Unelmani vuonna 2021

Katsoin vanhasta, nyt jo suljetusta blogistani joitakin sinne kirjaamiani unelmia alkuvuodesta 2015. Ne menivät lyhykäisyydessään näin: Mitä isompiin asioihin tulee, haluaisin myöhemmin toimia yrittäjänä ja kouluttajana ja kirjoittaa enemmän. Sen kirjan vaikka. Ja matkustaa taas paljon ja asua ulkomailla. Kehtaako sanoa, että haluaisin voida vaikuttaa laajalla alueella ja muuttaa maailmaa?

Joku taika siinä unelmien ääneen lausumisessa on, kun ulkomaille muutto, tuo kaikista suurimman ponnistelun vaatinut toive, on tapahtunut. Vuonna 2015 meillä ei vielä ollut mitään aikomusta eikä suuntaa minnekään, mutta muuttopäätös tehtiinkin sitten aika nopeasti kesäkuussa 2016, vuosi ennen lähtöä. Maailman muuttamiseen mä en enää suhtaudu kovinkaan suurella tunteella. Tajuan paremmin oman pienuuteni ja näen asian nykyään niin, että jos mä osaan kohdata ihmiset lämmöllä, olen tehnyt osani. Kill ’em with kindness saa toimia epävirallisena elämäni mottona tästäkin eteenpäin.

Yrittäjyyttä kohden kuljen edelleen. Välillä ei meinaa kärsivällisyys riittää, kun mulla on vielä niin paljon opiskeltavaa, mutta lausuttakoon ääneen, että tämän vuoden aikana haluan saada traumaterapiaopintoni pakettiin ja syventävät transaktioanalyysin opinnot vähintään puoleen väliin. Kun sanon tämän ääneen, lienee enemmän pakko tehdäkin jotain. Välillä jaksan, välillä en, toimin lähinnä aalloissa, en systemaattisesti. Työunelmani olisi työskennellä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin talossa, sellaisessa kauniissa, johon olisi osumia ottaneen hyvä tulla lepäämään. Olisin valmis perustamaan yrityksen, mutten pyörittämään sen papereita. Haluaisin vetää ryhmiä uupuneille ja vanhemmille ja alan ammattilaisille. Terapiaa sitä tarvitseville. Talossa saisi olla puutarha, vettä, erilaisia hoitoja, iso tiimi töissä. Olen tästä vielä tosi kaukana.

Näin 2021 mä huomaan, että mussa aina asunut seikkailijatar on väsynyt. Mä en jaksaisi mennä just nyt minnekään, en kaipaa matkustamista, enkä haluaisi koskaan ikinä milloinkaan enää muuttaa. Tiedämme kaikki, ettei tämä ole realistinen eikä ehkä edes pysyvä toive, enemmänkin sellainen, kun meidän Kuopus heittäytyy dramaattiseksi ja huutaa, ettei halua enää ikinä puhua kellekään mitään. Mä en tiedä, kuinka kauan mulla tämä ei enää ikinä-vaihe kestää, mutta nyt se on vahva. Mennään siis sillä. Yritän ehkä jotenkin kömpelösti kertoa, että haluaisin juurtua. Haluaisin juurtua myös vuodenkiertoon. Luonto täällä ei puhu mulle vielä mitään sellaista kieltä, jonka tunnistan, tuttua on lähinnä keväällä, jolloin kaikki tuntuu Suomen kesältä ja talvella, jolloin on kylmä ja sataa. Ehkä tästä neljänkympin helteissä tuskailusta tulee vielä osa mun sisäistä vuodenkiertoani, kuka tietää. Mutta mä haluaisin, ehkä ekaa kertaa elämässäni, jäädä pysyvästi paikoilleni. Täällä Perthissä mä olen joko vain muuttamisesta väsynyt ja siksi valmis lysähtämään tähän tai sitten olen oikeasti löytänyt kodin. En vielä tiedä, kummasta on kyse. Tiedän vain, että kantamukset ovat käyneet vuosien varrella raskaiksi, enkä jaksaisi niitä enää siirrellä.

