Telttaretkeilyä havaijilaisittain

Olin lapsena tottunut teltassa asuja, kuten puolisokin. Vaikka siitä aina kovasti puhuttiin, emme kertaakaan saaneet aikaiseksi tehdä telttaretkeä lasten kanssa ennen tänne muuttoa. Niinpä, jos meidän lapsilta kysytään, on telttailu heidän päissään vähän erilaista kuin hyttysten ja havupuiden alla hengailua.

Havaijilla ei saa telttailla muualla kuin niille erikseen merkityillä paikoilla ja luvan kanssa. Camping permit maksaa alle 10 dollaria per teltta ja sen saa ihan suht kätevästi osavaltion virallisilta sivuilta. Big Islandilla camping siteja on 16 ympäri saarta, joista muutama tulivuorten rinteillä. Kaikilla alueilla on vähintään vessat, joillakin myös suihkut ja grillipaikat, viidellä näistä on vieressä meri.

52344284_1980405908752147_4354753979494694912_n

Me olemme aina käyneet vain Kohanaiki Beach Parkissa, tuttavallisemmin Pine Treesilla telttailemassa. Se on tässä sopivan lähellä, 15 minuutin ajomatkan päässä kotoa, ja on meidän kavereiden suosikkisurffiranta. Pinesilla ei tarvitse muuta kuin ajaa perille ja alkaa pystyttää omaa pientä telttakylää lähelle vettä.

Kuten ehkä jo huomasitte, telttailu ei ole täällä perinteisesti mitään varsinaista eräjormailua. Vähän vähemmänkin seikkailunhaluinen pärjää Havaijin telttailukulttuurissa oikein hyvin. Kyytiin pakkaamme aina telttojen lisäksi matkagrillin, kasattavan katoksen sekä aurinkotuolit ja paikan päällä lähinnä vain sitten istutaan menemään. Retkeily ei siis seikkailunhalun lisäksi vaadi edes suurta aktiivisuutta ja onkin siksi jotenkin erityisen rentouttavaa jopa tällaisen mukavuudenhaluisen perheellisen näkökulmasta. Me piipahdetaan aina matkan varrella Costcosta hakemassa valmiiksi grillattua kanaa tai pizzaa ruuaksi, ja kokkaaminen tarkoittaa korkeintaan valmiiksi marinoitujen lihojen paistamista pannulla. Suurissa kylmälaukuissa kannetaan mukana maitoa, voita, munia, pekonia, pannariaineksia, vaahterasiirappia ja kahvia aamuksi sekä tietysti kaiken maailman snackseja lähinnä pienemmälle väelle. Telttaillessa mennään virallisesti ilman ruoka-aikoja ja kukin syö milloin nyt saattaa sattua jotakin haluamaan.

 

 

Telttakylän keskiössä ovat aina tuolit, joissa istuen käydään ystävien kesken kaikki kuulumiset läpi ja tuijotellaan merta. Aina välillä joku muistaa vilkaista, minne pieni lasten armeija on mahtanut milloinkin seikkailla. Tällä kertaa meidän seurueemme oli kolmen teltan vetoinen: kuusi aikuista ja yhdeksän lasta ikäjakaumalla 3kk ja 8 vuotta. Lapset elävät elämänsä parasta aikaa aina retkillä eikä laavakiviluolista/ puiden alta/ merestä kertaakaan kuulunut, että ei ole mitään tekemistä.

