Muuttostressin oireita Perthistä

Mä olen tällä viikolla taas höpötellyt stooreihin siitä, miten väsyneitä me kaikki ollaan. Lapset selvisivät ekasta kouluviikosta itkemällä, ikävöimällä ja tämän kaiken unohtamalla, koska koulussa oli niin kivaa, palatakseen taas siihen, etteivät halua mennä kouluun. Mä olen saanut monta viestiä eri puolilta maailmaa, myös Suomesta, miten erilaiset muutokset ovat väsyttäneet vähän itse kutakin. Vertaistuki on aina tärkeä osa ihmisenä olemista. Mutta ei sitä tarvitse ulkomaille (tai takaisin) muuttaa kokeakseen muutoksista aiheutuvaa stressiä. Vanhemmaksi tulo, läheisen menettäminen, työpaikan vaihtaminen, uusi parisuhde – vaihtelua ja niiden tuomia valoja ja varjoja on elämä täynnänsä. Mä en lähtökohtaisesti rakasta muutoksia ollenkaan, mitä ei kyllä uskoisi tästä viimeaikaisesta vauhdista. Tosiasia kuitenkin on se, että muutokset ottavat mulla voimille ja näköjään tällä toisella kierroksella paljon vielä ekaa ulkomaanmuuttoa enemmän.

BEC411F8-D606-4F8A-BCBF-26E950F0C4D3

Muistan Konan ekasta syksystä sen, että nukahtelin iltaisin ysiltä ja menetin sujuvan englannin kielen taitoni sopivasti iltapäivien palavereiden aikaan. Olin ehkä tavallista enemmän pihalla ja muutamia kuukausia vähän allapäin, mutta sen tiedän, että näin raskaasti en ottanut sopeutumista Havaijille. Perthiin tulo on sekoittanut sieluni kyllä ihan kunnolla, eikä se johdu siitä, että Länsi-Australiassa ja sen suloisessa pääkaupungissa olisi yhtään mitään vikaa. Tässä on vaan ollut tosi paljon muutoksia viime aikoina muutenkin ja kaikkien näiden keskellä minä, jatkuvassa sisäisessä ristiriidassa elävä toisaalta mukavuudenhaluinen muutosvastarintainen paikallaanpysyjä ja toisaalta kaikkien maailmojen ovet avoinna näkevä kulkija, olen sitten alkanut vähitellen kerätä itselleni oireistoa, jota ei ihan viikossa voiteta.

Onneksi muuten harvemmin tällaisiin kirjoituksiin kukaan enää kommentoi, että itsepähän lähdit. Että olisiko kannattanut mieluummin jäädä kotiin, jos on noin vaikeeta. Kaikki tiedämme, että yleensä haluamiensa asioiden eteen pitää tehdä töitä ja kokea myös epämukavuutta. Että joku siinä omassa logiikassa kuitenkin sanoo, että tämä kannattaa ja on kaiken kurjan arvoista, tunnelin päässä on valoa ja sitä kohti tässä nyt vähän pimeässä tarvotaan. Sellaista on elämä.

A6C97677-9ACD-43A4-AA40-4EBD41B42E64
Australia Day viime sunnuntaina.

Mä kysyin puolisolta eilen, että onko hän huomannut mun nykyään änkyttävän. Olethan sä änkytellyt jo pidemmän aikaa, totesi mies lempeästi. Mulle käy nykyään jatkuvasti niin, että unohdan ilmaisut ja sanat sekä suomeksi että englanniksi. Aivoni pysähtyvät täydelliseen tyhjyyteen, koska en enää yhtäkkiä tiedä, millä sanalla ilmaista jotakin täysin päivänselvää asiaa, mutta suu yrittää edelleen sanoa jotain. Olen myös jo joskus nuorempana diagnosoinut itse itselleni lievän lukihäiriön ja tämän näkyvän lähinnä vain silloin, kun olen väsynyt. No, nythän on ollut jo muutaman kuukauden niin, että rivit ja kirjaimet hyppivät joka kerta, kun luen lapsille iltasatua. Omat tekstini joudun tarkistamaan useampaan kertaan, koska niihin lipsahtaa virheitä enemmän kuin yleensä.

