloimme tehdä asioille jotain.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maapallo, kotimaamme mukaan lukien, on pullollaan ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan lähteä minnekään, vaikka halua löytyisikin. Suuri osa maailman väestöstä elää köyhyydessä, toiset kulttuurinsa puristuksessa, jotkut huoltajuuskiistojen keskellä. Joillakin on velkaa, toisilla sairautta. Täältä maailman toiselta laidalta ja tässä valossa tarkasteltuna musta onkin jotenkin kamalan surullista, että sitten on vielä olemassa se pieni suomalainen, äärimmäisen hyväosainen joukko, joka itse sabotoi omat mahdollisuutensa toteuttaa omat haaveensa. Vastaan tulevatkin omat pelot, todelliset tai keksityt, ja turhat paineet, jotka otetaan niskoille muiden odotusten kautta. Älkää ymmärtäkö väärin; pelkäämisessä ei ole mitään pahaa. Kaikkia pelottaa, ainakin vähän, ennen mitä tahansa suurta päätöstä. Mutta ehkä rohkeutta onkin liikkua niistä omista peloista huolimatta. Niinkin suuren asian kuin ulkomaille muuton edessä ei kyllä kellään ole takeita siitä, että tuleeko kaikki onnistumaan ja onhan se kieltämättä vähän kuumottavaa.

Kukaan ei voi saada kaikkea, eikä tilanne ole sen kummempi ulkomaille muuton kanssa. Lyhyeksi aikaa voi mennä helpostikin pyörähtämään maailmalle ja samalla vielä säilyttää työnsä ja asuntonsa kotimaassa. Mutta meille ainakin lähtöä edelsi talon, autojen ja huonekalujen myynti, töistä lähteminen sekä ystäville heiheiden sanominen määräämättömän pitkäksi ajaksi. Ei se helppoa ollut. Vaikka meillä kaikki päätyi lopulta hienosti (tai no, matkallahan tässä ollaan vielä), en ikinä sanoisi kellekään, että sinun kyllä kannattaisi myös tällä tavalla riskeerata ja jättää kaikki ja mennä kokeilemaan, koska mistäs minä voin tietää, että kannattaako se teillä. Ehkä ei kannata. Mutta sen voin melkein varmuudella sanoa, että sitä sisällä palavaa halua lähteä ei sammuta yksikään sijaistoiminta: ei mahtava työ, ei kerran vuodessa tehty ulkomaanmatka, ei hyvin toimiva perhe tai ihana ystäväpiiri. Koska minähän uskon, että toiset on vaan luotu liikkumaan. Ulkomaille muutto ei tietenkään korjaa kaikkea, eikä ratkaise ongelmia, mutta seikkailijan sielun se kyllä saattaa tyynnyttää.

Mä en ole kertaakaan meidän vähän kreisejä valintoja katunut, mutta olen mä monta kertaa heikkona hetkenä peilannut sinne omaan lapsuuteeni ja miettinyt, miten en nyt voikaan just niitä itselleni tuttuja (eli turvallisia) asioita omille lapsilleni tarjota. Aivan kuin mun pitäisi jotenkin toistaa lasteni elämässä se hyvä, mitä sieltä omien kouluvuosieni muistoista poimin. Tai aivan kuin lapset aivan välttämättä tarvitsisivat just jotain tiettyä ja etenkin stabiilia voidakseen hyvin, kuin eivät alkuunkaan kestäisi muutoksia, eksotiikkaa tai maiseman vaihteluita. Välillä olen saanut itseni kiinni siitä, että haikailen suomalaisen koulusysteemin perään ja nyt täällä Perthissä kaipaan takapihaa, jossa eräät voisivat temmeltää. Viimeksi eilen ikävöin Konan parasta ystävääni niin, että itku tuli. Kaikenlaista sitä mahtuu ulkosuomalaisenkin elämään, mutta en silti vaihtaisi mihinkään. Kaikista normaaleista ja vähemmän normaaleista haasteista huolimatta emme silti haluaisi asua nyt Suomessa, joten mennään näillä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka mä en valitsisikaan toisin, en silti tietenkään sano, että kaikkien pitäisi nyt perässä tehdä. Kenenkään ei tokikaan tarvitse lähteä yhtään minnekään. Kaikki eivät myöskään halua lähteä ja suurin osa ei voi lähteä. Niitä, jotka haluavat ja myös voisivat, on kuitenkin paljon enemmän kuin uskoisittekaan. Jos käytännön asiat pystyy järjestelemään, onkin enää jäljellä se, että voittaa ne oman pään sisällä olevat esteet ja alkaa nähdä hankaluuksien sijaan mahdollisuuksia. Olen viimeisen kahden vuoden aikana saanut lukemattoman määrän viestejä, joissa kysytään vinkkejä lähtöön ja puretaan omaa sydäntä, kun ei millään uskalla repäistä, vaikka haluaisikin. Etenkin Manilan köyhyyden keskellä mä mietin tätä paljonkin: siellä tuhansien ja taas tuhansien ihmisten vierellä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä eikä mitään mahdollisuuksia muutokseen ole, tuntui jotenkin irvokkaalta ajatella, minkälaisia näkymättömiä häkkejä maailman etuoikeutetuimpiin kuuluvat ihmiset itselleen luovat. Kun todellisuudessa monelle meille suomalaiselle koko maailma olisi auki, passi on valtakunnan parhaimpia, mahdollisuuksia ja suuntia olisi vaikka millä mitalla, rahaa, hyvinvointia ja työmahdollisuuksia riittäisi ja mikä tärkeimpänä, aina pääsee takaisin. Ja sitten se muuri lähteä nouseekin aivan valtavaksi jostain päänsisäisestä syystä X.

