Alkavan syksyn uudet työkuviot

Me ollaan lomailtu nyt melkein kahdeksan viikkoa niin ahkerasti, että alan olla ihan valmis taas työhommiin. Pää on alkanut kaivata muutakin ajatuksellista haastetta kuin sen, mitä tehdään seuraavaksi ja missä osoitteessa, ja mitä syödään. Lomastressistä ei ole kyse eikä siitä, että olisimme koko ajan tehneet jotain liikaa. Kaipaan vaan jo muuta tekemistä. Haluan töihin.

Olen alkavasta syksystä ja sen työmuutoksista niin innoissani, etten meinaa pöksyissäni pysyä (kaikkien viihtyvyyden vuoksi lupaan kuitenkin olla ihan ihmisiksi). Kuten olen kertonut, olen luokanopettaja (musiikkiin erikoistunut ja sosiaalipsykan sivuaineen tehnyt), mutta useamman vuoden ajan olen jo kääntänyt päätä kohti uutta, kuitenkaan tietämättä, mitä se käytännössä tulee tarkoittamaan. Opiskelin valmistumisen jälkeen vuoden verran ICT-instituutissa kognitiivista lyhytpsykoterapiaa ja viime joulukuussa sain maaliin TA-instituutin tarjoaman kaksi vuotta kestäneen transaktioanalyysin syventävän koulutusohjelman. Huomaatte ehkä, että jos mulla luontaista kiinnostusta jollekin alueelle on, on se tällainen ihmisen mielen maailman ymmärtäminen. Haluaisin jatkaa jossain vaiheessa transaktioanalyytikoksi asti, mutta aika hankalalta näyttää toteutus Havaijilta käsin.

IMG_8191

Osa teistä varmaan muistaa, kun tammikuussa mainitsin, että päädyttiin Konalla auttamaan muutamaa elämän murjomaa nuorta. Edelleen tämä meillä silloin yhden yön nukkunut, juuri 19 vuotta täyttänyt miehenalku soittaa puolisolleni liki päivittäin. Näissä puheluissa siippa ottaa aina hyvin isällisen roolin ja yrittää auttaa tätä ihmislasta parhaansa mukaan. Aika hukassa on. Tästä tammikuisesta kohtaamisesta käynnistyi meidän kohdalla kuitenkin isompikin ajatusketju, joka on nyt konkretisoitumassa mun uusiin työkuvioihin Havaijilla.

Huomannette, etten edes maininnut tähän väliin, että jos saamme viisumit. Tämä tilannehan me kaikki jo tiedetään.

Aloin ensin unelmoida ja sitten suunnitella, kuinka kampuksella voisi järjestelmällisesti auttaa sinne saapuvia nuoria, jotka kamppailevat mielenterveyden probleemien ja erilaisten addiktioiden kanssa. Mietin, että kampuksen henkilökuntaa pitäisi ensialkuun kouluttaa auttamaan itse oppilaitaan tehokkaammin, minkä jälkeen alkaisi päivittäinen työskentely niiden kanssa, jotka apua tarvitsevat. Ainoa vaan, mietin tässä kohtaa, että mulla ei ole yhtään koulutusta riippuvuuksien hoidosta. Muutenkin vielä aika vähän noin ylipäätään, eikä yhtään kokemusta. Aloin kaivata itselleni työparia ja mentoria.

Kerroin ideoistani kampuksen johdolle, joka otti asiani vakavasti ja lupasi viedä sitä eteenpäin. Kaksi viikkoa ennen Suomeen lähtöämme mut tutustutettiin erään sikäläisittäin paikallisen, laillistetun terapeutin kanssa. Tämä 59-vuotias alansa ammattilainen alkoi kertoa mulle, mitä hän haluaisi kampuksen nuorten parissa tehdä. Hän kuvaili mun päässä kimmeltelevän idean omin sanoin yksityiskohtaisesti juuri niin kuin minäkin olin sen nähnyt. Lisäksi hänellä sattuu olemaan koulutus riippuvuuksien hoidosta. Menikö jo kylmät väreet? Mulla ainakin meni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meistä on tullut tässä kesän aikana hyvät ystävät ja tämän alkavan työmuodon co-leaderit. Olemme sähköposteissa jakaneet ajatuksia, unelmia ja ideoita ja tsempanneet toisiamme. Erityisen nöyräksi laittaa se, että tämä rautainen rouva kokee, että hän voi oppia – ja on jo oppinut – uutta minulta. Minulta! Tällaiselta untuvikolta.

