Työ, joka vei mehut

Ai että nyt väsyttää. Joululoman jälkeen ei ole oikein lähtenyt rullaamaan tämä, tämä työnteko. Olen nukkunut vähän huonosti aina muutaman yön, sitten ottanut kiinni jostain iltakasista aamukuuteen nukkuen, kunnes taas olen nukkunut vähän huonosti muutaman yön. Olen nähnyt painajaisia. Se onkin uutta. Yhteisenä teemana on aina ollut jonkun kuolema, mikä on tietysti oikein sellaista mieltä ylentävää. Kerran unessa ei kukaan kuollut, kun onnistuin pakenemaan terroristeja, jotka ajoivat minua takaa.

Kyllä, stressireaktioitahan nämä. Meidän kanssa tiiviisti päivittäin työskentelevät nuoret eivät voi mitenkään erityisen hyvin ja mun näemmä pitää vielä vähän opetella tuota relaamista. Ai niin, meillä on siis sellainen uusi kuvio tässä meneillään nyt, että kaikki arkiaamupäivät tapaamme aina saman porukan kanssa aamukahdeksasta melkein puoleenpäivään, vielä seuraavat nelisen viikkoa. Ensimmäiset viikot meni ihan niissä merkeissä, että puolet halusi vain koko ajan lähteä kotiin. Ei me heitä mitenkään pakolla pidetty, mutta eivät sitten lähteneet kuitenkaan. Vastustivat kaikkea vaan periaatteesta. Nyt on jo helpottanut ja välillä on ollut jopa jo ihan hauskojakin hetkiä yhdessä. Valoa tunnelin päässä siis on. Vanhaksi tietenkin itseni tunsin, kun eräs 20-vuotias tyttömme sanoi lämpimästi, että olen hänelle kuin varaäiti. Tässä tilanteessa tämä oli toki paljon parempi vertaus kuin ystävä, vaikka olinkin hänen syntymänsä aikaan vasta 17-vuotias.

48388568_206879703589112_5085007176976564224_n

Olemme ottaneet aamupäiväohjelmaamme myös kuulkaa maan kuopimisen. Olemme kitkeneet, siistineet, kantaneet, rehkineet, hikoilleet helteessä. Hoidamme porukalla työhuoneemme ympärillä rehottavaa, hoitamatonta puutarhaa. Olen saanut muutamia oikeasti puhuttelevia oivalluksia siellä pusikossa puuhaillessani, kuten kerran rikkaruohoja kitkiessäni: even the good things take room from the best things – tämän siis sanoi kasveista puhuessaan ihan sivulauseessa meille puutarhan hoitoa opettanut vierailija ja mietin, että no todellakin. Haluan valita elämääni vain ne parhaat asiat, enkä missään nimessä ahtaa sitä liian täydeksi, vaikka miten hyvää olisikin. Ne hyvätkin asiat kun vievät lopulta tilaa niiltä parhailta asioilta, eikä siinä kukaan voita. Aikataulu vaan on täysi. Mulla se ei sitä kyllä nytkään ole, mutta mä nyt en arvostakaan sellaista yhtään. Tämän olen tiennyt itsestäni jo vaikka kuinka pitkään, mutta sain asiasta viime viikolla vielä ihan mustaa valkoisella, kun ryhmä rämästämme jokainen teki sellaisen maksullisen vahvuustestin. Mun ykkösvahvuus tämän testin mukaan on adaptability. Ja kyllä se sikäli oikein meni, että olen aina ollut melkoisen joustava aivan luonnostaan. Ei niin kovasti jurnuta mulla asiat vastaan, mutta sitä en tiennyt, että vahvuuden muassa tulee sivutuotteena helposti väsyminen ihmisiin, jotka ovat kiireisiä ja kiinni aikatauluissaan ja kaiken maailman menoissaan. En vaan millään saa sellaisesta kiinni, minä kun katselen mieluummin auringonlaskuun. Ehkä mä tämänkin takia halusin muuttaa tänne. Harvalla on täällä mitenkään täyttä, sillä kiirettä ja tehokkuutta ei pidetä niinkään arvossa. Ehkä mä sitten alitajuisesti tunnen helpommin kuuluvani täällä porukkaan.

