Kategoria: ystävät

40

~ Anu ~ 2 kommenttia

Täytin lauantaina neljäkymmentä vuotta. Siitä ei oikein pääse kyllä mihinkään, että se on jo aika paljon se. Ikäkriisiä mulla ei ole ollut, eikä tunnetta siitä, että pitäisi olla jossain muualla kuin missä nyt olen, mutta muuten suhtaudun asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Kymmenen vuotta sitten mulla oli olevinaan vielä joku bucket list siinä ja joku nälkä ruksia asioita listalta pois, että tiesin että olen varmasti sitten elänyt, mutta tällaista ei ole jaksanut enää säätää. Ei ole listaa eikä polttavaa oloa ruksia menemään. Ehkä olen tässä vuosien aikana oppinut elämään rohkeasti ilmankin, olen mennyt ja tehnyt, enkä ole antanut pelon tai mitä jos-alkuisten lauseiden pysäyttää matkaa. Mikään ei koskaan tietenkään lopulta ole mennyt kuten itse aiemmin kuvittelin, mutta sellaista on elämä vaikka sitä olisi paikalleen jäänyt. 40 on mulle tärkeä ja merkittävä luku ja joku vedenjakaja tässä maallisessa vaelluksessani ja asia, jota sopii sitäkin juhlia.

Postauksen kuvat on ottanut kaverini Efraim.

Koko synttäriviikko oli kyllä melkoinen juhlaviikko. Yksi kaveri vei kahville, toinen lounaalle, saimme lahjaksi hotelliyön perjantaille ja lapset hoitoon ja samaan aikaan yksi hyvä ystäväni järjesti mulle juhlat lauantaille. Mä sain päättää ainoastaan vieraslistan ja musat, kaikki muu oli kaverin käsialaa. On monella tavalla käsittämätöntä, että keskellä maailmanlaajuista kriisiä me satumme asumaan paikassa, jossa tällainen on ylipäätään mahdollista ja pystyimme juhlimaan vanhenemistani asiallisin menoin. Olen tästä enemmän kuin kiitollinen. Kaipasin parhaita ystäviäni paljon, mutta silti koko ilta oli yksi valtava etuoikeus tässä älyttömässä tilanteessa.

Me ollaan puolison kanssa molemmat kunnon juhlijoita ja ollaan aina kutsuttu ystäviä kotibileisiin, kun aihetta on ollut. Ja sitähän elämässä aina jossain mutkassa on ollut. Nyt, kun en ekaa kertaa aikuisiällä koskenutkaan mihinkään, mikä juhliin liittyi vaan ilmestyin vaan paikalle, mun olikin jotenkin hankala olo juhlia odotellessa. Ei siksi, että halusin jotenkin kontrolloida, mitä siellä tapahtuu, ei mua sellainen haittaa, vaan siis ihan kuulkaa siksi, että eihän nyt mua varten tällaista vaivaa tarvitse muiden nähdä. Että älä nyt hyvä ihminen mulle kahvia keitä, jos et itselles keitä siinä samalla. Tällä mentaliteetilla. Mä sain pientä vihiä viime viikolla, että monet pyörivät meidän ystävien takapihalla puolen tunnin ajomatkan päässä jo hyvissä ajoin etukäteen laittamassa kaikkea valmiiksi: koristeita, kattauksia, äänentoistoa, ja vaikka kaikki väittivät tehneensä hommat mielellään, minä olin välillä aivan tulisilla hiilillä. Mielenkiintoinen reaktio, sanoisin. Kasvun paikka, sanoisin myös. Mä nimittäin pidän tärkeänä myös sitä, että ihmisten välittämistä oppii ottamaan vastaan, mikä on toki sekin helpommin sanottu kuin tehty.

Puoliso toimi maailman luontevimmin mc:nä sen, mitä juhlat nyt vähän vaativat. Hän oli myös ottanut yhteyttä mun ystäviin Suomessa ja Konalla ja pyytänyt kaikkia lähettämään puhelimeensa pienen onnitteluvideon. Itku silmässä katsottiin koko porukalla sitten screeniltä ihan mielettömiä terveisiä mulle rakkailta ihmisiltä – eniten itkin, kun kehitysvammainen siskoni lauloi mulle onnittelulaulun. Mietin moneen kertaan, että mitä ihmettä mä olen tehnyt, kun olen saanut näin paljon ihania ihmisiä ympärilleni ympäri maailman.

