Opintoja ja unelmia

Rakkaat ihmiset, arvon blogini lukijat. Mä olen ollut ihan kamalan huono päivittämään tätä (tai yhtään mitään muutakaan) kanavaa, koska kirjoitan ja opiskelen nykyään kaikki päivät. ”Kaikki päivät” kuulostaa liioitellulta, ja onkin, koska tarkoitan sanoa, että joka päivä sen verran kuin ehdin ja pystyn. Ja kun ilta tulee ja olisi aikaa kirjoittaa blogia, mä olen jo aivan saanut kirjoittamisesta kylliksi. Vaikka en minä aio tätä blogia suinkaan mihinkään hyljätä.

Viime vuoden loppupuoli oli sikäli rajua aikaa, etten voinut kuvitellakaan opiskelevani mitään kaiken sen muutosta selviämisen päälle. Nyt mä olen jatkanut mun TA-opintoja täällä Perthissä ja jos tässä nyt hyvin käy (ja eiköhän käy), saan alle vuoden sisään valmiiksi Advanced Transactional Analysis Practitioner sertifikaatin, sellaisen välietapin matkalla transaktioanalyytikoksi, jos siis sinne olen edes matkalla. En tiedä vielä. Mutta on se kamalan pitkä ja vaikea nimi. Kerron vaan kaikille, että olen ATAP, eiköhän sillä alkuun päästä.

Mä olen lukenut, tutkinut ja oppinut. Opiskellut, miten tulkita ihmisen mieltä ja miten poimia sanoista ja niiden jonoista se, mistä oikeasti on kyse. Välillä en ole edennyt opinnoissa ihan vaan siksi, etten ole tajunnut yhtään mitään (kuten aluksi sitä, miltä näyttää tilanne, jossa asiakas on Vanhemman minätilassaan oman vanhempansa Lapsen minätilassa, nyt tajuan senkin) ja sitten on taas sujunut jouhevammin. Nyt olen ihan lempiaiheessani eli parisuhteiden hoidossa. Olen lukenut ja innostunut lukemastani niin, että olen ollut varma, että osaan tämän jälkeen hoitaa kaikkia ja niin loppuu maailmasta kaikki erot. Kunnes sitten olen taas palannut maan pinnalle.

Mutta olen mä saanut tässä taas uusia unelmiakin. Mä todella ihan kamalasti haluaisin pitää erilaisia workshopeja ja jotenkin uskoisin, että osaisinkin sen homman valmistuttuani ihan hyvin. Musta kaikkien pitäisi saada enemmän tietoa mielestä ja siitä, miten se toimii, jottei enempää sabotoisi, salaa itseltään, omaa elämäänsä. Kaikki me sitä tehdään, mutta vähempi parempi. Vielä mä tarvitsen lisää teoriaa puseroon ja kilsoja taakse harjoitusten kautta, mutta joskus sitten.

Mä joudun välillä ihan pysähtymään ja nipistämään itseäni, että oikeastiko mä olen elämässäni nyt siinä vaiheessa, että monet jo tosi kauan sitten ääneen puhumani haaveet ovat nyt realisoituneet. Ja että mä olen oikeasti nyt matkalla ammattilaiseksi tällä kentällä, joka mua on aina kiehtonut ja kiinnostanut. Mulla meinaa pää välillä räjähtää kaikista ideoista, mitä mulla on ja mähän en millään jaksaisi edes odottaa vaan mieluummin aloittaisin heti huomenna. Englanniksikaan vetäminen ei hirvitä enää juuri yhtään, eikä ihmisten eteen meno eikä mikään, vaikka sitäkin stressasin ihan kamalasti vielä toissasyksynä Konalla. Näköjään olen Kuopukselta ja pakon edessä oppinut jopa odottamaan hetkiä, jolloin pääsen ääneen. Enpä olisi ikinä itsestäni uskonut, mutta niin se kuulkaa Siperia opettaa. Tai lähinnä Amerikka tässä kohtaa.

Mä olen muutenkin oikein sellainen oman elämäni tuhkimotarina siinä mielessä, että ennen luulin olevani ujo niin kuin niin monet muutkin suomalaiset, kunnes muutin maailmalle ja opin, että olinkin vain sosiaalisesti kökkö ja rajoittunut. No se karisi aika nopeaan ja nykyään sujuu jopa small talk. Ehkä teen itsestäni jonkun elokuvan from rags to riches-hengessä tyyliin from Finland to the other side of the world tai jotain muuta yhtä mahtipontista, eli miten yksi pieni nainen löysi todellisen luonteensa joutuessaan ulkomailla prässiin ja sieltä ulos ja mitä sitten tapahtui. Kyllä olisi kiinnostava elokuva se.

