Myanmar, joka taisi muuttaa minua

Muistatteko, kun joskus kerroin, että mietin aina kroonisesti matkoilla, että voisinko asua kyseisessä maassa? Listalle on näemmä tulleet paikat, joihin haluaisin jäädä ainakin aina kuukaudeksi kerrallaan, koska pari viikkoa ei tunnu riittävän mihinkään. Olemme olleet Myanmarissa nyt viikon. Aika on tuntunut kyllä pidemmältä, sellaisella hyvällä tavalla, kun päiviin mahtuu paljon uutta ja erilaista ja tärkeää, eikä mikään hetki toista edellistä. Vajaaksi jää silti täällä oleminen. Myanmar on ihan rehellisesti sanottuna vienyt palan mun sydäntä ja toivoisin voivani jäädä vielä hetkeksi ja ensi kerralla tuoda myös kaikki mun ystävät mukana.

EFF77A34-D67C-4C1C-B4CC-2079718C5EEFDD727A40-936D-4D2C-B303-F33419D559FF

Järjestömme on tehnyt Myanmarissa töitä nyt muutaman vuoden. Puolisoni on täällä jo viidettä kertaa. Hän on mm. konsultoinut yrityksiä ja rakentanut jo pidempään hedelmällistä yhteistyötä eri tahojen kanssa ja kiertänyt useammissa pienissä kylissä ihmisiä tapaamassa. Minä ja lapset ollaan Myanmarissa nyt ensimmäistä kertaa ja olen ollut vaikuttunut, millaiset verkostot tuttumme ovat tiimiensä kanssa tänne jo luoneet. Olemme viikon sisällä tavanneet monien eri kehitysapujärjestöjen sekä lähetystyöläisten väkeä ja kuulleet paikallisia päättäjiä sekä kontakteja ja jokainen tapaamamme henkilö on jättänyt muhun jonkunlaisen jäljen. Parasta on ollut nähdä, kuinka täällä tehdään töitä nimenomaan paikallisten kanssa rinnakkain. Viime viikolla kuuntelin maan varapresidentin vaimon pitämää puhetta, jossa hän toiveikkaana kuvasi, kuinka maan vapautuminen on heihin vaikuttanut (mm. niin, että hän voi chin-naisena puhua nykyään julkisesti pelkäämättä kuolemaa) ja kuinka paljon töitä tehdään demokraattisen tulevaisuuden puolesta. Vaikka tässä upeassa maassa on edelleen käynnissä valtavia ihmisoikeusrikkomuksia, palaa täällä myös toivo paremmasta.

Myanmariin matkailusta on keskusteltu aika paljon, kuten pitääkin. Tämä köyhä maa tarvitsee tuloja, mutta tämä kulttuuri ei tarvitse rellestäviä länsimaalaisia pikkiriikkisissä vaatteissaan. Mun näkökantani olisi se, että Myanmariin matkaavan olisi hyvä ymmärtää, mihin tulee. Myanmaria repii edelleen sisällissota, vaikka sitä ei useimmilla alueilla enää näekään ja kansa toipuu vielä pitkään kohtaamastaan diktatuurista. Olen lukenut mainintoja myös siitä, että omien varojen ohjautumisesta yksityisille tahoille armeijan sijaan kannattaa pitää mahdollisuuksien mukaan huolta – tämä tosin vaatii asioihin perehtymistä ennakkoon eikä välttämättä ole mikään helppo tehtävä meille tavan kansalaisille. Pukeutuminen on täällä kautta linjan konservatiivista ja on ainoastaan viisasta ja kunnioittavaa pitää itsekin yllä samaa linjaa, eli pukeutua vain nilkkapituisiin housuihin tai hameisiin sekä t-paitoihin.

