Viimeisen viikon tunnemylläkät

Tämä viikko on ollut täynnä pitkiä päiviä, huonoja yöunia ja monenlaisia tunteita. Aivan päällimmäisenä keikkuu käsittämätön kiitollisuus menneestä vuodesta. Kaikkea täällä koettua on ihan mahdoton laittaa sanoiksi. Jopa koulun puitteissa koetut haasteet ovat tasoittuneet ja olen alkanut ymmärtää tätä kulttuuria. Olkoonkin, että istumalihaksia käytetään täällä mun makuun edelleen liikaa, on koulun ilmapiiri silti vertaansa vailla. Olen ollut tällä viikolla ihan kyyneleet silmissä, kun olen vihdoin omilta paineiltani tajunnut, kuinka onnellisessa asemassa lapset ovat täällä tänä vuonna olleet: keskellä opettajia, jotka ovat lempeästi ohjanneet kielipuoliani ja keskellä muita lapsia, jotka ovat ottaneet avosylin molemmat vastaan. Koko vuoden riidat kavereiden kanssa voidaan laskea yhden käden sormilla, mikä jo itsessään on pienen ihmettelyn paikka.

Esikoisella oli eilen kevätjuhla. Pieni seitsenvuotias kapusi luokkakavereidensa kanssa surffitukka tuulessa hulmuten lavalle ja seisoi siellä selkä suorana hymyillen parisatapäisen yleisön edessä. Lauloi esityksessään reippaasti ja vetäisi muiden mukana jonkun pidemmän tarinan koreaksi. En voi melkein uskoa, kuinka paljon lapset voi vuodessa kasvaa. Tässä oli nyt se sama poika, joka vajaa vuosi sitten itki moneen otteeseen matkalla tänne ja monta kertaa rajusti ensimmäisen kouluviikon ajan. Sama lapsi, joka jännitti viime vuonna kouluun menoa niin paljon, ettei melkein unta saanut, seisoi nyt eturivissä parhaan luokkakaverinsa vieressä ihan iloisena. Metrin verran pidempänä vaan.

Jokainen koululainen sai character awardsin, jolla haluttiin nostaa esiin jokaisessa oppilaassa olevia hyviä piirteitä. Esikoinen sai erityismaininnan siitä, että on justice loving. Äitiinsä tullu.

Itsekin onnistuin ihan kakistelematta omasta osuudestani. Leinkin sain kaulaan, ja lahjakortin Targettiin.

20180531_205039Viimeinen viikko on mennyt kokolailla pakatessa ja siivotessa. Aina yhtä kamalaa.

Toissayönä heräsin 1:30, kun Kuopus tuli asioineen meidän luokse. En saanut sen jälkeen enää millään uudestaan unta. Pari tuntia valvottuani kuulin makkarin pöydän luota rapinaa. Sydän hakaten laitoin puhelimen valon päälle ja näin juuri sen, mitä ehkä eniten pelkäsin: hiiren. Voin kertoa, että vaihdoin hyvin nopeasti makuuhuonetta, enkä saanut ummistettua silmiäni ollenkaan ennen viittä. Sitten nukahdin ja näin jotain sekavia unia asuntomme vallanneista hiiristä vain herätäkseni klo 5:30. Päivän särki päätä ja väsytti niin ettei mitään järkeä. Voitte ehkä uskoa. Ihmiset ovat kyllä suhtautuneet enemmän kuin rennosti kertomukseeni tästä siimahännästä; sitä nyt kun vaan täällä tapahtuu. Just buy a trap.

Kuopuksen juhla on perjantaina, minkä jälkeen suuntaamme melkein suoraan lentokentälle. Neiti on harjoitellut kotona huomista esitystään varten. Kirkasääninen viisivuotias laulaa ja tanssii ja kertoo kuulemma myös itsestään yksin mikkiin. Ihana, amerikkalainen esiintymiskulttuuri, jossa lapset totutetaan jo pienestä pitäen siihen, että ihmisten edessä puhumisen ei tarvitse olla mitenkään pelottavaa. Yleisössä kyllä joku tulee nieleskelemään kyyneleitä taas tässä kohtaa.

Ei olisi tämä vuosi voinut varmaan paremmin mennäkään. Haasteet ja itkut ovat vaan kasvattaneet ja ne nyt kuuluu elämään muutenkin. Vuoden aikana ehdimme saada aivan ihania ystäviä, lapset oppivat kieltä, näimme kauniita paikkoja ja lähennyimme perheenä, jos nyt muutaman asian haluaa tästä esiin nostaa.

Kyllä kannatti lähteä. Nyt me tiedetään ihan varmaksi, että tämä elämäntyyli on meitä varten, eikä paluuta vanhaan varmaan enää olekaan.

