Mistä rohkeus lähtöön?

En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olemme kuulleet olevamme tosi rohkeita, kun uskalsimme tänne lähteä. Itse en ole kokenut tätä muuttoa mitenkään erityisen uskaliaaksi, enkä itseäni kertaakaan sen enempää rohkeaksi. Joku tässä ei nyt kohtaa.

Jotta voi olla rohkea, pitäisi ensin pelätä jotain. Mä en muista kertaakaan pelänneeni, vaikka liikkuvia osasia ja paljonkin poskille kuumana virranneita kyyneleitä on tähän matkan varrelle sattunutkin.

On tässä tosiaan kaikenlaista ollut. On ollut tunteita ja ajatuksia. On ollut surua, jotain yleismaailmallista ahdistusta, ikävääkin välillä ja paljon, paljon työtä. Tavallaan myös epävarmuutta, mutta se nyt on sellaista. En tarvitse virkaa, sopimuksia tai tietoa tulevasta voidakseni tuntea oloani turvalliseksi. Tällä hetkellä en saa työstäni edes palkkaa.

Sekö siinä pelottaa? Kun ei tiedä, mitä edessä on ja miten sitä pärjää ja mitä jos mikään ei sitten onnistukaan?

P1240232
Kuvat: Joel Mendez

Mitä sitten, jos ei onnistu?

Omia mahdollisia muuttounelmiaan ei kannata rytätä syrjään vain siksi, että ei uskalla. Tietysti tiedän ihan omastakin kokemuksesta, että aina ei pysty lähtemään ja joskus elämässä on tilanteita, ettei vaan mitenkään voi irroittautua siitä, missä on kiinni. Mutta jos voi, ja ainoa este on se oma pää, niin sille päälle kannattaa puhua järkeä. Tai tunnetta. Ainahan pääsee takaisin. Lentoja kulkee, junalla pääsee ja maailmassa on edelleen Whatsapp.

Ehkä ulkomaille muuttoon ei tarvitse suhtautua niin lopullisena asiana. Voihan sitä ensin lähteä vaikka vaan vähän käymään jossain. Jossain sopivan lähellä, sillä lailla sopivan pitkäksi, mutta kuitenkin lyhyeksi aikaa. Vähän niin kuin kylmään veteen totuttelisi. Mikään pakko ei suinkaan ole jättää kaikkea taakseen ja muuttaa vaikka jonnekin Havaijille. Ja sellaiset mitä jos-kehät kannattaa lopettaa heti alkuunsa, koska huonosti voi asiat skulata, vaikka kotonaan pysyisi. Ja oikeasti asioilla on yleensä tapana loppujen lopuksi järjestyä.

Muutaman kuukauden mittainen käväisykin näyttää lähtijälleen jo jotain. Siinä ehtii oppia uutta sen verran, että paluun jälkeinen kulttuurishokki (hyvin todennäköinen sellainen!) laittaa kyllä ajattelemaan. Kotimaassa kaikki on säilynyt ennallaan, mutta lähtijä on muuttunut. Maailmankuva on väistämättä laajentunut, ja uusia tuttavia ja kavereita ja kokemuksia on kertynyt iso liuta. Oma, vanha elämä ei välttämättä enää tyydytäkään, kun on päässyt näkemään jotain muuta ja aivan kaikkea katselee uusin silmin. Tai sitten onkin reissuilla vaan vahvistunut se, että haluaakin asua siitä lähtien aina ja iankaikkisesti Suomessa. Ihan hyvä löytö sekin.

P1240169

Mä en siis osaa antaa vastausta otsikon kysymykseen, mutta rohkaisen silti kokeilemaan siipiä, jos mahdollisuus siihen on. Mitään ihan kamalaa ei hyvin todennäköisesti tule tapahtumaan. Ja kyllä mä itse ainakin ennen meidän lähtöä mietin, että katuisin aivan tajuttomasti myöhemmin, jos en tätä nyt olisi edes kokeillut. Vähän siihen henkeen voi tätä miettiä, että mitä sanoisit 15-vuotiaalle itsellesi nyt? Uskoisiko se sua? Entä mitä luulet, mitä 80-vuotias sinä sanoisi tämänhetkiselle sinulle?

Yhtä oikeaa tapaa elää tätä elämää ei vain yksinkertaisesti ole ja vapauden voi entistä useammin meidän maassamme syntyneet valita. Se on sellainen käsittämätön etuoikeus, jota suurella osalla maailman väestöstä ei edes ole.

Sanoisin kuulkaa niin, että omia unelmia kannattaa arvostaa niin paljon, että niiden eteen tekee töitä. Ja takaisin pääsee aina.

