Onnea satavuotias!

Ainoa päivä täällä, jolloin olen tuntenut ikävää Suomeen, on ollut tänään. 6.12.2017. En oikein osaa selittää, miksi, mutta ei sen niin väliä olekaan.

Olen kertonut paikallisille ystävilleni ylpeänä Suomen itsenäisyysjulistuksesta, Ruotsin ja Venäjän vallan ajoista ja Talvisodasta. Olen muistanut mainita, että isovanhempieni sukupolvi taisteli 40 asteen pakkasessa alimiehitettynä idän valtavaa vastustajaa vastaan, eikä kaatunut. Ihmiset ovat kuunnelleet päätään pyöritellen ja ihmetelleet lopuksi, miten Suomi voi olla näin nuori. Ja että miten näin pienestä maasta voi tulla niin paljon maailmanluokan osaamista.

Olen ylpeä siitä, että olen suomalainen. Tänään leivomme karjalanpiirakoita, syömme Suomi100-suklaata ja poltamme kahta sinivalkoista kynttilää kiitokseksi.

Paljon onnea satavuotiaalle!

Screen Shot 2017-12-06 at 6.49.08
Kuva lainattu.

Unelmieni unelmakoti

Lydas antoi niin maukkaan kuvauksen unelmakodistaan, etten voinut olla tarttumatta samaan haaveiluun.

Oma unelmakotini olisi selkeälinjainen, valkoinen, kaksikerroksinen kivitalo. Eteinen avautuisi suurena ja sitä ympäröisi kauttaaltaan peilikaapistot, jokaiselle perheenjäsenelle oma. Sinne saisi sitten kukin tyylillään sulloa omat pihatamineensa, joihin toki täällä lukeutuvat lähinnä vain kengät ja hatut. Hienoa näissä kaapeissa olisi etenkin automaattinen hiekkaimuri sekä jalkahikituuletin (tällä en ollenkaan viittaa siihen, että jonkun kengät meillä haisisi, mutta ihan noin varokeinona). Yksi kaappi olisi sellainen paddle boardit, aurinkorasvat, piknikviltit, aurinkovarjot, märät uikkarit ja pyyhkeet sekä snorklauskamat syövä yksilö, joka kuivattaisi ja järjestäisi ne perheen bondaillessa olohuoneessa. Sieltä sitten voisi ihan vaan nimellä kutsumalla saada tarpeisiinsa sopivat kamat valmiiksi kassiin pakattuna, kun uusi rantapäivä taas koittaisi. Ennen kuin sisäänpyrkijä voisi eteisen kynnyksen ylittää, ovenkarmit kiskaisisivat hellästi kaiken hiekan pois myös sieltä, minne aurinko ei paista. Eli päänahasta.

Eteisen ovelta avautuisi näkymä valtavaan oleskelutilaan (eikä suoraan keittiöön, kuten täällä kaikissa kodeissa), jonka päävärinä toimisi puhdas valkoinen. Huonekaluissa näkyisi kaunis, skandinaavinen linja, eivätkä ne likaahylkivien pintojensa ansiosta koskaan olisi täynnä ruokatahroja tai muita, kysymyksiä herättäviä märkiä länttejä. Kalliit arvoesineet ja perheen perinnehopeat pysyisivät sisäänrakennettujen anturiensa ansiosta rauhassa, sillä ken niihin koskee, saa tuntea anturien piston.

Kalliilla arvoesineillä tarkoitan mustiin kehyksiin puettuja julisteita ja pöytälamppuja, perinnehopeoilla en niin yhtään mitään.

0CbIp1HsSJ2op1a6Oxp9rA_thumb_197f

Keittiö olisi valkoinen, siinä olisi kaunis tumma kivipinta ja puhetta ymmärtävä kahvinkeitin. Sellainen kiva, että siltä voisi tilata vaikka vaniljalaten tai pumpkin spice chain millä tahansa maitovaihtoehdolla. Ja sellainen blenderikin siellä olisi, että se sisuksistaan loihtisi yrtit ja marjat ja muut superruuat sisältävät smoothiet, mehulingosta puhumattakaan. Toki edelleen tykkäisin kokata ja leipoa, joten jääkaappi olisi sillä tavalla yhteistyökykyinen, että se täyttäisi aina itse itsensä. Toiveideni mukaan, ajatuksiani lukien. Lajitellut jätteet syöksyisivät ääntä pitämättä maan nieluun aina öisin. Joku pesisi sen jälkeen biojäteastian.

