Ne pienet erot

Eroja on, suuria ja pieniä. Näen niitä vielä enemmän nyt kuin ensimmäisen vuoden aikana.

Uuneista puuttuu pellit, kouluista ruokailu ja valoista voi kääntyä punaisella oikealle. Arkea helpottaa silti sellainen kiva pieni asia, että kaikki kaupoista ostettavat ruokapussukat on uudelleensuljettavia. Siis ihan jokainen: juustopussukka, kinkkupussukka, nakkipussukka. Zips vaan, ja sen saa uudelleen kiinni. Miten hirmu kätevää – ei enää nakkiliemiä pitkin jääkaapin hyllyjä.

Kertakäyttökulttuuri on Amerikassa tunnetusti ihan omalla tasollaan. Se on oikeastikin ihan järkyttävää. Vaikka mä en koekaan, että voisin omilla ’ponnisteluillani’ juurikaan ottaa kantaa keskusteluun ilmaston lämpenemisestä (olen siis sellainen peruskierrättäjä, ostan vähän, osan käytettynä, olen vähentänyt lihansyöntiä, ajan tosi vähän autoa –  ja sitten toisaalta kuitenkin lennän), ottaa mulla tämä täydellinen välinpitämättömyys oikeasti sydänalasta. Älyttömintä on mennä syömään noutoravintolaan, jossa ruoka pakataan tiskiltä kertakäyttöastioihin ja sitten syödään paikan päällä.

45116609_1142701325894949_3960594204991684608_n

Kaikissa ruokakaupoissakin on vessat. Ja jos ei ihan siellä sisällä ole, niin jokaikisen pikkumarketinkin pihan puolella on aina jonkinlainen yleinen fasiliteetti. Että ihan sama mihin ja missä pysähtyy, on tämä tärkeä seikka otettu sitten huomioon.

Amerikkalainen tapa merkitä ruokiin ja lisäravinteisiin ravintosisältö per serving on suorastaan ihana, verrattuna suomalaiseen tapaan merkitä kaikki per sata grammaa. Nyt esimerkiksi tiedän, että smoothieen laittamani teelusikallinen paikallista spirulinaa sisältää 15mg magnesiumia ja 5mg rautaa. Ei siis paljon mitään. A-vitamiinia lusikallisessa on kuitenkin kolminkertainen määrä Daily Valueen nähden. Nyt tämän tiedän, kun se niin helposti tuohon purkkiin merkitään, harvemmin kun tulee vaikka spirulinaa ihan sataa grammaa kiskottua.

Kävelytiet ovat täällä jollain lailla melkein tuntematon käsite – leveät kävelytiet löytyvät vain muutamasta paikasta ihan Konan keskustassa. Ei siis tule kuuloonkaan, että täällä asuessa lapset voisivat ikinä koskaan lähteä pyörällä kaverilleen kyläilemään. Ihan siihen ajotien laitaan ojan ja liikenteen väliin en viitsi näitä pikku polkijoita sijoittaa.

44924157_314274739365971_7095098665173254144_n

Meal Train on ollut mulle täällä ihan uusi tuttavuus. Kun ystäväpiiriin syntyy vauva, kaverit valmistavat ja toimittavat koko perheelle dinnerin vuorollaan vauvan ensimmäisen kahden viikon ajan. Mun paras Kona-ystäväni sai pienen pojan, neljännen lapsensa, juurikin perjantaina ja tänään oli meidän vuoro viedä porukalle syötävää. En mitään kovin ihmeellistä väsännyt: veimme jääkaappiin grillatun kanan ja salaatin. Mutta ajatelkaas, miten ihanaa on saada kotiin ruoka koko perheelle joka päivä siinä ensimmäisten toipumispäivien lomassa. Tosi ihanaa!

Eniten mua täällä kuitenkin puhuttelee sellainen yleinen huithapelius. Ketään ei tunnu haittaavan oikeasti oikein mikään. Valoissa ei saa tööttiä, jos vähän hidastelee, kukaan ei lähde mielenosoituksellisesti ohi liikenteessä, jos joutuu vähän kohdetta etsimään ja parkkeeratakin voi melkein minne vaan. Lasten kiukuttelut eivät herätä kenenkään huomiota eikä kukaan pyörittele silmiä, jos joku laittaa vähän erikoisemmassa paikassa pitkäkseen tai tanssiksi tai ilmaisee itseään jollain muulla, ei niin tilanteeseen sopivalla tavalla. Ahdistuin kesällä sääntö-Suomessa ihan kunnolla, enkä oikeasti kaipaa sitä puolta kotimaasta yhtään. Ja siis minähän olen kunnon sääntöjen noudattaja noin niin kuin yleisesti ottaen. Mutta jotkut hyvän maun rajat on Suomessa ylitetty jo kauan sitten ja toisten tekemiset ja tekemättä jättämiset kiinnostavat ihmisiä aivan liikaa ja liian syvästi. Tähän tietysti liittyy sitten toisten arvostelu, mikä myös tämän aloha-asenteen alla puuttuu täältä liki kokonaan.