51104893_332780080903982_4351117314721054720_n

Vaikka mun päivät eivät ole täysiä, olen silti väsynyt. Meidän nuorison kanssa hengailu vastaa kyllä pidempää työpäivää kuin miltä se paperilla näyttää. Ihania tyyppejä kaikki, mutta sillä lailla työlästä porukkaa kuitenkin, ettei ihan karkkipäivistä nämä työpäivät mene. Viikonloppuisin vietämme edelleen kaiket päivät ystäväporukalla rannalla. Nyt, kun eletään talvea, päivät ovat usein sellaista Suomen tyypillistä kesää: ei liian kylmä, ei liian kuuma. Just hyvä. Istumme ystävien kanssa sellaisissa kasattavissa, Costcosta ostamistamme rantatuoleissa puolikaaressa puiden varjoissa, syömme sipsejä ja katselemme, kun lapset uivat meressä. Välillä uidaan toki itsekin, mutta näin viileämmällä säällä menee useammin tuijotteluksi. Vaihdamme kuulumiset, haaveilemme tulevasta, jaamme surut ja murheet ja jauhamme turhanpäiväisiä. Ihastelemme aaltoja ja seurailemme, miten kivaa lapsilla on keskenään. Esikoinenkin jo oikeasti surfaa, mikä on ihan käsittämätöntä. Ei sitä nimittäin kukaan ole opettanut.

Nyt on tämä työ vienyt mehuja ihan mukavasti, mutta ei se mitään. Mieluummin näin kuin yhtään mitään muuta. Elämästä tiedämme eteenpäin noin heinäkuuhun saakka ja sen jälkeen on taas tämän viisumin aika umpeutua ja tulevaisuus on kokonaan verhon takana. Saa nähdä, mitä tässä tapahtuu. Sen, mitä me kovasti toivoisimme, te jo tiedättekin.

Mielen maailmoissa

Olen nyt useamman viikon ajan säännöllisesti tavannut kampuksen nuoria oppilaita, joilla monilla yhteisenä nimittäjänä on menneitä, käsittelemättömiä suruja suhteellisen valmiina avattaviksi, masennusta, ahdistusta ja riippuvuuksia. Kuten kesällä kerroin, työparini on minua huomattavasti pidemmällä urallaan. Tässäpä sitten vaan yllättäen kävikin niin, että hän on joutunut olemaan sivussa työstään nyt reilun kuukauden – eli juurikin sen ajan, kun oltiin juuri hommat aloitettu ja ensimmäiset oppilaat alkoivat virrata ovista sisään. Jouduinkin yhtäkkiä ajajan paikalle. Tällä hetkellä kanssani tapaamisissa on aina mukana joku meidän harjoittelijoista, joka on oppimassa minulta. Pieni käänne juonessa.

Terapiaa emme lupaa, mutta työkaluja kyllä, ja sitä, että meille voi kertoa ihan mitä vaan ja kuinka paljon vaan, ja että mikään nuorten kipu ei meitä kaada. En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen jo kuullut, että ’en ole kertonut tätä koskaan ennen kenellekään’ ja nähnyt, miten jo yksin tämä sulattaa jotain kertojan harteilta. Kun lyhyen esittelyn jälkeen kysyn nuorelta what can I do for you, alkaakin useimmiten välittömästi ihan mahdoton virta kaikkea: kyyneliä, tarinaa, muistoja, pelkoja. Ja minä kuuntelen, kysyn lisää, pyrin suoraan sinne ongelman ytimeen. You guys don’t beat around the bush, meillä käyvät nuoret sanovatkin. Well, that never helped anyone, me vastaamme.