Mikä meitä estää lähtemästä?

Mikä tässä saaren elämäntyylissä meitä viehättää?

Vaikka mulla on tämän kevään aikana ollutkin vähän päänsisäistä turbulenssia menossa, on tässä havaijilaisessa elämäntyylissä (tai ylipäätään saarityylissä) silti aina paljon sellaista, mikä meitä viehättää ja puhuttelee ihan kunnolla. Meidän elämä perheenä on muuttunut tässä parin vuoden aikana huomattavasti rauhallisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi – kuten ehkä voi paratiisisaarella kuvitellakin käyvän.

Ensinnä jo ihan sellaisten suurten ihmismassojen (jos punakoita turistijoukkioita ei lasketa) ja valtaisten palveluiden puute tuovat tänne tietynlaisen lämpöisen lande-fiiliksen, josta olemme suurimman osan aikaa ihan tykänneet. Välillä toki tulee niitä päiviä ja viikkoja, jolloin etenkin minä tylsistyn juuriani myöten, kun ei oikein ole noita vaihtoehtoja mistä valita, mutta yleensä olla elellään ihan hyvillä mielin. Konalla on keskustassa yksi pääkatu, Ali’i Drive, jonka varrella näkee päivittäin paljon turisteja ja myös jonkin verran paikallisia. Siellä kalastetaan kivimuurilla merestä tonnikaloja ja istuskellaan kahvilla monissa rantakahviloissa tai syödään kadun hyvissä ravintoloissa. Kadulla on myös putiikkeja, joista löytää kaikenlaista koruista lastenvaatteisiin, tiukasti ylihinnoteltuina. On siellä myös yksi pieni vaatekauppa, jonka vaatteet ovat edullisia ja ne tehdään yhden pariskunnan voimin täällä paikan päällä. Jos muistaisin putiikin nimen, sanoisin, että menkää sinne sitten ostoksille kun tännepäin eksytte, mutta nyt just en pysty kyllä tämän enempää auttamaan.

Screen Shot 2019-04-20 at 14.40.22
Hawai’i Magazine

Konan keskustan ulkopuolella on muutamia älyttömän hyviä ravintoloita sekä mm. Target, Walmart ja Ross. Täällä ei sikäli tule lähdettyä useinkaan ostoksille, kun valinnanvaraa on vähän, mutta eipä se haittaakaan: paikallinen pukeutumistyyli ei ole erityisen koreileva, kuten ei koko elämäntapakaan täällä. Saarella on useampi upea kahvifarmi, monia pieniä kyläsiä, kokonainen vesiputousten sarja, hienoja laaksoja ja komeita vuoria sekä Hilon puolella vaikka ja mitä luontoisaa nähtävää. Aikamoisen leppoisaa soljumista on elo täällä päivästä toiseen.

