Kylmiltään syvään päähän

Päivät ovat olleet täysiä viimeiset kaksi viikkoa. Nyt ollaan muuten töissä ja tekemässä uutta. Sen tuntee väsymyksen ja innostuksen sekalaisena soppana pääkopassa ja kysymysten yliampuvan suuresta suhteesta vastauksiin nähden. Kyllä tästä jotenkin vielä luovitaan kohti jotain. Jouluun mennessä on varmaan jo jonkinlainen paketti kasassa. Tällä hetkellä nukahdan iltaisin yleensä jo ennen yhdeksää.

Mun on pitänyt tässä viime viikkojen aikana olla aivan uudella tavalla valmiina vähän kaikkeen. Amerikkalaiset kun ovat sillä tavalla kummallisia, että heistä jokaisesta näyttäisi olevan ihan helppoa hypätä mikkiin puhumaan ihan vaikka kutsumattakin ja vaikka kylmiltään kertoa niitä mielen päällä olleita. Ja koska mä olen nyt tiiminvetäjä ja tämän upouuden työmuodon toinen aloittaja, olen joutunut muutamankin kerran ihan ykskaks tilanteeseen, jossa mut on kutsuttu lavalle asiaa eri kokoisille ryhmille valottamaan. Ah mikä painajainen.

25344617_10159674809970203_335855059_o

Esiintymiskulttuuriin kasvattaminen alkaa täällä jo varhain ja etenkin meidän nuorempi, tänne Konalle herkässä neljän vuoden iässä muuttanut Kuopuksemme on päässyt jo ihan jutun juureen kiinni. Hän nimittäin kertoi mulle juuri viime viikolla, että eskarissa saa aina aamuisin vastuutehtäviä, kullekin jotain vähän vuorollaan. Ruokajonon johtajan pesti on se toivotuin, koska silloin saa laulaa ruokalaulun kaikille ihan yksin.

Pyysin toistamaan.

Ja todella: ruokajonon johtaja kääntyy ennen ruokailua muihin päin ja siinä sitten ilman säestystä, taustamölyä tai kitaran kolmisointuja laulaa muulle ryhmälle ja opettajille ruokalaulun. Yksin.

Kehoitan jokaista teitä heti ensi viikolla tätä kokeilemaan. Kuulkaa jossain työpaikkaruokalan aulassa otatte asiaksenne laulaa kaikille jonkun kivan pienen värssyn, koska se on niin ihanaa. Ihmettelijöitä pyydätte vain pysymään nätisti jonossa, koska sekin kuuluu jonovastaavan vastuullisiin hommiin. Innokkaita laulajia voitte rauhassa hyssytellä, koska tämä esitys on soolo.

Nyt mä toivon, että olisin itsekin kasvanut tähän samaan häpeämättömään kulttuuriin, jossa pienestä asti viikottain pitää jollain tavalla esiintyä luokkakavereille ja jossa lähtöoletuksena on, että jokainen varmaan haluaa kuunnella, mitä minulla on sanottavana. Toisin kuin minulla, joka kyllä onnistumisensa tunnistaa, mutta vähän kehnomman esityksen jälkeen piehtaroi häpeässä. Lähtökohtaisesti valmistautumattomana puhumaan meneminen on mulle edelleen tosi vaikeaa. Englanniksi kaiken hoitaminen lisää haastetta ei suinkaan kivalla tavalla, vaan ehkä vähän liikaakin. Yhtäkkiä siinä mikissä ollessa olen aivan liian tietoinen aksentistani ja siitä, etten ole natiivi. En minä sitä nyt muutenkaan unohtamaan täällä koskaan pääse, mutta en myöskään juuri muulloin asiaa aktiivisesti ajattele. Englanti soljuu pääosin ihan hyvin, paitsi silloin, kun pitää julkisesti puhua.

Mutta nyt ollaan täällä ja se on vain hypättävä syvään päähän. Kai tähänkin tottuu, kun tätä nyt joutuu vaan tekemään. Toivotaan näin. Kerron vaikka joulun alla, miten kävi.

