Muistatteko, kun joskus kerroin, että mietin aina kroonisesti matkoilla, että voisinko asua kyseisessä maassa? Listalle on näemmä tulleet paikat, joihin haluaisin jäädä ainakin aina kuukaudeksi kerrallaan, koska pari viikkoa ei tunnu riittävän mihinkään. Olemme olleet Myanmarissa nyt viikon. Aika on tuntunut kyllä pidemmältä, sellaisella hyvällä tavalla, kun päiviin mahtuu paljon uutta ja erilaista ja tärkeää, eikä mikään hetki toista edellistä. Vajaaksi jää silti täällä oleminen. Myanmar on ihan rehellisesti sanottuna vienyt palan mun sydäntä ja toivoisin voivani jäädä vielä hetkeksi ja ensi kerralla tuoda myös kaikki mun ystävät mukana.

Järjestömme on tehnyt Myanmarissa töitä nyt muutaman vuoden. Puolisoni on täällä jo viidettä kertaa. Hän on mm. konsultoinut yrityksiä ja rakentanut jo pidempään hedelmällistä yhteistyötä eri tahojen kanssa ja kiertänyt useammissa pienissä kylissä ihmisiä tapaamassa. Minä ja lapset ollaan Myanmarissa nyt ensimmäistä kertaa ja olen ollut vaikuttunut, millaiset verkostot tuttumme ovat tiimiensä kanssa tänne jo luoneet. Olemme viikon sisällä tavanneet monien eri kehitysapujärjestöjen sekä lähetystyöläisten väkeä ja kuulleet paikallisia päättäjiä sekä kontakteja ja jokainen tapaamamme henkilö on jättänyt muhun jonkunlaisen jäljen. Parasta on ollut nähdä, kuinka täällä tehdään töitä nimenomaan paikallisten kanssa rinnakkain. Viime viikolla kuuntelin maan varapresidentin vaimon pitämää puhetta, jossa hän toiveikkaana kuvasi, kuinka maan vapautuminen on heihin vaikuttanut (mm. niin, että hän voi chin-naisena puhua nykyään julkisesti pelkäämättä kuolemaa) ja kuinka paljon töitä tehdään demokraattisen tulevaisuuden puolesta. Vaikka tässä upeassa maassa on edelleen käynnissä valtavia ihmisoikeusrikkomuksia, palaa täällä myös toivo paremmasta.

Myanmariin matkailusta on keskusteltu aika paljon, kuten pitääkin. Tämä köyhä maa tarvitsee tuloja, mutta tämä kulttuuri ei tarvitse rellestäviä länsimaalaisia pikkiriikkisissä vaatteissaan. Mun näkökantani olisi se, että Myanmariin matkaavan olisi hyvä ymmärtää, mihin tulee. Myanmaria repii edelleen sisällissota, vaikka sitä ei useimmilla alueilla enää näekään ja kansa toipuu vielä pitkään kohtaamastaan diktatuurista. Olen lukenut mainintoja myös siitä, että omien varojen ohjautumisesta yksityisille tahoille armeijan sijaan kannattaa pitää mahdollisuuksien mukaan huolta – tämä tosin vaatii asioihin perehtymistä ennakkoon eikä välttämättä ole mikään helppo tehtävä meille tavan kansalaisille. Pukeutuminen on täällä kautta linjan konservatiivista ja on ainoastaan viisasta ja kunnioittavaa pitää itsekin yllä samaa linjaa, eli pukeutua vain nilkkapituisiin housuihin tai hameisiin sekä t-paitoihin.

Me olemme nyt Taunggyissä, kaupungissa ylempänä vuorilla Yangonista pohjoiseen. Ihmiset ovat olleet kaikkialla ystävällisiä, mutta eivät tunkeilevia. Vain muutama on eksynyt ottamaan kuvia sinisilmäisistä lapsinähtävyyksistämme. Ajelimme eilen kaupungista vajaan tunnin matkan pieneen kylään tapaamaan perhettä, joka oli kutsunut meidät luokseen. Noin ehkä meidän ikäinen pariskunta asui itse rakentamassaan kodissa, jonka olohuoneen kulmia tukivat bambunoksat, seininä toimivat kontin osat ja kattona pressut. Kodissaan heillä asui kolme omaa lasta ja 23 orpolasta. Näin talvella lämpötila laskee öisin alle kymmeneen ja joskus lähelle nollaa, joten kylmyys kalvaa pieniä nukkujia näin tammikuussa. Mies kertoi, että kyläläiset kivittävät heitä ja heidän taloaan usein, koska he ovat alueen ainoat kristityt ja se on monille täällä uhkaavaa ja järkyttävää. Perheellä on pulaa ruuasta, eikä heillä ole autoa, joten he kulkevat lasten kanssa usean kilometrin matkat kouluun ja takaisin päivittäin kävellen. Minä ja puoliso toisiimme katsomatta menimme lopuksi miehen luo ja yhdestä suusta kerroimme, että haluamme alkaa tukea tätä perhettä kuukausittain. Kulttuuriin kuuluen mies ensin kieltäytyi avustamme ja kertoi juuri saaneensa kertalahjoituksen joltain. Sanoin uudelleen, että haluamme lasten saavan ruokaa joka päivä ja meillä olisi mahdollisuus heille jotain antaa ja myös kutsua ystäviämme tukijoukkoihin mukaan, jolloin mies puhkesi itkuun ja meitä halaamaan.

