Mielen maailmoissa

Olen nyt useamman viikon ajan säännöllisesti tavannut kampuksen nuoria oppilaita, joilla monilla yhteisenä nimittäjänä on menneitä, käsittelemättömiä suruja suhteellisen valmiina avattaviksi, masennusta, ahdistusta ja riippuvuuksia. Kuten kesällä kerroin, työparini on minua huomattavasti pidemmällä urallaan. Tässäpä sitten vaan yllättäen kävikin niin, että hän on joutunut olemaan sivussa työstään nyt reilun kuukauden – eli juurikin sen ajan, kun oltiin juuri hommat aloitettu ja ensimmäiset oppilaat alkoivat virrata ovista sisään. Jouduinkin yhtäkkiä ajajan paikalle. Tällä hetkellä kanssani tapaamisissa on aina mukana joku meidän harjoittelijoista, joka on oppimassa minulta. Pieni käänne juonessa.

Terapiaa emme lupaa, mutta työkaluja kyllä, ja sitä, että meille voi kertoa ihan mitä vaan ja kuinka paljon vaan, ja että mikään nuorten kipu ei meitä kaada. En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen jo kuullut, että ’en ole kertonut tätä koskaan ennen kenellekään’ ja nähnyt, miten jo yksin tämä sulattaa jotain kertojan harteilta. Kun lyhyen esittelyn jälkeen kysyn nuorelta what can I do for you, alkaakin useimmiten välittömästi ihan mahdoton virta kaikkea: kyyneliä, tarinaa, muistoja, pelkoja. Ja minä kuuntelen, kysyn lisää, pyrin suoraan sinne ongelman ytimeen. You guys don’t beat around the bush, meillä käyvät nuoret sanovatkin. Well, that never helped anyone, me vastaamme.

45278538_517936865284548_3804860159717539840_n

Me tapaamme aina pienessä ulkorakennuksessa kampuksen kahvilan pihanurmen reunoilla. Siinä ei lähellä pyöri juuri koskaan muita ihmisiä, eikä tätä pientä gazeboa käytä juuri kukaan. Meille se toimii hyvin. On meille tarjottu käyttöön ihan oikeaa työhuonettakin, mutta sisällä tulisi liian lämmin kuitenkin. Matkaa kahvilaan on kopistamme sen verran, etteivät äänemme kuulu sinne saakka millään, eikä kukaan oikein edes kiinnitä huomiota pikkuiseen majaseemme palmujen alla. Pienessä, omalla tavallaan hyvin tunnelmallisessa kopperossamme on turvallista vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tehdä uusia, parempia päätöksiä jatkoa ajatellen. Kaikki lähtevät käynneiltä pois aina jonkun kotitehtävän kanssa.

Nuorten edistymistä on ollut ihan uskomatonta seurata. Samalla mulle on kuitenkin noussut ihan uudelle levelille omasta jaksamisesta huolehtiminen. Olen laittanut ylärajan sille, kuinka monta tapaamista otan viikossa ja tätä en ylitä, vaikka tarvetta olisikin. Olisi ihan hulluutta kuvitella, että jokaisen kärsivän kohtalo olisi minun käsissäni. Perjantaisin lapset pääsevät jo puoliltapäivin koulusta, joten haluan pitää perjantain puolikkaana itsekin. Viikonloput olen aina vapaalla.

45452577_320361365223500_7574584914268389376_n

Tähän itsestä huolehtimisen teemaan osuikin sopivasti silmään kaimani Anun teksti mielen hyvinvoinnin ylläpitoon liittyen: Anu kirjoittaa, että tutkimusten valossa ”näyttää siltä, että ollakseen elämäänsä tyytyväinen ja pysyäkseen hyvässä mielen- ja ruumiinterveydessä, ihminen tarvitsee riittävästi ihmettelyä ja lumoutumisen kokemuksia.” Luulen, että sain jälleen jollain lailla eri tavoin kiinni siitä, miksi viihdyn täällä niin hyvin. Mä todella tylsistyn ilman tällaisia ihmettelyn tunnehuippuja ja tunnen eläväni enemmän täysillä nyt, kun voin säännöllisesti huokailla vaikka sen kauniin auringonlaskun perään.

Tänään pakkasimmekin nelivetojeeppimme jo aamusta ja suuntasimme kohti Waipio Valleya, Havaijin entisten kuninkaiden kotiseutua sekä Waterworld-elokuvankin lopusta tunnettua aluetta. Sää oli lämpimän kostea, mutta tumman pilvinen ja toivoimmekin koko päivän, ettei pikku retkellämme alkaisi sataa. Big Islandin jyrkimmän tien ajaminen laaksoon ja takaisin olisi ollut sateella vaarallista. Lähdimme iltapäivällä laaksosta pois sateen jo ripsotellessa ja saimme radion kautta myöhemmin varoituksen äkillisen tulvan vaarasta alueella. Huomenna suuntaamme hyvän ystävämme synttäreille Waikoloan Hiltoniin, jossa vietimme reilu vuosi sitten myös puolison synttäreitä silloisten uunituoreiden ystäviemme kanssa. Nyt nämä uunituoreet ystävät ovat jo ulkosuomalaisen näkökulmasta vanhoja ystäviä, paikalla huomennakin, ja läheisiä kuin perheenjäsenet.