45042919_2258572471051086_7129938052603969536_n

Kaikkea en täällä rakasta, kuten hiiriä ja centipedejä, kasikytlukulaista puhelimessa jonottamista ja pätkivää nettiä, mutta voiko silti jo tässä vaiheessa tietää, ettei ehkä ikinä halua asua enää missään muualla?

Kylmiltään syvään päähän

Päivät ovat olleet täysiä viimeiset kaksi viikkoa. Nyt ollaan muuten töissä ja tekemässä uutta. Sen tuntee väsymyksen ja innostuksen sekalaisena soppana pääkopassa ja kysymysten yliampuvan suuresta suhteesta vastauksiin nähden. Kyllä tästä jotenkin vielä luovitaan kohti jotain. Jouluun mennessä on varmaan jo jonkinlainen paketti kasassa. Tällä hetkellä nukahdan iltaisin yleensä jo ennen yhdeksää.

Mun on pitänyt tässä viime viikkojen aikana olla aivan uudella tavalla valmiina vähän kaikkeen. Amerikkalaiset kun ovat sillä tavalla kummallisia, että heistä jokaisesta näyttäisi olevan ihan helppoa hypätä mikkiin puhumaan ihan vaikka kutsumattakin ja vaikka kylmiltään kertoa niitä mielen päällä olleita. Ja koska mä olen nyt tiiminvetäjä ja tämän upouuden työmuodon toinen aloittaja, olen joutunut muutamankin kerran ihan ykskaks tilanteeseen, jossa mut on kutsuttu lavalle asiaa eri kokoisille ryhmille valottamaan. Ah mikä painajainen.

25344617_10159674809970203_335855059_o

Esiintymiskulttuuriin kasvattaminen alkaa täällä jo varhain ja etenkin meidän nuorempi, tänne Konalle herkässä neljän vuoden iässä muuttanut Kuopuksemme on päässyt jo ihan jutun juureen kiinni. Hän nimittäin kertoi mulle juuri viime viikolla, että eskarissa saa aina aamuisin vastuutehtäviä, kullekin jotain vähän vuorollaan. Ruokajonon johtajan pesti on se toivotuin, koska silloin saa laulaa ruokalaulun kaikille ihan yksin.

Pyysin toistamaan.

Ja todella: ruokajonon johtaja kääntyy ennen ruokailua muihin päin ja siinä sitten ilman säestystä, taustamölyä tai kitaran kolmisointuja laulaa muulle ryhmälle ja opettajille ruokalaulun. Yksin.

Kehoitan jokaista teitä heti ensi viikolla tätä kokeilemaan. Kuulkaa jossain työpaikkaruokalan aulassa otatte asiaksenne laulaa kaikille jonkun kivan pienen värssyn, koska se on niin ihanaa. Ihmettelijöitä pyydätte vain pysymään nätisti jonossa, koska sekin kuuluu jonovastaavan vastuullisiin hommiin. Innokkaita laulajia voitte rauhassa hyssytellä, koska tämä esitys on soolo.

Nyt mä toivon, että olisin itsekin kasvanut tähän samaan häpeämättömään kulttuuriin, jossa pienestä asti viikottain pitää jollain tavalla esiintyä luokkakavereille ja jossa lähtöoletuksena on, että jokainen varmaan haluaa kuunnella, mitä minulla on sanottavana. Toisin kuin minulla, joka kyllä onnistumisensa tunnistaa, mutta vähän kehnomman esityksen jälkeen piehtaroi häpeässä. Lähtökohtaisesti valmistautumattomana puhumaan meneminen on mulle edelleen tosi vaikeaa. Englanniksi kaiken hoitaminen lisää haastetta ei suinkaan kivalla tavalla, vaan ehkä vähän liikaakin. Yhtäkkiä siinä mikissä ollessa olen aivan liian tietoinen aksentistani ja siitä, etten ole natiivi. En minä sitä nyt muutenkaan unohtamaan täällä koskaan pääse, mutta en myöskään juuri muulloin asiaa aktiivisesti ajattele. Englanti soljuu pääosin ihan hyvin, paitsi silloin, kun pitää julkisesti puhua.

Mutta nyt ollaan täällä ja se on vain hypättävä syvään päähän. Kai tähänkin tottuu, kun tätä nyt joutuu vaan tekemään. Toivotaan näin. Kerron vaikka joulun alla, miten kävi.

Seremonialliset (ja lapsettomat) häät havaijilaisittain

Ulkosuomalaisten Facebook-ryhmässä kuhistiin jokin aika sitten siitä, onko sopivaa ilmoittaa hääkutsussa, että omat häät ovat lapsettomat. Olin yllättynyt, kuinka moni koki rajatun kutsun loukkaavana. Olimme eilen parhaiden Kona-ystävieni (joiden naamat tunnistanevat jo blogiani pidempään lukeneet yksilöt) kanssa häissä, jotka olivat hääseurueen puolesta avoimesti hyvinkin perhekeskeiset, mutta joihin oli kutsuttu kustannussyistä vain aikuisia.