CFF4DE4C-CF60-4422-ABED-13EEB3C59587
D37749A8-62A7-406A-A1CA-0DE5E746861E

Me olemme nyt Taunggyissä, kaupungissa ylempänä vuorilla Yangonista pohjoiseen. Ihmiset ovat olleet kaikkialla ystävällisiä, mutta eivät tunkeilevia. Vain muutama on eksynyt ottamaan kuvia sinisilmäisistä lapsinähtävyyksistämme. Ajelimme eilen kaupungista vajaan tunnin matkan pieneen kylään tapaamaan perhettä, joka oli kutsunut meidät luokseen. Noin ehkä meidän ikäinen pariskunta asui itse rakentamassaan kodissa, jonka olohuoneen kulmia tukivat bambunoksat, seininä toimivat kontin osat ja kattona pressut. Kodissaan heillä asui kolme omaa lasta ja 23 orpolasta. Näin talvella lämpötila laskee öisin alle kymmeneen ja joskus lähelle nollaa, joten kylmyys kalvaa pieniä nukkujia näin tammikuussa. Mies kertoi, että kyläläiset kivittävät heitä ja heidän taloaan usein, koska he ovat alueen ainoat kristityt ja se on monille täällä uhkaavaa ja järkyttävää. Perheellä on pulaa ruuasta, eikä heillä ole autoa, joten he kulkevat lasten kanssa usean kilometrin matkat kouluun ja takaisin päivittäin kävellen. Minä ja puoliso toisiimme katsomatta menimme lopuksi miehen luo ja yhdestä suusta kerroimme, että haluamme alkaa tukea tätä perhettä kuukausittain. Kulttuuriin kuuluen mies ensin kieltäytyi avustamme ja kertoi juuri saaneensa kertalahjoituksen joltain. Sanoin uudelleen, että haluamme lasten saavan ruokaa joka päivä ja meillä olisi mahdollisuus heille jotain antaa ja myös kutsua ystäviämme tukijoukkoihin mukaan, jolloin mies puhkesi itkuun ja meitä halaamaan.

Olen tästä asti ollut sisuskalujani myöten jonkinlaisessa turbulenssissa. Olen tehnyt järjestötyötä nyt kaksi ja puoli vuotta, mutta ei tällaiseen voi mitenkään täysin tottua. Mietin taas, miten etuoikeutettuja me ollaan, kun satuimme syntymään maahan, jossa lähtöviiva on aivan toisessa kohtaa kuin vaikka näillä lapsilla täällä. Mietin, miten pienellä avustuksella päästään täällä pitkälle. Me ei jouduta luopumaan yhtään mistään, ehkä muutamasta take away-kahvista kuussa jos siitäkään, ja voidaan omalla pienellä summalla tehdä isoa muutosta 26 lapsen ja heidän vanhempiensa elämässä. Musta se on lopulta hyvin yksinkertaista matikkaa, että jos meillä on antaa ja heillä tarve, niin silloin tehdään mitä voidaan. Ei siksi että itsellä olisi sitä myöten parempi omatunto ja kuviteltu sädekehä loistaisi kirkkaampaa kilometrien päähän vaan siksi, että pienikin apu voi oikeasti muuttaa jonkun toisen ihmisen arkea ihan massiivisella tavalla. Tällä ei tietenkään koko maailmaa muuteta, mutta eipä sellaista voi keltään odottaakaan. Olisi se vaan ollut silti niin eri asia kävellä pois tekemättä mitään sen jälkeen, kun hätä oli saanut ihan oikeat nimet ja kasvot.

DEBA3A05-4C93-4AF8-94F5-553F67CB7A60
Poikien makuutila.

F8E520A5-B4A7-414A-85A6-D6D798F85C24844FF226-9CD7-4265-BF65-62DA688AF3DBOlen aina välillä kuullut, että me asumme nykyään kuplassa (Marju kirjoitti tästä aiheesta juuri hyvän tekstin) ja tottahan se tietysti on. Me asumme Australiassa ollessamme kuplassa. Mutta niin asuvat kaikki muutkin maailman ihmiset. Suomessa asutaan sellaisessa kuplassa, jossa hanasta tulee puhdasta vettä, sisällä on talvisinkin lämmin, koulu on ilmaista ja siellä saa syödä, on harrastuksia, terveydenhuolto, hammaslääkärit ja synnytyssairaalat. Suomi on oma kuplansa ihan siinä missä mikä tahansa muukin. Ulkomaille muutto pakottaa siihen, että se edellinen kupla puhkeaa ja luulen, että tästä tulee myös monille meille se tuttu kulttuurishokin kokemus. Sovinto uuden maan kanssa lienee sitten sitä uuden kuplan rakentamista uuteen paikkaan ja tämän jälkeen se Suomi-kupla tuntuukin itselle vieraammalta ja etäisemmältä kuin ennen.

