Moving Abroad Blues – kun muuttaminen väsyttää

Baby blues on monille käsitteenä ja kokemuksena tuttu, mutta tänään törmäsin ihan uuteen bluesiin: moving abroad sellaiseen. Moving abroad blues on tällainen hyvinkin matalalentoinen muuton jälkeinen vaihe, jolloin kaikki voi uudessa maassa toisaalta olla oikein hyvinkin, mutta pitkään jatkunut stressi vetää silti mielen matalaksi ja olon väsyneeksi.

69875093_931203197228514_7929532191409700864_n

Moving abroad means you are walking away from your support system.

Most of us take our support systems for granted. We can be so used to having family, friends and colleagues there for us, who understand us without having to ask questions, we don’t even realise how much support that gives us. Even with Skype and phone calls that trusted connection can feel weakened when you are overseas, so no wonder you feel a little bereft.

Suomessa meillä oli tiiviit turvaverkot, jotka aivan varmasti otettiin ainakin osittain itsestäänselvyytenä. Konalla niitä lähdettiin sitten taas hiljalleen rakentamaan, pieni palanen kerrallaan. Turvaverkko ei siellä ehtinyt kehittyä laajaksi, mutta saimme kuitenkin muutamia tosi läheisiä ystäviä, joista tuli meille kuin perhettä. Ja nyt olemme taas lähtöruudussa. Ja vaikka Skype laulaa sekä Suomeen että Konalle useinkin, ei se nyt aivan sama ole.

You are stuck on a big learning curve.

It can be exhausting both mentally and emotionally to deal first with all the things that need to be done before moving abroad, some of which you might never have had to deal with before (health checks, paperwork, life insurance, the list goes on). And when you’ve dealt with all that it’s only to show up in your new country and be met with a learning curve of a culture, food, climate, and weather.

Muistatteko, kun kerroin, miten viime tinkaan meillä meni aivan kaikki tänne lähteissä? Siinä vaiheessa pää pysyi vielä kasassa, koska oli pakko. Mustalla huumorilla painettiin läpi ja nyt, kun ollaan täällä, olenkin sitten aivan puhki. Siis oikeasti, me saatiin tämä uusi tarjous lähteä Ausseihin huhtikuussa, jolloin alettiin välittömästi järjestellä asioita (joita oli ihan tavaton määrä, kuten kansainvälisissä muutoissa aina) ja viimeiset silaukset saatiin loppuun kesäkuussa, juuri ennen, kun lähdettiin Konalta. Heinäkuussa tehtiin osan aikaa töitä Manilassa ja elokuun alussa pamautettiin tänne. Ja nyt, kun päällä on vihdoin aikaa ja tilaa alkaa selvitä kaikesta tästä, sen se todella tekee.

69977635_930183364003351_4189533532579692544_n

For new things to begin, some things have to end.

Endings tend to cause the mind to look backwards and create a romantic (often unrealistic) view of the past that we then compare to the worst things going on in the present or projected future. Even things we thought we hated like our jobs can suddenly take on a rosy hue that makes us panic about what is to come.

Se on kyllä jännä, miten mieli tällaisissa murroksissa toimii. Aika paljon olen kyllä saanut muistutella itseäni olematta uskomatta kaikkea, mitä se oma pää tuottaa. Yksi keino, joka auttaa selättämään tätä muuttamisesta aiheutuvaa painetta ja kaikkea tätä sekoilua, on kirjoittaa. Olen siis kirjoittanut paljon myös tänne. Koittakaa kestää, ei tämä ikuisuutta kestä.

70269935_543320789770975_5113978290461212672_n

Reach out for help.

When we start to feel down the easiest thing can seem to be to not talk to people or go out much but to hide ourselves away. Unfortunately withdrawing from socialising feeds a low mood and encourages it to blossom into full depression. And trying to deal with things by yourself is too much to ask of anyone who is stressed or feeling low. Try to reach out, even if it’s just talking to others on expat forums online. Look around to see if there are any social groups locally that might help, such as an expat community.