51600772_237999400421984_8689872214620635136_n

51754571_613156702458949_7989922966349545472_n

51622241_234445730830568_8328630834705727488_n

51596680_292493464774714_5299556122150043648_n

Illalla aurinko laskee täällä puolen seitsemän aikaan. Nopeasti sen jälkeen laskeutuva pimeys on saarilla ihan mahdottoman syvää – ajattele sellaista Suomen keskitalven pimeintä pimeyttä landella ilman lunta. Näen muutenkin hämärässä huonosti, täällä en sitten juuri mitään. Sain tästä ihanan muistutuksen, kun hukkasin yhden katraamme nelivuotiaista vessareissullamme. Lähdimme puolison kanssa yhdessä etsimään poikaa, mutta siippa ehti taskulamppunsa kanssa vähän liikaa mun edelle. Suuruuteni tunnossa kuvittelin, että osaan kyllä telttakylästämme tielle ilman valoa ja tiedän, missä laavakivijärkäleet ennen parkkipaikkaa suurin piirtein sijaitsevat. Etenin tosi hitaasti, etten paljaita varpaitani kiveen loukkaisi. No, arvannette jo, että törmäsin yhteen järkäleeseen, mutta sitä ette ehkä vielä tiedä, että en ainoastaan kaatunut sen päälle vatsalleni, vaan pyörähdin siitä vielä jollain viehkolla kiepillä asfaltille. Harmi, että oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt. Mutta kyllä ottaa laavakivi muuten kipeää! Se on sellaista karheaa, jalkojen alla vähän terävää eikä edes märkänä liukasta ja sattuu ihan tajuttomasti, kun sen päälle mätkähtää. Nyt sen tiedän.

Olemme aina laittaneet lapset ajoissa illalla telttoihin, jotta saamme nukutusrituaalien jälkeen keskittyä ihan rauhassa ystäviin. Ei lapsia toisaalta päivälläkään ihan hirveästi näe, kun kuljeksivat keskenään puiden alta etsimään rapuja ja siitä löytämäänsä luolaan, mutta on sillä iltaistunnolla silti oma merkityksellinen paikkansa. Kuopuksella oli tällä kertaa vähän vaikeuksia nukahtaa, koska rannalla tuuli enemmän kuin koskaan. Teltta piti jo pystytysvaiheessa sitoa kiinni puihin ja kiviin, ettei lähde pauhussa lentoon, mutta pitivät kyllä kankaat melkoista mekkalaa mennessään. Itsehän heräsin yöllä ainakin neljästi, kun puhuri tarttui rajusti telttamme sadesuojaan yrittäen repiä sitä irti kiinnikkeistään.

51810465_331766084109580_2382093075448070144_n

51951395_2375770939313430_8694990320988848128_n

Joskus jaksan valvoa pitkään, tällä kertaa en. Istuin ulkona viileässä tuulessa niinkin pitkään kuin kymmeneen saakka tähtitaivasta tuijotellen. Sysimustaa taustaansa vasten tähdet näkyvät täällä kirkkaampina ja monilukuisempina kuin kaupungissa ja saa huokailemaan ääneen. Sitä mä nyt teen tietysti muutenkin.

Parasta telttailussa on mun mielestä silti varhaiset aamut. En vielä kertaakaan ole retkeillessä osannut nukkua puolta seitsemää pidemmälle ja kömmin tälläkin kertaa lasten kanssa teltasta ylös juuri ennen auringonnousua. Istuin puunrungolle rannalle kahvikuppi kädessä merta katselemaan ja mietin elämää. Onpa ollut taas käänteitä. Aurinko alkoi nousta Hualalai-vuoren takaa ja tulinpa taas ajatelleeksi, miten me ollaankin aika hyvin jo opittu elämään epävarmuudessa. Mistään ei taas oikein tiedä mitään (kuten viisumeista, kodista tai muista tällaisista asioista), mutta kysymysten keskellä rauhallisuuden löytäminen on jo taito sinänsä. On sitä siis ainakin jotain täällä asuessa opittu, ainakin vähän paremmin.

52011306_553921165127040_5007350594852093952_n

51351602_1296822643783245_5758657687659216896_n

Kulttuurierojen keskellä

Luulin, etten ollut kirjoittanut blogia kahteen viikkoon. Näemmä totuus onkin, että olen kyllä halunnut kirjoittaa, mutten ole omalta elämältäni pystynyt avaamaan konetta nyt melkein kolmeen viikkoon. Ajan kulumista ei voi estää, eikä näköjään sitäkään, että se juoksee koko ajan nopeammin.