Mulla on aivan varmasti tulevaan työhöni paljon enemmän intoa kuin osaamista. Ymmärrän kyllä jo aika paljon TA-teoriaa ja sitä, miten ihmisen psyyke rakentuu, mutta käytännön työstä mulla ei ole kokemusta. Mun työnimike hakee vielä, mutta joku tukihenkilö se tulee varmaan olemaan. Terapeutti en ole, enkä vielä puoliksikaan valmis transaktioanalyytikko. Toivottavasti joku päivä.

Kaikki nämä viimeisen vuoden sisään tapahtuneet muutokset tuntuvat edelleen ihan käsittämättömiltä. Elämä on parhaimmillaan just tätä: uusia mahdollisuuksia, jotka kysyvät rohkeutta lentää. Vaikka tekisin tämän myötä mahalaskun, niin nyt jo tiedän, että kannattaa ainakin yrittää.

Mistä rohkeus lähtöön?

En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olemme kuulleet olevamme tosi rohkeita, kun uskalsimme tänne lähteä. Itse en ole kokenut tätä muuttoa mitenkään erityisen uskaliaaksi, enkä itseäni kertaakaan sen enempää rohkeaksi. Joku tässä ei nyt kohtaa.

Jotta voi olla rohkea, pitäisi ensin pelätä jotain. Mä en muista kertaakaan pelänneeni, vaikka liikkuvia osasia ja paljonkin poskille kuumana virranneita kyyneleitä on tähän matkan varrelle sattunutkin.

On tässä tosiaan kaikenlaista ollut. On ollut tunteita ja ajatuksia. On ollut surua, jotain yleismaailmallista ahdistusta, ikävääkin välillä ja paljon, paljon työtä. Tavallaan myös epävarmuutta, mutta se nyt on sellaista. En tarvitse virkaa, sopimuksia tai tietoa tulevasta voidakseni tuntea oloani turvalliseksi. Tällä hetkellä en saa työstäni edes palkkaa.

Sekö siinä pelottaa? Kun ei tiedä, mitä edessä on ja miten sitä pärjää ja mitä jos mikään ei sitten onnistukaan?

P1240232
Kuvat: Joel Mendez

Mitä sitten, jos ei onnistu?

Omia mahdollisia muuttounelmiaan ei kannata rytätä syrjään vain siksi, että ei uskalla. Tietysti tiedän ihan omastakin kokemuksesta, että aina ei pysty lähtemään ja joskus elämässä on tilanteita, ettei vaan mitenkään voi irroittautua siitä, missä on kiinni. Mutta jos voi, ja ainoa este on se oma pää, niin sille päälle kannattaa puhua järkeä. Tai tunnetta. Ainahan pääsee takaisin. Lentoja kulkee, junalla pääsee ja maailmassa on edelleen Whatsapp.

Ehkä ulkomaille muuttoon ei tarvitse suhtautua niin lopullisena asiana. Voihan sitä ensin lähteä vaikka vaan vähän käymään jossain. Jossain sopivan lähellä, sillä lailla sopivan pitkäksi, mutta kuitenkin lyhyeksi aikaa. Vähän niin kuin kylmään veteen totuttelisi. Mikään pakko ei suinkaan ole jättää kaikkea taakseen ja muuttaa vaikka jonnekin Havaijille. Ja sellaiset mitä jos-kehät kannattaa lopettaa heti alkuunsa, koska huonosti voi asiat skulata, vaikka kotonaan pysyisi. Ja oikeasti asioilla on yleensä tapana loppujen lopuksi järjestyä.

