Kaksivuotias blogi – mitäs kaikkea tässä on tapahtunutkaan?

Onnea teille ja minulle! Olemme kulkeneet yhdessä nyt kaksi vuotta, te, jotka alusta saakka olette blogia seuranneet ja minä. Yhdessä pakattiin taloa Helsingissä ja asetuttiin keltaiseen kaksioonkäytiin Suomessa lomalla ja palattiin uusiin työkuvioihin ja uuteen, korealaistyyliseen kotiin Havaijille. Nyt tehdään sitten muuttoa Perthiin. Never a dull moment.

Näiden kahden vuoden aikana olemme käyneet niin neljässä kilometrissä Mauna Kean huipulla kuin ihastelemassa laavaa Kilauealla. Yksi ihana retki tehtiin myös Green Sand Beachille ja myös saaren ympäriajo suoritettiin ensimmäisenä kesänä. Suurin osa viikonlopuista on kuitenkin vietetty aina rannalla ystävien kanssa, ja muutaman kuukauden välein rannalla nukuttiin myös yön yli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Mauna Kean huipulla.

Lasten englannin kielen oppimisenkin olette saaneet alusta saakka todistaa ja nyt myös orastavasti suomen sanojen unohtelemisen. Siitäkin saitte lukea, kun saimme täällä ensimmäiset ystävämme, ne samat ihmiset, jotka kävivät viime kesänä meidän kanssa Suomessakin. Koska opetin ensimmäisen vuoden täällä peruskoulussa ja Esikoinenkin aloitti ekaluokan, kirjoittelin koulumaailmojen erilaisuuksista muutaman kerran näistä näkökulmista. Tämän toisen vuoden tein työtä lyhyesti sanottuna mielenterveyspuolella ja siitä olisi voinut kirjoittaa kyllä paljon enemmänkin.

Sopeutuminen otti alkuun voimille ja lasten ikävä oli välillä sydäntäsärkevää. Juhliakin olemme kuitenkin tässä yhdessä ehtineet. Meidän ensimmäinen Thanksgiving vietettiin osittain sekin rannalla ja jouluna eräs söi nakkikeittoa. Kahteen vuoteen on mahtunut niin kyyneliä kuin naurua. Sellaistahan se elämä onkin, sama se, missä asuu.

26179366_10159748490605203_334165523_o
Green Sand Beach

Kiitos jokaiselle lukijalle ensimmäisestä kahdesta vuodesta. Nyt matkamme jatkuu, toivottavasti edelleen yhdessä teidän kanssanne, kohti Australiaa. Lähtöön neljä viikkoa.

Kaverisuhteiden anatomiaa

Tämä alkuvuosi on ollut kaikkineen vähän tahmea. Työrintamalla on tullut vastaan harvinaisen haastavaa asiakasta ja olen päässäni punninnut Konan monia puolia, hyviä ja huonoja. Samaan syssyyn olen laittanut puntariin myös ystävä- ja kaverisuhteet täällä kaukana. Antakaas kun taustoitan ensin.

Mä olen aina ollut oikein syvimpiä sisuskalujani myöten ihmis-ihminen. Vaikka saatan joskus alkuun olla vähän ujonpuoleinen, tutustun silti helposti ja luotan lähtökohtaisesti. Mulla on ystäviä sieltä saakka, kun kävin seurakunnan kerhossa nelivuotiaana. Ja sieltä saakka, kun aloitin musaluokan kolmannella. Ja tanssin, yläasteen, kuoron, hiekkalaatikkoleikit, bloggaamisen. En keksi montaa käännettä elämässä, mistä mulle ei olisi jäänyt merkittäviä ihmisiä kyytiin. Vain harva on tosi läheinen, niin kuin kuuluukin, mutta jokainen on silti omalla tavallaan ja tyylillään tärkeä.

Tänne muuttaminen mietityttikin ehkä eniten juuri ystävänäkökulmasta. Kuukauden kesäyksinäisyyden jälkeen saimme yllättäen kokonaisen perheen ystäviä jokainen. Ja edelleenkin nämä kyseiset ovat täällä päin maailmaa ristiin rastiin meidän koko jengin parhaat ystävät: puolisot keskenään, minä ja vaimonsa, ja pojat keskenään ja tytöt keskenään. Sillä lailla harvinainen yhteensattuma siinä.

