Kesäloma lähenee ja nyt vähän väsyttää

Meidän kesälomaan eli aikaan Suomessa on enää seitsemisen viikkoa. Sellainen perus loppulukuvuoden väsymys on jo päässyt hiipimään päälle ja muutaman viikon päästä alkaa taas tavaroiden sorttaaminen, laatikoihin pakkaaminen ja eteenpäin lahjoittaminen. Edelleen meillä on vaan liikaa kamaa. Olen löytänyt itseni haaveilemasta tiny home-kommuunista; jos meillä olisi metrin kokoinen koti, ei sinne voisi vahingossakaan kertyä mitään ylimääräistä. Kuka sitä tropiikissa mitään taloa tarvitsee, kun voisi laittaa olohuoneen vaikka katoksen alle ulos.

IMG_8696.PNG
Aivan niin, Letterfolk.

Aika on omituinen käsite. Mulla on ihan sellainen fiilis, että juurihan me tänne tultiin, ja nyt sitten pitääkin jo alkaa valmistautua lähtöön. Osittain koen, että edelleen totuttelen elämään täällä ja yritän sopeutua, etenkin työmaalla. Moni asia on vieläkin täynnä uutuudenviehätystä ja kuitenkin kohta ollaan jo siinä kohti, että eka vuosi täällä tulee täyteen.

Mä toivon, että meillä olisi hyvä loma Suomessa. Vähän olen jo etukäteen jännittänyt (tosin itseltäni salaa) lasten reaktioita, koska nehän saattaa tulla heille itselleen suurimpana yllätyksenä. Entä, jos jotkut kaverit eivät haluakaan enää porukoihinsa? Jos siellä ei olekaan niin ihanaa kuin mitä on koko vuoden odottanut?

IMG_8649.JPG

Opettaminen täällä on ollut pidemmän päälle vähän raskas laiva. Olen kyllä melkoisen helpottunut, että kohta ollaan maalissa. Kyllä nää kulttuurierot vaan on ja pysyy, ei sille minkään mahda. On ollut kieltämättä haastavaa huomata, miten tiukassa tietynlaiset systeemit ovat vain siksi, että ne ovat tuttuja ja jossain joskus hyviksi kehuttuja. Mitään eräältä suomalaiselta opettajalta tulleita ajatuksia ei oikein mitenkään voi lähteä amerikkalaisen koulun toiminnan päälle liimaamaan, kun jo koko sana education tarkoittaa meille eri asioita.

Haaveilin jo muutama kuukausi sitten, että kirjoittaisin tänne tämän mantereen markkinoille kirjan siitä, mikä suomalaisessa koulussa on niin hyvää ja miksi. En vaan tiedä, ottaisiko siitä kukaan onkeensa. Jostain syystä näen edessäni vain pari valtavaa tuulimyllyä.

Pikkusen turnajaiskestävyys koetuksella jollain.

Muuten on kyllä kaikki ihan hyvin.

Keski-ikäinen nainen ei kestä valkoviiniä ja muita kuulumisia

Olin tekevinäni viime viikolla sellaisen havainnon, että valkoviini saa minut äkäiseksi. Ja koska Google tietää kaiken, lähestyin häntä ja huomasin, etten suinkaan ole yksin. Vaikka kohdallani viinin kulutus tarkoittaa noin yhtä lasillista ruuan kanssa kerran viikossa, olen silti päättänyt nyt jättää valkoisen vastaisuudessa kokonaan väliin, koska näin vanhemmiten tunnun reagoivan siihen huonosti.

Punaviinistä taas saan nykyään migreenin. Punaviinilasillisen lipitys pitää siis osata ajoittaa viisaasti illallisaikaan, eikä yhtään myöhemmäksi, ettei aamulla satu päähän. Päähän sattuvat tätä nykyä myös hajuvedet, joita en voi käyttää enää ollenkaan sekä bensa ja muut liuottimet. Niitä on tullut käytettyä vähemmän noin muutenkin.

Kofeiiniahan en pysty kuluttamaan enää iltapäivällä ollenkaan, muuten menetän yöunet. Kaksi kupillista on sellainen kehoni sietokyvyissä koreileva maksimi, jota ei sovi ylittää, jos en halua sinkoutua jonnekin kuuta kiertävälle radalle.