Toiveissani olisi saada tänä vuonna myös syvempiä ystävyyssuhteita. Olen viime aikoina ollut surullinen siitä, että Konan ystäväni ovat osoittautuneet surkeiksi yhteydenpidossa ja olen hyvästellyt heitäkin mielessäni uudestaan ja eri tavalla. Tuntuu kuin olisimme olleet läheisiä vain siellä ja kun lähdön aika tuli, päättyi samalla myös kaikki keskustelu. Ei jokaisen kanssa, mutta suurimman osan. Konan ystävät ovat tällä hetkellä enemmänkin sellainen lämmin muisto yhdestä elämänvaiheesta, jonka elin. Ihmisistä, jotka kuuluvat sinne, mutta jotka eivät jääneet osaksi uutta arkea. Suomessa mulla on onneksi edelleen joitakin ystäviä, jotka pitävät aktiivisesti yhteyttä ja joille olen edelleen yhtä tärkeä kuin he ovat mulle ja ihan yhtä läheinen kuin lähteissä. Ja sitten mun on ollut tässä matkan varrella pakko hyväksyä myös se, että osa ei ole jaksanut pitää mua enää mukana, ei kertoa, kun on vaikeaa eikä kaivata mun tukea hetkissä, jolloin elämä kriisiytyy. Ymmärrän sen, olen niin kaukana, mutta kamalaa se on silti. Perthissä mulla on jo monia hyviä kavereita ja useampi potentiaalinen ystävä, mutta nämä suhteet ovat kehittyneet paljon hitaammin kuin vastaavat Konalla. Toisaalta katselen Konan ystävyyssuhteita nyt eri valossa nykyisen tilanteen tähden, joten kehittykööt vain hitaasti, kunhan jäävät. Mä kun olen niin sellainen sitoutuja, että musta saa kyllä ystävän koko elämäksi, jos toinen osapuoli sellaista kaipaa. Olen semmoinen luotettava, vanha koira, joka seuraa mukana ihan minne vaan, vaikka sitten virtuaalisesti, eikä jätä vaikka eteen tulisi maukkaitakin luita.

Haluaisin tälle vuodelle selkeyttä tulevaisuuden suhteen. Toivoisin vastauksia siihen, onko meillä realistisia mahdollisuuksia jäädä tänne pysyvästi vai ei. Tällä hetkellä tuntuu hankalalta olla maassa väliaikaisella viisumilla, vaikka siitä onkin jäljellä vielä melkein kaksi vuotta. Tilanne on aivan toinen kuin Havaijilla, mutta niin olen minäkin, muuttunut. Tämä vuosi siintää mun silmissä ihan kohtuullisen hyvänä, mutta lähinnä puolison lupaavien töiden takia, ei omieni. Mä olen edelleen siinä vaiheessa, että kynnän vaan ihan hiessä maata. Sen siitä saa, kun vaihtaa aikuisena alaa.

En tiedä, oliko tässä nyt taaskaan päätä tai häntää. Kyllä mä tässä jonnekin olen varmaan menossa, mutta hyvin hitaasti. Haluaisin ihan tosi kovasti Suomeen heinäkuuksi, mutta kukapa tästä mitään tietää. Emme lähde täältä minnekään ennen kuin tiedämme, että voimme varmuudella palata. Tuntuu, että poljen tyhjää, eikä auto yrityksistä huolimatta käynnisty. Tarkistetaan tilanne joulukuussa 2021, jolloin kuljetun matkan voi taas paremmin taaksepäin katsomalla nähdä.

Hyvää joulua Australiasta

Vanhempani eivät päässeet, kuten arvaatte tiedätte, tänne Perthiin viettämään meidän kanssa joulua tällä kertaa. Vuokrasimme siis kuuden aikuisen (jotka myös jäivät ilman perheitään) ja neljän lapsen voimin pari mökkiä Yallingup Forest Resortista, muutama tunti meiltä etelään.

Olen miettinyt sanaa joulufiilis ja sitä ajatusta, että tuntuuko vai ei tunnu joululta. Rakastan kyllä joitakin perinteitä, mutta eivät nekään joka vuosi aina samalta tunnu. Tänä jouluna ollaan oltu rannalla, syöty lohta ja vaahtokarkkeja, uitu uima-altaassa ja kuunneltu pusikon ääniä. Mökin alla makoili aatonaattona kaksi kengurua ja yöllä on niin mustaa, ettei eteensä näe. Ei tämä samalta ole tuntunut kuin pimeässä vuodenajassa porkkanalaatikon syöminen, mutta meillä on ollut kyllä tosi hauskaa porukalla ja sehän se on tärkeintä.

Siitä mä olen onnellinen, että Konan-ystäviemme surullisten hyvästelyjen jälkeen olemme saaneet ystäviksi tämän perheen. Kuiva englantilainen huumori on ihan mahtavaa ja saksalainen suoruus tuttua. Ihmisiä ei tietenkään voi korvata, eikä kukaan sellaista yritäkään, mutta on ihanaa, että nyt meillä on tärkeitä ihmisiä jo kolmessa maassa. Se on rikkaus, vaikka toisaalta tarkoittaakin sitä, ettemme voi enää ikinä asua missään, missä emme kaipaisi toisaalle – tai lähinnä ihmisiä toisaalta. Onneksi emme ole kovia ikävöimään noin niin kuin tyyppeinä. Lyhyet ikävän aallot kestää helpommin kuin koko ajan jäytävän kaipuun.