Auringon laskettua sää pysyi edelleen lempeänä ja muistin taas, kuinka rakastankaan pimeitä, lämpimiä iltoja. Australialaiseen perhekeskeiseen tapaan juhlissa vipelsi lapsia melkein sama määrä kuin aikuisia ja lopuksi, kun terassi muuttui discoksi, Kuopus tanssi keski-ikäistyneen äitinsä kanssa pitkälle iltaan. Muistettiin ottaa porukalla kuvia vasta siinä vaiheessa, kun pienten lasten vanhemmat olivat jo hipsineet kotiin. Me kestettiin lasten kanssa melkein puoleenyöhön (ei aivan sama kuin 15 vuotta sitten) ja käperryttiin lopulta nukkumaan ystävien olkkarin lattialle.

Seuraavana aamuna muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen me noustiin kaikki jostain käsittämättömästä syystä kuudelta ylös. Kukaan ei oikein saanut nukuttua mitään ja hipsuttelimme sitten silmät ristissä hissuksiin ystäviemme kanssa takapihalle, jossa edellisen illan roskat odottivat meitä pitkin puutarhaa. Joimme kahvit ennen kuin aurinko oli edes kunnolla noussut puiden takaa ja jutustelimme väsyksissä niitä näitä. Aamupalaa syödessä tuli jotenkn sama fiilis kuin kesällä mökillä, kun syödään kurkkuvoileipiä terassilla ja kesäaurinko alkaa lämmittää poskipäitä. Seuraavat tunnit raivattiin piha puhtaaksi ja palattiin lounaaksi väsyneinä, mutta hyvin juhlittuina kotiin. 40 on hyvä ikä.

Unelmani vuonna 2021

~ Anu ~ Kommentoi

Katsoin vanhasta, nyt jo suljetusta blogistani joitakin sinne kirjaamiani unelmia alkuvuodesta 2015. Ne menivät lyhykäisyydessään näin: Mitä isompiin asioihin tulee, haluaisin myöhemmin toimia yrittäjänä ja kouluttajana ja kirjoittaa enemmän. Sen kirjan vaikka. Ja matkustaa taas paljon ja asua ulkomailla. Kehtaako sanoa, että haluaisin voida vaikuttaa laajalla alueella ja muuttaa maailmaa?

Joku taika siinä unelmien ääneen lausumisessa on, kun ulkomaille muutto, tuo kaikista suurimman ponnistelun vaatinut toive, on tapahtunut. Vuonna 2015 meillä ei vielä ollut mitään aikomusta eikä suuntaa minnekään, mutta muuttopäätös tehtiinkin sitten aika nopeasti kesäkuussa 2016, vuosi ennen lähtöä. Maailman muuttamiseen mä en enää suhtaudu kovinkaan suurella tunteella. Tajuan paremmin oman pienuuteni ja näen asian nykyään niin, että jos mä osaan kohdata ihmiset lämmöllä, olen tehnyt osani. Kill ’em with kindness saa toimia epävirallisena elämäni mottona tästäkin eteenpäin.

Yrittäjyyttä kohden kuljen edelleen. Välillä ei meinaa kärsivällisyys riittää, kun mulla on vielä niin paljon opiskeltavaa, mutta lausuttakoon ääneen, että tämän vuoden aikana haluan saada traumaterapiaopintoni pakettiin ja syventävät transaktioanalyysin opinnot vähintään puoleen väliin. Kun sanon tämän ääneen, lienee enemmän pakko tehdäkin jotain. Välillä jaksan, välillä en, toimin lähinnä aalloissa, en systemaattisesti. Työunelmani olisi työskennellä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin talossa, sellaisessa kauniissa, johon olisi osumia ottaneen hyvä tulla lepäämään. Olisin valmis perustamaan yrityksen, mutten pyörittämään sen papereita. Haluaisin vetää ryhmiä uupuneille ja vanhemmille ja alan ammattilaisille. Terapiaa sitä tarvitseville. Talossa saisi olla puutarha, vettä, erilaisia hoitoja, iso tiimi töissä. Olen tästä vielä tosi kaukana.

