Olin tekevinäni viime viikolla sellaisen havainnon, että valkoviini saa minut äkäiseksi. Ja koska Google tietää kaiken, lähestyin häntä ja huomasin, etten suinkaan ole yksin. Vaikka kohdallani viinin kulutus tarkoittaa noin yhtä lasillista ruuan kanssa kerran viikossa, olen silti päättänyt nyt jättää valkoisen vastaisuudessa kokonaan väliin, koska näin vanhemmiten tunnun reagoivan siihen huonosti.

Punaviinistä taas saan nykyään migreenin. Punaviinilasillisen lipitys pitää siis osata ajoittaa viisaasti illallisaikaan, eikä yhtään myöhemmäksi, ettei aamulla satu päähän. Päähän sattuvat tätä nykyä myös hajuvedet, joita en voi käyttää enää ollenkaan sekä bensa ja muut liuottimet. Niitä on tullut käytettyä vähemmän noin muutenkin.

Kofeiiniahan en pysty kuluttamaan enää iltapäivällä ollenkaan, muuten menetän yöunet. Kaksi kupillista on sellainen kehoni sietokyvyissä koreileva maksimi, jota ei sovi ylittää, jos en halua sinkoutua jonnekin kuuta kiertävälle radalle.

Tämän ikäisenä on myös välillä jotenkin noloa löytää itselleen uusia juttuja, kuten minä IG storiesit (ja bulletproof-kahvin) tällä viikolla. Mä en oikein koskaan innostu mistään, mikä liittyy sosiaaliseen mediaan (tavallaan tässä on konflikti suhteessa siihen, että kirjoitan blogia ja pidän siitä), ja lähden aina kaikkeen mukaan vähän myöhässä, jos ollenkaan. Nyt sitten olen ihan onnessaan jakanut tarinoitani Instagramissa ja elän jossain omituisessa uutuudenviehätyksessä sen suhteen.

Mitään taidetta en siellä osaa tehdä, kuten en missään muuallakaan. En laita sen kummempaa ajatusta niihin ja vaikka laittaisin, en osaisi niitä toteuttaa – en ole sattunut saamaan kauhalla tässä kohtaa. Suureksi yllätyksekseni olen kuitenkin saanut ystäviltäni viestejä, että storejani on ollut ihana katsella, kun he ovat päässeet tunnelmiin ihan eri tavoin mukaan. He ovat niin armollisia.

Ja nyt löysällä aasinsillalla osioon muita kuulumisia: eilen oli erikoinen päivä. Kolmantena helmikuuta tuli kuluneeksi tasan seitsemän kuukautta siitä, kun muutimme tänne ja nyt on tasan neljä kuukautta siihen, kun laskeudumme Suomeen kesäksi. En mitenkään pääse yli siitä, miten nopeasti aika juoksee. Kohtahan me jo täältä lähdetään, vaikka juuri tultiin. Vuosi on ihmisen elämässä melkoisen lyhyt ja helposti jäsenneltävä aika, ja tuleva loma Suomessa todella odotettu. Ei niinkään Suomen takia per se, vaan kaikkien niiden ystävien, joita pääsemme taas poskille pussailemaan.

Meidän pitäisi löytää tässä kevään aikana asunto meille ensi syksyksi. Nyt asumme koulun omistamassa kaksiossa, enkä opeta siellä enää ensi lukuvuonna – enkä alakoulussa muutenkaan enää (ehkä ikinä)! En ihan vielä tarkkaan tiedä, mitä syksy ja sen jälkeinen elämänvaihe pitää käsissään, mutta fiiliksissä olen silti. Mulla on nyt juuri tosi monta ideaa, jotka haluaisin täällä toteuttaa, mutta katsotaan, missä vaiheessa tapahtuu mitäkin. Ainakin tulen kouluttamaan (tulevia opettajia ja kampuksen muuta henkilökuntaa), sen tiedän, mutta kaikki yksityiskohdat ovat vielä auki. Kuten se, ettei meillä vielä ole viisumeita tulevalle kaudelle.

Tämmöistä tänään. Tärkeää asiaa kaikin puolin.