Myanmar on taas puhkonut jotain aiemmin rakentamaani, koska olen ajatellut näitä ihmisiä ja tätä ihanaa kansaa koko ajan meidän täällä ollessamme. Näitä lähtökohtia, köyhyyttä, kansanmurhia. Tämä maa on täynnä ihan mieletöntä kauneutta ja koskematonta luontoa, palvelualttiutta ja mykistävää arkkitehtuuria. Sanoisin, että kaikkien pitäisi päästä käymään Myanmarissa, mutta ei vain niissä tunnetuimmista turistikohteissa. Lupaan sydämentykytyksiä ja ainakin hetkeksi maahan kaadettuja omia murheita, jos joskus saatte mahdollisuuden päästä näihin kyliin jonkun vieraaksi. Vapaaehtoiseksi pääsee kyllä useammankin järjestön matkaan, jos tämän sorttinen maailman lähestyminen kiinnostaa.

55450253-CA7E-450F-B4D7-C60ADB8C4F33

Täällä on tapahtunut paljon muutakin hienoa, myös sellaista, mistä en voi blogissa kertoa. Ihan mieletön maa, joka on jo nyt jättänyt muhun pysyvän jäljen. En tiedä olenko yhtään sen parempi ihminen nyt kuin tänne tullessa, tuskin, mutta jotenkin sinne sydämeen on taas tullut raivattua lisää tilaa ja oma maailmankuva on laajentunut ainakin muutamalla askeleella. Ja se on aina arvokasta joka tapauksessa.

Kuusitoista päivää

Muuttaminen ottaa kyllä sydämen päälle. Me ollaan jo osittain lomalla ja mulla on aikaa, mutta kaikki aika menee niin kovasti ajatteluun, etten ole muistanut kirjoittaa. Siis en ole muistanut. Miten se on edes mahdollista?

Viimeiset pari viikkoa mä olen itkenyt joka kerta, kun olen nähnyt konalaisittain parasta ystävääni. Ennen tänne muuttoa näin unen, jossa nauroi blondi, pitkähiuksinen nainen, jonka luulin olevan ruotsalainen. Ystävystyin tähän erääseen blondiin neljä viikkoa meidän muuton jälkeen ja me olemme olleet aivan erinomainen parivaljakko siitä lähtien. Ruotsalainen hän ei ole, mutta hiusten ja naurun määrä kyllä täsmää unen kanssa. Hullua.

Vielä emme ole oikeastaan pakanneet mitään. Olemme käyneet tavaroita läpi ja laittaneet monta kassillista perheemme koko ajan kasvavien pieniksi jääneitä sekä omia käyttämättömiä vaatteita ja lasten leluja kirppikselle. Eilen kävin läpi papereita (koulutehtäviä, piirustuksia, muuta taidetta) ja säästettäviä jäi lopulta aika vähän. Aina, kun kannamme ovesta ulos taas uuden pussukan, tuntuu jotenkin helpottavalta.

