Osa teistä muistanee viime kouluvuodelta, kuinka suurta ahdistusta täkäläinen koulumaailma mussa herätti. Kaukana tuntuivat olevan luovat vuoteni luokan reippaana paatin soutajana – yhtäkkiä mua alettiin kutsua sukunimellä, multa vaadittiin tuntisuunnitelmat etukäteen ja koulun johdon suunnalta saneltiin aika tarkat speksit, miten mun pitäisi työtäni tehdä. Ja koska minä en vaan ikinä koskaan sopeudu muutoksiin mitenkään nopeasti, menikin koko syksy jonkinlaisessa työahdistuksessa.

Kunnes se helpotti. Ja sopeuduin.

Milla kirjoitti koulumaailmasta Espanjassa ja luin pohjalle myös hänen linkkaamansa tekstin koulusta Yhdysvalloista. Heräsin itsekin taas uudestaan pohtimaan tätä arkemme yhtä keskeisintä asiaa.

Aloitan tästä: omaa kokemustani värittää tässäkin, kuten kaikessa muussakin, taustani, josta ponnistan. Valmistuin maisteriksi, kuten luokanopettajat Suomessa tapaavat tehdä (tämähän ei ole maailmalla ollenkaan tavallista), Helsingin yliopistosta kymmenen vuotta sitten. Olen työskennellyt lukion jälkeen joko kouluavustajana, resurssiopettajana tai luokanopettajana pääkaupunkiseudulla useammassa eri koulussa yhteensä muistaakseni kahdeksan vuotta. Kuulun edelleen yhteen suomalaisten opettajien Facebook-ryhmään, jossa on muutama kymmenentuhatta jäsentä ja jossa keskustellaan paljonkin koulun nykytilasta Suomessa. Täällä Konalla olin töissä edellisen kouluvuoden pienessä, yksityisessä, kansainvälisessä koulussa. Suomalaisesta koulumaailmasta voi puhua helpommin yhtenä, melko tasaisena käsitteenä, siinä missä yhdysvaltalaisesta ei voi. Kokemukseni ja tulevat vertailuni aiemmin kokemaani perustuvat siis vain tähän yhteen tiettyyn, pieneen kouluun täällä pienellä Tyynenmeren saarella, ei amerikkalaiseen koulujärjestelmään. Esikoinen on nyt tässä koulussa tokalla.

Koko viime syksyn olin jonkinlaisessa hämmennyksessä pulpetissa istuttamisen tähden. Töitä paiskittiin lujaa. Oppilaat vaikuttivat silti, yhdestä välitunnista ja ruokatunnista huolimatta, tosi iloisilta ja tyytyväisiltä kaikkeen koko ajan – liekö jotain teennäistä periamerikkalaista positiivisuutta sitten, sanotte, mutta jostain kumman syystä kärsiviä kasvoja tuli luokissa vastaan vähän. Esikoisen kanadalainen opettaja teki myös parhaansa siinä, että toi luokkiin joka tunneille tietyn määrän toimintaa ja pelejä. Vuoden aikana mulle alkoi myös tulla enemmän ja enemmän sellainen olo, että lapset kyllä yltävät korkeampiinkin (vertaan Suomeen) tavoitteisiin, jos sitä heiltä odotetaan; ei siis pelkästään numeerisiin tavoitteisiin, vaan kovempaan työntekoon, tavoitteiden asettamiseen, vaivannäköön ja ehdottomaan oman parhaansa tekemiseen, mikä joskus tarkoittaa myös ihan alusta uudelleen aloittamista.

Vaikka valitinkin kotona puolisolle ja ehkä myös täällä blogissa aika paljon sitä, että täällä koulussa teetetään vain kirjaa ja monisteita, niin ei sekään ihan totta ole. Sorruin liioitteluun. Vaikka Suomen touhukkuuteen verrattuna istumista oli ja on täällä huomattavasti enemmän, on täällä myös aktiviteetteja. On tietokonepelejä, palikoita, nappuloita, lautapelejä, kortteja ja kuvista, ja kaikkea näitä käytetään kuitenkin joissain määrin tunneilla joka päivä. Esikoisen mielestä koulussa on kivaa ja hän näkyy oppivan uutta koko ajan, mikä tietysti ratkaisee aika paljon.

Opettajan ja oppilaan suhde on täällä lähtökohtaisesti hierarkkisempi kuin Suomessa. Etenkin vanhempi polvi täällä on kyllä ystävällinen suhteessaan oppilaisiin, mutta sellaisella etäisellä tavalla. Molemminpuoleinen kunnioitus on tärkeällä sijalla, mutta oppilaiden kanssa ei niin vain lähdetä läppää heittämään. Paitsi minä tietysti, salaa.

