Katkeransuloiset lähtemiset ja saapumiset

Lento lähti Suomesta viisi päivää sitten ja jo nyt me elellään aivan toisessa todellisuudessa, erilaisten tuoksujen, äänien ja makujen maailmassa. Lähtö kirpaisi taas hetken, juuri siinä turvatarkastuksen ja maasta nousun välillä. Siihen väliin mahtuu aina kyyneliä, vaikka ovatkin olleet vähenemään päin, jos ekaan kertaan vertaa. Viisas 7-vuotiaani puristi kättäni ja totesi räkää ryystäen, että on tosi kiva taas mennä, vaikka onkin vaikea lähteä. On paljon tunteita. Kukapa sitä olisi osannut paremmin tilannetta taas tiivistääkään.
F1B33EF2-4B2D-4074-8870-6D0D22393CEF

Mutta nyt me ollaan Kaakkois-Aasiassa (josta kirjoitan tarkemmin ensi kerralla) ja mun sielu on palannut takaisin johonkin tilaan, mikä tuntuu omalta. Mä rakastan tätä hulinaa, palmuja, kreisejä taksireissuja ja tätä ruokaa. Ja kuulkaa, me ollaan täällä meidän Konan parhaiden ystävien kanssa! Lähtö Konalta oli siksikin vaikea, ettei tiedetty, ketä me enää ikinä nähdään ja jos, niin missä ja milloin. Ja nyt tässä meidän kotimatkalla me stopattiin tänne kahdeksi viikoksi ja ollaan saatu taas viettää aikaa yhdessä. Lapset on olleet aivan huumassa ja solahtaneet taas johonkin omaan maailmaansa hetkeksi – kunnes kohta jälleen erotaan, eikä tiedetä, koska nähdään seuraavaksi. Suomesta lähteminen on siksi aina helpompaa, että me tiedetään lomiemme sinne useimmiten suuntautuvan. Muusta ei sitten vielä tiedetäkään, paitsi että haluaisimme tavata toisiamme edes kerran vuodessa. Ihan missä vaan, kunhan tavataan.

Lähteminen on aina vähän vaikeaa, mutta saapumisessa on taas joku ihana taika. Seikkailunnälkä ei ole näköjään asettumassa mihinkään ja olen tullut sinuiksi sen kanssa, että meidän elämä on nyt vähän out of the norm. Parempi olla vertailematta muihin, niin menee ihan hyvin.
1CC0BA2D-7FEC-4CA9-ADBE-CB4DA4B89E2C

Viimeiset kaksi päivää ollaan vietetty Kuopuksen kanssa huoneella vatsavaivoja potien. Nyt on voimat vähän heikkona mullakin, vaikka ei tässä mulla muuta kuin etten ole saanut aamun jälkeen oikein syötyä mitään. Kohta taas uuteen nousuun. Telkkarista ollaan katseltu Leijonakuningasta ja Animal Planetia ja yritetty yhdessä toipua. Ensi viikolla palataan kotiin. Kyllä muuten onkin ollut jo vähän ikävä.

Miten luoda uusi ystäväpiiri tyhjästä?

Olen toista kertaa elämässäni (melkein) kokonaan kaveriton. Suomessa asuessa kaikki oli kaveririntamalla sikäli yksinkertaista, että tutustuin muutamiinkiin henkilöihin kypsässä neljän vuoden iässä ja koska meillä synkkasi hyvin emmekä ikinä muuttaneet minnekään, olimme ystäviä läpi koko koulutaipaleemme. Ja edelleenkin. Kotimaassa muutin aina vain pääkaupunkiseudun alueella, joten painetta uusien ystävien saamisen puoleen ei ollut, vaan niitä tarttui kuin itsestään mukaan sieltä ja täältä. Aikuisenakin olen löytänyt uusia, läheisiä ystäviä sekä Suomesta että maailmalta.

Konallakin kaikki meni näiltä osin aivan luvattoman helposti. Kaverittomuus kesti lopulta vain noin neljä viikkoa, jonka jälkeen palaset loksuivat paikoilleen niin että kolina kävi. Me löydettiin nopeasti vastakappaleemme ja vain muutaman linkin kautta valmis pieni jengi, johon sovittiin heti mukaan kuin nenä päähän. Oleminen oli helppoa, huumori huonoa ja yhteys takuuvarma. Ja sitten me muutettiin tänne.