Lapsilla olisi isot omat huoneet ja molemmilla parvet. Huoneet pysyisivät aina siistinä äärimmilleen viedyn lelusäilytysjärjestelmänsä (ja tekniikan, joka estäisi illalla kiipeämästä parvelle, jos huone olisi siivoton) ansiosta. Molemmilla olisi koko seinän mitalta vetolaatikkotilaa niin, että jokaiseen pieneen laatikkoon saisi lajiteltua kamppeet yksityiskohtaisen tarkasti: yhteen legoukkojen päät, toiseen kypärät, kolmanteen my little ponien irrotettavat harjat, toiseen itse ponit ja niin edelleen. Piirustuspaperia saisi aina seinästä kohteliaasti tilaamalla lisää ja värikynät, vesivärit ja tussit olisivat sievässä järjestyksessä papereiden vieressä. Valmiit taideteokset niputtuisivat automaattisesti esittelykuntoon, minkä jälkeen ne arkistoituisivat sopuisasti kassaholviin.

Jos tietynlainen meteli nousisi lastenhuoneissa liian korkeaksi, laskeutuisi katosta äänieristeseinät, jotka toimisivat kätevästi myös muistutuksena siitä, että nyt on tullut vähän liikaa mekkaloitua. Seinät nousisivat ylös, kun niiltä pyytäisi kauniisti anteeksi. Sama toistuisi, jos huoneessa riideltäisiin. Silloin anteeksipyynnön kylkeen pitäisi lisätä vielä halaus. Sekä sisarukselle että seinälle.

P7QLEyfmTLivzcSM279z4Q_thumb_1982

Makuuhuoneen kyljessä olisi omat, järjestyksessä pysyvät vaatehuoneet (jossa vaatteet myös silittyisivät ihan vaan henkarissa roikkumalla) sekä oma kylpyhuone porealtaineen. Talossa olisi myös sellainen huone, jossa siellä olija saisi täyden rauhan istua täydellisessä hiljaisuudessa ja vain tuijottaa ulos. Jollain tavalla pehmustettu se voisi hyvin olla.

Oikein sellainen lämminhenkinen koti se olisi, että sen lattioilla olisi mahdoton juosta (paitsi hädässä, mutta tämän askelluksen lattia tunnistaisi) ja jonka pinnoilla ei sormen(tai elämän)jälkiä tavattaisi. Riippumatot, sohvat, lepotuolit ja erilaiset kutsuvat rentousnurkkaukset olisivat tämän kodin keskiössä. Ja valtava ruokapöytä, jonka ääressä olisi usein ystäviä syömässä.

Ikkunasta avautuisi näkymä valtamerelle ja pihalla huojuisivat palmut. Pihan uima-altaasta voisi liaanin varassa hypätä suoraan myös mereen. Terassilla olisi kiva katsella ulapalle laskevaa aurinkoa aina iltaisin. Terassin pihakalusteet tarjoisilivat jäähdytettyä valkoviiniä ja muita virkokkeita toiveiden ja iän sallimissa rajoissa.

Tällaisia kotiunelmia! Kyllä minä voisin tässä talossa uskoa viihtyväni.

 

Tästä syystä rakastan bloggaamista

Kirjoitin ensin otsikon, sitten tämän postauksen. Ja huomasin, että toimin kuten useimmiten: pääsen vastaukseen lopulta piiitkän taustakartoituksen jälkeen ja kautta. Mutta olkoon näin. Tervetuloa siis kurkistamaan tämän bloggaajan historiikkiin, koska sehän se on kiinnostavaa sellainen. Minä katsokaas en ole tässä ihan ensimmäistä kertaa asialla.

Aloitin bloggaamisen melkein viisi vuotta sitten yhden kaksivuotiaan ja yhden kaksikuisen äitiyslomalta ihan yhden illan päähänpistosta, tietämättä bloggaamisesta yhtään mitään. En minä osaa sanoa, mitä siitä nyt niin pitäisi etukäteen tietääkään, mutta en ollut aiemmin edes lukenut blogeja. Siinä mielessä vähän yllättävää, että päätin sitten alkaa kirjoitella sellaista itse.

