Kuusitoista päivää

Muuttaminen ottaa kyllä sydämen päälle. Me ollaan jo osittain lomalla ja mulla on aikaa, mutta kaikki aika menee niin kovasti ajatteluun, etten ole muistanut kirjoittaa. Siis en ole muistanut. Miten se on edes mahdollista?

Viimeiset pari viikkoa mä olen itkenyt joka kerta, kun olen nähnyt konalaisittain parasta ystävääni. Ennen tänne muuttoa näin unen, jossa nauroi blondi, pitkähiuksinen nainen, jonka luulin olevan ruotsalainen. Ystävystyin tähän erääseen blondiin neljä viikkoa meidän muuton jälkeen ja me olemme olleet aivan erinomainen parivaljakko siitä lähtien. Ruotsalainen hän ei ole, mutta hiusten ja naurun määrä kyllä täsmää unen kanssa. Hullua.

Vielä emme ole oikeastaan pakanneet mitään. Olemme käyneet tavaroita läpi ja laittaneet monta kassillista perheemme koko ajan kasvavien pieniksi jääneitä sekä omia käyttämättömiä vaatteita ja lasten leluja kirppikselle. Eilen kävin läpi papereita (koulutehtäviä, piirustuksia, muuta taidetta) ja säästettäviä jäi lopulta aika vähän. Aina, kun kannamme ovesta ulos taas uuden pussukan, tuntuu jotenkin helpottavalta.

6A213990-DFC3-46B6-9099-DEF141B6BA77.jpeg

Lapset prosessoivat molemmat eri tavoin. Tällä kertaa näyttäisi Kuopuksella olevan vähän hankalampaa lähdön kanssa, kun tänne tullessa se oli toisinpäin. Paljon me jutellaan kaikesta ja molemmat ovat jo sanoneet, että ikävä jää näitä ystäviä, vaikka he tietävät, että Australiassakin saa uusia. Heillä on kuitenkin edelleen Suomessa muutama ystävä, joista puhuvat ja joita haluavat nähdä, kun sinne taas mennään. Surkeita olemme olleet yhteydenpidossa lasten kavereiden kanssa, mutta ajatus tietyistä ystävistä kantaa silti. Nyt meidän pitää tsempata ja alkaa pitää paremmin yhteyttä sinne ja jatkossa tänne. Mä olen kyllä itse ihan hyvä pitämään yhteyttä ja omat Suomen ystävät tietävät kyllä, mitä mulle ihan oikeasti aina kuuluu, mutta lasten kanssa on kyllä eri tarina.

Mun loma alkaa virallisesti ensi viikon lopulla. Tämä työvuosi oli aivan uskomattoman hieno. Paikoin raskaskin, mutta ennen kaikkea antoisa. Meidän pakeilla on käynyt syyskuun lopusta laskien noin sata nuorta, ehkä vähän yli. Ja todella monen näiden nuorten kohdalla meidän kanssa asioiden käsittely ja meidän tarjoamat uudet työkalut ongelmien ratkomiseen oikeasti muuttivat heidän elämiään. Meidän kanssa on puitu mm. lapsuuden aikaista seksuaalista hyväksikäyttöä, tunnekylmää ja arvaamatonta kotielämää, väkivaltaisia perhe- ja parisuhteita sun muuta painavaa asiaa. Monet ovat saaneet toivoa jatkoon lähtökohdistaan huolimatta. Ihmismieli on todellakin ihmeellinen.

Oma mieli on kyllä vähän stressissä taas, mutta ajatus siitä hetkestä, kun vihdoin tämä säätö on takana ja olemme uudessa osoitteessa, on älyttömän innostava. Siihen nyt on vielä aikaa ja tässä on monta muuttujaa vielä ratkaisematta, mutta kyllä me varmaan vielä perille päästään.

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää lähtöön.

Itkupilli

Jos olet ikinä miettinyt millaista se mahtaa olla, kun puuhaa muuttaa ulkomaille, voin kernaasti antaa pari esimerkkiä.

Puolison piti eilen illalla palata kotiin kahden viikon matkaltaan Filippiineiltä. Oltiin lasten kanssa tehty valmiiksi kortit ja sovittu huoneiden siivoamisesta koulun jälkeen. Mulla oli ollut sellainen eyes on the prize-tyyppinen lähestyminen tähän, että kunhan nyt maanantaihin päästään, niin voidaan sitten yhdessä alkaa oikeasti keskittyä muuttoon, joka noin viiden viikon päässä siintää. Eilen aamulla saatiin sitten viesti, että mies ei voi pahan korvatulehduksensa takia vielä lentää ja palaa näillä näkymin maanantain sijaan keskiviikkoiltana kotiin.

