Opettajan itkuviikko

Nyt on kyllä taas ollut. Päiviä. Ihan sama mitä koulussa nyt teen, se ei riitä.

Olen opiskellut, valmistunut, tehnyt monta vuotta töitä. Työmaalla on tullut aikaisempina vuosina vastaan muiden muassa sensorisen integraation häiriötä, autismia, alkoholismia, lukihäiriötä ja masennusta, mikä on koulinut ammattitaitoani terävämmäksi. Ja silti vieläkin tulee vastaan näitä hetkiä, että mä en enää tiedä, mitä tehdä.

Mä myös unohdan edeltävät onnistumiset tällaisina viikkoina. Mittaan omaa osaamistani sen mukaan, miten mun heikoimmat oppii. Ja nyt on kyllä vaikeaa. Ei paljon auta, että kodeissa ei osata oikein tehdä mitään – tai ei aina edes välitetä.

Sitä on vaikea Suomesta käsin katsomalla ymmärtää, millaiset paineet täällä päin maailmaa on onnistua. Hirveän helppo on myös sanoa, ettei sellaisia paineita kannata itselleen ottaa. Ei tietenkään kannata. Käytännön toteutus se tässä hieman horjuukin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täällä palkitaan keväisin koko koulun edessä jokaisen luokka-asteen onnistujat. Aineista ei tarvitse saada kuin karvan vajaa 70% oikein, niin johan on hylätty todistuksessa. 70! Siinä saa aika paljon tehdä töitä lapsi, jolla on vaikka keskittymishäiriö. Ja aika paljon saa tehdä töitä sen opettaja, joka tuntee niskassaan paineen saada lapsi aineista läpi.

Jos menee 69 prosenttiin, tulee hylätty. Pidä sen pää nyt veden pinnalla.

Ja kun mä todella yritän. Istun vieressä, annan palikoita, kelloja, murtolukukakkuja, värikyniä, saksia, papereita. Yritän linkittää uutta siihen, mitä se jo ymmärtää. But Mrs. M, this makes no sense. This is impossible.

Rakas, se on murtoluku. Tuhannennen kerran alusta. Muut ovat jo viisi kappaletta pidemmällä. Sinun pitäisi vielä treenata niitä kertolaskuja kotona, muistatko. Tämän sanon nyt juuri vain, koska on pakko. On pakko testata, on pakko läpäistä. Sama lapsi ei osaa laskea päässään 6 divided by 3, ottaa siihen palikat avuksi.

Sydäntä puristaa, lasta ahdistaa. Hän pyytää jotain multa anteeksi kymmeniä kertoja päivässä: sitä, että jättää jälkensä aina vahingossa siivoamatta. Sitä, että unohti taas kirjansa kotiin tai sitä, ettei pysty kuuntelemaan, kun puhun. Sitä, ettei opi.

You don’t ever have to apologize to me, sweetie.

Koulussa mua turhauttaa, kotona itkettää. Syksy meni vielä ihan hienosti, nyt on tullut liikaa uutta kerralla. Kello on vaikea, sitä ei pysty lukemaan. Miten niin on eri asia, jos sanotaan to tai past?

Tiedän, että Suomessa tämä lapsi olisi jo tukevassa tukiputkessa. Mun ei tarvitsisikaan osata yksin. Täällä ei ole mitään, eikä ketään. Oppilaan oikeuksista ei kukaan puhu sanaakaan – kaikki täytyy vaan pystyä pitämään mukana.

Mä en vaan mitenkään nyt pysty, enkä osaa. Pysyisit lapsi pinnalla vaan nyt.

Loppulukukauden loputon väsyputoaminen

Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut ihan tajuttomasti uutta. Olemme rutistaneet muuton tänne, yrittäneet sopeutua kaikkeen uuteen ja vetäneet koko syyslukukauden ilman lomaa. Niinpä, kun perjantaina sain arvosanat annettua ja työt on tavallaan tältä lukukaudelta taputeltu, putosin aivan jäätävään väsymyksen alhoon.

Ainiin. Sain myös Havaijin aikaa perjantai-iltana juuri ennen keskiyötä kahden vuoden syventävät TA-opintoni purkkiin, Skypen kautta kiitokset tehdystä työstä ja diplomin postiin. Hyvästelin ihanan opintoryhmäni ja toivon, että pystyn välimatkasta huolimatta jatkamaan seuraavalle parin vuoden jaksolle ja kohti tutkintoa. Aivan käsittämättömän antoisa koulutus oli, enkä olisi ollenkaan valmis vielä lopettamaan.