Tavarat ovat alkaneet hävitä myös keskimääräistä useammin. Mulla on aina ollut paha tapa laittaa asioita ”talteen” (olen selvästi perinyt tämän sekoilun äidiltäni ja tyttäreni kulkee samoja latuja, laatugeneejä siis jo kolmessa polvessa!) tai pudottaa niitä käsistäni täysin huomaamattani paikkoihin, joista en keksi niitä myöhemmin edes etsiä. Olen tottunut siihen, että joka päivä jossain vaiheessa huhuilen joko puhelimeni tai silmälasieni perään, myös kahvikuppini katoaa usein asuntomme uumeniin kesken aamutoimien. Nyt tämä piirteeni on saanut jo aivan mahdottomat mittasuhteet, enkä enää aina edes kesken etsinnän muista, mitä olen etsimässä. Olen niin sanotusti korkeasti häiriintyvä ja saatan matkalla yläkertaan täysin unohtaa, miksi olen sinne matkalla. Tällainen olen ollut aina, nyt vaan kuljen vaihteella viisi. Nykyään nimittäin ihmettelen siellä yläkerrassa, miten sinne ylipäätään päädyin.

Ja kyllä, kiitos kysymästä, mulla todellakin on sellainen olo, että mulla on nykyään joku etenevä muistisairaus. Uskallan silti ihan näin nykyisen elämäntilanteen valossa arvioida, että vielä ei ole aihetta lääkärikeikalle. Olen antanut itselleni aikaa toipua ensin kesäkuuhun ja sitten jouluun, tarkoittaen, että näinä aikoina tsekkaan, että olotilat ovat varmasti menneet paremmiksi ja pää pelittää taas kirkkaammin.

E6D6337F-D2B2-4CB0-AE88-88DC08125374

Tärkeää tässä onkin nyt yrittää huolehtia omasta ja lasten terveydestä: riittävästä unesta, liikkumisesta, hyvästä ravinnosta ja kivasta tekemisestä. Väsyneenä tekisi mieli mussuttaa vaan suklaata ja patonkia, mutta pakotan itseni valmistelemaan koko porukalle smoothieita ja salaatteja, jotta saamme oikeanlaista ravintoa uuvahtaneelle sakille. Käymme uimassa ja pyöräilemässä, pelailemme pelejä, pidämme lauantaisin herkkupäivän ja kutsumme kavereita kylään. JA! Me ostimme kuulkaa pienen akvaarion! Puoliso bongasi sen Facebook Marketplacelta ja tosi edulliseen kauppaan kuuluivat niin tankki kuin sen kaikki tarvikkeet ja kolme pientä platya. Ostimme sinne eilen vielä kaksi lisää, joista toisesta tuli välittömästi lempparini. Ottaisimme koiran, jos voisimme, mutta nämä pienet, uudet lemmikkimme tuovat kyllä nyt ihan älyttömästi iloa meille kaikille ja nostattavat juuri sopivasti kaikkien mielialaa. On liikuttavaa seurata, miten meistä jokainen vuorollaan kaloille lepertelee. Se iso mieskin.

Tällaista voi siis, ystävät hyvät, olla muuttaminen ja siihen liittyvä voimakas stressi. Jotkut kärsivät pitkittyneestä masennuksesta ja ahdistuneisuudesta, me kaikki yleensä jonkinasteisesta alun yksinäisyydestä ja siitä, ettei oikein kuulu minnekään eikä kellekään, kun toiset taas selviävät vähemmällä ja ovat vaan onnellisia uudesta elämäntilanteesta. Oireiluun vaikuttaa tosi moni asia ja sama ihminen voi kokea eri elämäntilanteissa muutot aivan eri tavoin kuin joskus aiemmin. Toiset muutot ovat ajoitukseltaan ja kohteiltaan helpompia kuin toiset. Toivon kuitenkin, ettei kenkään nyt kuitenkaan ole minusta huolissaan, koska siihen ei ole syytä. Kaikesta tästä sekopäisyydestä huolimatta olen täysin toimintakykyinen (no, ainakin suurin piirtein) ja ihan iloista ja järkevää seuraa lähipiirilleni.

Kuten stooreissakin olen pari kertaa maininnnut: olen vain väsynyt, kyllä tämä tästä.

Elämäni villein vuosi – luetuimmat postaukset vuonna 2019

Sillä laillahan tämä vuosi ei ole ollut villi, mutta muuten kyllä täynnä tunnetta ja tapahtumia laidasta laitaan. Paljon hienoja duunijuttuja ja yksi iso muutto. Kuukausi Filippiineillä ja nyt kuutisen viikkoa Suomessa. Havaijia ja Australiaa. Te lukijat olette kulkeneet ja eläneet uskollisesti näissä käänteissä mukana – kiitos. Olette myös lukeneet eniten mulle itselleni tärkeimpiä tekstejä, joten kiitos siitäkin. Tässä tämän vuoden viisi luetuinta!

