Välitiloissa

Meillä on ollut kohtuullisen leppoisaa tässä viime viikot. Töissä on ollut aika rauhallista ja olen aamuisin suorittanut vähän niin kuin huvikseni Cognitive Behavioral Therapy Practitioner sertifikaattia udemy.comissa. Välitilailu ottaa enenevässä määrin päähän tällä hetkellä, enkä malta odottaa, että tulevat kuviot selvenevät ja varmistuvat. Niistä lisää ensi jaksossa.

Eräs mainio ystäväni kävi täällä Kalifornian kodistansa käsin lomailemassa ja tekipä muuten hyvää istua päivän pitkän ihmisen kanssa, johon on tutustunut yli 20 vuotta sitten. Parasta oli ehkä sellainen disclaimereiden poissaolojen loisto: jokaisen sarkastisen vitsin tai valituksen jälkeen ei tarvinnut lisätä, että oikeastihan siis kaikki on hyvin ja kivahan tämäkin ja kiitollinen olen. Molemmat tiesi, että näinhän asiat noin pohjimmiltaan ovatkin, ja että huumorilla asioista valittaminen on vaan, no, huumoria. Rehti, suomalainen, suorasanainen sarkasmi pääsi päivän aikana ihan mittaviin suhteisiin, kun nyt kerrankin irti pääsi. Liekö yhteistä, kulttuurista huumorintajua vai vuosien mittaista historiaa välillämme, ettei tarvinnut enää toiselle mitään yhtään selitellä vai mitä lie, mutta kyllä kuulkaa raikasi. Ihanaa.

57581506_289965051909861_8059827570591399936_n

Muutenkin täällä on kyllä asiat ihan mukavasti. Lapsilla on koulua jäljellä enää kuusi viikkoa, jonka jälkeen kesäkuussa vähän säädetään, kumpi tekee mitäkin töitä ja millä aikataululla. Lomalla ollaan osittain sitten kesäkuun lopusta eteenpäin, Filippiineillä, ja elokuu melkein kokonaan. Jossain vaiheessa tässä yritetään saada viimeiset selvyydet meidän toista vuotta jatkuneeseen välitilaelämään. Mieli on tässä mennyt vähän kummalliseen tilaan, koska se ei nyt tiedä, että pitääkö valmistautua lähtöön vai ei. Odottaminen on mulle kohtuu vaikeaa ja sitä tässä nyt joutuu taas vähän tekemään. Tällaisessa epäselvässä tilanteessa pää ei tiedä, pitääkö jokaisesta rantapäivästä ikään kuin imeä kaikki irti, jos tätä ei kohta enää olekaan, vai voiko henkisiä matkalaukkuja alkaa laskemaan jo jonnekin. Tuossa juuri yksi ilta katselin auringonlaskua kyyneleet silmissä, koska en tiennyt, alkaako tämä vaihe meidän elämässä tulla kohti loppuaan vai ei. Ja ne kyyneleet nousi siis enemmän juuri tästä kummallisesta epätietoisuudesta kuin mistään muusta. Jotenkin tässä ollaan kuitenkin päätetty se, että Suomeen mennään jouluksi.

Nyt kuitenkin rauhoitutaan viettämään pääsiäistä. Käytännössä meille tulee kohta muutamaksi tunniksi lasten parhaat kaverit kylään (eli tosi rauhallista) ja sitten suuntaamme rannalle omien ystäviemme kanssa. Minnekäs muualle.

Pitkän matkan jälkeen

Tiistaina aamukuudelta Helsinki-Vantaalla olin vielä sitä mieltä, että kyllähän meiltä tällä kertaa tämä matka jo varmaan ihan kivuttomasti sujuu, vanhoja tekijöitä kun ollaan. Mutta eihän se nyt toki aivan kivuttomasti sitten sujunutkaan. Yhteensä kolmisenkymmentäkuusi tuntia kestänyt taivallus meni kuitenkin lopulta ihan hyvin, hurrikaanivaroitus ja massiivinen univelka huomioon ottaen.