45278538_517936865284548_3804860159717539840_n

Me tapaamme aina pienessä ulkorakennuksessa kampuksen kahvilan pihanurmen reunoilla. Siinä ei lähellä pyöri juuri koskaan muita ihmisiä, eikä tätä pientä gazeboa käytä juuri kukaan. Meille se toimii hyvin. On meille tarjottu käyttöön ihan oikeaa työhuonettakin, mutta sisällä tulisi liian lämmin kuitenkin. Matkaa kahvilaan on kopistamme sen verran, etteivät äänemme kuulu sinne saakka millään, eikä kukaan oikein edes kiinnitä huomiota pikkuiseen majaseemme palmujen alla. Pienessä, omalla tavallaan hyvin tunnelmallisessa kopperossamme on turvallista vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tehdä uusia, parempia päätöksiä jatkoa ajatellen. Kaikki lähtevät käynneiltä pois aina jonkun kotitehtävän kanssa.

Nuorten edistymistä on ollut ihan uskomatonta seurata. Samalla mulle on kuitenkin noussut ihan uudelle levelille omasta jaksamisesta huolehtiminen. Olen laittanut ylärajan sille, kuinka monta tapaamista otan viikossa ja tätä en ylitä, vaikka tarvetta olisikin. Olisi ihan hulluutta kuvitella, että jokaisen kärsivän kohtalo olisi minun käsissäni. Perjantaisin lapset pääsevät jo puoliltapäivin koulusta, joten haluan pitää perjantain puolikkaana itsekin. Viikonloput olen aina vapaalla.

45452577_320361365223500_7574584914268389376_n

Tähän itsestä huolehtimisen teemaan osuikin sopivasti silmään kaimani Anun teksti mielen hyvinvoinnin ylläpitoon liittyen: Anu kirjoittaa, että tutkimusten valossa ”näyttää siltä, että ollakseen elämäänsä tyytyväinen ja pysyäkseen hyvässä mielen- ja ruumiinterveydessä, ihminen tarvitsee riittävästi ihmettelyä ja lumoutumisen kokemuksia.” Luulen, että sain jälleen jollain lailla eri tavoin kiinni siitä, miksi viihdyn täällä niin hyvin. Mä todella tylsistyn ilman tällaisia ihmettelyn tunnehuippuja ja tunnen eläväni enemmän täysillä nyt, kun voin säännöllisesti huokailla vaikka sen kauniin auringonlaskun perään.

Tänään pakkasimmekin nelivetojeeppimme jo aamusta ja suuntasimme kohti Waipio Valleya, Havaijin entisten kuninkaiden kotiseutua sekä Waterworld-elokuvankin lopusta tunnettua aluetta. Sää oli lämpimän kostea, mutta tumman pilvinen ja toivoimmekin koko päivän, ettei pikku retkellämme alkaisi sataa. Big Islandin jyrkimmän tien ajaminen laaksoon ja takaisin olisi ollut sateella vaarallista. Lähdimme iltapäivällä laaksosta pois sateen jo ripsotellessa ja saimme radion kautta myöhemmin varoituksen äkillisen tulvan vaarasta alueella. Huomenna suuntaamme hyvän ystävämme synttäreille Waikoloan Hiltoniin, jossa vietimme reilu vuosi sitten myös puolison synttäreitä silloisten uunituoreiden ystäviemme kanssa. Nyt nämä uunituoreet ystävät ovat jo ulkosuomalaisen näkökulmasta vanhoja ystäviä, paikalla huomennakin, ja läheisiä kuin perheenjäsenet.

45317755_1694342464005051_7123327732863205376_n

45296875_174272570183832_1167853594066550784_n

45361706_2261991810751062_5924095240876064768_n

Tämä viikonloppu, jos mikä, on auttanut saamaan ajatukset pois työviikosta. Olo on levännyt ja latautunut. Maanantaiaamuna ei todennäköisesti ahdista, vaan luulen olevani taas valmis, mitä sitten vastassa mahtaa tällä kertaa ollakaan.