896149A3-F6FE-4CA7-9F42-7406C3D26E6F

Sijalla 5: Kaverisuhteiden anatomiaa

”Aika monet ystävyyssuhteet ovat meillä jämähtäneetkin sellaiselle tasolle, että on kivaa ja helppoa olla yhdessä sillon kun ollaan, mutta kauheasti vaivaa kukaan ei jaksa suhteiden eteen nähdä. Ja mä en vaan ole sellainen. Mä en jaksa pidemmän päälle sellaista oh my gosh I love you so much let’s have coffee soon-jollotusta, joka ei monien kohdalla tarkoita lopulta yhtään mitään.

Huhtikuussa mua mietitytti kaverisuhteet, kun tajusin, etten ollutkaan osannut lukea amerikkalaista kulttuuria täysin oikein. Suomalainen voi lähteä pohjoisesta, mutta pohjoinen ei suomalaisesta. Tämän postauksen prosessin takana oli myös jo se salaisuus, että tiesimme olevamme lähdössä Konalta.

71332513_244613633081285_2004820575482019840_n

Sijalla 4: Näin sitä hullu(nrohkea)t muuttaa

Hyvät ystäväni, kun tämä viikko alkoi, meillä oli edelleen auto, ei viisumeita, ei jatkolentoja Filippiineiltä eteenpäin, ei muuttofirmaa eikä rahaa muuttoon.

Muutto Konalta Manilan kautta Perthiin oli kyllä yksi oma näytteensä siitä, miten omituisia me ollaan. Selvisin kuitenkin ilman yhtään harmaata hiusta. Kyllä kaikki järjestyy.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sijalla 3: Etuoikeutettu luopumaan

Mä tiedän, että olen puhunut meidän tänne tulon kohdalla paljon unelmista ja siitä, miten meidän unelmat on alkaneet toteutua täällä. Mä olen silti vähemmän puhunut siitä, että oikeasti todella harva vaihtaisi paikkoja meidän kanssa – harva unelmoi tällaisesta.

Työn kautta kipu ja köyhyyskin ovat olleet kasvoilla melkein päivittäin ja mä jäin roikkumaan jonnekin valkoisen etuoikeutetun naisen mielen välitilaan. Tiedän edelleen koko ajan, että voisin koska vaan kääntyä takaisin ja palata asumaan kotimaahan, ja nauttia kaikista meille kuuluvista eduista. Aika harvalla on koko maailman mittakaavassa tällaista mahdollisuutta.

76263808_553195991922951_2540986936751816704_n

Sijalla 2: Ensimmäinen Australiasta

Muuten noin puolen tunnin ajomatka kentältä tänne oli kuin oltaisiin Suomeen tultu: kuin yhtä isoa Vantaata olivat meidän raadin silmiin maisemat siinä ajellessa, ihan kuin joku loputon Askisto olisi ikkunoista vallan auennut.

Ihanaa, että teitä kiinnosti meidän ekat fiilikset Perthistä – ja nehän eivät lopulta ihan kovin lähelle totuutta edes osuneet, mutta ei sen väliä. Perth osoittautui syksyn mittaan vähän monipuolisemmaksi kuin alkuun väsypäissäni ajattelin.

6602374D-E24F-49C3-AA34-5FB882DF5756

Sijalla 1: Hyvästit Konalle

Ja, hyvät ystävät, me emme muuta takaisin Suomeen. Me muutamme täältä Perthiin, Australiaan. Teemme toisen kansainvälisen muuton kahden vuoden sisään, emmekä käy tässä välissä kotimaassa edes käväisemässä. Lähdemme Konalta ensi kuussa Filippiineille ja Perthiin saavumme näillä näkymin heinäkuun lopussa.

Ylivoimaiseen voittoon ylsi yllättävä ilmoituksemme lähteä Konalta. Kyllä muutto meitäkin vähän yllätti, mutta todellisuudessa sitä myös taustoissa pohdittiin ja mietittiin paljon enemmän kuin ehkä arvaattekaan. Askelmerkit olivat lopulta tosi selkeät ja edelleen olemme sitä mieltä, että kyllä kannatti.

Nyt yritän tässä joulun päivinä paketoida tätä elämäni tapahtumarikkainta vuotta. Uudelle vuosikymmenelle lähden oikeasti aika täynnä intoa siitä, että meidän elämä on just näin kreisiä ja vähän vähemmän tasaista, aivan älytöntäkin välillä. Olenpahan elänyt.

Hyvää Joulua kaikille!