45317755_1694342464005051_7123327732863205376_n

45296875_174272570183832_1167853594066550784_n

45361706_2261991810751062_5924095240876064768_n

Tämä viikonloppu, jos mikä, on auttanut saamaan ajatukset pois työviikosta. Olo on levännyt ja latautunut. Maanantaiaamuna ei todennäköisesti ahdista, vaan luulen olevani taas valmis, mitä sitten vastassa mahtaa tällä kertaa ollakaan.

Kylmiltään syvään päähän

Päivät ovat olleet täysiä viimeiset kaksi viikkoa. Nyt ollaan muuten töissä ja tekemässä uutta. Sen tuntee väsymyksen ja innostuksen sekalaisena soppana pääkopassa ja kysymysten yliampuvan suuresta suhteesta vastauksiin nähden. Kyllä tästä jotenkin vielä luovitaan kohti jotain. Jouluun mennessä on varmaan jo jonkinlainen paketti kasassa. Tällä hetkellä nukahdan iltaisin yleensä jo ennen yhdeksää.

Mun on pitänyt tässä viime viikkojen aikana olla aivan uudella tavalla valmiina vähän kaikkeen. Amerikkalaiset kun ovat sillä tavalla kummallisia, että heistä jokaisesta näyttäisi olevan ihan helppoa hypätä mikkiin puhumaan ihan vaikka kutsumattakin ja vaikka kylmiltään kertoa niitä mielen päällä olleita. Ja koska mä olen nyt tiiminvetäjä ja tämän upouuden työmuodon toinen aloittaja, olen joutunut muutamankin kerran ihan ykskaks tilanteeseen, jossa mut on kutsuttu lavalle asiaa eri kokoisille ryhmille valottamaan. Ah mikä painajainen.

25344617_10159674809970203_335855059_o

Esiintymiskulttuuriin kasvattaminen alkaa täällä jo varhain ja etenkin meidän nuorempi, tänne Konalle herkässä neljän vuoden iässä muuttanut Kuopuksemme on päässyt jo ihan jutun juureen kiinni. Hän nimittäin kertoi mulle juuri viime viikolla, että eskarissa saa aina aamuisin vastuutehtäviä, kullekin jotain vähän vuorollaan. Ruokajonon johtajan pesti on se toivotuin, koska silloin saa laulaa ruokalaulun kaikille ihan yksin.

Pyysin toistamaan.

Ja todella: ruokajonon johtaja kääntyy ennen ruokailua muihin päin ja siinä sitten ilman säestystä, taustamölyä tai kitaran kolmisointuja laulaa muulle ryhmälle ja opettajille ruokalaulun. Yksin.

Kehoitan jokaista teitä heti ensi viikolla tätä kokeilemaan. Kuulkaa jossain työpaikkaruokalan aulassa otatte asiaksenne laulaa kaikille jonkun kivan pienen värssyn, koska se on niin ihanaa. Ihmettelijöitä pyydätte vain pysymään nätisti jonossa, koska sekin kuuluu jonovastaavan vastuullisiin hommiin. Innokkaita laulajia voitte rauhassa hyssytellä, koska tämä esitys on soolo.

Nyt mä toivon, että olisin itsekin kasvanut tähän samaan häpeämättömään kulttuuriin, jossa pienestä asti viikottain pitää jollain tavalla esiintyä luokkakavereille ja jossa lähtöoletuksena on, että jokainen varmaan haluaa kuunnella, mitä minulla on sanottavana. Toisin kuin minulla, joka kyllä onnistumisensa tunnistaa, mutta vähän kehnomman esityksen jälkeen piehtaroi häpeässä. Lähtökohtaisesti valmistautumattomana puhumaan meneminen on mulle edelleen tosi vaikeaa. Englanniksi kaiken hoitaminen lisää haastetta ei suinkaan kivalla tavalla, vaan ehkä vähän liikaakin. Yhtäkkiä siinä mikissä ollessa olen aivan liian tietoinen aksentistani ja siitä, etten ole natiivi. En minä sitä nyt muutenkaan unohtamaan täällä koskaan pääse, mutta en myöskään juuri muulloin asiaa aktiivisesti ajattele. Englanti soljuu pääosin ihan hyvin, paitsi silloin, kun pitää julkisesti puhua.

