Muuton jälkeen uuteen nousuun

Mä myönnän, että olen ollut tälläkin kertaa vähän dramaattinen, mitä muutosta syntyneisiin syvissä vesissä polskimisiin on tullut. Kaikki, mikä kansainvälisissä muutoissa on vaikeaa, löi alkuun päälle yllättävän isolla voimalla. Ja siinä kun näiden tunteiden kanssa yritin navigoida, menetin hetkeksi otteen jonkinlaisesta kokonaiskuvasta. Minähän aloitin senkin paniikin, että saankohan ikinä kavereita täällä, jo alle viikon jälkeen siitä, kun tänne laskeuduimme. No, pienemmälläkin stressillä olisi taas voinut selvitä, sillä nyt reilun kuukauden täällä asuttuamme mulla on jo ainakin kaksi ihmistä, jotka lasken hyviksi kavereikseni ja joiden kanssa vietän mielelläni aikaa, ja jotka ovat myös potentiaalisia tulevaisuuden hyviä ystäviä. Ja on niitä muitakin kiinnostavia ihmisiä tullut tässä vastaan, montakin, mutta kattellaan nyt rauhassa. Taito, joka ei oikeasti kuuluu vahvuuksiini.

Puolisohan on monella tavalla aivan erilainen kuin minä. Sellainen bloom where you’re planted-ihminen, joka on aina ja kaikkialla perustyytyväinen, rauhallinen ja kärsivällinen. Välillä en tiedä, miten se mua kaikkine väreineni jaksaa, mutta mietitään sitä joskus toiste (ehkä juuri siksi, että on tyytyväinen missä vaan, jopa tällaisen sinkoilijan kanssa). Olen kyllä oppinut elämään itseni kanssa, enkä tempoile yhtään niin paljon kuin välillä mieli tekisi, enkä ole meinannut esimerkiksi vielä kertaakaan ostaa täältä lippua pois. Kuulisittepa vaan, millainen meteli korvieni välissä välillä on. Siihen nähden menee siis ihan hyvin.

Tänä viikonloppuna vuokrasimme auton, koska alkoi tulla vähän klaustrofobinen olo ilman. Eilen kävimme Caversham Wildlife Parkissa yhden perheen kanssa, josta olin jo salaa ehtinyt toivoa meille seuraa. Tiedättekö, kun joskus joistain ihmisistä huokuu sellainen fiilis, minkä heti kokee kotoisaksi ja oleminen on yksinkertaisuudessaan alusta saakka helppoa ja luonnollista? Tästä pariskunnasta mulla on ollut sellainen olo, kun heitä kampuksella olen nähnyt. Emme tosin ihan heti hyökänneet tykö, mutta ilokseni voin kertoa, että tunne taisi olla molemminpuoleinen. Siis en kysynyt, mutta näin nyt itsekseni päivän perusteella päättelin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänään vietimme rennon grillailu- ja puistopäivän Esikoisen luokkakaverin perheen kanssa. Söimme aivan navat pinkeiksi burgereita ja istuimme vilteillä juttelemassa niitä näitä. Kevätsää oli parhaimmillaan, mitä nyt tuuli oli edelleen aika kylmä. Aurinko on täällä kyllä aivan kreisi ja polttaa ihon nopeammin kuin missään koskaan. Ihan liioittelematta. Onneksi oli viiskymppistä mukana.

Huomaan nyt muuten itsestäni myös sen, että tämä sisäinen seikkailijattareni on taas ollut viime päivät onnellinen täällä. Se jäi kyllä tuossa moneksi viikoksi muuton jalkoihin, eikä paljoa sieltä laatikoiden ja matkalaukkujen ja sekopääahdistuksen alta kurkistellut, mutta nyt sille on taas tilaa. Moni asia ei tässä maailmassa ole yhtä ihanaa kuin reissaaminen ja sitä kautta omien rajojen ja maailmankuvan venyttäminen. Toiset lähtevät maailmalle etsimään itseään, minä en, mutta olen silti tällä tavoin enemmän elossa kuin mitenkään muuten. Kyllä on välillä tässä ollut raskasta ja yksinäistä ja vähän pelottavaakin, ja olen miettinyt, että onko tämä hinta oikeasti kaiken tämän arvoista. Mutta ne on olleet niitä pieniä hetkiä, joiden aikana on voinut taas punnita, mitä minä ja me haluamme tältä elämältämme. Ja ennen kaikkea, mihin haluamme sen laittaa käyttöön ja mihin kalliin aikamme sijoittaa. Nyt se on täällä, aivan ehdottomasti. En olisi ikinä uskonut.

Kuka kesyttäisi kulkurin?