Hyvää joulua siis meiltä täältä ekasta Australian joulusta! Tästä vuodesta voisi sanoa paljon, mutta tällä kertaa jätän muistelot myöhemmälle. Sen kyllä sanon, että olet selvinnyt tänne asti, vuosi 2020 on melkein ohi! Olkoon tuleva vuosi edeltäjäänsä huomattavasti parempi. Kiitos, että olette kulkeneet tarinoissa mukana, monet sieltä ihan ensimmäisestä Helsingistä kirjoitetusta jutusta saakka, juuri ennen kuin muutimme Konalle. Tästä jatketaan.

Kolmivuotias blogi, kolme vuotta ulkomailla

Tasan kolme vuotta sitten aloitin tämän blogin kirjoittamalla, kuinka olimme pakkaamassa omakotitaloamme Helsingissä pakettiin ja muuttamassa Havaijille. Nyt kun istun tässä perthiläisen, pienen rivitaloasuntomme olohuoneessa yöpuvussa, on jotenkin vaikea uskoa kaikkea, mitä me ollaan näiden viime vuosien aikana tehty ja nähty. Alkuun mä kriisailin joitain asioita Suomesta, sitä en enää jaksa tehdä. Nyt vertailen uutta kotipaikkaa edelliseen ja osaisin heti nimetä asioita, joista tykkäsin Konalla enemmän kuin täällä. Ja sama toisinpäin.

Mun identiteetti on varmasti muuttunut tässä vuosien varrella jotenkin, en vaan ihan tiedä, miten. Me ei ikinä lähdetty sillä ajatuksella, että palattaisiin vielä Suomeen takaisin ja nyt se näyttää vielä entistä kaukaisemmalta. Vaikka eihän elämästä oikeasti koskaan tiedä.

Näin kolmen vuoden jälkeen sitä hullua lähtöaikaa katseltuna mä mietin, että onneksi ei oltu varovaisia. Onneksi otettiin riski. Varovaisuus pilaa pahimmillaan kaiken mielenkiinnon ja jännityksen elämästä ja jättää koko ajan toivomaan muutosta, jota ei kuitenkaan itse tee. Mä odotin pitkään ennen meidän lähtöä, että elämä vaan ottaisi jonkun toisen käänteen, ettei nyt vaan ihan samanlaisena jatkuisi ja nähdäpä maailmaa, mutta kaikkihan muuttui vasta, kun itse aloin niitä muuttaa. Se onkin jännä, miten siinä omassa passiiviisuudessaan ei saa mitään muutosta aikaan, vaikka niin joskus kuvitteleekin.

Viime viikolla muisteltiin myös sitä, että ennen meidän muuttoa puoliso teki aivan ympäripyöreää päivää ja oli kiinni viesteissä ja puheluissa ja sähköposteissa vielä iltakuudelta kotiin tultuaan. Nyt työpäivä alkaa kahdeksalta, kun lapset lähtevät kyydillä kouluun ja loppuu neljältä, puoli tuntia sen jälkeen, kun tulevat koulusta kotiin. Ja sitten ollaan joko yhdessä tai lapset kavereidensa kanssa tai me mennään kaikki jonnekin tai mitä tahansa mukavaa. Lapsilla on soittotunnit kerran viikossa koulupäivien aikana, että nekään eivät vie illoista tilaa. Puolison kiekkotreenit alkaa taas ensi viikolla ja mä haluaisin myös jonkun harrastuksen taas. Nyt en vaan osaa vielä päättää, että minkä. Aiemmin se on ollut vain joko tanssituntia tai laulamista, mutta nyt voisin olla avoin vaikka mummojen kuvataidekerholle.

Elämänrytmi olisi pitänyt osata tietenkin muuttaa jo kotimaassa, ei sitä varten olisi tarvinnut mihinkään lähteä. Mutta tässä rytäkässä se tapahtui jotenkin omalla painollaan, saarikulttuurin tuoma rauha tarttui aivan itsestään. En aiemmin edes ollut huomannut, miten paljon kotimaassa arvostetaan tehokkuutta ja tekemistä ja rauhoittumisen taito tarkoittaa usein, ettei nyt vaikka heti laita pyykkejä, vaan istuu hetken syyllistymättä sohvalla. On ollut ihanaa elää viimeiset kolme vuotta ollen vähemmän tehokas ja enemmän vaan paikalla. Otan mielellään itseeni vaikutteita muista kulttuureista, niitä hyviä puolia jos valita voi.

Moni asia on kolmessa vuodessa muuttunut. Minä varmaan eniten. Mulla on krooninen ikävä Konan ystäviä, vaikka muuten täällä onkin hyvä. Kiitos jokaiselle lukijalle viimeisestä kolmesta vuodesta, on ollut kiva teille kirjoittaa ja moneen tätä kautta tutustua!