 

Seremonialliset (ja lapsettomat) häät havaijilaisittain

Ulkosuomalaisten Facebook-ryhmässä kuhistiin jokin aika sitten siitä, onko sopivaa ilmoittaa hääkutsussa, että omat häät ovat lapsettomat. Olin yllättynyt, kuinka moni koki rajatun kutsun loukkaavana. Olimme eilen parhaiden Kona-ystävieni (joiden naamat tunnistanevat jo blogiani pidempään lukeneet yksilöt) kanssa häissä, jotka olivat hääseurueen puolesta avoimesti hyvinkin perhekeskeiset, mutta joihin oli kutsuttu kustannussyistä vain aikuisia.

Häät ulkona, valokoristeiden alla meren läheisyydessä Havaijilla olisi kaunista noin muutenkin, mutta paikalliset seremonialliset toimitukset tekivät näistä häistä aivan ihmeelliset.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Naimisiin menivät ystävämme, joista morsian on syntyperäinen havaijilainen ja sulhanen vuosia sitten Havaijille mantereelta muuttanut amerikkalainen. Vihkiseremonia alkoi ihmeen tarkasti aikataulussa vain 10 minuuttia myöhässä ja kesti tunnin, eikä siellä saanut kuvata. Vihkiminen tapahtui ulkona ja siihen kuului monta havaijilaiseen tyyliin tapahtuvaa askelta ennen morsiamen luovuttamista: nurmikäytävää pitkin kävelivät ensin kukkaistytöt ja -pojat, joista pienin ei osannut vielä edes kävellä – häntä vedettiin perässä kärryllä. Seuraavaksi saattueessa saapui kahdeksan groomsmeniä leit kauloissaan, minkä jälkeen eteen asteli vaivaiset 18 kaasoa.

Itse seremonia alkoi, kun neljä perinteisiin paikallisiin asuihin pukeutunutta miestä puhalsi yhtä aikaa Pu:n eli suureen simpukankuoreen. Tämän jälkeen morsiamen isä saattoi morsiamen käytävän alkuun, jossa tämä esitti tulevalle puolisolleen hulaa sitoutumisensa merkiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ennen vihkimistä protokollaan kuului molempien isien puheet, joissa he julistivat suurta kunnioitustaan lapsiaan (nyt jo kolmekymppisiä) kohtaan. Lopuksi molemmat isät puhuivat vielä näiden kahden perheen yhdistymisestä ja ainakin koko meidän rivi kuunteli puheita kyyneleet silmissä. Havaijilaisen isän puhe päättyi vielä koskettavaan paikalliseen tervehdykseen (ha, the breath of life) ensin morsiamen, sitten sulhasen kanssa.

Seremonian kaari kulkee kutakuinkin niin, että ensin morsiamen perhe kulkee morsiamen kanssa, sitten molempien vihittävien molemmat vanhemmat ympäröivät parin ja lopuksi morsiamen perhe ’päästää tyttärestä irti’ ja luovuttaa tämän sulhaselle. Tällöin nämä kaksi perhettä yhdistyvät, mutta tuore aviopari muodostaa oman, uuden perheensä.

Henkilökohtaisten vihkivalojen lausumisten ja samoalaisen siunauslaulun jälkeen molempien isät lukivat perinteiset vihkikaavat kysymyksineen omille lapsilleen. Lopuksi pappi vahvisti avioliiton ja koko riemukas saattue joraili pihalta valokuvaukseen Earth, Wind&Fire:n soidessa.

Hääjuhla oli aivan meidän kotirannan lähellä King Kamehameha Marriottin pihalla. Puitteet olivat uskomattoman kauniit ja ennen juhlaa saimme kunniavieraiksi vielä delfiinejä, jotka tulivat hyppimään ihan juhlapaikan eteen. Oikeasti, vain Havaijilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Amerikkalaiseen tapaan hääpari viipyi kuvattavana kaikessa rauhassa ja juhlaväkeä viihdytti sillä välin livebändi, jonka soulahtava soittolista oli ihan itkettävän kova. Meidän pöytäseurue koostui parhaista kavereistani ja sattuneesta syystä juhlimme kaikki ilman puolisoitamme – he ovat kaikki kimpassa reissussa Aasiassa paraikaa. Kahvia, hedelmäjuomaa ja poppareita oli siinä tarjolla, kun notkuvat buffetpöydät odottivat vielä ruokailijoita. Valtava hääseurue saapui näyttävästi tanssien paikalle tunnin ilmoitetusta myöhässä, jokaisella porukalla oma tunnusbiisi soiden.