Hullu juttu sattui myös tässä muutama kuukausi takaperin. Sain joululahjaksi AncestryDNA-testin ja pääsin todistamaan omassakin perimässä monia muitakin naurattanutta tulosta: olen 100% suomalainen. Sukulinjassani ei olla niin sanotusti seikkailtu. Saman testin teki myös ystävämme, ylläolevassa kuvassakin mustilla hiuksillaan edustanut puolison paras ystävä, puoliksi filippiino. Tiesimme, että hänen isoäitinsä oli suomalainen, mutta selvisi siinä kaikkea muutakin. Ystävämme ei ole ainoastaan 33% suomalainen, vaan testin mukaan kaukainen serkkuni, n. 5.-8. jos tarkemmin lasketaan! Aivan hullua!! Löysimme siis täältä kaukaiselta saarelta ystävät, jotka ovat tulleet läheiseksi kuin perhe ja tosiasiassa ovatkin sukua, noin suurin piirtein.

Muuten ystävärintamalla myllää nyt ihan kunnolla. Tai siis mun päässäni myllää. Ensimmäisenä vuonna hehkutin, kuinka helposti saimme sen ydinporukkamme ensimmäisten kuukausien aikana kasaan. Ja se on edelleen olemassa, ei siinä, mutta nyt olen huomannut, että asia on ollut näin myös mun ja puolison aktiivisuuden ansiosta. Täällä kun kulttuuri on vähän sellainen, että porukkaa tulee ja menee. Kuka pysyy muutaman kuukauden, kuka muutaman vuoden, mutta tervetuliaisiin ja jäähyväisiin pitää vaan tottua. Viimeksi eilen yhdet kaverit muuttivat täältä pois. Niinpä aika monet ystävyyssuhteet ovat meillä jämähtäneetkin sellaiselle tasolle, että on kivaa ja helppoa olla yhdessä sillon kun ollaan, mutta kauheasti vaivaa kukaan ei jaksa suhteiden eteen nähdä. Ja mä en vaan ole sellainen. Mä en jaksa pidemmän päälle sellaista oh my gosh I love you so much let’s have coffee soon-jollotusta, joka ei monien kohdalla tarkoita lopulta yhtään mitään. Nyt valehtelematta yksi mun ”ystäväni” on sanonut mulle näin yli vuoden, joka kerta kun ollaan kampuksella törmätty. Vuoden. Vielä on kuitenkin kahvit juomatta.

56632014_396295161209967_8824587119444885504_n

55897269_306546880039789_6189724189151199232_n

56236276_562713837551004_2724577637396643840_n

54435535_2221122384869693_4993632568092917760_n

Tässä tänä keväänä on moni ulkosuomalaisbloggaaja joko muuttanut tai muuttamassa Suomeen. Muiden muuttojutut nostavat mulla aina ajatuksia pintaan ja mä kysyinkin puolisolta yksi ilta, että kuinkahan monella tulisi meitä oikeasti ikävä, jos me täältä lähdettäisiin. Epäilen kahta meidän ystäväperhettä, muut ovat enemmän tätä jollotusosastoa. Ja kaksi on ihan riittävästi, ei siinä, mutta paljon enemmän on täällä puhetta. Ja mä en jaksa pelkkää puhetta. Kerroin tästä kysymyksestäni myös parhaalle Kona-ystävälleni – hän alkoi itkeä. Pelkästä ajatuksesta.

Nyt mun mieli on kulkenut vähän sellaiseen jamaan, että olen pikkuisen checked out, mitä asioihin ja ihmissuhteisiin panostamiseen tulee. Me ollaan lähestymässä kesää, jolloin meidän viisumit taas loppuvat. Me ollaan eletty täällä tämä kohta kaksi vuotta sillä tavalla täysillä kuin oltaisiin jäämässä. Se on ollut meistä ja meille paras tapa elää, koska vain näin me todella investoitiin kaikkeen täysillä: kavereihin, ystäviin, meidän töihin, lasten asioihin. Go big or go home vai miten se meni. Jos oltaisiin eletty väliaikaisesti (vaikka väliaikaisuus fakta onkin koko ajan ollut, elämäntyyli on valinta), en todennäköisesti olisi aloittanut tätä kampuksella merkittävää muutosta aikaansaanutta työtäni, jota olen elokuusta asti kehittänyt. Jos olisin ollut henkisesti väliaikaisuudessa koko tämän ajan, ei tämä työmäärä ja siihen kuuluneet ja kuuluvat haasteet olisi tuntuneet vaivan arvoisilta. Jos me nyt joudutaan palaamaan Suomeen, en jää kyllä mitään katumaan.

Mutta kaikkihan on aivan auki. Aukihan ne on olleet koko ajan kesästä 2017 saakka, mutta nyt tämä on ollut pakko laskea taas tietoisuuteen ja alkaa miettiä vaihtoehtoja. Viisumivaihtoehtoja, muun muassa. Ja rehellisesti vastata itselleen kysymykseen ’entä, jos me ei saada enää viisumeita tänne?’

Vielä en osaa vastata. Kerron sitten, kun osaan.

