Älä usko kaikkea, mitä ajattelet

Mä en tiedä, käykö kellekään muulle ikinä näin, mutta mä saatan tosi helposti uskoa omia ajatuksiani ja kuvitella, että ne olisivat totta. Näinhän harvemmin on asianlaita, mutta mä menen itse ainakin aika helposti lankaan silloin, kun ajatukset ovat näinkin vakuuttavia kuin vaikka omani ovat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeisten viikkojen aikana olenkin todella onnistunut loistamaan tällä ajattelun alueella. Katsokaas, kun kukaan ei voi ymmärtää, millaista on ensin muuttaa Suomesta pois ja sitten sieltä vielä uuteen osoitteeseen. Tai että yksikään ihminen ei voi tietää, miten tylyä voi olla yksinäisyys uudessa maassa. Tai että olen varmasti ainoa, joka tällä lailla näin suree vähän kaikkea. Olen myös ehtinyt jo tässä miettiä, että mitä jos me ei koskaan löydetä täältä yhtä ihania ystäviä kuin meillä Konalla oli, jäädään ainaisesti yksin kuitenkin. Ja että miksi mun mieli haluaa nyt just muistaa Havaijilta vain pelkän hyvän, aivan kuin siellä ei koskaan mitään haasteita olisi ollutkaan ja miksi nyt yhtäkkiä koen, että missaan asioita, jotka tapahtuvat muualla, vaikka en ole fomosta kärsinyt enää aikoihin.

Mutta ei tässä juurikaan totuutta ole, koska kyllä joku jossain oikeasti ymmärtää ja joillain on muutoista vallan omaakin kokemusta.

Olenkin tässä sanonut itselleni viime päivät, että älä nyt hyvä nainen usko kaikkea, mitä ajattelet. Vuoren juurellakin on pakko luottaa siihen, että kyllä siellä jossain se huippukin on, vaikka sitä ei just nyt näe ja kiipeämisen jälkeen saattaa taas aueta vähän kauniimmat maisemat. Ja mitä meidän muuttoihin tulee, niin sitäkin on vaan pakko kestää, että jonkun aikaa vähän ahdistaa ja surettaa, oli kohdemaa näköjään mikä hyvänsä.

C7751D02-46E7-4E7D-8C4D-EFA9EF4BED35

Olen tehnyt myös positiivisuusharjoituksia. Tässä: Perth on tosi kaunis kaupunki ja hirveän rauhallinen ja hiljainen siihen nähden, kuinka paljon täällä on porukkaa, täällä on vihreää ja avaraa, puistoja on ihan älyttömästi ja joissakin niissä on kenguruita ja varmaan kaikissa voi grillata, talvi on lyhyt, hintataso ihan jees, on merta ja jokea ja mustia joutsenia, kaupungin ulkopuolelta löytyy lääniä, jota tutkia, täällä on paljon kirppareita, kahvi on hyvää ja palmut korkeita ja palveluita sekä harrastusmahdollisuuksia on kattavasti. Meillä on myös aivan ihana koti, jota laitetaan pikkuhiljaa kotoisaksi. Nettikirppareiden selailu on ollut ihan mukavaa ajanvietettä ja ollaan me hyviä löytöjäkin jo tehty, viimeisimpänä vuoden vanha pyykinpesukone kuudellakympillä. Ja mikä tärkeimpänä: olemme täällä kaikki yhdessä, edelleen.

Noin, jälleen siis yksi postaus tämän muuttokriisin läpi puimiseen. Osa ehkä muistaakin, että lupailin ennen Konalta lähtöä aallokkoisia tunnelmia blogiin. En nyt tiedä, onko tässä varsinaista aallokkoakaan ollut, lähinnä melkoista mahalaskua vaan. Ensi kerralla ehkä jo jotain muuta, riippuen siitä, missä kohtaa aaltoa sitä silloin kuljetaan. Voitte odottaa jännityksellä.