Nauru pidentää ikää sekä myös muita asioita

Mä olen vetänyt ihan adrenaliinipöllyissä viime viikot. Olen ollut kiireinenkin, mutta ennen kaikkea putkiaivoni ovat pystyneet keskittymään vain tähän juuri alkaneeseen viikkoon. Mun multitaskauskykyni yltävät tasan siihen, että pystyn juomaan aamukahvia ja meikkaamaan samaan aikaan, muu on aina vähän niin kuin pikkusen liikaa. Työt ovat lähtemässä tässä virallisesti käyntiin ja mä olen ollut sellaisissa yli-innon sekaisissa tiloissa, niin paljon, etten ole meinannut välillä saada syödyksi saati nukutuksi. Ällös huoli, olen kuitenkin pakottanut itseni molempien tointen pariin. Viime viikkojen aikana olen saanut uusia, ihania tiimiläisystäviä ja juurikin yhdellä meidän tiimin illallisella (kuulostaa fancylta mutta siis syötiin isolla porukalla burritoja parvekkeella) nauroin niin, että mahaan sattui. Tämän kaiken päälle olen ollut nyt puolitoista viikkoa lasten kanssa keskenään kotona. Vähän kädet, mutta ennen kaikkea pää, täynnä siis.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alentuneesta keskittymiskyvystäni tämän kaiken uuden keskellä kielii mm. se, kun päivänä eräänä aloin lämmittää edellisen päivän pastakastiketta hellalla, joka on mallia kasari, kuten moni muukin asia täällä. Tiedätte, sellainen hella, jolla pannun lämpiämistä joutuu odottamaan tuskaiset kymmenen minuuttia, mutta toisaalta voi sitten hyödyntää jälkilämmön. Mätin siinä odotellessa kattilasta kylmät kastikkeet suuhuni samalla, kun pannu yritti lämpiämistä. Ei pysynyt sekään nyt perässä.

Aiemmin mainitsemastani nauramisesta tuli muuten mieleeni muutamakin tutkimus, joissa on näytetty naurun yhdistävän ihmisiä tiukemmin ja nopeammin toisiinsa kuin monen muun asian. Yhdessä nauraminen herättää ja ylläpitää myös muunlaista kiinnostusta toiseen ihmiseen, jos tiedätte mitä tarkoitan. Tekstasinkin eilen työmatkalla olevalle puolisolleni, että vihdoin se on tieteenkin keinoin todistettu: olemme edelleen yhdessä, koska nauramme edelleen yhdessä.

Mutta täytyy mun silti tuota tutkimusta vähän kritisoida. Tutkimuksessa puhuttiin vain miehistä, jotka naurattavat naisia. Itsehän muistin mainita puolisolle eilisiltaisessa iltapalapuhelussamme, että hän on niin onnekas, kun on saanut rinnalleen hauskan vaimon. Hän nauroi – en vain tiedä, nauroiko hän enemmän with me vai at me.

Mutta siinä hän sitten totesi tyynesti, että olipa kiva jakaa yhdessä tämä munaleipäelämys. Ja oli se kyllä, sitä se oli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muuten tässä näin elellessä olen nauttinut suunnattomasti uuden aikakauden (on hieman suureellista sanoa nyt näin, mutta menköön) mukanaan tuomasta vapaudesta. Mikään päivä ei ole toisensa kaltainen eikä kulje minkään lukujärjestyksen mukaan. Se on ihanaa. Se on mulle uutta. Tiimin kanssa, joka tekee töitä mm. kodittomien parissa ja järjestää skeitti-iltoja, tapaamme vähintään kerran viikossa kampuksen kahvilassa palmujen alla. Siitä usein jatketaan suunnittelulla työparini kanssa. Joskus vaan istun ja luen kirjaa, joskus juon kahvit ystävän kanssa. Paljon tulee kuitenkin kulutettua kahvilan penkkejä tällä hetkellä. Ehkä myös vähän liikaa kahvia.

Kaikki hyvin siis Konalla kuulkaa! Tiedän, että olette kovasti tätä viime aikoina miettineet. Vähän jännittää, sillä lailla sopivasti luulen, mutta enemmän olen vaan, no, liekeissä. Ja mun tällä rauhallisella luonteellani ja hillityllä ilmaisullani sitä ei juuri musta edes huomaa. Uskon tämän sarkasmin kaikuvan kauniina sinne saakka.

Olkoonkin, että menee vähän imelän puolelle, mutta nyt on kyllä vahvasti omat unelmat ja niiden toteutuminen lähellä.

Alkavan syksyn uudet työkuviot

Me ollaan lomailtu nyt melkein kahdeksan viikkoa niin ahkerasti, että alan olla ihan valmis taas työhommiin. Pää on alkanut kaivata muutakin ajatuksellista haastetta kuin sen, mitä tehdään seuraavaksi ja missä osoitteessa, ja mitä syödään. Lomastressistä ei ole kyse eikä siitä, että olisimme koko ajan tehneet jotain liikaa. Kaipaan vaan jo muuta tekemistä. Haluan töihin.