Arkena ollaan yleensä vaan kotosalla ja lapset juoksevat koulusta tultuaan pihakavereidensa kanssa ulkona aina auringonlaskuun saakka ja viikonloppuisin vielä enemmän, ihan niin kuin aina kesäisin kotimaassa. Täällä luonnollisesti nämä aina vaan lämpimät säät mahdollistavat kunnon pihakirkkikset ja takapihan futikset kuukaudesta riippumatta. Ovesta ramppaa naapurin lapsia ja koulukavereita joka iltapäivä sisään ja ulos ja kaikki talon aikuiset katsovat vuorollaan vähän kaikkien perään. Me pystytään siipan kanssa molemmat lopettamaan työt tosi usein jo ajoissa iltapäivällä eli aikaa yhdessä on nykyään tosi paljon enemmän kuin ennen.

57550558_387936305269128_7542172896324485120_n

57575310_1044294415776993_2780019763902939136_n

Viikonloppuisin tehdään sitten asioita, joita luonto täällä tarjoaa. Varsinkin ensimmäisenä vuotena kävimme enemmänkin retkillä ympäri saarta, nykyään me ei jakseta seikkailla ihan samalla tavoin. Useimmiten istuskelemme rannalla. Ja niinä päivinä sitä itsekin taas muistaa, että missä nyt tällä hetkellä asutaankaan, koska niin ihanat on maisemat – eikä niihin kyllästy. Paikalliset kokoontuvat täällä usein muutamalle tietylle rannalle koko perhekunnan voimin suurten kannettavien katosten alle viettämään viikonloppupäiviään. Tätä elämäntyyliä leimaa kyllä sellainen tietty olemisen taito, jolloin ei tarvitse oppia, ei kehittyä, ei saavuttaa, ei saada aikaan eikä luoda. Kunhan ollaan vaan. Parhaimmillaan se on kyllä just niin oikein. Meri kohisee korviin ja jossain taustalla soi island reggae.

Tänään käytiin taas snorklailemassa nelistään. Meillä oli mukana yksi bodyboard ja mulla vuotavat lasit. Tästäkin huolimatta siellä kalaparvien keskellä tulee aina kummasti sellainen olo, että ei tässä nyt kyllä tämän kummoisia elämässä tarvitse. Fiilis on useimmiten parhaimmillaan jossain luonnon helmoissa.

57538127_372726823576218_2053199993342263296_n

57362601_2213907805351856_4914653866185719808_n

No, summa summarum, yksinkertaisen leppoisaa ja mukavan simppeliä on meidän silmin elämänrytmi näin havaijilaisittain. Meininki on sopivan alohaa, ja joskus toki myös tehottoman hidasta. Monet asiat eivät ole niin justiinsa, mutta kuitenkin asiat toimivat aina lopulta, länsimaisen hyvinvointivaltion tapaan. Välillä mua tylsistyttää enkä jaksaisi enää yhtään olla ihan näin iististi, mutta useimmiten tajuan tästä nyt nauttia vaan. Kyllä mulle joku nyt nimittäin koko ajan sanoo, että ei tämä vaihe ikuisuutta kestä.

Kun poke kauaksi kotoaan lähti

En vielä ennen tänne lähtöä tiennyt havaijilaisesta pokesta mitään. En tiennyt poke bowlien olevan trendiruokaa maailmalla, enkä ollut kuullut sanaakaan tästä perinteikkäästä kalaruuasta. Maistoin pokea ensimmäisen kerran täällä yli vuosi sitten paikallisten ystäviemme kihlajaisissa: morsiamen havaijilaisen perheenjäsenen Konan edustalta pyytämää ahia (tonnikalaa, jota kalastetaan Havaijin edustalta vastuullisesti) perheensä marinoimana kotitekoisten, rapeiden nachojen päällä. Aivan taivaallisen hyvää oli. Pokesta tuli hetkessä mun paikallinen lempiruoka.