Shokki-talvi

Me saavuimme Perthiin melko epäkiitolliseen aikaan. Täällä on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tullut vettä vaakatasossa tai aamulla ollaan saatu herätä rapsakkaan kuuden asteen päivään, melkein myös sisällä. Tämä on vähän sama, kun heittäisi jonkun etelän asukin Suomen lokakuuhun, että pärjäile nyt siellä. Vaikka ei oikeasti tietenkään ole, koska mehän olemme suomalaisia ja nyt täällä vaan hienostelen, viileässä, kun kaksi vuotta tropiikissa asuminen pilasi minut täysin. Mutta kun minä vaan olen niin kaveriton, että mulla on aivan liikaa aikaa kaivella tätä omaa napaani ja kun sitä oikein kaivelee, niin sieltä ei kyllä mitään kaunista löydä. Parempi olisi ihmisen saada samanhenkistä seuraa, mutta sitä nyt ei oikein voi lähteä tässä pakottamaan. En ole koskaan ajatellut, että aikuisena olisi jotenkin vaikeampi luoda ystävyyssuhteita, mutta ehkä ulkosuomalaisena aikuisena on vähän. Mun pitää vaan ottaa Katariinan vinkistä vaari (sanonta, jota lapseni eivät ymmärrä) ja yrittää paikallistaa kaikki Länsi-Australian juuri tänne muuttaneet yksinäiset eksyneet. Ja aivan totta puhuen me emme nytkään ole aivan yksinäisiä, mutta yhtä suomalaista täällä asuvaa perhettä lukuunottamatta on hyvin vaikea vielä nähdä, että kenen kanssa sitä tullaan täällä aikaa oikeasti viettämään. Onneksi tuleville viikoille on luvassa yhdet kahvitreffit jopa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Swan Riverin mustat joutsenet. Kuvaavat tässä nyt taiteellisesti tämänhetkistä mielialaani.

Ilmiselvästä viileydestä huolimatta lasten on ollut todella vaikea ymmärtää, että reilussa kymmenessä asteessa pidetään takkia päällä. En ole alkuunkaan tässä tajunnut, että miksi, koska hulluahan se nyt on kaikin puolin, varsinkin kun emme ole kukaan kokeneet kylmää melkein kolmeen vuoteen. Tässä aamulla mulla vasta välähti, että he eivät ehkä (enää, vielä) kestä sitä tunnetta, kun ovat hiessä siellä takkiensa alla. Muistatte ehkä itsekin lapsuudesta, kun talvella tultiin välillä sisään niin, että hiukset oli muhineet märiksi pipon alla ja sormet olivat aivan kuumat, vaikka just oltiin lumessa leikitty. No siis nämä minun talvesta irtautuneet saarilapset ovat ratkaisseet tämän kysymyksen ottamalla vaatetta salaa pois päältä (satuin ohimennen näkemään Esikoisen 12 asteessa liikkatunnilla T-paitasillaan, koska kentälle paistoi suoraan aurinko) ja nyt ovat sitten jossain ikiyskässä molemmat. Kuopus on kysynyt, onko Suomessa talvella vielä kylmempi kuin täällä. Vaikka viimeksi nelivuotiaana joulunsa Suomessa eläneen luulisi talven hyvin muistavan, niin ei, koska tyttö kertoi mulle vähän aika sitten ihan tosissaan, että Suomessa pärjää vuodenajasta riippumatta kyllä, kun on kaksi hupparia päällekäin ja lenkkarit koko ajan jalassa. Että jos nyt tätä lukiessa tulitte siihen tulokseen, ettei kyllä koskaan kannata kotoaan poistua maailmalle, niin olette ihan oikeassa. Aivan kummallisia tapoja saattavat oppia nämä perheen pienimmät ulkomailla asuessaan. Ja meidän pitää jotenkin saada opetettua nämä kaksi pitämään vaatteet päällä ennen lomaamme tai joulukuussa Suomessa juoksee kaksi keuhkokuumekandidaattia ilman kenkiä hangessa.