Tämä yksi, oma elämä

Makaan makkarin sängyllä toipumassa karseasta päänsärystä, johon heräsin tänä aamuna klo 7:30. Ystävämme pelasti mut aamulla pahemmasta pälkähästä, kun ohi kävellessään toi mulle kaksi ibuprofeenia. Ne on vissiin kakssatasia, sanoi, joten otin molemmat. Toisaalta ne saattoi kuulemma olla vaikka nelisatasia ja jos näin on, ainakin voin odottaa, että päänsäryn jämätkin helpottavat noin tunnin sisään.

Lapset harjoittelevat ulkona tuulessa ollieita. Molemmat skeittaavat paremmin kuin minä koskaan. Eipä minuun näissä skeittausasioissa tässä perheessä nojatakaan, koska ainoa kosketukseni lajiin on teinivuosien aikainen hengailu skedepoikien (kuten nykyisen puolisoni) kanssa.

Makkarin ovi tempoilee auki tuulessa. Kotimme kaksi ovea pysyvät kiinni vain säpissä, mutta säpit on nyt oltava auki jälkipolvelle, joka kiipeää aina ja melkein kaikkialle, jos vaan voi. He siis valitsevat mieluummin kulkea makkarin toisen kerroksen ovesta parvekkeelle, siitä parvekkeen kaiteen kolosta (vielä, kun mahtuvat) alemmas varaston matalalle lättäkatolle, josta muurille ja muurilta alas. Miksi kävellä alakerran ovesta ulos, jos voi roikkua hetken tuulessa?

6602374D-E24F-49C3-AA34-5FB882DF5756.jpegLähdemme Suomeen lomalle kolmen päivän päästä. Pitäisi siivota ja pakata. Tajusin yhtäkkiä eilen illalla, että olemme viime aikoina lentäneet näitä mammuttilentoja aina jonkun kamalan muuttoruljanssin päätteeksi: ensin Helsingistä Konalle kesäkuussa 2017, jolloin tehtiin tämä myydään kaikki ja mennään-veto. Sitten Konalta Helsinkiin kesäkuussa 2018 viisumeita uusimaan, jolloin meidän piti muuttaa pois ekasta Konan kämpästämme, jättää pakatut laatikot kaverin varastoon ja edelleen etsiä meille Suomesta käsin uutta kotia. Ja sitten kesäkuussa 2019 Konalta Manilaan ja elokuussa Manilasta Perthiin, kun sitä ennen olimme ensin pakanneet naapureidemme kanssa pienessä tihkusateessa kotimme pihalla konttiamme (joka salli saapua perille lokakuussa). Nyt olemme taas lähdössä pitkille lennoille, mutta saamme kerrankin lähteä omasta (no, vuokratusta) kodista ja palata tänne takaisin tammikuussa. Lennoille ei tällä kertaa siis lähdetä muuton uuvuttamina, vaikka muuten kyllä vähän väsyneinä, ihan vaan elämästä. Mutta jos nyt yhden asian tässä haluaisin luvata, itselleni ja lapsille ja teille blogin lukijoille, niin se on se, että ensi vuoden kesäkuussa emme muuta minnekään.

Mä välillä pysähdyn ihmettelemään sitä, miten kaikenlaisista kummallisista asioista on tullut mulle maailmalla ihan arkipäivää. Että miten tämän mun nykyisen viitekehykseni sisällä on ihan normaalia reissata koko perheen voimin pitkiäkin matkoja välillä töihin, välillä lomille. Melkein kaikkia työkavereitani yhdistää se, että alkukoti on jossain muualla kuin täällä Perthissä. Ja miten täällä ei kukaan jaa toisilleen sen kummempia vinkkejä pitkille lennoille lasten kanssa, toivottavat vaan tavan takaa hyvää matkaa, kun kaikki ovat tehneet erimittaisia matkoja jo niin paljon, että tietävät, että joskus ne menevät hyvin ja joskus eivät. Meillä toimii yleensä niin sipsit kuin suklaakeksit sekä rajoittamaton ruutuaika, omat niskatyynyt ja pienet peitot. Kumpikaan lapsista ei vieläkään syö koneissa muuta kuin tuomiamme eväitä ja korkeintaan tarjoillun jälkiruuan ja mehun. Välillä lennoilla ottaa kaikkia joku päähän, välillä ei, joskus nukutaan ja joskus ei, mutta se nyt on semmosta. Lauantaina lähdemme kotoa ja olemme Helsingissä aika tarkkaan 24 tunnissa. Kyllä siinä ajassa ehtii tilanne jos toinenkin tulla taas eteen, mutta ainakin melkein kaikesta toivutaan sitten taas ajan saatossa.