Kiireinen en ole ollut, mutta kohtuu intensiivistä taas tuossa hetken oli. Puoliso oli Aasiassa järjestöreissulla melkein kaksi viikkoa, enkä mä sillä aikaa saanut tehtyä muuta kuin pakolliset. Sain lapset aamulla ajoissa kouluun ja olin itse ajoissa heitä iltapäivällä hakemassa – ihan sankarina siis. Siinä välissä oppilastapaamiset jatkuivat ihan tavalliseen tapaan ja nyt tässä marraskuun lopussa ei voi kuin ihmetellä, miten hyvin tosi monella jo menee, verrattaen. Iltaisin energiaa ei riittänyt tuottamiseen, vaikka asiaa olisi ollutkin. Monta kertaa mietin, miten olisin halunnut kertoa teille sitä ja tätä, mutta en vaan kykennyt.

Mutta täällä ollaan taas. Hirveen ilosina siitä, että siippa tuli pari päivää sitten takaisin kotiin ja siitä, että eilen oli taas Thanksgiving ja sehän olikin jälleen mukavaa. Ihan yrittämättä olla ällö voin sanoa, että olen tosi kiitollinen siitä että voidaan täällä nyt asua ja tehdä sitä, mitä tehdään.

46786440_509154312897164_2039081486652538880_n

Meidän ystäväpiiri on siinä mielessä hyvin amerikkalainen, että harva on ihan amerikkalainen. Yhden perhe on muuttanut tänne Haitilta, toisen Koreasta, kolmannen Kiinasta, yksi on itse loikannut Hollannista ja niin edelleen. Monet muistavat edelleen elävästi, kuinka eivät osanneet englantia tänne saapuessaan, kun taas osalla ei ole mitään muistikuvia mistään, mutta oma aikaisempi äidinkieli on kyllä matkan varrella unohtunut. Jatkossa meidän lapsista ei tule kielen puolesta kuulemaan, että he eivät olisi paikallisia, sillä jo nyt englannin lausuminen on melkein kuin natiiveilla ikään. Eivät he silti tietenkään mitään amerikkalaislapsia ole, vaan pesunkestäviä ulkosuomalaisia, aina.

Yksi brasilialainen kaverini alkoi viime viikolla kertoa, kuinka tapasi tyttöystävänsä perheen ensimmäisen kerran. Tämä nuori mies oli juuri lentänyt tuntikausia Sao Paulosta Konalle ja oli omien sanojensa mukaan starving. Hänelle tarjottiin siinä pizzaa, ehkä noin viisi kertaa, mutta hän vaan koko ajan ystävällisesti kieltäytyi. Hän kun oli koneessa ihan snacksia syönyt. Vessaankaan ei voinut mennä, vaikka olisi pitänyt mennä. Vettä hän vihdoin otti, vähän. Muutaman tunnin kärsimyksen jälkeen tämä tuleva unelmavävy ryömi kaverilleen syömään. Ehkä myös vessaan. Miksi? Brasilialaisessa kulttuurissa ruokaa ei hänen mukaansa uudelta perheeltä todellakaan hyväksytä, eikä vierailun aikana luonnollisia ruumiintoimintoja leikisti ole olemassakaan. En olisi halunnut nauraa, mutta oikeasti koko meidän porukka röhähti kuvaukselle ihan avoimesti. Yritin jotenkin luovia siitä sitten siihen, että ei kukaan halua kulttuurianne dissata, mutta tästä nyt on suomalaisena vähän vaikea saada kiinni. Nykyään hän kuulemma jo kehtaa syödä tyttöystävänsä perheen luona.

46680240_775516446129569_6530797708314148864_n

Tästä intaantuneena toinen kaverini alkoi kertoa intialaisesta ystävästään, joka oli Amerikkaan muutettuaan kärsinyt pitkään yksinäisyydestä. Ystävä koki, etteivät hänen työkaverinsa olleet ottaneet häntä porukkaansa. Tosiasiassa oli käynyt niin, että he olivat joka päivä pyytäneet naista mukaansa lounaalle, kerran. Intialaisen kulttuurin kasvatti oli kuitenkin kieltäytynyt pyynnöstä, koska paikalliseen käytösrituaaliin kuuluu pyytää useamman kerran ja vasta noin kolmannella kerralla vastata, että haluaa tulla mukaan. Tätä kulttuurieroa ei kukaan asianosainen tiennyt eikä tuntenut, joten yksinäisyys jatkui, kunnes asia tuli jotain kautta esille.