Huonosti olemme muuten löytäneet täältä enää tässä vaiheessa talvea mitään järkevää ulkovaatetta. Niinpä päätettiin ihan yhteistuumin, että selviämme nyt nämä talven viimeiset viikot olemassaolevilla kerroksillamme ja ostamme Helsingistä joululomallamme kunnon vaatteet seuraavaa Perthin talvea silmällä pitäen. Aion tuoda Suomesta mukanani myös paksut talvikengät. Mä tiedän, että tämä kaikki kuulostaa aivan liioittelulta, mutta tulkaa vaikka itse käymään. Se on yksi näitä elämän mysteereistä, että miten mittarin lukemat eivät kerro joskus juuri mitään siitä, miltä sää todella iholla (ja sielussa) tuntuu. Mä en tosiaan tajunnut, että täällä olisi näin kylmä. Ja vaikka mä tietenkin myönnän, että olen tropiikissa piloille marinoitunut, niin kyllä kaikki muutkin täällä ovat aivan jäässä, myös näihin säihin mukamas tottuneet. Jos olet kokenut esimerkiksi Lontoon talven, niin sellainen yhtäläisyys näiden kahden paikan väliltä löytyy, ettei ole mittariin luottamista. Kylmyys tunkeutuu jäseniin joka tapauksessa, jos aurinko pysyy pilvien takana. Ja joskus silloinkin.

Kirjoitan tätä nyt villapaita päällä, sisätossut jalassa, patterin vieressä. Kuopus pyörii alakerrassa karvayökkärissään ja pehmotossuissaan. Talot on ilmeisesti rakennettu täällä sillä fiiliksellä, että jos suurimman osan vuodesta on lämmintä, niin mitäpä nyt muutaman kuukauden takia turhia tiivistää vaikka ikkunoita. Tai ovia. Ihan sellaiset ohuet, yksinkertaiset lasit riittävät kyllä, eikä haittaa, jos ne vähän ”hengittävät” välistä. Parin sentin rako makkarimme parvekkeen oven alla tosiaan tuulettaa huonetta öisin ihan mukavasti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulla on siis jonkinlaisessa shokissa nyt sekä keho että pää. Tiedän, itsepähän lähdin, mutta kyllä muuttaminen ja sopeutuminen on vaan tosi raskasta. Ja kuten sanottu, tässä vaiheessa ei vielä kukaan voi sanoa, että kannattiko. Palaan asiaan vaikka ensi talvena.

Mikä meitä estää lähtemästä?

Mä olen täällä blogissakin useamman kerran toistellut, että kaikilla unelmilla on jonkinlainen hintalappu. Sitä pitää tässä elämässä kaikesta aina jotain maksaa, joskus kalliistikin, ja etenkin silloin, jos haluaa realisoida ne omat haaveensa. Niin kauan kuin todellinen mahdollisuus repäistä tulee eteen (eivätkä mahdollisuudet oikeasti yleensä vaan tule eteen, ne pitää ihan itse hakea), on kohtuullisen helppo sanoa, että haaveilee esimerkiksi ulkomaille muutosta ja olisi valmis tekemään melkein mitä vaan, että pääsisi lähtemään. Itsekin sanoin näin pitkään, vaikka monta vuotta siinä menikin, että aika oli kypsä ja oikeasti aloimme tehdä asioille jotain.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maapallo, kotimaamme mukaan lukien, on pullollaan ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan lähteä minnekään, vaikka halua löytyisikin. Suuri osa maailman väestöstä elää köyhyydessä, toiset kulttuurinsa puristuksessa, jotkut huoltajuuskiistojen keskellä. Joillakin on velkaa, toisilla sairautta. Täältä maailman toiselta laidalta ja tässä valossa tarkasteltuna musta onkin jotenkin kamalan surullista, että sitten on vielä olemassa se pieni suomalainen, äärimmäisen hyväosainen joukko, joka itse sabotoi omat mahdollisuutensa toteuttaa omat haaveensa. Vastaan tulevatkin omat pelot, todelliset tai keksityt, ja turhat paineet, jotka otetaan niskoille muiden odotusten kautta. Älkää ymmärtäkö väärin; pelkäämisessä ei ole mitään pahaa. Kaikkia pelottaa, ainakin vähän, ennen mitä tahansa suurta päätöstä. Mutta ehkä rohkeutta onkin liikkua niistä omista peloista huolimatta. Niinkin suuren asian kuin ulkomaille muuton edessä ei kyllä kellään ole takeita siitä, että tuleeko kaikki onnistumaan ja onhan se kieltämättä vähän kuumottavaa.