Näin 2021 mä huomaan, että mussa aina asunut seikkailijatar on väsynyt. Mä en jaksaisi mennä just nyt minnekään, en kaipaa matkustamista, enkä haluaisi koskaan ikinä milloinkaan enää muuttaa. Tiedämme kaikki, ettei tämä ole realistinen eikä ehkä edes pysyvä toive, enemmänkin sellainen, kun meidän Kuopus heittäytyy dramaattiseksi ja huutaa, ettei halua enää ikinä puhua kellekään mitään. Mä en tiedä, kuinka kauan mulla tämä ei enää ikinä-vaihe kestää, mutta nyt se on vahva. Mennään siis sillä. Yritän ehkä jotenkin kömpelösti kertoa, että haluaisin juurtua. Haluaisin juurtua myös vuodenkiertoon. Luonto täällä ei puhu mulle vielä mitään sellaista kieltä, jonka tunnistan, tuttua on lähinnä keväällä, jolloin kaikki tuntuu Suomen kesältä ja talvella, jolloin on kylmä ja sataa. Ehkä tästä neljänkympin helteissä tuskailusta tulee vielä osa mun sisäistä vuodenkiertoani, kuka tietää. Mutta mä haluaisin, ehkä ekaa kertaa elämässäni, jäädä pysyvästi paikoilleni. Täällä Perthissä mä olen joko vain muuttamisesta väsynyt ja siksi valmis lysähtämään tähän tai sitten olen oikeasti löytänyt kodin. En vielä tiedä, kummasta on kyse. Tiedän vain, että kantamukset ovat käyneet vuosien varrella raskaiksi, enkä jaksaisi niitä enää siirrellä.

Toiveissani olisi saada tänä vuonna myös syvempiä ystävyyssuhteita. Olen viime aikoina ollut surullinen siitä, että Konan ystäväni ovat osoittautuneet surkeiksi yhteydenpidossa ja olen hyvästellyt heitäkin mielessäni uudestaan ja eri tavalla. Tuntuu kuin olisimme olleet läheisiä vain siellä ja kun lähdön aika tuli, päättyi samalla myös kaikki keskustelu. Ei jokaisen kanssa, mutta suurimman osan. Konan ystävät ovat tällä hetkellä enemmänkin sellainen lämmin muisto yhdestä elämänvaiheesta, jonka elin. Ihmisistä, jotka kuuluvat sinne, mutta jotka eivät jääneet osaksi uutta arkea. Suomessa mulla on onneksi edelleen joitakin ystäviä, jotka pitävät aktiivisesti yhteyttä ja joille olen edelleen yhtä tärkeä kuin he ovat mulle ja ihan yhtä läheinen kuin lähteissä. Ja sitten mun on ollut tässä matkan varrella pakko hyväksyä myös se, että osa ei ole jaksanut pitää mua enää mukana, ei kertoa, kun on vaikeaa eikä kaivata mun tukea hetkissä, jolloin elämä kriisiytyy. Ymmärrän sen, olen niin kaukana, mutta kamalaa se on silti. Perthissä mulla on jo monia hyviä kavereita ja useampi potentiaalinen ystävä, mutta nämä suhteet ovat kehittyneet paljon hitaammin kuin vastaavat Konalla. Toisaalta katselen Konan ystävyyssuhteita nyt eri valossa nykyisen tilanteen tähden, joten kehittykööt vain hitaasti, kunhan jäävät. Mä kun olen niin sellainen sitoutuja, että musta saa kyllä ystävän koko elämäksi, jos toinen osapuoli sellaista kaipaa. Olen semmoinen luotettava, vanha koira, joka seuraa mukana ihan minne vaan, vaikka sitten virtuaalisesti, eikä jätä vaikka eteen tulisi maukkaitakin luita.