Viime keväänä, kun olimme porukalla viikonlopun telttailemassa, useampi kaveri ilmoitti lauantaina liittyvänsä meidän joukkoon ihan ex tempore. Kanadassa kiinalaisessa perheessä ja yhteisössä kasvanut ystäväni sanoi, ettei voi kertoa muille, ettei meillä ole kaikille ruokaa, koska se olisi äärimmäisen epäkohteliasta. Minä kerron! eräs suorasukainen suomalainen ilmoitti siihen ja niinpä laitoin kavereille viestiä, että tulkaa kaupan kautta, ei täällä ole kaikille nyt tarpeeksi ruokaa. Ystäväni mielestä tämä oli jotenkin kamalan noloa, mutta myönsi kuitenkin, että tavallaan välttämätöntä oli. Onneksi oli suomalainen joukossa, niin ei tarvinnut kenenkään nälkää nähdä.

Suurimmat naurut kulttuurierojen vertailussa on silti saanut Suomi ja sauna. Jokaikinen täältä tuntemani perhe erottaa tyttö- ja poikalastensa vaatteidenvaihtohetket toisistaan jo hyvin varhain, eikä alastomuus kuulu perheidenkään sisälle melkein millään tasolla. Suomalaiset todella ovat niin kummallinen outous tässä asiassa, että tätä jaksetaan ihmetellä hyvin säännöllisesti. Sekin on ollut vähän järkyttävää kuulla, että esimerkiksi työkaverit voivat ihan hyvin saunoa keskenään ja yleisissä uimahalleissa saunotaan ilman vaatteita. I don’t want to see that! on aina yleisin vastaus tähän, eikä se paljoa auta, vaikka olen yrittänyt selittää, ettei meidän kulttuurissa alastomuutta nähdä samalla tavoin. Että ei siellä yleisessä saunassa nyt kukaan varmaan muita vilkuilemassa istu, että sillä lailla on ihan tavallinen asia tämä. Mutta ei se mahdu kaaliin tietenkään millään, jos kaksivuotiaasta saakka on opetettu muuta.

46517399_270919420441062_3794799692747898880_n

46661590_2319709564928043_5042253079647354880_n

Me ollaan aivan ylpeitä suomalaisuudestamme ja etenkin meidän molempien aitous ja suoruus on saanut paljon kiitosta ystäviltä ja kadunmiehiltä. Eivät kaikki suomalaiset ole aitoja tai suoria, eivätkä kaikki amerikkalaiset imeliä kehuskelijoita, mutta kulttuurisesti yleistettynä suomalaiset eivät kyllä pelkää rehellisyyttä edes vaikeissa tilanteissa, siinä missä täällä toisinaan pyritään asioita vähän kiertämään, että kaikilla säilyisi hyvä fiilis. Meidän kaveriporukka on kyllä onneksi sellainen, jota on helppo lukea ja jotka ovat kulttuurisesta positiivisuudesta huolimatta aina omia itsejään. Myös siis avoimesti hajalla aina silloin tällöin. Kukaan ei kuorruta.

Ei siis ole ehkä tosiaan ihme, että me ollaan löydetty juuri nämä ihmiset täältä, koska kyllä vakka aina jotenkin kantensa löytää.

Suomi – suhteeni kanssasi on erikoinen

Ensimmäiset kaksi viikkoa Suomessa ovat menneet hujahtamalla. Ekalla viikolla kärsimme karseasta aikaeroväsymyksestä ja haimme tuskaisesti uutta unirytmiä. Samalla olemme päässeet viettämään huippua aikaa ystäviemme kanssa: grillailua terasseilla, löhöämistä sohvilla, paljon jäätelöä. On ollut niin ihanaa olla täällä. Yksi vuosi poissa ei ole vaikuttanut mihinkään, ja ystävien kanssa ollaan jatkettu ihan siitä, mihin viime kesänä jäätiin.