25346417_10159674816755203_1508856775_o

Tänään onkin sitten ollut sellainen tunne, että keho on lyijyä. En meinannut jaksaa aamulla nousta sängystä ja puolilta päivin nukuin päiväunet. Lapsille on tarjoiltu lettuja, perjantaisia keiton jämiä ja köyhiä ritareita. Tänään oli myös ensimmäinen päivä melkein puoleen vuoteen, ettemme tehneet mitään muuta kuin olleet kotona.

Ennen kuin joku siellä tätä nyt hiljaisesti paheksuu, niin kerrottakoon tämä: täällä on tosi vaikeaa pitää kotipäiviä, koska asuntomme on niin pieni ja kuuma. Päivisin lämpötila on sisällä heittämällä yli 25 asteen koko ajan, eivätkä kattotuulettimet auta viilentämään oloa tarpeeksi. Muksut toki juoksevat useinkin keskenään pihalla, kuten tänäänkin, mutta yleensä jokaikinen viikonloppu käydään vähintään uimassa. Rannalla ei riidellä, siellä saa mekastaa, siellä kuluu energiaa. Mutta tänään ei vaan pystynyt liikkumaan minnekään, yökkärinkin vaihdoin t-paitaan joskus kolmelta iltapäivällä.

Soitin Vesa-Matti Loirin Sydämeeni Joulun Teen-levyä, jota olen kuunnellut joka joulu sitten vuoden -88. Makasin aivan raatona sohvalla ja liikutuin kyyneliin. On ollut kyllä aikamoinen syksy. Mieli ei kerkiä prosessoimaan kaikkea yhtä nopeasti kuin uutta tapahtuu. Niin ja talvihan nyt jo tosiaan on. En ole sitäkään tässä tajunnut.

Viimeinen viikko ennen lomaa lasketellaan koululasten kanssa rauhallisesti jouluun. Askarrellaan joulujuttuja, luetaan joulusta ympäri maailman ja soitetaan joululauluja. Ehkä soitan niille Loiria. Olisivat varmaan tosi iloisia.

25344617_10159674809970203_335855059_o

Sitten voin oikeasti huokaista ja ehkä miettiä pari kertaa, että mitähän ihmettä kaikkea tähän viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut. Perjantaina kolmen viikon mittainen joululoma alkaa aamupäivällä molempien lasten esitysten jälkeen. Ekaluokkalainen sai myös tavattoman hyvän todistuksen – tämän koulun tapaan näin hänenkin arvosanansa jo perjantaina. Parhaat prosentit (95!) poika sai kuin saikin korean kielestä, mikä jaksaa ihmetyttää ja huvittaa ihan yhtä lailla. On kuulemma luokkansa paras, lausuukin niin nätisti. En ihan oikeasti jaksa välillä ymmärtää lasten kykyä omaksua uutta.

Itsekin sitä voisi vähän nopeammin omaksua. Vaikka eihän tässä varmaan kukaan tuolla maailmassa ole syksyn aikana huomannut, että vähän hitaalla olen välillä käynyt. Olen hoitanut työt reippaasti ja hymy huulilla ja samalla miettinyt, etten nyt kyllä jaksa enää yhtään uutta informaation palasta, enkä osaa enkä tiedä enkä jaksa. Enkä muista, en sitten mitään! Että sillä lailla pikkusen punaisella on mittarit tässä käyneet.

Mutta kyllähän tämä tästä. Minä rakastan joulua. Rakastan joitakin jouluperinteitä. Niinpä marssin viikon alkaessa kauppaan ja alan valmistaa glögiä. Ja lehtitaikinaa torttuihin. Perjantaina vanhempani tulevat tänne kolmeksi viikoksi ja me pääsemme kuukausiin taas kahdestaan jonnekin.

Ehkä menemme päiväunille.

Opettajan haastava syyslukukausi

Kirjoitin alkusyksystä paniikkipäissäni työkulttuurishokistani, mutta en osannut kesken lukukauden palata asiaan kuin tämän yhden kerran, vaikka jossain vaiheessa yritin ja tavallaan halusinkin. Syksystä muotoutui silti sen verran suuri puristus, että näköjään nyt vasta teki mieli kirjoittaa koulusta lisää. Nyt, kun koulua on jäljellä viikko, arvosanat on annettu ja voin melkein ekaa kertaa tähän mitään lisäämättä sanoa, että menipä muuten hyvin.

Mutta odottakaas hetki, tie tähän ei todellakaan ollut mitenkään helppo tai suora.

En meinannut koko lukukauden aikana tottua siihen, miten paljon valvontaa opettajan toimintaan täällä liittyy. Sain viimeksi kaksi viikkoa sitten puhuttelun sen takia, että vein levottomat oppilaani ulos leikkimään kymmeneksi minuutiksi kesken enkun tunnin. Se kun oli pois akateemisesta ajasta ja täysin unacceptable. Viikkosuunnitelmat piti aina kirjoittaa etukäteen, tehtävät monistaa valmiiksi pinoiksi työpöydälle odottamaan, ja olla itse valmiina siihen, että johtava opettaja marssii kesken tunnin luokkaan opetusta seuraamaan. Kaiken maailman palavereja mahtui jokaiseen viikkoon ainakin kolme erilaista.