No niin, näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Täällä kaikki ihan ookoo.

39

Rakastan syntymäpäiviä, omiani ja muiden. Mulla alkoi eilen viimeinen vuosi kolmekymppisenä ja se tuntuu just sopivalta. Ikä on tuonut kaikenlaista mukanaan, eikä vähiten lisää rauhallisuutta ja seesteisyyttä päiviin. Puolustuskannalle meno on myös vähentynyt viime aikoina huomattavasti ja toisinaan osaan jopa oikeasti muiden palautetta kuunnella, enkä vaan tyngästi ajatella, että nyt eivät vaan muut tajua mitään. Naurua on edelleen paljon ja se jos mikä on elämässä tärkeää.

Vuosi sitten juhlin synttäreitä Konalla hyvien ystävieni kanssa tietämättä, että muuttaisimme sieltä alle neljän kuukauden sisään pois. Nyt voin katsoa taaksepäin tätä ihan älytöntä 38:tta elinvuottani ja todeta, että hullua oli, mutta nyt on hyvä. Olen täällä nyt aika onnellinen. Olen tavannut ihmisiä, joita ilman en enää haluaisi olla ja kävellyt katuja, joita olen ihastellut ääneen. Toissapäivän iltana vaeltelimme kahdestaan ympäri kaupunkia ja valitsimme sen ruokapaikan, joka sattui näyttämään kivalta. Pienen eksymisen jälkeen kävelimme vielä keskustan churro-paikkaan jälkkäreille, jonka jälkeen talsimme pimeässä loppukesän illassa kotiin. Nyt on ihanaa asua näin lähellä kaupungin keskustaa ja kaikkea sen monenkirjavaa tarjontaa. Yksi mun lapsuudenystäväni Suomesta oli soittamalla tilannut mulle synttärikakun tänne yhteen läheiseen leipomoon, minkä vähän kyynelet silmäkulmissa kimmeltäen kotiin hain. Haluan oppia olemaan ystäviäni kohtaan yhtä huomaavainen.

Mä olen alkanut saamaan energioitani takaisin. Elokuun jälkeen laitoin jouluun saakka kaiken vähänkään ylimääräisen telakalle ja yritin selviytyä kotikouluvaiheesta ja muuttostressistä. Nykyään olen enemmän taas oma nörtti itseni, kun olen poiminut opiskelut uudestaan kyytiin ja oikeasti nauttinut luennoista. Viikko sitten sain Professional Counselling Diploman käsiin ja nyt työstän Cognitive Behavioural Therapy Practitioner sertifikaattia arkipäivisin. Mä haluaisin jossain vaiheessa voida rekisteröityä täällä Ausseissa päteväksi counselloriksi ja yritän nyt saada tarpeeksi teoriatunteja kasaan sitä varten. Opeksi tuskin palaan enää, kun saan nämä loput hommat tästä pakettiin.

Ihan kohta taas hujahtaa yksi vuosi ja olen neljäkymmentä. Keski-ikäinen. Aika ihanaa.

Myanmar, joka taisi muuttaa minua

Muistatteko, kun joskus kerroin, että mietin aina kroonisesti matkoilla, että voisinko asua kyseisessä maassa? Listalle on näemmä tulleet paikat, joihin haluaisin jäädä ainakin aina kuukaudeksi kerrallaan, koska pari viikkoa ei tunnu riittävän mihinkään. Olemme olleet Myanmarissa nyt viikon. Aika on tuntunut kyllä pidemmältä, sellaisella hyvällä tavalla, kun päiviin mahtuu paljon uutta ja erilaista ja tärkeää, eikä mikään hetki toista edellistä. Vajaaksi jää silti täällä oleminen. Myanmar on ihan rehellisesti sanottuna vienyt palan mun sydäntä ja toivoisin voivani jäädä vielä hetkeksi ja ensi kerralla tuoda myös kaikki mun ystävät mukana.