Omia fiiliksiä on silti vaikea pukea sanoiksi. Suomesta on nyt virallisesti tullut meille maa, jossa on kiva käydä. Edelleen ainoa meistä, joka jäisi mieluummin tänne, on Esikoinen. Hän sujahti vanhoihin kuvioihin nopeammin kuin veitsi kuumaan voihin ja on juossut vanhoilla kotikulmillaan kavereidensa kanssa kuin ei olisi missään ikinä käynytkään. Helsingin naapurustomme oli sellainen yksi iso melukylä, jossa lapset tulivat ja menivät ja joita ruokittiin sitä mukaa, kun niitä ovesta keittiöön asteli. Saimme jokainen naapureistamme hyviä ystäviä. Pääsimme viime viikolla jopa käymään edellisen kotitalomme sisällä, mikä oli kokemuksena hämmentävä. Katselin kauniin talon ihanaa, vaaleaa lattiaa ja sen tyylikkäitä kaapistoja ja mietin, että asutaankohan me enää ikinä näin kauniisti. Olo oli haikea, mutta en siltikään tekisi mitään toisin. Nyt taidan kuitenkin olla vasta tajuamassa, miten iso päätös me viime vuonna tehtiin, kun myytiin ja annettiin melkein kaikki pois lähdön tieltä. Ymmärrän myös, miksi tällainen veto jää valtaosalta toteuttamatta, vaikka se jossain takaraivossa kiinnostelisikin. Oli se melkoinen riski kyllä, mutta nyt on helppo sanoa, että kaiken vaivan arvoinen ja ylikin. Emmekä me enää yksinkertaisesti osaisi elää sitä elämää, mitä ennen elettiin.

Vaikka mä rakastan Suomea, en koskaan tuntenut oloani täysin oikeaksi täällä. Sitä fiilistä on hirveän vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole sitä koskaan itse kokenut, mutta kyse ei ole pelkästään jostain seikkailunhalusta – vaikka myönnän, että sitä multa myös löytyy ihan riittävästi. Kulttuurisesti en vaan jotenkin ikinä kokenut ihan istuvani. Yhteisöllisyys muullakin kuin sen oman naapuruston tasolla antaa mulle virtaa ja musta on ihanaa rupatella niitä näitä vaikka kaupan kassan kanssa. Kuten Millakin ja monet muut ovat kirjoittaneet, nautin Konalla myös siitä, että lapset huomioitiin kaikkialla positiivisesti, enkä kertaakaan vuoden aikana kokenut, että olisivat olleet vaivaksi. Eivät kaikki näin tietenkään Suomessakaan koe – minä koin. Aivan liian usein. Meillä on ihan objektiivisestikin arvioiden tosi mukavat ja fiksut lapset, mutta Konalla sen näki myös muut kuin me ja he sanoivat sitä koko ajan ääneen, niin meille kuin heille.

 

Samalla siis, kun luopuminen on välillä edelleen tuntunut täällä haikealta, on se tuntunut täysin oikealta. En tiedä, osaisinko enää sopeutua elämään Suomessa.

Parhaat ystävämme Konalta ovat nyt täällä, viikon meidän kanssa ennen kuin jatkavat useammaksi viikoksi Norjaan. Veimme heidät heti mökille aikaerosta toipumaan. Ratkaisu oli kaikin puolin hyvä: omat muksut sai vedellä vanhassa pikkumökissä yhdentoista tunnin katkeamattomia yöunia, siinä missä ylämökin asukkaat yrittivät pysyä sängyissään edes neljään saakka. Päivisin pihaleikit ja saunominen kolmesti vuorokauden aikana piti univelkaisetkin muksut kiireisinä ja ihmeen hyvällä tuulella. Suomen luonto on kaunis, ilmat hellivät ja vieraamme ovat olleet ylen kiitollisia puhtaasta, oikeasta ruuasta. Esikoinenkin: hän on silminnähden ottanut lisää elopainoa hentoon varteensa jo näiden kahden viikon aikana. Ei vaan ole karjalanpiirakoiden ja uusien perunoiden voittanutta, jos häneltä kysytään. Ja toki kysytään.

Seuraavat pari päivää tulemme viettämään turisteina Helsingissä. Toria, Suomenlinnaa, Lintsiä nyt ainakin. Suomen kesä on kiva ja seura ensiluokkaista. Tästä tehdään hyvä kesäloma.