Kodin ja koulun välinen yhteistyö on täällä huomattavasti kiinteämpää kuin yhdessäkään Suomessa näkemässäni koulussa. Vanhemmat sitoutetaan osallistumaan koulun toimintaan yhteensä 40 tuntia vuodessa. Niinpä meidän koulussa on muutamia vanhempia opettamassa esimerkiksi liikuntaa ja musiikkia, kun osa vanhemmista järjestää koululla säännöllisesti hyvin karkkipainotteisia luokkajuhlia. Vanhemmat ottavat myös koulukuvat, leipovat opettajille, järjestävät kuukausittain oppilaiden synttärijuhlat, hoitavat varainkeruutapahtumat, auttavat luokissa lisäkäsinä ynnä muuta. Itse teen meidän perheen työtunnit olemalla sijaisena koulussa nämä ensimmäiset kouluviikot. Näiden tuntien lisäksi vanhemmat myös valvovat sekä aamun välitunnin, että pyöreän tunnin kestävän lounastauon, jolloin lapset ensin syövät eväitään noin vartin ja leikkivät puistossa lopun ajan. Olen ihan varma, että tämä vanhempien jatkuva näkyminen koululla vähentää myös kiusaamista: ei olekaan niin helppo olla muille ilkeä, jos oma äiti, kaverin isä tai naapurin setä on näkemässä. Ihmettelenkin jatkuvasti tämän koulun sisällä aistittavaa yhteishenkeä ja lasten tsemppaavaa ja oikeasti ihanaa asennetta muihin lapsiin ja aikuisiin. Koulu toimii todellakin yhteisvoimin, ihan konkreettisesti. Oppilaat eivät juurikaan testaa edes sijaisia, sillä ovat tottuneet vaihtuviin naamoihin. Harvemmin, jos koskaan, olen kuullut tunneilla minkäänlaista suunsoittoa ja nyt en edes liioittele.

Koulupäivä täällä on maanantaista torstaihin aina klo 8-14:45, myös eskarissa. Perjantaisin oppilaat pääsevät klo 12. Koko alakoulun lukkari kulkee samassa rytmissä joka päivä, jotta tarvittaessa oppilasryhmiä voidaan sekoittaa ja yhdistellä oppilaiden osaamistason mukaan. Aamupäivän ajan ennen klo 12-13 välille sijoittuvaa ruokatuntia opiskellaan akateemisia aineita, iltapäivät on sitten vaihdellen aina joko musiikkia, kuvista, liikkaa tai koreaa. Akateemiset aineet tarkoittavat neljää ainetta: matikkaa, uskontoa, englantia ja yhteiskuntaoppia. Enkussa lapset luokilta 1-3 yhdistetään ja tätä isompaa porukkaa opettaa aina kaksi opettajaa. Viime vuonna toinen näistä opettajista olin minä. Oppitunti on yhteensä 1,5 tuntia pitkä ja kattaa ihan hirveästi kaikkea. Tunneilla luetaan opettajan johdolla tasoryhmissä ja harjoitellaan hyvin tarkoin määriteltyjä luetun ymmärtämisen strategioita. Siellä opetellaan ryhmissä myös kielioppia, harjoitellaan luovaa kirjoittamista ja piirretään. Aihepiirit ovat laajat: viime vuoden aikana opiskeltiin mm. maanosia, viidakkoa, eläimiä, säätä ja kuuluisia säveltäjiä. Yhteiskuntaopissa, joka kuuluu tavallaan enkun sisältöihin, opiskeltiin esihistoriallisia kansoja ja tänä vuonna aiheena on kodittomuus.

Täällä oppilaat saavat arvosanat vain akateemisista aineista ja se on ollut jotenkin kaikin puolin huojentavaa. Antaa lasten taiteilla ilman paineita onnistumisesta – itsekin karsastin opettajana ehkä eniten nimenomaan taideaineiden numeerista arviointia. Tykkään nykyään myös siitä, että lasten arviointi tehdään näkyvästi heidän omalla luokkatasollaan. Esimerkiksi Esikoinen arvioitiin enkussa viime vuonna tasolla Kindergarten eli esikoulu. Hänen ei siis edes odotettu saavuttavan paikallisen ekaluokan tasoa, koska ei puhunut yhtään englantia kouluun mennessään. Ja tällä tasolla hän sai hyvät arvosanat. Suomessakin painotetaan nimenomaan sitä, että lasta arvioidaan sillä tasolla, millä hän liikkuu, mutta mulle vanhempana tämä luokkatasoittain kulkeva arviointi on ollut helpompi hahmottaa. Esikoisen todistuksessa hänen arviointinsa enkussa oli siis tasoa K, muissa aineissa se oli grade one. Tokaluokan alussa hän siis edelleen työskentelee tällä lähtötasolla, mutta opettajansa uskoo lapsen suorittavan sekä ykkösen että ainakin tokaluokan alkupuolen tason viimeistään tokan loppuun mennessä. Lapset siis voivat näin ottaa kiinni luokkatasoja yhden kouluvuoden aikana (ja osa paahtaa ylikin), mikä tuo joustoa opettamiseen ja arviointiin. Jokainen luokkataso ja sen mukanaan tuomat standardit on kuitenkin periaatteessa saavutettava, jossain vaiheessa.

Vaikka tämä systeemi tuntui mulle alkuun vieraalta, arvostan sitä nyt paljon aiempaa enemmän. Joka luokkatasolle on asetettu tarkat akateemisten taitojen rajat, joiden odotetaan vuoden aikana täyttyvän. Jos standardit eivät täyty, lapsen arvosana joko hylätään tai se arvioidaan alemman luokka-asteen mukaan. Yhden aineen venkslaaminen ei vielä meinaa luokalle jääntiä, mutta jos saman joutuu tekemään kaikkien akateemisten aineiden alueella, lapsi joutuu todennäköisesti kertaamaan luokan.

Puolensa on siis monenlaisissa systeemeissä. Taitavia ja iloisia oppilaita saadaan saatettua maailmaan näinkin. Enää en ajattele, että Suomen koulu olisi mitenkään absoluuttisesti parempi kuin tämä, oikeastaan millään osa-alueella, vaan kaikenlaista mahtuu vaakakuppiin. Toki oman mausteensa tuo täällä myös läsnäoleva kulttuurien erilaisuus: maailma, jossa monesta maailman maasta tulevilla lapsilla ei ole kännyköitä eikä pelejä, ei merkitystä merkkivaatteilla eikä muuta kilpavarustelua. Tämä on ihan hyvä meille nyt näin.