71401063_396956647593580_57651758331068416_n

Nyt asiat eivät todellakaan ole menneet samalla tavoin, eivätkä millään tavalla helposti. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni (mikä on tietysti jo oma ihmeensä sekin) tilanteessa, että mulla ei ole elämässä juuri ketään ja joudun laittamaan itseäni potentiaalisten kavereiden tutkaan ihan pyytämättäkin. Mennäänkö kahville, viedäänkö lapset puistoon, tuutteko meidän kanssa kaupungille. Ja niin edelleen. Kaikilla muilla kuitenkin on jo ne omat ystävät, eikä kenenkään elämässä ole mulle nyt mitään varsinaista tilausta. Mulla ei vaan ole nyt varaa jäädä ajattelemaan tätä oikeastaan yhtään. Minä raivaan itselleni tilaa, koska mun on pakko. Välillä viesteissä totean lyhyesti, että I know you’re super busy with everything right now, mutta sen enempää en jätä sijaa itsesäälille, että ethän sinä ehkä minua edes mihinkään tarvitse ja hirmu kiva olisi, jos nyt voisit minuakin välillä tavata ja tietenkin ymmärrän, jos et millään nyt pysty. Ei kuulkaa, nyt jos koskaan se on uskottava omaan valovoimaisuuteensa ja puskea itseään jo olemassaoleviin porukoihin. Ja sehän se on ihan kamalaa semmoinen. Oikeastihan haluaisin vain mököttää kotona ja odottaa, että mut haettaisiin täältä mukaan valmiisiin pöytiin. Kaikki tiedämme, että tällaista on turha odottaa. Tietenkin eniten siksi, että kukaan ei vielä tiedä, kuinka ihana olen – muutenhan olisivat kaikki ovella jonossa odottamassa, koska pääsen ulos.

Uusien ystävien tekemällä tekeminen on jo ajatuksena oikeasti niin raskas, että välillä tekisi mieli skipata koko prosessi kokonaan ja jättää homma tähän heti alkuunsa. Onhan mulla ystäviä, he eivät vaan asu täällä. Mutta olkoonkin miten rasittavaa, ilman seuraa ei voi onnellisena elää. Prosessia vaikeuttaa myös tämä jäätävä väsymys, joka ei vieläkään ole ottanut talttuakseen. Tiedän, että mun pitäisi nyt jaksaa olla aktiivinen ja ainakin vastata joka kerta kyllä, jos mun suuntaan kutsu jonnekin tulee, mutta aina ei silti vaan pysty. Ja samaan aikaan mun olemattomalla kärsivällisyydelläni ystävyyssuhteiden muodostumista on vaikea odottaa ja jo pitäisi olla kaikki speksit kunnossa näin toisen Aussi-kuukauden jälkeen. Potentiaalisia kavereita mulla sitäpaitsi oikeasti on jo, sekä suomalaisia (joita asuu Perthissä paljon, toisin kuin Konalla) että kaiken maailman kansalaisia. Mutta aika näyttää, mihin suuntaan nämä kenenkin kanssa tästä etenevät, ja mikä tulee lopulta enemmän itsestään kuin väkisin vääntämällä.

71332513_244613633081285_2004820575482019840_n

Perth on ihana kaupunki, mutta ihmiset tekee lopulta paikan, aina. Nyt maksaisin melkein mitä vaan, jos voisin siirtää mun ihmiseni asumaan meidän kanssa tänne. Mutta kun ei voi, niin pakko se vaan on jostain nyt kaivaa se usko, että kyllä täälläkin niitä omia ihmisiä jossain on. Ja siis ennen kaikkea ja kuten sanottu, minä olen saapunut. Tulevat ystäväni eivät vaan tiedä sitä vielä. Get excited.

