Ulkkarilapsi oppii äidinkieltä vain sitä opiskelemalla

Mä olen nyt puolentoista vuoden ajan keskittynyt lähinnä siihen, että lapset ottaisivat englannin haltuun ja sen jälkeen tuudittautunut siihen, että kyllä se suomen kieli hyvänä pysyy, kun vaan luetaan kotona edelleen paljon kirjoja. Viime viikolla tutkailin ulkomailla asuville lapsille suunniteltua suomalaista Kulkuri-koulua ja törmäsin siellä seuraavaan tekstiin:

Äidinkieli on myös ulkomailla asuvan lapsen tärkein kieli.

Mitä pienempi lapsi on ulkomaille muutettaessa, sitä tärkeämpää äidinkielen opiskelu on. Kun kielen kehitys on vielä kesken, se on vaarassa pysähtyä tai taantua, kun koulun ja ympäristön kieli vaihtuu.

Se, että kotona puhutaan suomen kieltä, ei riitä. Suomessa asuvat lapset, joille suomi on koulukieli, kotikieli ja ympäristön kieli, opiskelevat äidinkieltä koulussa useita tunteja viikossa. Jos ulkomailla asuva lapsi kuulee ja käyttää suomen kieltä vain kotona, kielitaito ei kehity, päinvastoin: se alkaa vähitellen heikentyä ja sanavarasto supistuu.

Ja kun sopivasti Annuska kirjoitti samaan saumaan blogissaan kolmikielisten lastensa kielen kehityksestä, sain kimmoketta alkaa miettiä tätä asiaa taas enemmän itsekin.

53742586_2036637453125999_3516852859872215040_n

Meillä on täällä ja Suomessa ollut aina kaveriperheitä, joissa lapset kasvavat luonnostaan kaksikielisiksi keskenään erimaalaisten vanhempiensa kanssa ja heidän tilanteensa eroaa meistä aika tavalla. Me kun ollaan molemmat suomalaisia, eikä vielä tiedetä, kauanko ollaan täällä ja palataanko Suomeen ja jos, niin milloin. En voi siis tässä vaiheessa vielä ajatella, että lapseni tulevat todennäköisesti elämään elämänsä vain englanniksi. Jos muutamme takaisin Suomeen, haluaisin molempien osaavan ihan ikätasonsa mukaan omaa äidinkieltään. Tällä menolla niin ei tule tapahtumaan.

Tuo Kulkurin sivuilta löytämäni teksti oli hyvä muistutus, mutta ei tullut sikäli minään yllätyksenä. Tutustuin aikaisemman työni puolesta (opetin Helsingissä luokkaa, jossa noin puolet oppilaista puhui suomea toisena kielenä) tutkimuksiin ensin arkisen puhekielen kehityksestä akateemisen kielen hallintaan. Erään tutkimuksen mukaan kielitaito on akateemisella tasolla seitsemässä vuodessa, hyvällä opetuksella ja säännöllisellä harjoittelulla. Olin myös jo viime kesänä varustautunut koulukirjoin: Esikoinen lähti tänne laukussaan tokaluokan äidinkielen luku- ja tehtäväkirja. Päättäväisesti ajattelin, että teemme yhdessä äikkää vähän joka päivä. Sitten alkoi arki ja työkiireet ja uudet tuulet ja muut kootut selitykset. Ja nyt olemme maaliskuussa ja Kuopus ei osaa taivuttaa sanaa aita eikä Esikoinen osaa kunnolla kaksoiskonsonantteja.

53441968_2462184767345807_7961768308967997440_n

Tosiaan: Suomessa asuva supisuomalainen lapsi opiskelee äidinkieltä koulussa neljästä viiteen tuntia viikossa koko koulu-uransa läpi. Oma kirjoitustaitoni ei olisi lähimaillakaan nykyistä ilman kouluaikaista äikän opiskelua. Ulkkarilapsi tarvitsee äidinkielen harjoituksia siis kahta enemmän, jos kielen toivoo edelleen kehittyvän.