Häät ulkona, valokoristeiden alla meren läheisyydessä Havaijilla olisi kaunista noin muutenkin, mutta paikalliset seremonialliset toimitukset tekivät näistä häistä aivan ihmeelliset.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Naimisiin menivät ystävämme, joista morsian on syntyperäinen havaijilainen ja sulhanen vuosia sitten Havaijille mantereelta muuttanut amerikkalainen. Vihkiseremonia alkoi ihmeen tarkasti aikataulussa vain 10 minuuttia myöhässä ja kesti tunnin, eikä siellä saanut kuvata. Vihkiminen tapahtui ulkona ja siihen kuului monta havaijilaiseen tyyliin tapahtuvaa askelta ennen morsiamen luovuttamista: nurmikäytävää pitkin kävelivät ensin kukkaistytöt ja -pojat, joista pienin ei osannut vielä edes kävellä – häntä vedettiin perässä kärryllä. Seuraavaksi saattueessa saapui kahdeksan groomsmeniä leit kauloissaan, minkä jälkeen eteen asteli vaivaiset 18 kaasoa.

Itse seremonia alkoi, kun neljä perinteisiin paikallisiin asuihin pukeutunutta miestä puhalsi yhtä aikaa Pu:n eli suureen simpukankuoreen. Tämän jälkeen morsiamen isä saattoi morsiamen käytävän alkuun, jossa tämä esitti tulevalle puolisolleen hulaa sitoutumisensa merkiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ennen vihkimistä protokollaan kuului molempien isien puheet, joissa he julistivat suurta kunnioitustaan lapsiaan (nyt jo kolmekymppisiä) kohtaan. Lopuksi molemmat isät puhuivat vielä näiden kahden perheen yhdistymisestä ja ainakin koko meidän rivi kuunteli puheita kyyneleet silmissä. Havaijilaisen isän puhe päättyi vielä koskettavaan paikalliseen tervehdykseen (ha, the breath of life) ensin morsiamen, sitten sulhasen kanssa.

Seremonian kaari kulkee kutakuinkin niin, että ensin morsiamen perhe kulkee morsiamen kanssa, sitten molempien vihittävien molemmat vanhemmat ympäröivät parin ja lopuksi morsiamen perhe ’päästää tyttärestä irti’ ja luovuttaa tämän sulhaselle. Tällöin nämä kaksi perhettä yhdistyvät, mutta tuore aviopari muodostaa oman, uuden perheensä.

Henkilökohtaisten vihkivalojen lausumisten ja samoalaisen siunauslaulun jälkeen molempien isät lukivat perinteiset vihkikaavat kysymyksineen omille lapsilleen. Lopuksi pappi vahvisti avioliiton ja koko riemukas saattue joraili pihalta valokuvaukseen Earth, Wind&Fire:n soidessa.

Hääjuhla oli aivan meidän kotirannan lähellä King Kamehameha Marriottin pihalla. Puitteet olivat uskomattoman kauniit ja ennen juhlaa saimme kunniavieraiksi vielä delfiinejä, jotka tulivat hyppimään ihan juhlapaikan eteen. Oikeasti, vain Havaijilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Amerikkalaiseen tapaan hääpari viipyi kuvattavana kaikessa rauhassa ja juhlaväkeä viihdytti sillä välin livebändi, jonka soulahtava soittolista oli ihan itkettävän kova. Meidän pöytäseurue koostui parhaista kavereistani ja sattuneesta syystä juhlimme kaikki ilman puolisoitamme – he ovat kaikki kimpassa reissussa Aasiassa paraikaa. Kahvia, hedelmäjuomaa ja poppareita oli siinä tarjolla, kun notkuvat buffetpöydät odottivat vielä ruokailijoita. Valtava hääseurue saapui näyttävästi tanssien paikalle tunnin ilmoitetusta myöhässä, jokaisella porukalla oma tunnusbiisi soiden.

Meillä oli tosi hauska ilta. Vaikka melkein kaikki omat lähimmät ystäväni olivatkin häissä, sain kuin sainkin tutun lastenhoitajan illaksi. Häävieraita oli ainakin parisataa, ja kaikki olivat parin lähiperheeseen kuuluvia lapsia lukuunottamatta aikuisia. Tunnelma oli rento ja iloinen ja kaikilla näytti olevan enemmän kuin mukavaa.

Aiempaan keskusteluun viitaten mainittakoon, että lapsettomat häät eivät automaattisesti tarkoita pelkkää aikuisten sikailua – nämäkin häät olivat täysin alkoholittomat.

On se vaan ihanaa, kun kaksi mahtavaa tyyppiä löytää toisensa ja järjestää sen kunniaksi kunnon kemut.