EFF77A34-D67C-4C1C-B4CC-2079718C5EEFDD727A40-936D-4D2C-B303-F33419D559FF

Järjestömme on tehnyt Myanmarissa töitä nyt muutaman vuoden. Puolisoni on täällä jo viidettä kertaa. Hän on mm. konsultoinut yrityksiä ja rakentanut jo pidempään hedelmällistä yhteistyötä eri tahojen kanssa ja kiertänyt useammissa pienissä kylissä ihmisiä tapaamassa. Minä ja lapset ollaan Myanmarissa nyt ensimmäistä kertaa ja olen ollut vaikuttunut, millaiset verkostot tuttumme ovat tiimiensä kanssa tänne jo luoneet. Olemme viikon sisällä tavanneet monien eri kehitysapujärjestöjen sekä lähetystyöläisten väkeä ja kuulleet paikallisia päättäjiä sekä kontakteja ja jokainen tapaamamme henkilö on jättänyt muhun jonkunlaisen jäljen. Parasta on ollut nähdä, kuinka täällä tehdään töitä nimenomaan paikallisten kanssa rinnakkain. Viime viikolla kuuntelin maan varapresidentin vaimon pitämää puhetta, jossa hän toiveikkaana kuvasi, kuinka maan vapautuminen on heihin vaikuttanut (mm. niin, että hän voi chin-naisena puhua nykyään julkisesti pelkäämättä kuolemaa) ja kuinka paljon töitä tehdään demokraattisen tulevaisuuden puolesta. Vaikka tässä upeassa maassa on edelleen käynnissä valtavia ihmisoikeusrikkomuksia, palaa täällä myös toivo paremmasta.

Myanmariin matkailusta on keskusteltu aika paljon, kuten pitääkin. Tämä köyhä maa tarvitsee tuloja, mutta tämä kulttuuri ei tarvitse rellestäviä länsimaalaisia pikkiriikkisissä vaatteissaan. Mun näkökantani olisi se, että Myanmariin matkaavan olisi hyvä ymmärtää, mihin tulee. Myanmaria repii edelleen sisällissota, vaikka sitä ei useimmilla alueilla enää näekään ja kansa toipuu vielä pitkään kohtaamastaan diktatuurista. Olen lukenut mainintoja myös siitä, että omien varojen ohjautumisesta yksityisille tahoille armeijan sijaan kannattaa pitää mahdollisuuksien mukaan huolta – tämä tosin vaatii asioihin perehtymistä ennakkoon eikä välttämättä ole mikään helppo tehtävä meille tavan kansalaisille. Pukeutuminen on täällä kautta linjan konservatiivista ja on ainoastaan viisasta ja kunnioittavaa pitää itsekin yllä samaa linjaa, eli pukeutua vain nilkkapituisiin housuihin tai hameisiin sekä t-paitoihin.

CFF4DE4C-CF60-4422-ABED-13EEB3C59587
D37749A8-62A7-406A-A1CA-0DE5E746861E

Me olemme nyt Taunggyissä, kaupungissa ylempänä vuorilla Yangonista pohjoiseen. Ihmiset ovat olleet kaikkialla ystävällisiä, mutta eivät tunkeilevia. Vain muutama on eksynyt ottamaan kuvia sinisilmäisistä lapsinähtävyyksistämme. Ajelimme eilen kaupungista vajaan tunnin matkan pieneen kylään tapaamaan perhettä, joka oli kutsunut meidät luokseen. Noin ehkä meidän ikäinen pariskunta asui itse rakentamassaan kodissa, jonka olohuoneen kulmia tukivat bambunoksat, seininä toimivat kontin osat ja kattona pressut. Kodissaan heillä asui kolme omaa lasta ja 23 orpolasta. Näin talvella lämpötila laskee öisin alle kymmeneen ja joskus lähelle nollaa, joten kylmyys kalvaa pieniä nukkujia näin tammikuussa. Mies kertoi, että kyläläiset kivittävät heitä ja heidän taloaan usein, koska he ovat alueen ainoat kristityt ja se on monille täällä uhkaavaa ja järkyttävää. Perheellä on pulaa ruuasta, eikä heillä ole autoa, joten he kulkevat lasten kanssa usean kilometrin matkat kouluun ja takaisin päivittäin kävellen. Minä ja puoliso toisiimme katsomatta menimme lopuksi miehen luo ja yhdestä suusta kerroimme, että haluamme alkaa tukea tätä perhettä kuukausittain. Kulttuuriin kuuluen mies ensin kieltäytyi avustamme ja kertoi juuri saaneensa kertalahjoituksen joltain. Sanoin uudelleen, että haluamme lasten saavan ruokaa joka päivä ja meillä olisi mahdollisuus heille jotain antaa ja myös kutsua ystäviämme tukijoukkoihin mukaan, jolloin mies puhkesi itkuun ja meitä halaamaan.