Kolmen tunnin Lontoon-lennon, neljän tunnin odotuksen ja yhdentoista vähäunisen Oaklandin lentotunnin jälkeen alkoi ihan mahdoton karsinajonotus kentällä. Ensin automaattiseen passintarkastukseen, josta uuteen karsinaan viisumijonoon. Viisumeiden tarkastuksesta johonkin randomiin yhden kysymyksen lisä-inspectioniin. Meinasi tulla niin kuin jotain ylimääräistä töyssyä matkalle, mutta ei sitten tullutkaan. Lapset selvisivät kaikesta aivan ihmeen vähällä kiukulla ja kohtuullisen sisukkaalla asenteella.

Oaklandissa nukuimme muutamia tunteja ennen aamun aikaista Konalle lähtevää lentoa. Äidiltäni oli joskus unen tunteina tullut viesti Havaijille torstaina mahdollisesti saapuvasta hirmuhurrikaanista. Hetken siinä tutkailimme asiaa tarkemmin ja funtsimme, että pitäisikö lähtöä siirtää vai mennäänkö jo kotiin, mutta päätimme kuitenkin pysyä aiotussa suunnitelmassa. Central Pacific Hurricane Centerin ennusteen mukaan Hurricane Lanen keskus tulisi ohittamaan ainakin meidän saaren muutamalla sadalla kilometrillä.

IMG_9129

Lensimme ekaa kertaa Alaska Airlinesilla viimeisen ja järjestyksessään kolmannen lentomme kohteeseen ja lentoyhtiö oli kyllä tosi kiva uusi tuttavuus. Siinä iloisesti tarjoiltua aamupalakahvia hörppiessäni mulla pääsi pilkahtamaan pintaan reissun ajan vähän piilossa ollut into kotiinpaluusta. Ei hitsiläinen. Me ihan oikeasti ollaan kohta perillä.

Kun olimme laskeutumassa Big Islandille, tuijottelin saaren rantaviivaa epäuskoisen onnellisuuden vallassa. Laitoin välillä silmät kiinni ja annoin vaan tunteellisen sydämeni myllertää. En osaa itsekään selittää, miten tästä pienestä pläntistä meren keskellä on vuoden aikana voinut tulla niin tärkeä paikka. Lapsetkin olivat sitä mieltä, että oli ihana tulla takaisin, molemmat! Lentokoneen ovesta ulos astuttuamme kasvoille iski se sama tuttu, kostea kuumuus, joka sai paidan liiskautumaan selkään. Kun vaihdoin kentän vessassa farkkushortsit, nykyisen arkiunivormuni, päälle, olo oli just sellainen kuin pitääkin.

IMG_9131.JPG

Ensimmäinen päivä uudessa kodissa sujui myrskyyn valmistautuessa. Ennusteena on nyt meidän saarelle muutamaksi päiväksi kovia trooppisia sateita ja tuulia, joista ei ole vaaraa rakennuksille, mutta tarkoittaa täydellistä linnoittautumista sisätiloihin. Meidän vankka kivitalo on turvallinen rajussakin säässä ja asumme merkittyjen tulva-alueiden ulkopuolella. Valmistauduimme siis keräämällä kaappeihin säilykkeitä, vettä, hedelmiä, leipää ja kaikenlaista muuta pitkään säilyvää välipalaa. Keitin valmiiksi kananmunia ja tein ruokaa, joka syötäisiin sitten kylmänä, jos sähköt menisivät poikki. Laskimme ammeen täyteen pesu- ja vessanvetovettä ja täytimme pakastimen vesipulloilla. Tällä kikalla voisimme siirtää jäisiä pulloja jääkaappiin ruokien säilyvyyttä pidentämään, jos niikseen tulisi. Tuliterä taskulamppu pattereineen odottaa keittiön pöydällä ja parvekkeen kalusteet on kannettu sisään.

Univelkaiset lapset jaksoivat kumpikin päivän jotenkuten. Kuopus simahti kauppareissun kotimatkalla kolmelta autoon ja nukkui sikeästi yön klo 1:30 saakka. Esikoinen ehti nähdä yhtä parhaista kavereistaan iltapäivällä ja kun tuli kotiin, meni ruuan jälkeen katsomaan nukkuvaa siskoaan. Kun kävelin melkein heti perässä unitilannetta tarkistamaan, nukkui hän siellä siskonsa vieressä. Kaatui niin sanotusti saappaat jalassa.