Kuin elokuvista: muutto ulkomaille

Mussa on aina virrannut seikkailijan verta. Lapsena muistan samaistuneeni Muumeissa Nuuskamuikkuseen, joka halusi joka talvi pakata tavaransa ja lähteä huuliharppuaan soitellen, ainakin ajatuksissani, kylmää karkuun tai tarinoiden kulkureihin, jotka yksin matkasivat pussukat olkavarsillaan keikkuen ympäri maailmaa. Koskaan en nähnyt itseäni satujen äitihahmoina, jotka ottivat muut hoiviinsa tai prinsessoina, jotka odottivat prinssejään saapuviksi, päinvastoin.

Reissuelämän romantisointi ei toki piirrettyihin lopu. Mä olen aina saanut ihan näin ajattelevana aikuisenakin kiksit Eat, pray, love-tyyppisistä tarinoista, joissa se oikea minä ja onni elämään löytyy nimenomaan matkustamisen ja uusien, mielenkiintoisten ihmisten kautta. Mutta kuten omassa elämässäni nyt näin muutenkin, oma ulkomaille muuttoni ei ole mennyt ihan niin kuin elokuvissa.

20170904_183744

En toki sano, etteikö niin voisi jollekin tapahtuakin. Olen nimittäin esimerkiksi tavannut parin, jonka rakkaustarina on kuin suoraan valkokankaalta. Sellainen ”15 minuutin jälkeen tapaamisestamme menimme ensimmäisille treffeillemme ja kolmen päivän kuluttua tiesimme, että tulemme menemään naimisiin”-tyyppinen kohtaaminen. Pari on edelleen onnellisesti yhdessä, kera kolmen lapsensa. Että tapahtuu sitä. Ja varmasti joillekin myös reissuelämä on tuntunut juuri siltä, miltä aina kuvittelin Nuuskamuikkusesta tuntuvan, kun hän reissuilleen lähti. Ei yksinäisyyttä, ei kaipuuta, ei pelkoja, ainoastaan vapautta.

Tietysti tämäkin lähtö olisi ollut erilainen, jos olisin ollut sellaisessa tilanteessa, että olisin lähtenyt yksin. Olisin ratsastanut tukka hulmuten auringonlaskuun (tämä nyt olkoon joku mielikuva tässä, sillä oikeasti pelkään hevosia eivätkä lyhyet hiukset varsinaisesti hulmua) ja huolehtinut vain itsestäni. En tiedä, missä vaiheessa se olisi käynyt yksinäiseksi, mutta tällähän hetkellä salaa haaveilen siitä, että voisin tehdä päivät pitkät työtä, jossa en koskaan tapaisi ketään. Että voisin vaikka sulkeutua kirjastoon kirjoittamaan koko päiväksi ja kääntää selkäni maailmalle, sen sijaan että olen intestiivisesti tekemisissä ihmisten kanssa koko ajan. Mutta pointtina tässä nyt vähän kaukaa hakien se, että kaikissa ihanissa saduissa ja elokuvissa henkilöt lähtevät matkaan aina yksin eivätkä perheen kanssa, jolloin alati muuttuvia palasia on aivan tajuttomasti enemmän nenän edessä koko ajan. Tässä kun on tullut vanhempana kohdattua sellaisia riemukkaita hetkiä, että lapset ovat reagoineet tavoilleen ominaisesti (eli voimakkaasti) asioihin ja vaikka parhaani olen tehnyt, niin ei silti ihan maaliin ole mennyt.

20170911_132428

Ehkä mä jollain tasolla kuitenkin odotin, että olisin saanut täällä ne elokuvakohtaukseni. Odotuksistani huolimatta en ole tässä löytänyt itseäni sen kummemmin (en kyllä ole etsinytkään), en saanut yhteyttä johonkin kadotettuun, en ole sen vapaammin hengittänyt kuin ennen lähtöäkään. Mulla ja kotimaassa olevilla eräillä parhaimmista ystävistäni on ollut jo pitkään sisäpiirivitsi ’voittoisista tarinoista’ joita niin kovasti aina kuulee joidenkin ihmisten omista elämistään, parisuhteistaan ja yleisistä onnistumisistaan muille kertovan. Omia me edelleen odotamme, mutta kerron kyllä sitten, kun sellainen saapuu hohtavana eteeni.

Ulkomaille muuttaminen on omasta näkövinkkelistäni katseltuna ollut osittain yksi valtava pain in the ass. Leffat jättävät kertomatta sen, että lähtöjärjestelyt ovat työläitä, kalliita ja useimmiten hitaita. Yksinäisyys kohteessa ei ole omavalintaista, joten se voi pahimmillaan olla piinaavaa ja painavaa. Ulkopuolisuuden tunnetta joutuu sietämään aikansa ja sitä, ettei samanhenkisiä ystäviä todennäköisesti löydä ihan heti. Vieraan kielen käyttäminen väsyttää aivoja niin paljon, että iltaisin pilkkiminen alkaa usein jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää.