Olen tästä asti ollut sisuskalujani myöten jonkinlaisessa turbulenssissa. Olen tehnyt järjestötyötä nyt kaksi ja puoli vuotta, mutta ei tällaiseen voi mitenkään täysin tottua. Mietin taas, miten etuoikeutettuja me ollaan, kun satuimme syntymään maahan, jossa lähtöviiva on aivan toisessa kohtaa kuin vaikka näillä lapsilla täällä. Mietin, miten pienellä avustuksella päästään täällä pitkälle. Me ei jouduta luopumaan yhtään mistään, ehkä muutamasta take away-kahvista kuussa jos siitäkään, ja voidaan omalla pienellä summalla tehdä isoa muutosta 26 lapsen ja heidän vanhempiensa elämässä. Musta se on lopulta hyvin yksinkertaista matikkaa, että jos meillä on antaa ja heillä tarve, niin silloin tehdään mitä voidaan. Ei siksi että itsellä olisi sitä myöten parempi omatunto ja kuviteltu sädekehä loistaisi kirkkaampaa kilometrien päähän vaan siksi, että pienikin apu voi oikeasti muuttaa jonkun toisen ihmisen arkea ihan massiivisella tavalla. Tällä ei tietenkään koko maailmaa muuteta, mutta eipä sellaista voi keltään odottaakaan. Olisi se vaan ollut silti niin eri asia kävellä pois tekemättä mitään sen jälkeen, kun hätä oli saanut ihan oikeat nimet ja kasvot.

DEBA3A05-4C93-4AF8-94F5-553F67CB7A60
Poikien makuutila.

F8E520A5-B4A7-414A-85A6-D6D798F85C24844FF226-9CD7-4265-BF65-62DA688AF3DBOlen aina välillä kuullut, että me asumme nykyään kuplassa (Marju kirjoitti tästä aiheesta juuri hyvän tekstin) ja tottahan se tietysti on. Me asumme Australiassa ollessamme kuplassa. Mutta niin asuvat kaikki muutkin maailman ihmiset. Suomessa asutaan sellaisessa kuplassa, jossa hanasta tulee puhdasta vettä, sisällä on talvisinkin lämmin, koulu on ilmaista ja siellä saa syödä, on harrastuksia, terveydenhuolto, hammaslääkärit ja synnytyssairaalat. Suomi on oma kuplansa ihan siinä missä mikä tahansa muukin. Ulkomaille muutto pakottaa siihen, että se edellinen kupla puhkeaa ja luulen, että tästä tulee myös monille meille se tuttu kulttuurishokin kokemus. Sovinto uuden maan kanssa lienee sitten sitä uuden kuplan rakentamista uuteen paikkaan ja tämän jälkeen se Suomi-kupla tuntuukin itselle vieraammalta ja etäisemmältä kuin ennen.

Myanmar on taas puhkonut jotain aiemmin rakentamaani, koska olen ajatellut näitä ihmisiä ja tätä ihanaa kansaa koko ajan meidän täällä ollessamme. Näitä lähtökohtia, köyhyyttä, kansanmurhia. Tämä maa on täynnä ihan mieletöntä kauneutta ja koskematonta luontoa, palvelualttiutta ja mykistävää arkkitehtuuria. Sanoisin, että kaikkien pitäisi päästä käymään Myanmarissa, mutta ei vain niissä tunnetuimmista turistikohteissa. Lupaan sydämentykytyksiä ja ainakin hetkeksi maahan kaadettuja omia murheita, jos joskus saatte mahdollisuuden päästä näihin kyliin jonkun vieraaksi. Vapaaehtoiseksi pääsee kyllä useammankin järjestön matkaan, jos tämän sorttinen maailman lähestyminen kiinnostaa.

55450253-CA7E-450F-B4D7-C60ADB8C4F33

Täällä on tapahtunut paljon muutakin hienoa, myös sellaista, mistä en voi blogissa kertoa. Ihan mieletön maa, joka on jo nyt jättänyt muhun pysyvän jäljen. En tiedä olenko yhtään sen parempi ihminen nyt kuin tänne tullessa, tuskin, mutta jotenkin sinne sydämeen on taas tullut raivattua lisää tilaa ja oma maailmankuva on laajentunut ainakin muutamalla askeleella. Ja se on aina arvokasta joka tapauksessa.