Meillä oli tosi hauska ilta. Vaikka melkein kaikki omat lähimmät ystäväni olivatkin häissä, sain kuin sainkin tutun lastenhoitajan illaksi. Häävieraita oli ainakin parisataa, ja kaikki olivat parin lähiperheeseen kuuluvia lapsia lukuunottamatta aikuisia. Tunnelma oli rento ja iloinen ja kaikilla näytti olevan enemmän kuin mukavaa.

Aiempaan keskusteluun viitaten mainittakoon, että lapsettomat häät eivät automaattisesti tarkoita pelkkää aikuisten sikailua – nämäkin häät olivat täysin alkoholittomat.

On se vaan ihanaa, kun kaksi mahtavaa tyyppiä löytää toisensa ja järjestää sen kunniaksi kunnon kemut.

 

 

 

Ihmeellinen Mauna Kea, Valkoinen Vuori

Torstaina teimme viiden ystävyksen voimin niin häkellyttävän upean retken, etten oikein osaa edes aloittaa kirjoittamaan siitä. Tiedätte varmaan sen fiiliksen, kun mitkään kuvat eivät tee oikeutta sille maailman upeimmalle maisemalle, jonka juuri on edessään nähnyt? No eivät tee sanatkaan.

Automatka Mauna Kealle, nyt jo sammuneelle tulivuorelle, kesti parisen tuntia. Matkalla nauroimme kurkkumme käheiksi, söimme nachoja ja puhuimme toistemme päälle.

Koska Mauna Kea on yksi ainoita paikkoja maailmassa, minne voi ajaa merenpinnan korkeudelta 4200 metrin korkeudessa komeilevalle huipulle kahdessa tunnissa, on vuoristotaudin saaminen ihan olemassaoleva riski. Melkein jo perillä hengailimme siis ohjeiden mukaan Visitor Information Stationilla 2800 metrissä puolisen tuntia korkeuseroon totutellen. Lämpötila oli jo ihanan kirpsakka ja ihan hyvä hengittää. Mauna Kean huippu siinsi lähellä ja takaisin autolle kävelimme pilven läpi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Mauna Kea silversword, uhanalainen, paikallinen kasvi.

Talvitakkia en tullut ottaneeksi mukaan, mutta tuulitakki, tikkitakki, huppari, villapaita, kaulaliina, leggarit ja farkut löytyi. Pikkuisen pinkeänä ponnistin muina gepardeina lava-auton perille raitista ilmaa loppumatkaksi nauttimaan. Kiljuin matkalla huipulle vähän, myönnän.

Valkoisen Vuoren huipulla oli lunta. Pilvet kiersivät vuorten ympärillä vaaleana peittona ja aurinko paistoi. Ilma neljässä kilometrissä on n. 40% ohuempaa kuin merenpinnan korkeudella, joten välillä piti vähän hengitystä tasailla, vaikka hipsin vain hiljalleen ympäriinsä pari kuvaa ottamassa. Ranneke näytti sykkeeksi 154. En ihan heti lähtisi Everestiä valloittamaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuvat otti ystäväni Adelee.

Asetuimme peittojen ja makuupussien sisään auton lavalle liki toisiamme auringonlaskua odottamaan. Huipulla oli ehkä muutama kymmenen ihmistä, mutta siinä tuulessa ei paljon muiden äänet meidän aitiopaikallemme kantautuneet. Majesteetillisesta maisemasta oli helppo nauttia.

Luonto on ihan käsittämätön. Tämä saari on ihan käsittämätön.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAIMG_8666Auringon laskiessa alkoi tulla jo oikeasti kylmä. A full experience, kuten varpaat jäässä totesimme. Olisimme halunneet jäädä vielä ihastelemaan tähtitaivasta, mutta observatorion työntekijät ohjasivat kohteliaasti pois. Autojen valot kuulemma haittaavat työntekoa.

Mauna Kea Observatories kertoo olevansa Earth’s connecting point to the rest of the Universe. Tämä maailman suurin tähtitieteellinen observatorio työllistää tutkijoita 11 maasta. Työolosuhteet – eli kirkkaat tähtitaivaat – ovat täällä harvinaisen hyvät ja laitteet maailman tehokkaimmat. Kyllä mielelläni olisin jäänyt tähtiä vielä hetkeksi katselemaan, mutta ymmärrän kyllä, että töitä on tehtävä.

Parin tunnin automatkan (joka kului kovaan ääneen nauraen, nachoja syöden ja toistemme päälle puhuen) jälkeen olimme takaisin Konan keväisen lämpimässä illassa. Kävelin teepaitasillani kotiin.

Kyllä välillä hiljaiseksi vetää tämä pieni, ihmeellinen saari täällä kaukana kaikesta.