75580342_475093969804178_7959142735330410496_n.jpg

Milla sanoi juuri postauksessaan hyvin (sujuvasti vaan eteenpäin ilman minkäänlaista aasinsiltaa), että tekisi mieli elää yhden elämän aikana monta erilaista elämää. Niin kauan kuin muistan, tai mitään tällaisia asioita olen tietoisesti ajatellut, olen ollut ahdistunut ajatuksesta, jossa elämää eniten hallitsevina tekijöinä olisivat yksi työ ja yksi koti. Että mun pitäisi pystyä pysymään mahdollisimman paikoillani koska työ tai olla lähtemättä jonnekin koska asuntolaina. Mä muistan itse aikoinaan, etten pystynyt mitenkään kovin hyvin lukemaan juttuja perheistä, jotka olivat ottaneet ja lähteneet. Heidän onnensa ei tietenkään ollut multa pois, sen tajusin jo silloin, mutta muiden rohkeus onnistui mulla alleviivaamaan sitä, mitä en itse vielä ollut uskaltanut tehdä. Mä tiesin jo silloin, että kuuluin siihen tosi harvinaiseen, hyväosaiseen joukkoon, joka voisi halutessaan valita toisin, mutta esteet löytyivät omasta päästä, eivätkä esimerkiksi terveydentilasta tai kinkkisistä huoltajuuskuvioista. Ja sen sijaan, että olisin ottanut määränpääkseni uuden seikkailun, aloin selitellä, itselleni ja muille, miksi elämä Suomessa oli hyvää sellaisenaan. Sisimmässäni olin kuitenkin varmaan ihan rehellisesti sanottuna kateellinen, että joku uskalsi mutta minä en, enkä käsitellyt sitä kovin hyvin. (Koomikko Iliza Shlesinger muuten sanoi viimeisimmässä Netflix-spesiaalissaan hyvin, että meidän naisten pitää lopettaa loukkaantumasta niille naisille, jotka ovat tyytyväisiä oman elämänsä päätöksiin ja jotka myös sanovat sen ääneen. Että muiden onni omista päätöksistään ei ole kritiikkiä jotakin toista kohtaan. Katsokaa ihmeessä, Iliza on nimittäin ihana ja etenkin hauska kuin mikä.)

896149A3-F6FE-4CA7-9F42-7406C3D26E6F

Täydellistä elämää en lähtenyt maailmalta hakemaan, enkä tietenkään sellaista ole saanutkaan saati koskaan missään mainostanut. Mutta meidän näköistä tämä on ja siitä olen älyttömän onnellinen. Suomessa meillä oli tavallaan kaikki. Oli hyvät työt, kaunis omakotitalo, kavereita ja ystäviä. Ja silti mä olin jotenkin vinossa, vähän onneton ja tyhjä, ja tein viikottain katumusharjoituksia, koska olin mielestäni niin kiittämätön. Saatoin olla sitäkin, mutta enemmän mä luulen, että olin vaan sellainen neliönmuotoinen pala kolmionmuotoisessa kolosessa, jos tiedätte tämän tutun lasten lelun ja tällainen visuaalisuus auttaa teitäkin näkemään, mitä haen takaa. Olin vaan vähän niin kuin väärässä muotissa, siellä, missä kaikki on hyvin, mutta edessä ei kuitenkaan ollut sitä, mitä luulin, että olin tilannut. Ympärillä oli periaatteessa kaikki, mutta ei vaan sitä, mitä lopulta kaipasin. Nyt on kaikkea vähemmän, mutta siitä vähemmästä on isompi osa sitä, mitä pitääkin ja se jos joku tekee sielun onnellisemmaksi.

Mutta sepä se olisikin paras, jos oppisi elämään ilman, että täytyy omia valintojaan kellekään selitellä ja voisi olla ihan vapaa valitsemaan välillä sen helpoimman vaihtoehdon ja välillä ottamaan riskin, mikä nyt milloinkin itselle ja/ tai omalle perheelle parhaiten istuu. Ja että oppisi aidosti olemaan iloinen muiden puolesta aina, silloinkin, kun ei itse vielä ole siellä, mihin haluaisi päästä. Sitä kohti, matkallahan tässä ollaan kaikki. Nyt menen kuitenkin jatkamaan päänsäryn potemista, koska eivät nämä ibuprofeenit nyt vielä auttaneet. Taisivat olla kakssatasia.