Muuton jälkeen uuteen nousuun

Mä myönnän, että olen ollut tälläkin kertaa vähän dramaattinen, mitä muutosta syntyneisiin syvissä vesissä polskimisiin on tullut. Kaikki, mikä kansainvälisissä muutoissa on vaikeaa, löi alkuun päälle yllättävän isolla voimalla. Ja siinä kun näiden tunteiden kanssa yritin navigoida, menetin hetkeksi otteen jonkinlaisesta kokonaiskuvasta. Minähän aloitin senkin paniikin, että saankohan ikinä kavereita täällä, jo alle viikon jälkeen siitä, kun tänne laskeuduimme. No, pienemmälläkin stressillä olisi taas voinut selvitä, sillä nyt reilun kuukauden täällä asuttuamme mulla on jo ainakin kaksi ihmistä, jotka lasken hyviksi kavereikseni ja joiden kanssa vietän mielelläni aikaa, ja jotka ovat myös potentiaalisia tulevaisuuden hyviä ystäviä. Ja on niitä muitakin kiinnostavia ihmisiä tullut tässä vastaan, montakin, mutta kattellaan nyt rauhassa. Taito, joka ei oikeasti kuuluu vahvuuksiini.

Puolisohan on monella tavalla aivan erilainen kuin minä. Sellainen bloom where you’re planted-ihminen, joka on aina ja kaikkialla perustyytyväinen, rauhallinen ja kärsivällinen. Välillä en tiedä, miten se mua kaikkine väreineni jaksaa, mutta mietitään sitä joskus toiste (ehkä juuri siksi, että on tyytyväinen missä vaan, jopa tällaisen sinkoilijan kanssa). Olen kyllä oppinut elämään itseni kanssa, enkä tempoile yhtään niin paljon kuin välillä mieli tekisi, enkä ole meinannut esimerkiksi vielä kertaakaan ostaa täältä lippua pois. Kuulisittepa vaan, millainen meteli korvieni välissä välillä on. Siihen nähden menee siis ihan hyvin.

Tänä viikonloppuna vuokrasimme auton, koska alkoi tulla vähän klaustrofobinen olo ilman. Eilen kävimme Caversham Wildlife Parkissa yhden perheen kanssa, josta olin jo salaa ehtinyt toivoa meille seuraa. Tiedättekö, kun joskus joistain ihmisistä huokuu sellainen fiilis, minkä heti kokee kotoisaksi ja oleminen on yksinkertaisuudessaan alusta saakka helppoa ja luonnollista? Tästä pariskunnasta mulla on ollut sellainen olo, kun heitä kampuksella olen nähnyt. Emme tosin ihan heti hyökänneet tykö, mutta ilokseni voin kertoa, että tunne taisi olla molemminpuoleinen. Siis en kysynyt, mutta näin nyt itsekseni päivän perusteella päättelin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänään vietimme rennon grillailu- ja puistopäivän Esikoisen luokkakaverin perheen kanssa. Söimme aivan navat pinkeiksi burgereita ja istuimme vilteillä juttelemassa niitä näitä. Kevätsää oli parhaimmillaan, mitä nyt tuuli oli edelleen aika kylmä. Aurinko on täällä kyllä aivan kreisi ja polttaa ihon nopeammin kuin missään koskaan. Ihan liioittelematta. Onneksi oli viiskymppistä mukana.

Huomaan nyt muuten itsestäni myös sen, että tämä sisäinen seikkailijattareni on taas ollut viime päivät onnellinen täällä. Se jäi kyllä tuossa moneksi viikoksi muuton jalkoihin, eikä paljoa sieltä laatikoiden ja matkalaukkujen ja sekopääahdistuksen alta kurkistellut, mutta nyt sille on taas tilaa. Moni asia ei tässä maailmassa ole yhtä ihanaa kuin reissaaminen ja sitä kautta omien rajojen ja maailmankuvan venyttäminen. Toiset lähtevät maailmalle etsimään itseään, minä en, mutta olen silti tällä tavoin enemmän elossa kuin mitenkään muuten. Kyllä on välillä tässä ollut raskasta ja yksinäistä ja vähän pelottavaakin, ja olen miettinyt, että onko tämä hinta oikeasti kaiken tämän arvoista. Mutta ne on olleet niitä pieniä hetkiä, joiden aikana on voinut taas punnita, mitä minä ja me haluamme tältä elämältämme. Ja ennen kaikkea, mihin haluamme sen laittaa käyttöön ja mihin kalliin aikamme sijoittaa. Nyt se on täällä, aivan ehdottomasti. En olisi ikinä uskonut.