Ahdisti aika usein. Koin kuin koinkin valvonnan turhana kyttäämisenä ja epäluottamuslauseena ammattitaitoani kohtaan. Sellaisista tunteista käsin oli välillä vaikea motivoitua työmaalle tai uskoa omaan tekemiseen.

Dji9JQ7CSPaDMZ5U0X+cdw_thumb_43f8

Luokkani osoittautui haastavaksi. Käytösongelmia ei juurikaan ollut ja työrauha on porukalla hyvä, mutta osaamisessa ollaan melkoisen kirjavalla otteella liikenteessä. Yksi on muuttanut vuosi sitten tänne Koreasta ja toinen Kiinasta. Yksi kyllä puhuu äidinkielenään englantia, mutta on käynyt tähän saakka koulunsa ranskaksi. Hänen kirjoituksissaan hän itse on coole, meri smoothe ja päivät hän istuu schoolessa. Yhdellä on kaksikielinen koti ja toisella asperger. Yhdelle oikeinkirjoitus on vaikeinta maailmassa ja joku ei vieläkään oikein ymmärrä, mikä on lause. Ja sitten niiden opettaja puhuu äidinkielenään suomea ja yrittää siinä samalla oppia, kuinka vedetään oikeantasoisia englannin kielen lukuryhmiä, kuinka näytetään, miten sanoja tavutetaan ja kuinka opetetaan substantiivien monikkojen taivutuksia.

Matikan opetus sujui hyvin, mutta pitkin lukuvuotta olin aivan epätoivoinen luokkani lukemisen ja kirjoittamisen tason kanssa. Aika paljon etukäteen jännitin sitä hetkeä, kun luokkani pykeltämät tarinat luettaisiin kaikille opettajille ja ne yhdessä arvosteltaisiin. Ajatus tämän toimintamallin takana on hyvä: ettei ketään oppilasta arvioitaisi subjektiivisesti, vaan tekstit luettaisiin nimiä mainitsematta ja jokaisesta alueesta annettaisiin oma arvosana: sentence structure, overall idea, problem and a solution, transitions, paragraphs, spelling. Mutta sehän siinä sitten hurjaa onkin, että aika tiukasti joutuu myös opettaja näyttämölle, että onko se nyt osannut opettaa hyvin kaikki nämä osa-alueet ja miten pienet kolmasluokkalaiset ne ovat oppineet.

56ASTSykQlqKqrbA5yKoAA_thumb_43fa

Syksymmällä laitoin kysymystä yhteen opettajaryhmään ja pyysin apua kirjoittamisen opettamisen kanssa. Suomessa ajatellaan, että luova kirjoittaminen on yksi parhaista opettamisen välineistä, kun täällä taas lasten odotetaan kirjoittavan omasta elämästään ja palaavan editoimaan samoja tekstejä tunti tunnin jälkeen. Puuduttavaa. Käytin muististani kaikki ideani ensimmäisen kuukauden aikana, joten tarvitsin apua. Sain joukon ihan mahtavia vinkkejä ja käytin niistä monia luokkani kanssa. Sitten eilen tuli se päivä, jolloin mun repaleryhmäni tarinat luettiin muille opettajille.

Ja kuulkaa, he eivät voineet uskoa korviaan.

Kaikki osa-alueet oli opetettu ja riittävissä määrin omaksuttu, tarinat olivat ehyitä ja kokonaisia ja mielenkiintoisia ja hauskoja ja lapsille rapsahteli tarina tarinan jälkeen paikallista ysiä ja kymppiä.

Eilen iltapäivällä sain vielä johtavalta opettajalta ja toiselta johtoryhmäläiseltä kiitokset hyvästä työstä ja ammattitaitoisesta opetuksesta. Toisella oli kyyneleet silmissä, sillä hän tuntee lapset pitkältä ajalta ja sanoi, että luokassa on tapahtunut ihan käsittämättömiä muutoksia tänä syksynä.

En osaa sanoin kuvata helpotuksen määrää. Koko syksyn ajan mulla oli vähän sellainen tunne, että olen suomalaisena opettajana vähän omituinen, erilainen ja uhkaava. Sellainen, jota pitää vähän enemmän vahtia, ja että voikohan siihen nyt luottaa ollenkaan ja osaako se nyt sittenkään mitään. Eilen, kun johtoryhmä kävi läpi luokkani kaikkien aineiden arvosanat, he kehuivat työni tuloksia ääneen.

Lähdin kotiin kyyneleitä nieleskellen. Minä onnistuin!