Kylmiltään syvään päähän

Päivät ovat olleet täysiä viimeiset kaksi viikkoa. Nyt ollaan muuten töissä ja tekemässä uutta. Sen tuntee väsymyksen ja innostuksen sekalaisena soppana pääkopassa ja kysymysten yliampuvan suuresta suhteesta vastauksiin nähden. Kyllä tästä jotenkin vielä luovitaan kohti jotain. Jouluun mennessä on varmaan jo jonkinlainen paketti kasassa. Tällä hetkellä nukahdan iltaisin yleensä jo ennen yhdeksää.

Mun on pitänyt tässä viime viikkojen aikana olla aivan uudella tavalla valmiina vähän kaikkeen. Amerikkalaiset kun ovat sillä tavalla kummallisia, että heistä jokaisesta näyttäisi olevan ihan helppoa hypätä mikkiin puhumaan ihan vaikka kutsumattakin ja vaikka kylmiltään kertoa niitä mielen päällä olleita. Ja koska mä olen nyt tiiminvetäjä ja tämän upouuden työmuodon toinen aloittaja, olen joutunut muutamankin kerran ihan ykskaks tilanteeseen, jossa mut on kutsuttu lavalle asiaa eri kokoisille ryhmille valottamaan. Ah mikä painajainen.

25344617_10159674809970203_335855059_o

Esiintymiskulttuuriin kasvattaminen alkaa täällä jo varhain ja etenkin meidän nuorempi, tänne Konalle herkässä neljän vuoden iässä muuttanut Kuopuksemme on päässyt jo ihan jutun juureen kiinni. Hän nimittäin kertoi mulle juuri viime viikolla, että eskarissa saa aina aamuisin vastuutehtäviä, kullekin jotain vähän vuorollaan. Ruokajonon johtajan pesti on se toivotuin, koska silloin saa laulaa ruokalaulun kaikille ihan yksin.

Pyysin toistamaan.

Ja todella: ruokajonon johtaja kääntyy ennen ruokailua muihin päin ja siinä sitten ilman säestystä, taustamölyä tai kitaran kolmisointuja laulaa muulle ryhmälle ja opettajille ruokalaulun. Yksin.

Kehoitan jokaista teitä heti ensi viikolla tätä kokeilemaan. Kuulkaa jossain työpaikkaruokalan aulassa otatte asiaksenne laulaa kaikille jonkun kivan pienen värssyn, koska se on niin ihanaa. Ihmettelijöitä pyydätte vain pysymään nätisti jonossa, koska sekin kuuluu jonovastaavan vastuullisiin hommiin. Innokkaita laulajia voitte rauhassa hyssytellä, koska tämä esitys on soolo.

Nyt mä toivon, että olisin itsekin kasvanut tähän samaan häpeämättömään kulttuuriin, jossa pienestä asti viikottain pitää jollain tavalla esiintyä luokkakavereille ja jossa lähtöoletuksena on, että jokainen varmaan haluaa kuunnella, mitä minulla on sanottavana. Toisin kuin minulla, joka kyllä onnistumisensa tunnistaa, mutta vähän kehnomman esityksen jälkeen piehtaroi häpeässä. Lähtökohtaisesti valmistautumattomana puhumaan meneminen on mulle edelleen tosi vaikeaa. Englanniksi kaiken hoitaminen lisää haastetta ei suinkaan kivalla tavalla, vaan ehkä vähän liikaakin. Yhtäkkiä siinä mikissä ollessa olen aivan liian tietoinen aksentistani ja siitä, etten ole natiivi. En minä sitä nyt muutenkaan unohtamaan täällä koskaan pääse, mutta en myöskään juuri muulloin asiaa aktiivisesti ajattele. Englanti soljuu pääosin ihan hyvin, paitsi silloin, kun pitää julkisesti puhua.

Mutta nyt ollaan täällä ja se on vain hypättävä syvään päähän. Kai tähänkin tottuu, kun tätä nyt joutuu vaan tekemään. Toivotaan näin. Kerron vaikka joulun alla, miten kävi.