6A213990-DFC3-46B6-9099-DEF141B6BA77.jpeg

Lapset prosessoivat molemmat eri tavoin. Tällä kertaa näyttäisi Kuopuksella olevan vähän hankalampaa lähdön kanssa, kun tänne tullessa se oli toisinpäin. Paljon me jutellaan kaikesta ja molemmat ovat jo sanoneet, että ikävä jää näitä ystäviä, vaikka he tietävät, että Australiassakin saa uusia. Heillä on kuitenkin edelleen Suomessa muutama ystävä, joista puhuvat ja joita haluavat nähdä, kun sinne taas mennään. Surkeita olemme olleet yhteydenpidossa lasten kavereiden kanssa, mutta ajatus tietyistä ystävistä kantaa silti. Nyt meidän pitää tsempata ja alkaa pitää paremmin yhteyttä sinne ja jatkossa tänne. Mä olen kyllä itse ihan hyvä pitämään yhteyttä ja omat Suomen ystävät tietävät kyllä, mitä mulle ihan oikeasti aina kuuluu, mutta lasten kanssa on kyllä eri tarina.

Mun loma alkaa virallisesti ensi viikon lopulla. Tämä työvuosi oli aivan uskomattoman hieno. Paikoin raskaskin, mutta ennen kaikkea antoisa. Meidän pakeilla on käynyt syyskuun lopusta laskien noin sata nuorta, ehkä vähän yli. Ja todella monen näiden nuorten kohdalla meidän kanssa asioiden käsittely ja meidän tarjoamat uudet työkalut ongelmien ratkomiseen oikeasti muuttivat heidän elämiään. Meidän kanssa on puitu mm. lapsuuden aikaista seksuaalista hyväksikäyttöä, tunnekylmää ja arvaamatonta kotielämää, väkivaltaisia perhe- ja parisuhteita sun muuta painavaa asiaa. Monet ovat saaneet toivoa jatkoon lähtökohdistaan huolimatta. Ihmismieli on todellakin ihmeellinen.

Oma mieli on kyllä vähän stressissä taas, mutta ajatus siitä hetkestä, kun vihdoin tämä säätö on takana ja olemme uudessa osoitteessa, on älyttömän innostava. Siihen nyt on vielä aikaa ja tässä on monta muuttujaa vielä ratkaisematta, mutta kyllä me varmaan vielä perille päästään.

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää lähtöön.

Työ, joka vei mehut

Ai että nyt väsyttää. Joululoman jälkeen ei ole oikein lähtenyt rullaamaan tämä, tämä työnteko. Olen nukkunut vähän huonosti aina muutaman yön, sitten ottanut kiinni jostain iltakasista aamukuuteen nukkuen, kunnes taas olen nukkunut vähän huonosti muutaman yön. Olen nähnyt painajaisia. Se onkin uutta. Yhteisenä teemana on aina ollut jonkun kuolema, mikä on tietysti oikein sellaista mieltä ylentävää. Kerran unessa ei kukaan kuollut, kun onnistuin pakenemaan terroristeja, jotka ajoivat minua takaa.

Kyllä, stressireaktioitahan nämä. Meidän kanssa tiiviisti päivittäin työskentelevät nuoret eivät voi mitenkään erityisen hyvin ja mun näemmä pitää vielä vähän opetella tuota relaamista. Ai niin, meillä on siis sellainen uusi kuvio tässä meneillään nyt, että kaikki arkiaamupäivät tapaamme aina saman porukan kanssa aamukahdeksasta melkein puoleenpäivään, vielä seuraavat nelisen viikkoa. Ensimmäiset viikot meni ihan niissä merkeissä, että puolet halusi vain koko ajan lähteä kotiin. Ei me heitä mitenkään pakolla pidetty, mutta eivät sitten lähteneet kuitenkaan. Vastustivat kaikkea vaan periaatteesta. Nyt on jo helpottanut ja välillä on ollut jopa jo ihan hauskojakin hetkiä yhdessä. Valoa tunnelin päässä siis on. Vanhaksi tietenkin itseni tunsin, kun eräs 20-vuotias tyttömme sanoi lämpimästi, että olen hänelle kuin varaäiti. Tässä tilanteessa tämä oli toki paljon parempi vertaus kuin ystävä, vaikka olinkin hänen syntymänsä aikaan vasta 17-vuotias.