Pienempien lasten kohdalla kielisekoilut ovat suloisia, mutta vähän isomman kohdalla tätä joutuu jo oikeasti vähän miettimäänkin. Ja vaikka halua olisikin, onko resursseja, voimia, löytyykö aikaa. Sillä se pitää kuitenkin mennä, mitä on. Me sovittiin nyt Esikoisen kanssa niin, että tehdään äikän tehtäviä joka päivä noin kymmenisen minuuttia kerrallaan. En tiedä, mihin se pitkässä juoksussa riittää, mutta on se ainakin joku alku. Lapsi lukee lukukirjastaan yhden sivun verran tekstiä joka päivä ääneen ja tekee sivun verran tehtäviä. Ja pakko se taas on todeta: olen suomalaisten koulukirjojen suuri fani. Tehtävät ovat järkeviä ja ihan kivojakin ja kehittävät vähän vaivihkaa sanavarastoa, lausetajua ja luetun ymmärtämistä. Eiköhän siitä jotain ole pakko tarttua tämänkin viidakkolapsen puseroon.

Kuopus on alkanut eskarissa lukea yksi- ja kaksitavuisia sanoja englanniksi ja Ekapeli Alku on opettanut puolestani lapsen lukemaan suomea. Saman pelin ansiosta Esikoinenkin oppi eskarin aikana lukemaan, joten meidän perheessä onnistumisprosentti on lasten keskuudessa sata. Ihan kova. Ensi syksystä alkaen tehtäväkirjoja tekee meillä kaksi ihmistaimea. Onneksi kirjoja saa kaupoista ja posti kulkee. Jopa tännekin joskus.

Ummikkolapsi unohtaa suomen kielen – osa I

Jotkut teistä saattavat muistaa, että aloin heinäkuussa 2017 seurailla ummikolastemme englannin oppimista ja jatkoin kyseistä sarjaa seitsemän postauksen verran. Olemme nyt juhlallisesti saapuneet siihen kyseenalaiseen vaiheeseen, jolloin voinkin alkaa pitää kirjaa lasteni suomen kielen taidon heilahtelusta – tämä siitäkin huolimatta, että puhumme kotona aina vain suomea ja luemme heille joka päivä. Luottavaisesti olemme nyt siis uuden juttusarjan osassa yksi; eiköhän näitä esimerkkejä riitä myöhemmäksikin. Erityisesti tällä alueella on loistanut tänne nelivuotiaana muuttanut Kuopus, jolla mielenkiintoisia ilmauksia riittää enemmänkin kuin tähän hätään muistin. (Tässä vaiheessa lapsi kysyisi, että kenellä on hätä? Ja minkälainen hätä? Miksi?)

0b1e2921-b318-4fca-8797-a073b96968a5

Kuten tuossa yllä vähän niin kuin mainitsin, lapsille tuntuvat olevan hyvin outoja useimmat sanonnat ja sananlaskut, joita tulen viljelleeksi siellä täällä vähän jopa vahingossa. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa ei tarkoita mitään lapselle, joka on nähnyt routaa viimeeksi melkein kaksi vuotta sitten, eikä silloinkaan millään tavoin tiedostaen. Enkä minä nyt todellakaan juuri tuota sananlaskua koskaan viljele, mutta esimerkki antanee kuitenkin käsityksen siitä, mitä haen takaa. Tällainen keksitty elävän elämän esimerkki. Vähän vaikeita ovat pienemmälle myös joidenkin sanojen taivutukset, kun ei korva niitä koko ajan täällä kuule.

Nyt jouluna, aatonaattona, seisoimme kuusivuotiaani kanssa hänen vaatekaapillaan mekkoja katselemassa. Totesin siinä ihan ohimennen, että huomenna laitetaan päälle sitten juhlavammat vaatteet. Lapsi tähän tyylilleen uskollisesti (eli dramaattisesti): ”Mitä?! Mikä on juhla-vamma?!”

Kun tämä samainen yksilö haluaa kertoa, että hän pitää huolta pehmoeläimistään, hän sanoo, että ottaa niistä huolta. Samaa englannista suoraan kääntämisen makua on myös siinä, kun hän kutsuu krokotiiliä krokotaaliksi ja patonkia paketiksi. Myös Esikoinen totesi juuri yhtenä iltana Unoa pelatessamme, että mun olisi pitänyt nähdä tuon tulevan.

a30247b3-980c-401e-b210-ee5896b511e8

Muutama viikko sitten kuuntelin näiden kahden nykyään melkein kaksikielisen lapsen keskustelua:

– Tähän tulee sellanen…

– Hyppyri.

– Ei se oo varmaan hyppyri.

– Kyllä mä luulen että se on hyppyri.

Kyseessä oli uimahyppylauta. Close enough.