Blogin nimi oli Vähänpä tiesin ja kuvasi kahteen sanaan kiteytettynä tunteitani vanhemmuudesta. Kun eihän se nyt mennyt yhtään niin kuin Strömsössä tai kuten kuvittelin tai sillain kuin teillä muilla. Sieltä sitten tummien silmänalusten ja puklurättien varjoista aloin kirjoitella kokemuksistani ja yhtäkkiä löysinkin ihan uuden maailman: blogia ahkeraan kommentoivat ihmiset. Ja koska minullakin oli silloin vain aikaa, luin ja kommentoin aivan intona muiden blogeja.

Oikeasti en tiedä, miten silloin ehdin niin paneutua siihen muiden mainioiden blogien kommentoimiseen. Nyt en ehdi millään, vaikka haluaisin. Hyvä, jos ehdin omaani kirjoittaa.

No mutta, silloin oli toisin. Olimme kaikki niin kovin ahkeria ja omaankin pieneen blogiini kommentteja tuli paljon. Sellaista aktiivista sakkia oli se. Ja sitten me keksittiinkin yhdellä porukalla joku kaunis kevätpäivä, että nähtäiskö. Ja niillä treffeillä oli niin tajuttoman hauskaa, että näimme useamminkin vähän eri kokoonpanoilla siitä lähtien, viimeksi tämän vuoden maaliskuussa.

23514719_10159535828820203_389554078_o

Osa meistä on sittemmin lopettanut bloggaamisen (toiset meistä lopettaneet, aloittaneet, lopettaneet, aloittaneet) ja toiset jatkaneet kasvattamista ja voittaneet palkintoja ja vallan ammatikseen tekevät. Mahtavia tyyppejä kaikki.

Sitten aloitin taas työt ja alkoi ahdistaa ajatus, että kaikki sydänveriset kirjoitukseni löytävät oppilaideni tai heidän vanhempiensa näkökentille. Lopetin. Sitten aloitinkin jossain vaiheessa taas uudestaan, Perillä-nimisellä blogilla. Nimi ei viitannut siihen, että yhtäkkiä olinkin sitten perillä kaikesta, vaan enemmänkin Jon Kabat-Zinnin ajatukseen siitä, että olet jo perillä siinä kaikessa keskeneräisyydessä. Että kaikki on niin kuin ihan hyvin sillain miten nyt sitten onkin.

Kirjoittelin niitä näitä ja yhtäkkiä yksi postauksistani lähti viraaliksi. Se saattaa edelleen kaikessa yllättävyydessään olla yksi elämäni absurdeimpia kokemuksia. Sitten aloitinkin töiden lisäksi vielä opiskelut ja laitoin senkin blogin salasanan taakse, koska jostain oli karsittava. Olin varma, etten aloittaisi enää koskaan uudelleen.

23469240_10159535828290203_721762031_o

Kun sitten lähtömme läheni, monet kaverit alkoivat pyytää blogia. Ehkä sinnikkäin heistä oli Hanne, joka jaksoi perustella, miten kivaa se on. Ja niinhän se on, olin aivan unohtanut!

Nykyään yksi parhaimpia ja keskustelevimpia yhteisöjä mulle ja mun näkövinkkelistä on Ulkosuomalaisten blogit-ryhmä, jossa otetaan ihanan aktiivisesti kantaa kaikkeen. Sinne voi kuka tahansa hakeutua jäseneksi, jos ulkomailla asuvien jutut kiinnostavat. Ryhmä on huippu! Ja sieltä on alkanut löytyä hauskoja tuttuja kasvoja, joista aina ajattelen, että voisinpa tavata heidät livenä. Nyt olen pikkusen kaukana blogitreffejä ajatellen, mutta ehkäpä ensi kesänä Suomen-lomalla, mistäs sitä tietää.

Hieman kautta rantain pääsen vihdoin siis tähän päivänpolttavaan kysymykseen: miksi rakastan bloggaamista. No, ihmisten takia. Kontaktien, naurujen, jaettujen ahdistusten. Lukjioiden, jotka lukevat ja niiden, jotka lisäksi sanovat jotain. En varmasti jaksaisi kirjoittaa kovin kauaa, jos teitä ei olisi.

Jos kirjoittaminen kiinnostelee, niin suosittelen aloittamaan.