48388568_206879703589112_5085007176976564224_n

Olemme ottaneet aamupäiväohjelmaamme myös kuulkaa maan kuopimisen. Olemme kitkeneet, siistineet, kantaneet, rehkineet, hikoilleet helteessä. Hoidamme porukalla työhuoneemme ympärillä rehottavaa, hoitamatonta puutarhaa. Olen saanut muutamia oikeasti puhuttelevia oivalluksia siellä pusikossa puuhaillessani, kuten kerran rikkaruohoja kitkiessäni: even the good things take room from the best things – tämän siis sanoi kasveista puhuessaan ihan sivulauseessa meille puutarhan hoitoa opettanut vierailija ja mietin, että no todellakin. Haluan valita elämääni vain ne parhaat asiat, enkä missään nimessä ahtaa sitä liian täydeksi, vaikka miten hyvää olisikin. Ne hyvätkin asiat kun vievät lopulta tilaa niiltä parhailta asioilta, eikä siinä kukaan voita. Aikataulu vaan on täysi. Mulla se ei sitä kyllä nytkään ole, mutta mä nyt en arvostakaan sellaista yhtään. Tämän olen tiennyt itsestäni jo vaikka kuinka pitkään, mutta sain asiasta viime viikolla vielä ihan mustaa valkoisella, kun ryhmä rämästämme jokainen teki sellaisen maksullisen vahvuustestin. Mun ykkösvahvuus tämän testin mukaan on adaptability. Ja kyllä se sikäli oikein meni, että olen aina ollut melkoisen joustava aivan luonnostaan. Ei niin kovasti jurnuta mulla asiat vastaan, mutta sitä en tiennyt, että vahvuuden muassa tulee sivutuotteena helposti väsyminen ihmisiin, jotka ovat kiireisiä ja kiinni aikatauluissaan ja kaiken maailman menoissaan. En vaan millään saa sellaisesta kiinni, minä kun katselen mieluummin auringonlaskuun. Ehkä mä tämänkin takia halusin muuttaa tänne. Harvalla on täällä mitenkään täyttä, sillä kiirettä ja tehokkuutta ei pidetä niinkään arvossa. Ehkä mä sitten alitajuisesti tunnen helpommin kuuluvani täällä porukkaan.

51104893_332780080903982_4351117314721054720_n

Vaikka mun päivät eivät ole täysiä, olen silti väsynyt. Meidän nuorison kanssa hengailu vastaa kyllä pidempää työpäivää kuin miltä se paperilla näyttää. Ihania tyyppejä kaikki, mutta sillä lailla työlästä porukkaa kuitenkin, ettei ihan karkkipäivistä nämä työpäivät mene. Viikonloppuisin vietämme edelleen kaiket päivät ystäväporukalla rannalla. Nyt, kun eletään talvea, päivät ovat usein sellaista Suomen tyypillistä kesää: ei liian kylmä, ei liian kuuma. Just hyvä. Istumme ystävien kanssa sellaisissa kasattavissa, Costcosta ostamistamme rantatuoleissa puolikaaressa puiden varjoissa, syömme sipsejä ja katselemme, kun lapset uivat meressä. Välillä uidaan toki itsekin, mutta näin viileämmällä säällä menee useammin tuijotteluksi. Vaihdamme kuulumiset, haaveilemme tulevasta, jaamme surut ja murheet ja jauhamme turhanpäiväisiä. Ihastelemme aaltoja ja seurailemme, miten kivaa lapsilla on keskenään. Esikoinenkin jo oikeasti surfaa, mikä on ihan käsittämätöntä. Ei sitä nimittäin kukaan ole opettanut.

Nyt on tämä työ vienyt mehuja ihan mukavasti, mutta ei se mitään. Mieluummin näin kuin yhtään mitään muuta. Elämästä tiedämme eteenpäin noin heinäkuuhun saakka ja sen jälkeen on taas tämän viisumin aika umpeutua ja tulevaisuus on kokonaan verhon takana. Saa nähdä, mitä tässä tapahtuu. Sen, mitä me kovasti toivoisimme, te jo tiedättekin.