Noin. Tämän minä nyt sitten taas kerran tein. Aina ei ole kamalan kurja fiilis, mutta tänään on taas ollut. Ja nyt kun oli, tämä valivali auttoi taas vähän.

Lainaukset: harleytherapy.co.uk

Kuukausi Australiassa

Olemme asuneet Perthissä nyt kuukauden. Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamista nyt jo muutamaan otteeseen, ja voin jo tässä vaiheessa luvata, että punaista lankaa ei täältä tule löytymään. Kuvastaa hyvin näitä tämänhetkisiä fiiliksiäkin täten ehkä.

Tai siis – kaikki on periaatteessa hyvin. Perth on ihana, lapset ovat alkaneet sopeutua tosi nopeasti ja kotona on kiva katsella ympärilleen, kun ei tarvitse tuijotella korealaisia huonekaluja tai keltaisia seiniä. Ihmiset ovat olleet noin yleisesti ottaen mukavia ja avuliaita ja säätkin alkavat olla pikkuhiljaa paranemaan päin. Äitini on ollut kotopuolessa aivan mahdoton ja tilannut ikävissään nettikirppareilta lapsille jouluksi talvivaatetta. Ja mä todella jo ihan älyttömästi odotan joulua Suomessa. Tulen ylikuluttamaan glögiä ja joulutorttuja teidän kaikkien edestä, samoin kuin kaikkia kaupungin joulumyyjäisiä ja -toreja. Eniten odotan kyllä sitä, että saan taas nähdä ystäviäni. Niitä kaikki ihmisiä, jotka musta tykkäävät ja joista minä tykkään ihan kamalasti. Täällähän heitä ei vielä kovinkaan montaa ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Sinä yhtenä päivänä, kun aurinko paistoi lämpimästi.

Elämä on kuitenkin asettumassa tässä hiljalleen jonkinlaisiin uusiin uomiinsa. Eniten mä nautin edelleen siitä, että Konalta asti meidän elämäntapamme on ollut ja tulee olemaankin kohtuullisen iisi. Ketään ei tämä meidän tahti hengästytä, eikä väsymyksestä voi ainakaan kiirettä syyttää. Näemme toisiamme paljon joka päivä ja ehdimme rauhassa funtsia, että mitäs nyt. Esikoinen on aloittanut kitaransoiton ja futiksen, Kuopus ukulelen. Hienosti tulee jo kahden soinnun Row, row, row your boatit ja muut klassikot molemmilla soittimilla. Jossain välissä meidän ekaluokkalainen on myös oppinut lukemaan englantia ja Ekapelin avulla suomea. Jälkimmäisen tiesinkin, ensimmäistä en, koska englannin lukutaito on hiipinyt jotenkin huomaamatta tässä kyytiin ja yhtäkkiä lapsi lukeekin jo pitkiä lauseita. Toki välillä vähän hämmentyneenä, koska englannin lausumissäännöt ovat niin kummalliset, mutta kuitenkin.

Meidän yksi hyvistä Konan ystävistämme on ollut täällä työreissulla tämän viikon. Ihan käsittämätön yhteensattuma ja mikä parasta, puolisolla oli maanantaina synttärit ja saimme juhlia niitä oikeasti tutun ja rakkaan ihmisen kanssa. Toisaalta tämä viikko on ollut myös vähän kirpeä muistutus siitä, minkä (tai lähinnä keitä) taakse jätimme. Mutta niinhän se vaan on, että no pain, no gain sun muut tähän kohtaan hienosti istuvat voimalauseet.

69812611_421765055120052_8659576494567194624_n
Olohuoneen aitiopaikalla, lattialla istuskellen.

Sellaistakin olen tässä miettinyt, että Havaiji tai Australia eivät kumpikaan ole aivan sitä, miten ne on matkailijoille markkinoitu. Aivan kuten Suomikaan ei ihan aina ole se puuteriluminen winter wonderland, jossa porot jolkkaa ja taivaalla loimottavat revontulet. Usein tietenkin.