Olen alkavasta syksystä ja sen työmuutoksista niin innoissani, etten meinaa pöksyissäni pysyä (kaikkien viihtyvyyden vuoksi lupaan kuitenkin olla ihan ihmisiksi). Kuten olen kertonut, olen luokanopettaja (musiikkiin erikoistunut ja sosiaalipsykan sivuaineen tehnyt), mutta useamman vuoden ajan olen jo kääntänyt päätä kohti uutta, kuitenkaan tietämättä, mitä se käytännössä tulee tarkoittamaan. Opiskelin valmistumisen jälkeen vuoden verran ICT-instituutissa kognitiivista lyhytpsykoterapiaa ja viime joulukuussa sain maaliin TA-instituutin tarjoaman kaksi vuotta kestäneen transaktioanalyysin syventävän koulutusohjelman. Huomaatte ehkä, että jos mulla luontaista kiinnostusta jollekin alueelle on, on se tällainen ihmisen mielen maailman ymmärtäminen. Haluaisin jatkaa jossain vaiheessa transaktioanalyytikoksi asti, mutta aika hankalalta näyttää toteutus Havaijilta käsin.

IMG_8191

Osa teistä varmaan muistaa, kun tammikuussa mainitsin, että päädyttiin Konalla auttamaan muutamaa elämän murjomaa nuorta. Edelleen tämä meillä silloin yhden yön nukkunut, juuri 19 vuotta täyttänyt miehenalku soittaa puolisolleni liki päivittäin. Näissä puheluissa siippa ottaa aina hyvin isällisen roolin ja yrittää auttaa tätä ihmislasta parhaansa mukaan. Aika hukassa on. Tästä tammikuisesta kohtaamisesta käynnistyi meidän kohdalla kuitenkin isompikin ajatusketju, joka on nyt konkretisoitumassa mun uusiin työkuvioihin Havaijilla.

Huomannette, etten edes maininnut tähän väliin, että jos saamme viisumit. Tämä tilannehan me kaikki jo tiedetään.

Aloin ensin unelmoida ja sitten suunnitella, kuinka kampuksella voisi järjestelmällisesti auttaa sinne saapuvia nuoria, jotka kamppailevat mielenterveyden probleemien ja erilaisten addiktioiden kanssa. Mietin, että kampuksen henkilökuntaa pitäisi ensialkuun kouluttaa auttamaan itse oppilaitaan tehokkaammin, minkä jälkeen alkaisi päivittäinen työskentely niiden kanssa, jotka apua tarvitsevat. Ainoa vaan, mietin tässä kohtaa, että mulla ei ole yhtään koulutusta riippuvuuksien hoidosta. Muutenkin vielä aika vähän noin ylipäätään, eikä yhtään kokemusta. Aloin kaivata itselleni työparia ja mentoria.

Kerroin ideoistani kampuksen johdolle, joka otti asiani vakavasti ja lupasi viedä sitä eteenpäin. Kaksi viikkoa ennen Suomeen lähtöämme mut tutustutettiin erään sikäläisittäin paikallisen, laillistetun terapeutin kanssa. Tämä 59-vuotias alansa ammattilainen alkoi kertoa mulle, mitä hän haluaisi kampuksen nuorten parissa tehdä. Hän kuvaili mun päässä kimmeltelevän idean omin sanoin yksityiskohtaisesti juuri niin kuin minäkin olin sen nähnyt. Lisäksi hänellä sattuu olemaan koulutus riippuvuuksien hoidosta. Menikö jo kylmät väreet? Mulla ainakin meni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meistä on tullut tässä kesän aikana hyvät ystävät ja tämän alkavan työmuodon co-leaderit. Olemme sähköposteissa jakaneet ajatuksia, unelmia ja ideoita ja tsempanneet toisiamme. Erityisen nöyräksi laittaa se, että tämä rautainen rouva kokee, että hän voi oppia – ja on jo oppinut – uutta minulta. Minulta! Tällaiselta untuvikolta.

Mulla on aivan varmasti tulevaan työhöni paljon enemmän intoa kuin osaamista. Ymmärrän kyllä jo aika paljon TA-teoriaa ja sitä, miten ihmisen psyyke rakentuu, mutta käytännön työstä mulla ei ole kokemusta. Mun työnimike hakee vielä, mutta joku tukihenkilö se tulee varmaan olemaan. Terapeutti en ole, enkä vielä puoliksikaan valmis transaktioanalyytikko. Toivottavasti joku päivä.

Kaikki nämä viimeisen vuoden sisään tapahtuneet muutokset tuntuvat edelleen ihan käsittämättömiltä. Elämä on parhaimmillaan just tätä: uusia mahdollisuuksia, jotka kysyvät rohkeutta lentää. Vaikka tekisin tämän myötä mahalaskun, niin nyt jo tiedän, että kannattaa ainakin yrittää.