Muutaman kuukauden mittainen käväisykin näyttää lähtijälleen jo jotain. Siinä ehtii oppia uutta sen verran, että paluun jälkeinen kulttuurishokki (hyvin todennäköinen sellainen!) laittaa kyllä ajattelemaan. Kotimaassa kaikki on säilynyt ennallaan, mutta lähtijä on muuttunut. Maailmankuva on väistämättä laajentunut, ja uusia tuttavia ja kavereita ja kokemuksia on kertynyt iso liuta. Oma, vanha elämä ei välttämättä enää tyydytäkään, kun on päässyt näkemään jotain muuta ja aivan kaikkea katselee uusin silmin. Tai sitten onkin reissuilla vaan vahvistunut se, että haluaakin asua siitä lähtien aina ja iankaikkisesti Suomessa. Ihan hyvä löytö sekin.

P1240169

Mä en siis osaa antaa vastausta otsikon kysymykseen, mutta rohkaisen silti kokeilemaan siipiä, jos mahdollisuus siihen on. Mitään ihan kamalaa ei hyvin todennäköisesti tule tapahtumaan. Ja kyllä mä itse ainakin ennen meidän lähtöä mietin, että katuisin aivan tajuttomasti myöhemmin, jos en tätä nyt olisi edes kokeillut. Vähän siihen henkeen voi tätä miettiä, että mitä sanoisit 15-vuotiaalle itsellesi nyt? Uskoisiko se sua? Entä mitä luulet, mitä 80-vuotias sinä sanoisi tämänhetkiselle sinulle?

Yhtä oikeaa tapaa elää tätä elämää ei vain yksinkertaisesti ole ja vapauden voi entistä useammin meidän maassamme syntyneet valita. Se on sellainen käsittämätön etuoikeus, jota suurella osalla maailman väestöstä ei edes ole.

Sanoisin kuulkaa niin, että omia unelmia kannattaa arvostaa niin paljon, että niiden eteen tekee töitä. Ja takaisin pääsee aina.

Kuin elokuvista: muutto ulkomaille

Mussa on aina virrannut seikkailijan verta. Lapsena muistan samaistuneeni Muumeissa Nuuskamuikkuseen, joka halusi joka talvi pakata tavaransa ja lähteä huuliharppuaan soitellen, ainakin ajatuksissani, kylmää karkuun tai tarinoiden kulkureihin, jotka yksin matkasivat pussukat olkavarsillaan keikkuen ympäri maailmaa. Koskaan en nähnyt itseäni satujen äitihahmoina, jotka ottivat muut hoiviinsa tai prinsessoina, jotka odottivat prinssejään saapuviksi, päinvastoin.

Reissuelämän romantisointi ei toki piirrettyihin lopu. Mä olen aina saanut ihan näin ajattelevana aikuisenakin kiksit Eat, pray, love-tyyppisistä tarinoista, joissa se oikea minä ja onni elämään löytyy nimenomaan matkustamisen ja uusien, mielenkiintoisten ihmisten kautta. Mutta kuten omassa elämässäni nyt näin muutenkin, oma ulkomaille muuttoni ei ole mennyt ihan niin kuin elokuvissa.

20170904_183744

En toki sano, etteikö niin voisi jollekin tapahtuakin. Olen nimittäin esimerkiksi tavannut parin, jonka rakkaustarina on kuin suoraan valkokankaalta. Sellainen ”15 minuutin jälkeen tapaamisestamme menimme ensimmäisille treffeillemme ja kolmen päivän kuluttua tiesimme, että tulemme menemään naimisiin”-tyyppinen kohtaaminen. Pari on edelleen onnellisesti yhdessä, kera kolmen lapsensa. Että tapahtuu sitä. Ja varmasti joillekin myös reissuelämä on tuntunut juuri siltä, miltä aina kuvittelin Nuuskamuikkusesta tuntuvan, kun hän reissuilleen lähti. Ei yksinäisyyttä, ei kaipuuta, ei pelkoja, ainoastaan vapautta.