Molemmat lapset puhkesivat itkemään uutisen kuultuaan. Minä olin ihan reipas ja lohdutin molemmat koulukuntoon. Ei kaksi päivää ole pitkä aika.

Lähdin ystäväni kanssa aamupalalle. Puhuimme vähän samalla siitä, mitä kaikkea tässä pitää ehtiä vielä tekemään ja ystävä lupasi auttaa parhaansa mukaan.

Yhtäkkiä, kun palasin takaisin kampukselle ja olin yksinäni, kaikki maailman muuttostressi vyöryi yllättäen päälle. Odotin Esikoista lounaalle ja silmistä puski kyyneleet. Nielin niitä aikani ja päätin itkeä lounaan jälkeen kotona. Juuri, kun olin kävelemässä pojan koululle häntä hakemaan, toinen ystävä käveli vastaan. Kun hän kysyi vähän ohimennen kuulumisia, aloin itkeä nyyhkiä kuin pikkutyttö. Lupasin kyllä päästä tästä ylidramaattisuudestani pian yli, mutta siinä kohtaa ei kyllä voinut mitään. Esikoisen kanssa lounastettuani palautin pojan kouluun ja kävelin hiessä ylämäkeä kotiin. Nielin taas kyyneleitä. Kotiin päästyäni rojahdin oikein elokuvamaisesti lattialle itkemään hetkeksi. Muutaman minuutin se otti, mutta sain itkettyä sitä, että taas ollaan muutoksessa, ja sitä, että kaikki stressaa, sitä, että tuleva jännittää, sitä, etten tiedä varmaksi, mihin lapset menevät kouluun elokuussa ja sitä, että saadaanko auto myytyä, rahat kaikkeen, viisumit ja miten tässä nyt taas jaksaa tämän älyttömän ruljanssin läpi. Niin ja vähän sitä, ettei se puoliso tullutkaan vielä tänään kotiin.

25634755_10159718672425203_1397717695_o

Että tällaista se on, muuttaminen. Paitsi tietysti joillain titaaneilla, joilla mikään ei tunnu missään, mutta tämmöistä tämä voi olla meillä tavallisilla perustunteellisilla. Monta päivää menee ikään kuin prosessoimatta, ihan normaalisti vaan, kunnes tapahtuu joku yksi asia, mikä sen kamelinselän katkaisee ja sitten on taas padot auki hetken.

Tänään ei ole itkettänyt. Olen hakenut tarjouksia muuttofirmoilta ja aloittanut täyttämään lasten kouluhakemuksia. Laskeskellut päässäni, mitä kaikkea pitää ehtiä tekemään ennen päivämäärää X, jotta viisumit ehtisivät sisään päivällä Y ja sitten ehkä toivottavasti ehtisimme saada suotuisan vastauksen päivämäärään Z mennessä, jotta voisimme ostaa lentoliput Perthiin. Kohta alan käydä lasten leluja taas läpi, samalla systeemillä kuin Suomesta lähtiessä: omistajiltaan salaa. Heitän rikkinäisiä ja ei koskaan leikeissä mukana olevia leluja pois heidän huomaamattaan, jotta eron hetkellä ei tarvitse taas kiintyä johonkin onnettomaan nöyhtään, joka löytyi sängyn alta.

Viisi ja puoli viikkoa.

Arkista rullaamista raitilla

Tämä elämän (ja kauhun) tasapainossa keikkuminen heitti nyt työt just sopivasti hiljaisemmalle, kun olemme muuttamassa täältä pois. Teoriassa meillä on siis ainakin vähän enemmän aikaa siivota, pakata, etsiä muuttofirmoja, maksaa eri asioita useampaan suuntaan ja täytellä papereita. Siippa on nyt tosin sopivasti toista viikkoa töissä Filippiineillä ja mä olen löytänyt tässä ihan uuden ulottuvuuden olemiseeni hänen vielä poissa ollessaan. Normaalisti miehen reissut ovat päivisin menneet mun osalta niin, että olen ollut töissä siihen saakka, kunnes lapset ovat päässeet koulusta ja sitten sitä onkin menty yhdessä siihen saakka, kunnes lamput sammuvat. Tämä kerta on ollut monin tavoin erilainen, myös siten, että mulla oli ekan viikon seuraa Suomesta. Mutta erityisesti työrintamalla on nyt niin vähän asiakkaita, että mulla on ollut jopa päiviä, jotka ovat kokonaan tyhjiä.

