VIISUMIT

Lupasin edellisessäni kirjoittaa tämän voitokkaan otsikon isoin kirjaimin ja siinä se nyt on!

Ja kerran vielä:

ME SAIMME VIISUMIT TOISELLE VUODELLE JA LÄHDEMME TAKAISIN KONALLE!!

Myönnän, että eilen stressasi ja itketti, tänään olenkin sitten itkenyt ilosta. Ja kerronpa nyt sellaisenkin jännittävän faktan, että allekirjoitimme vuokrasopimuksen vajaa pari viikkoa sitten tavallaan tietämättä varmaksi, että pääsemmekö edes lähtemään. Mutta kuulkaas tämä: vuokranantajan ehdottaman päivän mukaan saamme avaimet Konalla 20.8., johon ehdimme juurikin näppärästi näillä aikatauluilla nyt. Uusi koti sijaitsee edellisen naapurissa, samassa taloyhtiössä, pihakavereiden yläpuolella. Ja seinät eivät suinkaan ole keltaiset, vaan valkoiset.

Mutta ennen kaikkea, Kona on meidän koti.

Ihan kohta halkean!

 

38772042_960966144112643_9056572253155622912_n.jpg

Alkavan syksyn uudet työkuviot

Me ollaan lomailtu nyt melkein kahdeksan viikkoa niin ahkerasti, että alan olla ihan valmis taas työhommiin. Pää on alkanut kaivata muutakin ajatuksellista haastetta kuin sen, mitä tehdään seuraavaksi ja missä osoitteessa, ja mitä syödään. Lomastressistä ei ole kyse eikä siitä, että olisimme koko ajan tehneet jotain liikaa. Kaipaan vaan jo muuta tekemistä. Haluan töihin.

Olen alkavasta syksystä ja sen työmuutoksista niin innoissani, etten meinaa pöksyissäni pysyä (kaikkien viihtyvyyden vuoksi lupaan kuitenkin olla ihan ihmisiksi). Kuten olen kertonut, olen luokanopettaja (musiikkiin erikoistunut ja sosiaalipsykan sivuaineen tehnyt), mutta useamman vuoden ajan olen jo kääntänyt päätä kohti uutta, kuitenkaan tietämättä, mitä se käytännössä tulee tarkoittamaan. Opiskelin valmistumisen jälkeen vuoden verran ICT-instituutissa kognitiivista lyhytpsykoterapiaa ja viime joulukuussa sain maaliin TA-instituutin tarjoaman kaksi vuotta kestäneen transaktioanalyysin syventävän koulutusohjelman. Huomaatte ehkä, että jos mulla luontaista kiinnostusta jollekin alueelle on, on se tällainen ihmisen mielen maailman ymmärtäminen. Haluaisin jatkaa jossain vaiheessa transaktioanalyytikoksi asti, mutta aika hankalalta näyttää toteutus Havaijilta käsin.

IMG_8191

Osa teistä varmaan muistaa, kun tammikuussa mainitsin, että päädyttiin Konalla auttamaan muutamaa elämän murjomaa nuorta. Edelleen tämä meillä silloin yhden yön nukkunut, juuri 19 vuotta täyttänyt miehenalku soittaa puolisolleni liki päivittäin. Näissä puheluissa siippa ottaa aina hyvin isällisen roolin ja yrittää auttaa tätä ihmislasta parhaansa mukaan. Aika hukassa on. Tästä tammikuisesta kohtaamisesta käynnistyi meidän kohdalla kuitenkin isompikin ajatusketju, joka on nyt konkretisoitumassa mun uusiin työkuvioihin Havaijilla.

Huomannette, etten edes maininnut tähän väliin, että jos saamme viisumit. Tämä tilannehan me kaikki jo tiedetään.

Aloin ensin unelmoida ja sitten suunnitella, kuinka kampuksella voisi järjestelmällisesti auttaa sinne saapuvia nuoria, jotka kamppailevat mielenterveyden probleemien ja erilaisten addiktioiden kanssa. Mietin, että kampuksen henkilökuntaa pitäisi ensialkuun kouluttaa auttamaan itse oppilaitaan tehokkaammin, minkä jälkeen alkaisi päivittäinen työskentely niiden kanssa, jotka apua tarvitsevat. Ainoa vaan, mietin tässä kohtaa, että mulla ei ole yhtään koulutusta riippuvuuksien hoidosta. Muutenkin vielä aika vähän noin ylipäätään, eikä yhtään kokemusta. Aloin kaivata itselleni työparia ja mentoria.

Kerroin ideoistani kampuksen johdolle, joka otti asiani vakavasti ja lupasi viedä sitä eteenpäin. Kaksi viikkoa ennen Suomeen lähtöämme mut tutustutettiin erään sikäläisittäin paikallisen, laillistetun terapeutin kanssa. Tämä 59-vuotias alansa ammattilainen alkoi kertoa mulle, mitä hän haluaisi kampuksen nuorten parissa tehdä. Hän kuvaili mun päässä kimmeltelevän idean omin sanoin yksityiskohtaisesti juuri niin kuin minäkin olin sen nähnyt. Lisäksi hänellä sattuu olemaan koulutus riippuvuuksien hoidosta. Menikö jo kylmät väreet? Mulla ainakin meni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meistä on tullut tässä kesän aikana hyvät ystävät ja tämän alkavan työmuodon co-leaderit. Olemme sähköposteissa jakaneet ajatuksia, unelmia ja ideoita ja tsempanneet toisiamme. Erityisen nöyräksi laittaa se, että tämä rautainen rouva kokee, että hän voi oppia – ja on jo oppinut – uutta minulta. Minulta! Tällaiselta untuvikolta.