Tietysti tämäkin lähtö olisi ollut erilainen, jos olisin ollut sellaisessa tilanteessa, että olisin lähtenyt yksin. Olisin ratsastanut tukka hulmuten auringonlaskuun (tämä nyt olkoon joku mielikuva tässä, sillä oikeasti pelkään hevosia eivätkä lyhyet hiukset varsinaisesti hulmua) ja huolehtinut vain itsestäni. En tiedä, missä vaiheessa se olisi käynyt yksinäiseksi, mutta tällähän hetkellä salaa haaveilen siitä, että voisin tehdä päivät pitkät työtä, jossa en koskaan tapaisi ketään. Että voisin vaikka sulkeutua kirjastoon kirjoittamaan koko päiväksi ja kääntää selkäni maailmalle, sen sijaan että olen intestiivisesti tekemisissä ihmisten kanssa koko ajan. Mutta pointtina tässä nyt vähän kaukaa hakien se, että kaikissa ihanissa saduissa ja elokuvissa henkilöt lähtevät matkaan aina yksin eivätkä perheen kanssa, jolloin alati muuttuvia palasia on aivan tajuttomasti enemmän nenän edessä koko ajan. Tässä kun on tullut vanhempana kohdattua sellaisia riemukkaita hetkiä, että lapset ovat reagoineet tavoilleen ominaisesti (eli voimakkaasti) asioihin ja vaikka parhaani olen tehnyt, niin ei silti ihan maaliin ole mennyt.

20170911_132428

Ehkä mä jollain tasolla kuitenkin odotin, että olisin saanut täällä ne elokuvakohtaukseni. Odotuksistani huolimatta en ole tässä löytänyt itseäni sen kummemmin (en kyllä ole etsinytkään), en saanut yhteyttä johonkin kadotettuun, en ole sen vapaammin hengittänyt kuin ennen lähtöäkään. Mulla ja kotimaassa olevilla eräillä parhaimmista ystävistäni on ollut jo pitkään sisäpiirivitsi ’voittoisista tarinoista’ joita niin kovasti aina kuulee joidenkin ihmisten omista elämistään, parisuhteistaan ja yleisistä onnistumisistaan muille kertovan. Omia me edelleen odotamme, mutta kerron kyllä sitten, kun sellainen saapuu hohtavana eteeni.

Ulkomaille muuttaminen on omasta näkövinkkelistäni katseltuna ollut osittain yksi valtava pain in the ass. Leffat jättävät kertomatta sen, että lähtöjärjestelyt ovat työläitä, kalliita ja useimmiten hitaita. Yksinäisyys kohteessa ei ole omavalintaista, joten se voi pahimmillaan olla piinaavaa ja painavaa. Ulkopuolisuuden tunnetta joutuu sietämään aikansa ja sitä, ettei samanhenkisiä ystäviä todennäköisesti löydä ihan heti. Vieraan kielen käyttäminen väsyttää aivoja niin paljon, että iltaisin pilkkiminen alkaa usein jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää.

Sopeutuminen on sellainen prosessi, jota on miltei mahdotonta kuvailla sanoin. Yhtä aikaa kun voi olla niin tavattoman onnellinen ja aivan pihalla, tyytyväisempi kuin koskaan, mutta silti alakuloinen. Ja näiden ääripäiden välissä kaikkeen tottuu ja arki ruksuttaa ihan samalla tavoin kuin missä tahansa muuallakin.

20170911_132520

En mä silti tiedä, haluaisinko nähdä elokuvaa tästä. Nytkin mieluummin katsoisin jonkun voittoisan tarinan siitä, miten lähteminen ratkaisi kaiken. Me tarvitaan niitä tarinoita. Jääköön arkirealismi ruudun tälle puolelle.

Ja lisättäköön nyt vielä se, että uskoisin, etten olisi nyt juuri missään muualla maailmassa elämääni yhtä tyytyväinen kuin olen täällä. Mä tiedän, että meidän kuuluu olla nyt täällä ja se ratkaisee kaiken. Tavallaan pyyhkii pois joka sanan, mitä juuri kirjoitin. Ja kun jonkun näin varmaksi tietää, sitä ei ala kyseenalaistaa edes silloin, kun on vähän vastatuulta.

Ja huipullahan tuulee aina.