Mutta nyt ollaan täällä ja se on vain hypättävä syvään päähän. Kai tähänkin tottuu, kun tätä nyt joutuu vaan tekemään. Toivotaan näin. Kerron vaikka joulun alla, miten kävi.

Nauru pidentää ikää sekä myös muita asioita

Mä olen vetänyt ihan adrenaliinipöllyissä viime viikot. Olen ollut kiireinenkin, mutta ennen kaikkea putkiaivoni ovat pystyneet keskittymään vain tähän juuri alkaneeseen viikkoon. Mun multitaskauskykyni yltävät tasan siihen, että pystyn juomaan aamukahvia ja meikkaamaan samaan aikaan, muu on aina vähän niin kuin pikkusen liikaa. Työt ovat lähtemässä tässä virallisesti käyntiin ja mä olen ollut sellaisissa yli-innon sekaisissa tiloissa, niin paljon, etten ole meinannut välillä saada syödyksi saati nukutuksi. Ällös huoli, olen kuitenkin pakottanut itseni molempien tointen pariin. Viime viikkojen aikana olen saanut uusia, ihania tiimiläisystäviä ja juurikin yhdellä meidän tiimin illallisella (kuulostaa fancylta mutta siis syötiin isolla porukalla burritoja parvekkeella) nauroin niin, että mahaan sattui. Tämän kaiken päälle olen ollut nyt puolitoista viikkoa lasten kanssa keskenään kotona. Vähän kädet, mutta ennen kaikkea pää, täynnä siis.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alentuneesta keskittymiskyvystäni tämän kaiken uuden keskellä kielii mm. se, kun päivänä eräänä aloin lämmittää edellisen päivän pastakastiketta hellalla, joka on mallia kasari, kuten moni muukin asia täällä. Tiedätte, sellainen hella, jolla pannun lämpiämistä joutuu odottamaan tuskaiset kymmenen minuuttia, mutta toisaalta voi sitten hyödyntää jälkilämmön. Mätin siinä odotellessa kattilasta kylmät kastikkeet suuhuni samalla, kun pannu yritti lämpiämistä. Ei pysynyt sekään nyt perässä.

Aiemmin mainitsemastani nauramisesta tuli muuten mieleeni muutamakin tutkimus, joissa on näytetty naurun yhdistävän ihmisiä tiukemmin ja nopeammin toisiinsa kuin monen muun asian. Yhdessä nauraminen herättää ja ylläpitää myös muunlaista kiinnostusta toiseen ihmiseen, jos tiedätte mitä tarkoitan. Tekstasinkin eilen työmatkalla olevalle puolisolleni, että vihdoin se on tieteenkin keinoin todistettu: olemme edelleen yhdessä, koska nauramme edelleen yhdessä.

Mutta täytyy mun silti tuota tutkimusta vähän kritisoida. Tutkimuksessa puhuttiin vain miehistä, jotka naurattavat naisia. Itsehän muistin mainita puolisolle eilisiltaisessa iltapalapuhelussamme, että hän on niin onnekas, kun on saanut rinnalleen hauskan vaimon. Hän nauroi – en vain tiedä, nauroiko hän enemmän with me vai at me.

Mutta siinä hän sitten totesi tyynesti, että olipa kiva jakaa yhdessä tämä munaleipäelämys. Ja oli se kyllä, sitä se oli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muuten tässä näin elellessä olen nauttinut suunnattomasti uuden aikakauden (on hieman suureellista sanoa nyt näin, mutta menköön) mukanaan tuomasta vapaudesta. Mikään päivä ei ole toisensa kaltainen eikä kulje minkään lukujärjestyksen mukaan. Se on ihanaa. Se on mulle uutta. Tiimin kanssa, joka tekee töitä mm. kodittomien parissa ja järjestää skeitti-iltoja, tapaamme vähintään kerran viikossa kampuksen kahvilassa palmujen alla. Siitä usein jatketaan suunnittelulla työparini kanssa. Joskus vaan istun ja luen kirjaa, joskus juon kahvit ystävän kanssa. Paljon tulee kuitenkin kulutettua kahvilan penkkejä tällä hetkellä. Ehkä myös vähän liikaa kahvia.

Kaikki hyvin siis Konalla kuulkaa! Tiedän, että olette kovasti tätä viime aikoina miettineet. Vähän jännittää, sillä lailla sopivasti luulen, mutta enemmän olen vaan, no, liekeissä. Ja mun tällä rauhallisella luonteellani ja hillityllä ilmaisullani sitä ei juuri musta edes huomaa. Uskon tämän sarkasmin kaikuvan kauniina sinne saakka.

Olkoonkin, että menee vähän imelän puolelle, mutta nyt on kyllä vahvasti omat unelmat ja niiden toteutuminen lähellä.