Haluaisin tälle vuodelle selkeyttä tulevaisuuden suhteen. Toivoisin vastauksia siihen, onko meillä realistisia mahdollisuuksia jäädä tänne pysyvästi vai ei. Tällä hetkellä tuntuu hankalalta olla maassa väliaikaisella viisumilla, vaikka siitä onkin jäljellä vielä melkein kaksi vuotta. Tilanne on aivan toinen kuin Havaijilla, mutta niin olen minäkin, muuttunut. Tämä vuosi siintää mun silmissä ihan kohtuullisen hyvänä, mutta lähinnä puolison lupaavien töiden takia, ei omieni. Mä olen edelleen siinä vaiheessa, että kynnän vaan ihan hiessä maata. Sen siitä saa, kun vaihtaa aikuisena alaa.

En tiedä, oliko tässä nyt taaskaan päätä tai häntää. Kyllä mä tässä jonnekin olen varmaan menossa, mutta hyvin hitaasti. Haluaisin ihan tosi kovasti Suomeen heinäkuuksi, mutta kukapa tästä mitään tietää. Emme lähde täältä minnekään ennen kuin tiedämme, että voimme varmuudella palata. Tuntuu, että poljen tyhjää, eikä auto yrityksistä huolimatta käynnisty. Tarkistetaan tilanne joulukuussa 2021, jolloin kuljetun matkan voi taas paremmin taaksepäin katsomalla nähdä.

Hyvää joulua Australiasta

~ Anu ~ Kommentoi

Vanhempani eivät päässeet, kuten arvaatte tiedätte, tänne Perthiin viettämään meidän kanssa joulua tällä kertaa. Vuokrasimme siis kuuden aikuisen (jotka myös jäivät ilman perheitään) ja neljän lapsen voimin pari mökkiä Yallingup Forest Resortista, muutama tunti meiltä etelään.

Olen miettinyt sanaa joulufiilis ja sitä ajatusta, että tuntuuko vai ei tunnu joululta. Rakastan kyllä joitakin perinteitä, mutta eivät nekään joka vuosi aina samalta tunnu. Tänä jouluna ollaan oltu rannalla, syöty lohta ja vaahtokarkkeja, uitu uima-altaassa ja kuunneltu pusikon ääniä. Mökin alla makoili aatonaattona kaksi kengurua ja yöllä on niin mustaa, ettei eteensä näe. Ei tämä samalta ole tuntunut kuin pimeässä vuodenajassa porkkanalaatikon syöminen, mutta meillä on ollut kyllä tosi hauskaa porukalla ja sehän se on tärkeintä.

Siitä mä olen onnellinen, että Konan-ystäviemme surullisten hyvästelyjen jälkeen olemme saaneet ystäviksi tämän perheen. Kuiva englantilainen huumori on ihan mahtavaa ja saksalainen suoruus tuttua. Ihmisiä ei tietenkään voi korvata, eikä kukaan sellaista yritäkään, mutta on ihanaa, että nyt meillä on tärkeitä ihmisiä jo kolmessa maassa. Se on rikkaus, vaikka toisaalta tarkoittaakin sitä, ettemme voi enää ikinä asua missään, missä emme kaipaisi toisaalle – tai lähinnä ihmisiä toisaalta. Onneksi emme ole kovia ikävöimään noin niin kuin tyyppeinä. Lyhyet ikävän aallot kestää helpommin kuin koko ajan jäytävän kaipuun.

Hyvää joulua siis meiltä täältä ekasta Australian joulusta! Tästä vuodesta voisi sanoa paljon, mutta tällä kertaa jätän muistelot myöhemmälle. Sen kyllä sanon, että olet selvinnyt tänne asti, vuosi 2020 on melkein ohi! Olkoon tuleva vuosi edeltäjäänsä huomattavasti parempi. Kiitos, että olette kulkeneet tarinoissa mukana, monet sieltä ihan ensimmäisestä Helsingistä kirjoitetusta jutusta saakka, juuri ennen kuin muutimme Konalle. Tästä jatketaan.