Tulevista töistä kirjoittelen myöhemmin lisää. Me ollaan puolison kanssa lyömässä viisaita päitämme yhteen ja suunnittelemassa yhteisiä keikkoja tulevalle vuodelle. Aika hurjaa. Mutta siitä ja muustakin lisää myöhemmin, jahka saadaan johonkin vähän enemmän järkeä. Päivä kerrallansa.

Älä usko kaikkea, mitä ajattelet

Mä en tiedä, käykö kellekään muulle ikinä näin, mutta mä saatan tosi helposti uskoa omia ajatuksiani ja kuvitella, että ne olisivat totta. Näinhän harvemmin on asianlaita, mutta mä menen itse ainakin aika helposti lankaan silloin, kun ajatukset ovat näinkin vakuuttavia kuin vaikka omani ovat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeisten viikkojen aikana olenkin todella onnistunut loistamaan tällä ajattelun alueella. Katsokaas, kun kukaan ei voi ymmärtää, millaista on ensin muuttaa Suomesta pois ja sitten sieltä vielä uuteen osoitteeseen. Tai että yksikään ihminen ei voi tietää, miten tylyä voi olla yksinäisyys uudessa maassa. Tai että olen varmasti ainoa, joka tällä lailla näin suree vähän kaikkea. Olen myös ehtinyt jo tässä miettiä, että mitä jos me ei koskaan löydetä täältä yhtä ihania ystäviä kuin meillä Konalla oli, jäädään ainaisesti yksin kuitenkin. Ja että miksi mun mieli haluaa nyt just muistaa Havaijilta vain pelkän hyvän, aivan kuin siellä ei koskaan mitään haasteita olisi ollutkaan ja miksi nyt yhtäkkiä koen, että missaan asioita, jotka tapahtuvat muualla, vaikka en ole fomosta kärsinyt enää aikoihin.

Mutta ei tässä juurikaan totuutta ole, koska kyllä joku jossain oikeasti ymmärtää ja joillain on muutoista vallan omaakin kokemusta.

Olenkin tässä sanonut itselleni viime päivät, että älä nyt hyvä nainen usko kaikkea, mitä ajattelet. Vuoren juurellakin on pakko luottaa siihen, että kyllä siellä jossain se huippukin on, vaikka sitä ei just nyt näe ja kiipeämisen jälkeen saattaa taas aueta vähän kauniimmat maisemat. Ja mitä meidän muuttoihin tulee, niin sitäkin on vaan pakko kestää, että jonkun aikaa vähän ahdistaa ja surettaa, oli kohdemaa näköjään mikä hyvänsä.

C7751D02-46E7-4E7D-8C4D-EFA9EF4BED35

Olen tehnyt myös positiivisuusharjoituksia. Tässä: Perth on tosi kaunis kaupunki ja hirveän rauhallinen ja hiljainen siihen nähden, kuinka paljon täällä on porukkaa, täällä on vihreää ja avaraa, puistoja on ihan älyttömästi ja joissakin niissä on kenguruita ja varmaan kaikissa voi grillata, talvi on lyhyt, hintataso ihan jees, on merta ja jokea ja mustia joutsenia, kaupungin ulkopuolelta löytyy lääniä, jota tutkia, täällä on paljon kirppareita, kahvi on hyvää ja palmut korkeita ja palveluita sekä harrastusmahdollisuuksia on kattavasti. Meillä on myös aivan ihana koti, jota laitetaan pikkuhiljaa kotoisaksi. Nettikirppareiden selailu on ollut ihan mukavaa ajanvietettä ja ollaan me hyviä löytöjäkin jo tehty, viimeisimpänä vuoden vanha pyykinpesukone kuudellakympillä. Ja mikä tärkeimpänä: olemme täällä kaikki yhdessä, edelleen.

Noin, jälleen siis yksi postaus tämän muuttokriisin läpi puimiseen. Osa ehkä muistaakin, että lupailin ennen Konalta lähtöä aallokkoisia tunnelmia blogiin. En nyt tiedä, onko tässä varsinaista aallokkoakaan ollut, lähinnä melkoista mahalaskua vaan. Ensi kerralla ehkä jo jotain muuta, riippuen siitä, missä kohtaa aaltoa sitä silloin kuljetaan. Voitte odottaa jännityksellä.