Olen tästä asti ollut sisuskalujani myöten jonkinlaisessa turbulenssissa. Olen tehnyt järjestötyötä nyt kaksi ja puoli vuotta, mutta ei tällaiseen voi mitenkään täysin tottua. Mietin taas, miten etuoikeutettuja me ollaan, kun satuimme syntymään maahan, jossa lähtöviiva on aivan toisessa kohtaa kuin vaikka näillä lapsilla täällä. Mietin, miten pienellä avustuksella päästään täällä pitkälle. Me ei jouduta luopumaan yhtään mistään, ehkä muutamasta take away-kahvista kuussa jos siitäkään, ja voidaan omalla pienellä summalla tehdä isoa muutosta 26 lapsen ja heidän vanhempiensa elämässä. Musta se on lopulta hyvin yksinkertaista matikkaa, että jos meillä on antaa ja heillä tarve, niin silloin tehdään mitä voidaan. Ei siksi että itsellä olisi sitä myöten parempi omatunto ja kuviteltu sädekehä loistaisi kirkkaampaa kilometrien päähän vaan siksi, että pienikin apu voi oikeasti muuttaa jonkun toisen ihmisen arkea ihan massiivisella tavalla. Tällä ei tietenkään koko maailmaa muuteta, mutta eipä sellaista voi keltään odottaakaan. Olisi se vaan ollut silti niin eri asia kävellä pois tekemättä mitään sen jälkeen, kun hätä oli saanut ihan oikeat nimet ja kasvot.

Olen aina välillä kuullut, että me asumme nykyään kuplassa (Marju kirjoitti tästä aiheesta juuri hyvän tekstin) ja tottahan se tietysti on. Me asumme Australiassa ollessamme kuplassa. Mutta niin asuvat kaikki muutkin maailman ihmiset. Suomessa asutaan sellaisessa kuplassa, jossa hanasta tulee puhdasta vettä, sisällä on talvisinkin lämmin, koulu on ilmaista ja siellä saa syödä, on harrastuksia, terveydenhuolto, hammaslääkärit ja synnytyssairaalat. Suomi on oma kuplansa ihan siinä missä mikä tahansa muukin. Ulkomaille muutto pakottaa siihen, että se edellinen kupla puhkeaa ja luulen, että tästä tulee myös monille meille se tuttu kulttuurishokin kokemus. Sovinto uuden maan kanssa lienee sitten sitä uuden kuplan rakentamista uuteen paikkaan ja tämän jälkeen se Suomi-kupla tuntuukin itselle vieraammalta ja etäisemmältä kuin ennen.

Myanmar on taas puhkonut jotain aiemmin rakentamaani, koska olen ajatellut näitä ihmisiä ja tätä ihanaa kansaa koko ajan meidän täällä ollessamme. Näitä lähtökohtia, köyhyyttä, kansanmurhia. Tämä maa on täynnä ihan mieletöntä kauneutta ja koskematonta luontoa, palvelualttiutta ja mykistävää arkkitehtuuria. Sanoisin, että kaikkien pitäisi päästä käymään Myanmarissa, mutta ei vain niissä tunnetuimmista turistikohteissa. Lupaan sydämentykytyksiä ja ainakin hetkeksi maahan kaadettuja omia murheita, jos joskus saatte mahdollisuuden päästä näihin kyliin jonkun vieraaksi. Vapaaehtoiseksi pääsee kyllä useammankin järjestön matkaan, jos tämän sorttinen maailman lähestyminen kiinnostaa.

Täällä on tapahtunut paljon muutakin hienoa, myös sellaista, mistä en voi blogissa kertoa. Ihan mieletön maa, joka on jo nyt jättänyt muhun pysyvän jäljen. En tiedä olenko yhtään sen parempi ihminen nyt kuin tänne tullessa, tuskin, mutta jotenkin sinne sydämeen on taas tullut raivattua lisää tilaa ja oma maailmankuva on laajentunut ainakin muutamalla askeleella. Ja se on aina arvokasta joka tapauksessa.