Niinpä mä olen ollut välillä aivan vapaana ja ajellut ympäri Konan kylänraittia meidän syntisellä katumaasturilla ja kuunnellut luukut auki joko Stevie Wonderia tai Bruno Marsia. Siis vain jompaakumpaa ja koska kukaan ei ole vieressä käskemässä, niin samoja biisejä toistolla. Laulanut lujaa ja pitänyt ratin takana yhden naisen discoa. Aina välillä tuli sellainen olo, että mihin ihmeeseen mä olen jättänyt lapset, että nyt ne on jossain ojassa kuivumassa helteessä. Mutta ei, siellähän ne, koulussa, ja minä vaan jollain aivan luvattomalla, omalla vapaalla. Tänään kohti keskustaa ajellessa kolmen valtavan kalkkunan jengi tukki ajotien. Kaksi kulki ylhäisesti kadun yli, kun yksi jäi räyhäämään maasturille sen nokan eteen. Mun taakse alkoi kerääntyä jonoa, kun kalkkunakeisari karjui päin etupuskuria. Jouduin ohittamaan kiukkupussin yli keltaisten sulkuviivojen.

49EF5DF3-27D4-4DDE-A085-7EDD41B05FBF

Kaikkea en todellakaan osaa, mutta relata kyllä ihan kohtuullisen hyvin. Paitsi puolison mielestä, mutta häneen nyt ei voi kukaan normaali-ihminen itseään verratakaan. Noin muuten pystyn kyllä istumaan ihan tyytyväisenä vaikka pyykkivuoren päällä ilman tunnontuskia siitä, kun on hommat kesken. Niinpä aion huomenna teeskennellä, etten ole tässä nyt muuttamassa minnekään ja mennä aamukasin oppilastapaamisen jälkeen rannalle yksin. Ja siis jotenkin olikin tässä aika kamala huomata, että pian kaksi vuotta täällä rantailleena, en ole vielä kertaakaan käynyt rannalla ilman seuraa. Ei se nyt lauantaisin kyllä mitenkään toivottua ole ollutkaan. Että menkää te kaikki muut tuonne niin minä menenkin itsekseni tänne. Ei, kyllä se viikonloppuisin on sipsit porukalla syötävä, mutta näin aivan tavallisena perjantaina on viimeistäänkin aika mennä polskimaan ilman kavereita. En ota edes kirjaa mukaan. Tai ehkä otan, koska Crucial Conversations on niin hyvä.

Päätin myös, etten aio saada tässä lähiaikoina nyt sen kummemmin mitään aikaan. Tiedättekö sen aikaan saamisen ansan? Että mukamas pitäisi koko ajan tuottaa jotain, koska eihän sitä muuten jää elämästä mitään jälkeä kellekään, pelkästä olemisesta. Olen noin muuten viime viikkoina aamuisin opiskellut ja kirjoitellut, tämän reissunsa aikana en kumpaakaan. Netflixiä olen katsellut silloin, kun on ollut sellainen hetki. Eli ehkä kahdesti ja silloinkin jotain, minkä osaan jo melkein ulkoa. Äitienpäivänä lapset olivat mahdottoman mukavia oikein yrittämällä ja tekivät mulle piirustuksia, tunnustivat rakkauttaan ja antoivat vaihtoehtoja hengessä pelataanko Unoa vai Afrikan tähteä. Uimassakin käytiin ja päivä oli kaikessa uneliaisuudessaan oikein hyvä. Omalle äidilleni lähetin lahjaksi kirjan iBooksissa, omalta tyttäreltäni sain rasian rusinoita.

Noin ylipäätään mä olen aivan liian rauhallinen siihen nähden, että tässä tehdään taas muuttoa maailman toiselle laidalle. Ihan niissä määrin, että olen itsekin epäluuloinen. Mun pää yrittää väkisin työntää mua jo Perthiin eikä meinaa millään muistaa, että siinä välissä ollaan myös kuukausi Filippiineillä. Surra en vielä osaa, paitsi silloin, kun alan aivan yllättäen yksikseni itkeä. Ei kai kukaan osaa mitään surutyötä kuin työnään tehdä, kulkekoon omalla painollaan miten kulkee. Mutta on tässä sitäkin edessä. Surutyötä. Ei uskoisi kyllä niinä hetkinä, kun Bruno soi.