Alkavasta myrskystä huolimatta olemme nyt kotona, enkä mä ole ihan tällaista tunnetta kokenut ehkä missään muualla. Järjellä sitä ei voi selittää, mutta juuri nyt mä kyllä niin kuulun tänne. Useammat eri naapurit kävivät jo kulttuuriin sopivalla tavalla moikkailemassa ovella, tarjoamassa laatikoiden kantoapua, kehumassa lapsia söpöiksi ja tuomassa meille juomapulloja, just in case we might need them.

IMG_9102.JPG

Ehdin eilen hetkeksi istahtaa parvekkeen kiikkustuoliin merta tuijottamaan. Kyllä tämä paikka tosiaan ihan todellinen on, vaikka välillä lomalla jo tulin miettineeksi, että oliko täällä oikeasti ihan niin kaunista kuin muistin.

On täällä, myrskyllä tai ilman.

Vaikeinta lienee isovanhemmilla

Lähdemme ensi viikolla. Jännittää. Samalla on ollut viime päivät päällä sellainen oudon lamaantunut olo, mikä nyt joskus näkyy iskevän, kun joku kauan odotettu tapahtuma meneekin maaliin. Pitäisi kai tehdä vielä vaikka mitä, mutta hyvin huonosti tuntuisi jaksavan.

Muuten ei kyllä fiilikset enää tavoita sitä samaa ilonsekaista paniikkia, jonka siivin viime vuonna Konalle lennettiin. Lähtö tuntuu huomattavasti arkisemmalta, vaikka ihan ihanaa onkin. Minäkään en ole vielä kertaakaan itkenyt, kuten vuosi sitten pakatessamme. Tottuneemmin lähdetään tällä kertaa. Lapsetkin ovat lähdön kanssa tällä hetkellä sopivan sinut, vaikka välillä kyyneliä vuodatetaankin hengessä ’mä en näe isovanhempia enkä serkkuja enää ikinä’.

Vaikeinta tämä taitaa silti niille isovanhemmille itselleen olla. Olen täällä Suomessa ollessakin monta kertaa kuullut sellaisia tarinoita, miten perheemme ulkopuoliset, reissaavat seniorit ovat kertoneet, kuinka sietämätön ikävä niitä lapsenlapsia matkatessa olikin. Ulkomaillekin tekisi mieli muuttaa, mutta miten niistä voisi olla erossa. Me olemme riistäneet säännöllisen yhdessäolon ilon omiltamme. Paljon lasten kanssa aikaa viettäneistä isovanhemmista tuli vuoden aikana Skype-tyyppejä, joiden kanssa ei treffejä missattu: menneen Kona-vuoden jokaisen viikonloppuaamun rutiineihin kuuluivat erinäisen pituiset videopuhelut Suomeen. Niissä tehtiin kierros meidän kotona, roudattiin kone takapihallekin, esiteltiin auringonlaskuja, tanssimuuveja ja lukutaitoa ja pinoittain piirrettyjä kuvia. Kevään mittaan kuvien tekstitys alkoi muuttua useammin englanniksi kuin suomeksi ja niissä muistettiin kertoa ainakin, että I miss you! I love you! Välillä kuunneltiin syvän hiljaisuuden vallitessa, kun mummi luki kylvynraikkaille muksuille iltasatuja.

39443083_1563160433814779_4616416001485963264_n

Mitä pidemmän aikaa mahdollisesti jossain muualla asumme, sitä tärkeämmäksi lapsille tulevat tietyt, valikoidut ystävät. Joukko pienenee varmasti, mutta niistä omista pidetään tiukkaan kiinni. Jos jälkikasvulta kysytään, ja toki kysytään, heidän Suomen elämän tärkeimpiin ihmisiin kuuluu serkkujen lisäksi muutama erityinen ystävä. Näiden lisäksi juurikin ne isovanhemmat istuvat kuitenkin vielä jossain ihan omassa sfäärissään, mitä erityisyyteen tulee.

En tiedä, mitä tiistaina on odotettavissa, kun koneeseen astutaan. Itkettääkö sittenkin taas ja miten paljon. Nyt on silti kuitenkin paljon helpompaa kuin viime vuonna. Tällä kertaa olemme menossa kohti jotain tuttua ja rakasta. Kentällekin tulevat parhaat kaverit vastaan.

Eiköhän me olla taas ihan valmiita tähän! Isovanhemmista en ole täysin varma.