ECFE46A0-440C-462E-B95D-0B64342513AD
Kuva: The History of Poke – Hawaiian Airlines

Poke on havaijin kieltä ja tarkoittaa suomeksi käännettynä paloitella – ja ruokana nimenomaan paloiteltua kalaa, jota täällä on perinteisesti syöty raakana ja ilman lisukkeita. Poken kanssa alettiin tarjoilla riisiä 1800-luvun lopussa, poke nachot taas ovat tämän perinneruoan kohtuullisen tuore versio. Kulhoista ruoka syödään edelleen siksi, että kaiverrettu kookospähkinä oli havaijilaisten ensimmäinen, ruuan syömiseen käytetty astia, se alkuperäinen kulho. Pokea löytää nykyään melkein jokaisen paikallisen marketin tuoretiskiltä: siellä ne ovat kalakuutiot riveissä astioissaan moninaisesti marinoituina ja kauhallinen kalaa isketään aina riisin päälle ja myydään painon mukaan. Poke bowlia ei siis ole olemassakaan ilman kalaa; tällöin se on vain ruokaa kulhossa, eikä aina edes havaijilaista ruokaa. Maailmalla leviävä ruokatrendi onkin jo joissain yhteyksissä joutunut aika kauaksi emoaluksestaan: lisukkeiden ja vaihtoehtojen määrä on melkoinen, eikä enää useinkaan muistuta tätä alkuperäistä, hyvin yksinkertaista (eikä edes kovin kaunista) annosta. Täälläkin on kyllä kokeilevia ravintoloita, joiden kokit kehittelevät tästä perinneruuasta jos minkälaisia versioita – mutta jotenkin oikeammalta tuntuu sallia tällainen kokeilevuus paikalliselle kuin jollekin täältä tuhansien kilometrien päässä kasvaneelle kokille, joka on täysin irti ruuan alkuperästä.

Screen Shot 2019-02-25 at 6.51.16
Laura Sutherland: Six Favorite Poke Places on the Bis Island of Hawaii

Ylivoimaisesti suurin osa ympäri maailmaa sijaitsevista poke-kulhoja lupaavista ravintoloista lupaa tarjoilla ne havaijilaisittain. Kuitenkaan poke-kulhoja ei ole olemassakaan ilman kalaa (ja ihan oikeasti ahia), ja havaijilaiseen keittiöön ei noin perinteisesti kuuluu esimerkiksi tofua ollenkaan, tai ananasta tai kookosta lämpimän ruuan kanssa. Useimmat ravintolat maailmalla ovat ratkaisseet kulhoasian yleensä niin, että listalta voi raksia itselleen pohjaksi riisin tai salaatin, survoa siihen lisäksi proteiinia lähes missä muodossa vaan kera kastikkeen ja kaiken maailman lisäkkeiden. Poke-ravintoloissa listalta voisin siis valita pääruuaksi vaikka kanaa ja ananasta salaatilla kulhooni, mikä ei ole pokea, vaan kanaa, ananasta ja salaattia kulhossa.

Asiaa voisi ehkä ajatella näin: suomalaisina tiedämme, että poronkäristys tarjoillaan perinteisesti perunamuusin ja puolukkasurvoksen kanssa. Jos poronkäristyksestä tulisi maailmalla trendi ja sille tehtäisiin sama, mikä pokelle on ympäri maailman tehty, olisi siellä täällä pian ravintoloita komeasti nimettynä Poronkaristys. Näissä ravintoloissa voisi sitten listalta valita tähän perinteiseen kotiruokaamme sopivat lisukkeet: pähkinöitä, mustikoita, apilanlehtiä, kuivattuja havuja ja sellaista muuta suomalaista. Sitten voisivat ihmiset maailmalla käydä syömässä tätä suomalaista perinneruokaa, poronkaristysta, paikassa Poronkaristys: lanttulohkoja ja leivänmuruja salaattipedillä. Hashtag poronkaristys.

En tiedä, haittaisiko asia meitä suomalaisia. Ehkä ei. Ehkä meillä ei ole enää niin tiivistä suhdetta luontoon tai poronkasvatukseen tai muutenkaan juuriimme. Mutta sen tiedän, että monia havaijilaisia tämä trendi ottaa päähän. Monet täällä sanovat, että jos joku ravintoloitsija ottaa jonkun ikiaikaisen perinteen paikasta X olematta itse paikallinen ja ymmärtämättä ruokaan liittyviä tapoja ja juuria, tekisi sen edes oikein – tai jättäisi kalat mereen. Maailmalla poke bowleja nauttiville vinkiksi: mahdollisimman lähelle alkuperäistä pääset, jos valitset spicy tunan riisin päälle, kylkeen vähän merilevää, ja jätät sitten muut ylimääräiset hössötykset annoksesta pois. Yksinkertainen on kaunista. Ja tässä tapauksessa myös aidompaa.