Kukaan ei voi saada kaikkea, eikä tilanne ole sen kummempi ulkomaille muuton kanssa. Lyhyeksi aikaa voi mennä helpostikin pyörähtämään maailmalle ja samalla vielä säilyttää työnsä ja asuntonsa kotimaassa. Mutta meille ainakin lähtöä edelsi talon, autojen ja huonekalujen myynti, töistä lähteminen sekä ystäville heiheiden sanominen määräämättömän pitkäksi ajaksi. Ei se helppoa ollut. Vaikka meillä kaikki päätyi lopulta hienosti (tai no, matkallahan tässä ollaan vielä), en ikinä sanoisi kellekään, että sinun kyllä kannattaisi myös tällä tavalla riskeerata ja jättää kaikki ja mennä kokeilemaan, koska mistäs minä voin tietää, että kannattaako se teillä. Ehkä ei kannata. Mutta sen voin melkein varmuudella sanoa, että sitä sisällä palavaa halua lähteä ei sammuta yksikään sijaistoiminta: ei mahtava työ, ei kerran vuodessa tehty ulkomaanmatka, ei hyvin toimiva perhe tai ihana ystäväpiiri. Koska minähän uskon, että toiset on vaan luotu liikkumaan. Ulkomaille muutto ei tietenkään korjaa kaikkea, eikä ratkaise ongelmia, mutta seikkailijan sielun se kyllä saattaa tyynnyttää.

Mä en ole kertaakaan meidän vähän kreisejä valintoja katunut, mutta olen mä monta kertaa heikkona hetkenä peilannut sinne omaan lapsuuteeni ja miettinyt, miten en nyt voikaan just niitä itselleni tuttuja (eli turvallisia) asioita omille lapsilleni tarjota. Aivan kuin mun pitäisi jotenkin toistaa lasteni elämässä se hyvä, mitä sieltä omien kouluvuosieni muistoista poimin. Tai aivan kuin lapset aivan välttämättä tarvitsisivat just jotain tiettyä ja etenkin stabiilia voidakseen hyvin, kuin eivät alkuunkaan kestäisi muutoksia, eksotiikkaa tai maiseman vaihteluita. Välillä olen saanut itseni kiinni siitä, että haikailen suomalaisen koulusysteemin perään ja nyt täällä Perthissä kaipaan takapihaa, jossa eräät voisivat temmeltää. Viimeksi eilen ikävöin Konan parasta ystävääni niin, että itku tuli. Kaikenlaista sitä mahtuu ulkosuomalaisenkin elämään, mutta en silti vaihtaisi mihinkään. Kaikista normaaleista ja vähemmän normaaleista haasteista huolimatta emme silti haluaisi asua nyt Suomessa, joten mennään näillä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka mä en valitsisikaan toisin, en silti tietenkään sano, että kaikkien pitäisi nyt perässä tehdä. Kenenkään ei tokikaan tarvitse lähteä yhtään minnekään. Kaikki eivät myöskään halua lähteä ja suurin osa ei voi lähteä. Niitä, jotka haluavat ja myös voisivat, on kuitenkin paljon enemmän kuin uskoisittekaan. Jos käytännön asiat pystyy järjestelemään, onkin enää jäljellä se, että voittaa ne oman pään sisällä olevat esteet ja alkaa nähdä hankaluuksien sijaan mahdollisuuksia. Olen viimeisen kahden vuoden aikana saanut lukemattoman määrän viestejä, joissa kysytään vinkkejä lähtöön ja puretaan omaa sydäntä, kun ei millään uskalla repäistä, vaikka haluaisikin. Etenkin Manilan köyhyyden keskellä mä mietin tätä paljonkin: siellä tuhansien ja taas tuhansien ihmisten vierellä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä eikä mitään mahdollisuuksia muutokseen ole, tuntui jotenkin irvokkaalta ajatella, minkälaisia näkymättömiä häkkejä maailman etuoikeutetuimpiin kuuluvat ihmiset itselleen luovat. Kun todellisuudessa monelle meille suomalaiselle koko maailma olisi auki, passi on valtakunnan parhaimpia, mahdollisuuksia ja suuntia olisi vaikka millä mitalla, rahaa, hyvinvointia ja työmahdollisuuksia riittäisi ja mikä tärkeimpänä, aina pääsee takaisin. Ja sitten se muuri lähteä nouseekin aivan valtavaksi jostain päänsisäisestä syystä X.

Mikä meitä estää lähtemästä?