Vertaistuki, paras tuki

Mä olen aina ollut kova tyttö viettämään synttäreitä. Nuorempana me järjestettiin ystäväporukalla yllärijuhlat aina vuorollaan päivänsankarille, vanhemmiten olen järjestänyt juhlani itse. Enkä vieläkään, vaikka jo kohta virallinen keski-ikä siintelee horisontissa, yhtään häpeä pitää meteliä syntymäpäivistäni. Rakastan juhlia, myös omiani.

53399741_807804849588411_9164378595164946432_n

Konalaisittain paras ystäväni järjesti mulle eilen synttärit ravintola Kona Innissä. Hänen, minun ja toisen läheisen ystäväni lapset jäivät itkemään kotiin, sillä tyttäreni oli selkäni takana järjestellyt mulle kemuja ja kutsunut omat parhaat kaverinsa mukaan. Kukaan ei vaan tiennyt mitään näistä juhlista, siis kukaan aikuinen, ja lapset olivat äärimmäisen loukkaantuneita, kun kehtasimme lähteä juhlimaan ilman heitä. Järjestämme siis vielä huomenna iltapäivällä kakkukestit lapsille. Tai siis minulle. Mutta lapsille. Perheen kesken juhliminen kun on kuulemma äärimmäisen tylsää. Kun juhlitaan, juhlitaan sitten edes kunnolla.

Tällä pienellä Amerikan kokemuksellani sanoisin, että täällä syntymäpäivät ovat isompi juttu kuin Suomessa. Esimerkiksi Esikoisen koulussa synttäreitä juhlitaan koko koulun voimin aina kerran kuussa. Joka kuun ensimmäinen perjantai jokainen siinä kuussa syntynyt lapsi kutsutaan koulun eteen, heille annetaan ilmapallot ja rahaa koulun kauppaan ja paljon onnea vaat kajautetaan kahdella kielellä (ei toki suomella) jokaiselle edessä seisovalle, kaikkien nimet erikseen mainiten. Päivänsankari ei täällä myöskään koskaan järjestä omia juhliaan, vaan sen tekevät aina ystävät. Tällä kertaa mulle tarjottiin valtava pala Big Islandin kuulua Mud Pieta kera lasillisen punaviiniä ja pienellä, mutta sitäkin äänekkäämmällä naisporukalla. Järkytyin (en oikeasti) tajutessani, että olen porukan vanhin. Harva sitä kyllä uskoisi; olen yllättänyt ihmisiä iälläni kaiken elämäni. Tällä kertaa näköjään myös itseäni. En tiedä, kuinka kauan tämä taika voi enää jatkua, vaan alanko väistämättä näyttää ikäiseltäni, mitä enemmän ikää tulee. Katsotaan. Kerron ensi vuonna tai viimeistään sitten, kun täytän 40.

Tärkeintä eilisessä oli ihan vaan sairaana olemisen jälkeisen tuulettumisen lisäksi se, että kokoonnuin sellaisen porukan kanssa, joka tekee kanssani samalla järjestöllä töitä ja kokee tämänhetkisen elämänsä hyvin samalla tavoin kuin minä. Muilta ulkosuomalaista saamani runsas palaute edelliseen tekstiini oli arvokkaampaa kuin sitä ehkä moni arvaakaan, mutta älyttömän tärkeää on myös voida purkaa ajatuksia ihmisten kanssa täällä paikan päällä. Ei me kaikki samassa kohtaa tätä kriisiä nyt olla – monet ystävistäni ovat asuneet täällä jo yli 10 vuotta ja käyneet omat vaiheensa jo enemmän ja vähemmän läpi. On tässä silti aina sulateltavaa jokaiselle jollain tasolla; yksi palasi juuri kahden kuukauden matkalta Ugandasta ja toinen on lähdössä ensi kuussa Myanmariin. Parhaat ystävämme suunnittelevat liittyvänsä meidän seuraan Filippiineille heinäkuussa. Jokainen on jossain vaiheessa tehnyt tämän myydään kaikki-peliliikkeen ennen tänne tuloa ja jättänyt taakseen suvut, kodit, työt, ansiot. Yksi eilen paikalla olleista ystävistäni auttaa paikallista yhteisöä toimimalla sijaisvanhempana ja tällä hetkellä heillä asuu kolmen oman lapsen lisäksi myös kolme alle kaksivuotiasta sijaislasta. Ystäväni huumorintajua väsymys ei ole poistanut, mutta haukottelemaan hän alkoi jo ennen iltayhdeksää.

Nyt on taas jotenkin enemmän ajatukset jossain järjestyksessä, kiitos useamman erinomaisen keskustelun sekä täällä ruudulla että ihan livenä. Sopivasti synttäreiden kunniaksi.