Sopeutuminen on sellainen prosessi, jota on miltei mahdotonta kuvailla sanoin. Yhtä aikaa kun voi olla niin tavattoman onnellinen ja aivan pihalla, tyytyväisempi kuin koskaan, mutta silti alakuloinen. Ja näiden ääripäiden välissä kaikkeen tottuu ja arki ruksuttaa ihan samalla tavoin kuin missä tahansa muuallakin.

20170911_132520

En mä silti tiedä, haluaisinko nähdä elokuvaa tästä. Nytkin mieluummin katsoisin jonkun voittoisan tarinan siitä, miten lähteminen ratkaisi kaiken. Me tarvitaan niitä tarinoita. Jääköön arkirealismi ruudun tälle puolelle.

Ja lisättäköön nyt vielä se, että uskoisin, etten olisi nyt juuri missään muualla maailmassa elämääni yhtä tyytyväinen kuin olen täällä. Mä tiedän, että meidän kuuluu olla nyt täällä ja se ratkaisee kaiken. Tavallaan pyyhkii pois joka sanan, mitä juuri kirjoitin. Ja kun jonkun näin varmaksi tietää, sitä ei ala kyseenalaistaa edes silloin, kun on vähän vastatuulta.

Ja huipullahan tuulee aina.

 

Tosielämän Bachelor – uusia ystäviä ulkosuomalaiselle

Vietimme viikonlopun Hilton Waikoloa Villagessa, jonne on luotu valtava suljettu maailma, joka esittää Havaijia. Hiltonissa tuntui hämmästyttävästi siltä kuin olisin lähtenyt Konalta ja laskeutunut jonnekin rinnakkaistodellisuuteen, jota ei oikeasti ole olemassakaan. En ole kohta kahden kuukauden Havaijilla asumisemme aikana nähnyt missään muualla sellaista kuin Hiltonin Havaijilla oli – kauniisiin mekkoihin pukeutuneita turisteja myöten. Otimme silti maisemista ja etenkin hyvästä seurasta kaiken irti ja uimme melkoisessa valikoimassa altaita koko päivän.

20170828_20083320170828_200947

Vietimme viikonloppuna miehen synttäreitä. Ihan vielä ei neljäkymmentä paukkunut rikki, mutta kyllä se uhkaavasti sieltä jo lähenee. Järjestimme myös juhlat – tai eräät ystävämme järjestivät. Sellaiset ystävät, joita olimme nähneet viimeksi täällä Konalla 14 vuotta sitten ja nyt kerran uudestaan tänne muutettuamme. Järjestivät lihat, salaatit, astiat, grillipaikan, kaiken. Me ilmestyimme lähinnä paikalle.

Välillä on tuntunut aivan siltä kuin ystävien saaminen ulkomailla olisi kuin jostain Bachelorista ikään. Tiedätte konseptin: kaikki rakastuvat samaan tyyppiin, kun muitakaan ei nyt ole tarjolla ja muutamien treffien jälkeen ollaan valmiita vastaamaan myöntävästi kosintaan. Miehen juhlissa oli ihmisiä, jotka olimme tavanneet aiemmin vain muutaman kerran. Mutta kun tässä nyt ollaan keskellä Tyyntämerta aika yksin ja sosiaaliset verkostot ovat pienet, tarttuu sitä helpostikin jokaiseen lupaavaan ihmissuhteeseen. Kun siihen päälle lisää vielä sen, että melkein jokainen näistä tyypeistä oli meidän tapaan ollut lähtöosoitteessaan vähän kummallinen, eli laittanut kotinsa myyntiin, antanut tavaransa pois ja lähtenyt tänne tekemään töitä palkatta, oli yhteistä maaperää jo aika paljon. Will you marry me?

Mä en väsy lainaamasta itseäni, joten sanotaan tämä nyt kerran vielä: oma subjektiivinen kokemukseni kertoo, että ulkomaille muutto on melkoista aallokkoa ja täynnä yhtäaikaisia, risteäviä todellisuuksia. Lähtö Suomesta oli samaan aikaan innostavaa ja raskasta, ja täällä oleminen on ollut sekä selvä unelmien täyttymys että aikakausi täynnä kyyneliä. Ei kyllä eniten omia, mutta perheen yhteenlaskettu summa on jo ihan kiitettävä. Tällä hetkellä fiilis on väsynyt, mutta toiveikas ja onnellinen. Oppilaat tulivat viikko sitten, enkä ole sen koommin jaksanut treenata enkä paljon blogia kirjoittaa. Molempia haluaisin tehdä, oikein kovastikin, mutta meinaan sammua iltaisin jo kahdeksalta. Esikoinen oli kuitenkin tänään ekan päivän koulussa itkemättä. Kaikki on kotiin päin.

Uskotteko, jos sanon, että tämä repäisy oli kaikista vaikeuksista huolimatta ehkä paras juttu, mitä olemme koskaan elämässämme tehneet?