Mulla on aivan varmasti tulevaan työhöni paljon enemmän intoa kuin osaamista. Ymmärrän kyllä jo aika paljon TA-teoriaa ja sitä, miten ihmisen psyyke rakentuu, mutta käytännön työstä mulla ei ole kokemusta. Mun työnimike hakee vielä, mutta joku tukihenkilö se tulee varmaan olemaan. Terapeutti en ole, enkä vielä puoliksikaan valmis transaktioanalyytikko. Toivottavasti joku päivä.

Kaikki nämä viimeisen vuoden sisään tapahtuneet muutokset tuntuvat edelleen ihan käsittämättömiltä. Elämä on parhaimmillaan just tätä: uusia mahdollisuuksia, jotka kysyvät rohkeutta lentää. Vaikka tekisin tämän myötä mahalaskun, niin nyt jo tiedän, että kannattaa ainakin yrittää.

Mistä rohkeus lähtöön?

En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olemme kuulleet olevamme tosi rohkeita, kun uskalsimme tänne lähteä. Itse en ole kokenut tätä muuttoa mitenkään erityisen uskaliaaksi, enkä itseäni kertaakaan sen enempää rohkeaksi. Joku tässä ei nyt kohtaa.

Jotta voi olla rohkea, pitäisi ensin pelätä jotain. Mä en muista kertaakaan pelänneeni, vaikka liikkuvia osasia ja paljonkin poskille kuumana virranneita kyyneleitä on tähän matkan varrelle sattunutkin.

On tässä tosiaan kaikenlaista ollut. On ollut tunteita ja ajatuksia. On ollut surua, jotain yleismaailmallista ahdistusta, ikävääkin välillä ja paljon, paljon työtä. Tavallaan myös epävarmuutta, mutta se nyt on sellaista. En tarvitse virkaa, sopimuksia tai tietoa tulevasta voidakseni tuntea oloani turvalliseksi. Tällä hetkellä en saa työstäni edes palkkaa.

Sekö siinä pelottaa? Kun ei tiedä, mitä edessä on ja miten sitä pärjää ja mitä jos mikään ei sitten onnistukaan?

P1240232
Kuvat: Joel Mendez

Mitä sitten, jos ei onnistu?

Omia mahdollisia muuttounelmiaan ei kannata rytätä syrjään vain siksi, että ei uskalla. Tietysti tiedän ihan omastakin kokemuksesta, että aina ei pysty lähtemään ja joskus elämässä on tilanteita, ettei vaan mitenkään voi irroittautua siitä, missä on kiinni. Mutta jos voi, ja ainoa este on se oma pää, niin sille päälle kannattaa puhua järkeä. Tai tunnetta. Ainahan pääsee takaisin. Lentoja kulkee, junalla pääsee ja maailmassa on edelleen Whatsapp.

Ehkä ulkomaille muuttoon ei tarvitse suhtautua niin lopullisena asiana. Voihan sitä ensin lähteä vaikka vaan vähän käymään jossain. Jossain sopivan lähellä, sillä lailla sopivan pitkäksi, mutta kuitenkin lyhyeksi aikaa. Vähän niin kuin kylmään veteen totuttelisi. Mikään pakko ei suinkaan ole jättää kaikkea taakseen ja muuttaa vaikka jonnekin Havaijille. Ja sellaiset mitä jos-kehät kannattaa lopettaa heti alkuunsa, koska huonosti voi asiat skulata, vaikka kotonaan pysyisi. Ja oikeasti asioilla on yleensä tapana loppujen lopuksi järjestyä.

Muutaman kuukauden mittainen käväisykin näyttää lähtijälleen jo jotain. Siinä ehtii oppia uutta sen verran, että paluun jälkeinen kulttuurishokki (hyvin todennäköinen sellainen!) laittaa kyllä ajattelemaan. Kotimaassa kaikki on säilynyt ennallaan, mutta lähtijä on muuttunut. Maailmankuva on väistämättä laajentunut, ja uusia tuttavia ja kavereita ja kokemuksia on kertynyt iso liuta. Oma, vanha elämä ei välttämättä enää tyydytäkään, kun on päässyt näkemään jotain muuta ja aivan kaikkea katselee uusin silmin. Tai sitten onkin reissuilla vaan vahvistunut se, että haluaakin asua siitä lähtien aina ja iankaikkisesti Suomessa. Ihan hyvä löytö sekin.

P1240169

Mä en siis osaa antaa vastausta otsikon kysymykseen, mutta rohkaisen silti kokeilemaan siipiä, jos mahdollisuus siihen on. Mitään ihan kamalaa ei hyvin todennäköisesti tule tapahtumaan. Ja kyllä mä itse ainakin ennen meidän lähtöä mietin, että katuisin aivan tajuttomasti myöhemmin, jos en tätä nyt olisi edes kokeillut. Vähän siihen henkeen voi tätä miettiä, että mitä sanoisit 15-vuotiaalle itsellesi nyt? Uskoisiko se sua? Entä mitä luulet, mitä 80-vuotias sinä sanoisi tämänhetkiselle sinulle?

Yhtä oikeaa tapaa elää tätä elämää ei vain yksinkertaisesti ole ja vapauden voi entistä useammin meidän maassamme syntyneet valita. Se on sellainen käsittämätön etuoikeus, jota suurella osalla maailman väestöstä ei edes ole.

Sanoisin kuulkaa niin, että omia unelmia kannattaa arvostaa niin paljon, että niiden eteen tekee töitä. Ja takaisin pääsee aina.