27785313_10159920511460203_1717563897_o
Ainoastaan kuvassa oleva melkein keski-ikäinen liittyy mitenkään tekstiin.

Tämän ikäisenä on myös välillä jotenkin noloa löytää itselleen uusia juttuja, kuten minä IG storiesit (ja bulletproof-kahvin) tällä viikolla. Mä en oikein koskaan innostu mistään, mikä liittyy sosiaaliseen mediaan (tavallaan tässä on konflikti suhteessa siihen, että kirjoitan blogia ja pidän siitä), ja lähden aina kaikkeen mukaan vähän myöhässä, jos ollenkaan. Nyt sitten olen ihan onnessaan jakanut tarinoitani Instagramissa ja elän jossain omituisessa uutuudenviehätyksessä sen suhteen.

Mitään taidetta en siellä osaa tehdä, kuten en missään muuallakaan. En laita sen kummempaa ajatusta niihin ja vaikka laittaisin, en osaisi niitä toteuttaa – en ole sattunut saamaan kauhalla tässä kohtaa. Suureksi yllätyksekseni olen kuitenkin saanut ystäviltäni viestejä, että storejani on ollut ihana katsella, kun he ovat päässeet tunnelmiin ihan eri tavoin mukaan. He ovat niin armollisia.

Screen Shot 2018-02-04 at 13.03.37
Allekirjoittanut reippaana suksilla. Nykyään anu_konalla.

Ja nyt löysällä aasinsillalla osioon muita kuulumisia: eilen oli erikoinen päivä. Kolmantena helmikuuta tuli kuluneeksi tasan seitsemän kuukautta siitä, kun muutimme tänne ja nyt on tasan neljä kuukautta siihen, kun laskeudumme Suomeen kesäksi. En mitenkään pääse yli siitä, miten nopeasti aika juoksee. Kohtahan me jo täältä lähdetään, vaikka juuri tultiin. Vuosi on ihmisen elämässä melkoisen lyhyt ja helposti jäsenneltävä aika, ja tuleva loma Suomessa todella odotettu. Ei niinkään Suomen takia per se, vaan kaikkien niiden ystävien, joita pääsemme taas poskille pussailemaan.

Meidän pitäisi löytää tässä kevään aikana asunto meille ensi syksyksi. Nyt asumme koulun omistamassa kaksiossa, enkä opeta siellä enää ensi lukuvuonna – enkä alakoulussa muutenkaan enää (ehkä ikinä)! En ihan vielä tarkkaan tiedä, mitä syksy ja sen jälkeinen elämänvaihe pitää käsissään, mutta fiiliksissä olen silti. Mulla on nyt juuri tosi monta ideaa, jotka haluaisin täällä toteuttaa, mutta katsotaan, missä vaiheessa tapahtuu mitäkin. Ainakin tulen kouluttamaan (tulevia opettajia ja kampuksen muuta henkilökuntaa), sen tiedän, mutta kaikki yksityiskohdat ovat vielä auki. Kuten se, ettei meillä vielä ole viisumeita tulevalle kaudelle.

Tämmöistä tänään. Tärkeää asiaa kaikin puolin.

Onnea satavuotias!

Ainoa päivä täällä, jolloin olen tuntenut ikävää Suomeen, on ollut tänään. 6.12.2017. En oikein osaa selittää, miksi, mutta ei sen niin väliä olekaan.

Olen kertonut paikallisille ystävilleni ylpeänä Suomen itsenäisyysjulistuksesta, Ruotsin ja Venäjän vallan ajoista ja Talvisodasta. Olen muistanut mainita, että isovanhempieni sukupolvi taisteli 40 asteen pakkasessa alimiehitettynä idän valtavaa vastustajaa vastaan, eikä kaatunut. Ihmiset ovat kuunnelleet päätään pyöritellen ja ihmetelleet lopuksi, miten Suomi voi olla näin nuori. Ja että miten näin pienestä maasta voi tulla niin paljon maailmanluokan osaamista.

Olen ylpeä siitä, että olen suomalainen. Tänään leivomme karjalanpiirakoita, syömme Suomi100-suklaata ja poltamme kahta sinivalkoista kynttilää kiitokseksi.

Paljon onnea satavuotiaalle!

Screen Shot 2017-12-06 at 6.49.08
Kuva lainattu.