Olen tässä viime viikkojen aikana ehtinyt jo miettiä, että voisinko nähdä meidät asumassa täällä Perthissä aina. ’Aina’ on toki meidän kohdalla vähän muljahteleva käsite, mutta kuitenkin. Olen kävellyt pitkin kaupungin katuja, tuijotellut ihmisiä ja vetänyt keuhkot täyteen puistojen raikasta ilmaa ja leikitellyt ajatuksella, että me jäätäisiin tänne seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. En oikeasti osaa viedä tätä ajatusketjua edes kunnolla loppuun asti, mutta sen mä tiedän, etten halua takaisin kotimaahan. En ainakaan vielä. Mutta haluanko jäädä paikoilleni tännekään, sitä en tiedä. Muuttaminen on kyllä ihan karseeta, eikä sitä nyt huvikseen koko ajan viitsisi tehdä, mutta toisaalta maailma on suuri ja nähtävää olisi vielä paljon enemmänkin kuin tämä. Ja taas toisaalta, eihän sitä tarvitse näkemistä ja kokemista lopettaa, vaikka paikoillaan asuisikin.

Mutta eihän tällainen kulkurisielu osaa nyt tällaisia kunnolla edes ajatella. Olenkin tässä nyt vaihteeksi taas miettinyt, että onkohan mussa joku valuvika, kun en vaan ole koskaan haaveillut asuvani yhdessä kodissa tai rakentavani omaa pesääni jonnekin yhteen ainoaan maailman kolkkaan. Jonnekin, missä lapset voisivat koko elämänsä kasvaa ja sitten tulla käymään, kun ovat jo muuttaneet pois. Koska kun tässä nyt ympärilleen katsoo, niin kyllä aika harvassa on väki, jolla on tällainen samanlainen veto johonkin aivan muuhun. Ja välillä, mutta vain välillä, mä huomaan ajattelevani, että olen ehkä tässä mielessä vähän omituinen.

69848670_2208576452587865_7374970549635645440_n

Ja sitten taas sellainen ajatus tähän väliin, etten osaa kuvitellakaan, millaista on olla haluamatta asua maailmalla. Millaista voi olla, kun ei polta eikä pakota mikään, vaan omassa kodissa on hyvä eikä sieltä halua minnekään. Miten ihanaa, teille.

Helpompaa olisi kyllä elämä, jos haluaisin olla paikoillani. Jos en eläisi tällaisen niin maan voimakkaan seikkailugeenin kanssa, vaan tahtoisin vaan arkea. Tai no, arki se on arkea maailmallakin, mutta kyllä tähän elämäntyyliin silti aina jonkunlainen jännityselementti kuuluu. Tai ainakin enemmän ihmeteltävää. Ja mä en oikein tunne eläväni, jos en voi ihmetellä, venyä, haastaa itseäni ja etsiä rajojani. Ihailla maailmaa ja sen kauneutta ja imeä itseeni kaikkia sen ihmeitä. Vaellella ja tutustua uusiin ihmisiin, vaikka aina tulenkin pitämään kovaa kiinni niistä vanhoista. Olen ennenkin sanonut tämän, mutta sanon uudestaan: sitoudun herkästi ihmisiin, en niinkään rakennelmiin.

69872588_349828162566309_7475163323378434048_n

Lapset eivät oikein muuta elämää osaa itselleen ajatellakaan kuin tämän. Meidän vähän hullunkurinen maailmamme on heille ihan tavallinen. Helppoa se on vielä, kun ei ole muutakaan, mihin verrata. Nähtäväksi jää, miten he itse haluavat aikuisena elämänsä elää, paikoilleen juurtuen vai ympäriinsä lennellen. Vai jotain siltä väliltä.

Voiko kulkuria kesyttää? Ja toisaalta, pitäisikö edes? Koska kukapa sitä voisi oikeasti väittää tietävänsä, miten sitä kannattaa tämä yksi elämä elää.

Pää pinnalla

Muistan vieläkin, kun putosin uimataidottomana nelivuotiaana laiturin päästä kylmään järviveteen. Ehdin lyödä selkäni veden alla olleisiin rantakiviin ennen kuin mut nykäistiin ylös. Ja nyt tämä vanha tarina saakin toimia kuvailemaan sitä, miltä musta on tämän viikonlopun aikana tuntunut. Kun vähän vielä paleltaa ja vaatteet on pulahduksesta märät, mutta ainakin seison taas laiturilla, sen sijaan että on pää veden alla. Vähän köpönen mielikuva, myönnetään, mutta siltikin yllättävän hyvin tilanteeseen sopiva. Katsokaas kun tämä viikonloppu oli täällä ensimmäinen, mikä tuntui ihanan tavalliselta ilman pelkkiä muutosta selviytymisen elementtejä.

E6C1FE2E-5F64-403B-8B39-576BB5BFCAE1

Lauantaina sovimme yhden täällä Perthissä asuvan suomalaisperheen kanssa treffivaihdosta, tarkoittaen, että me hoidettiin ensin heidän kolmea poikaa ja sitten he meidän lapsia, niin että aikuiset pääsi vuoroissa ulos. Kun puoliso toi lounaan jälkeen pojat meille (pienimmän unilla vaunuissaan), mukaan oli tarttunut kampukselta vielä yhdet sisarukset. Tyypit, ikähaarukaltaan 4-11, pelailivat lautapelejä ja katsoivat leffan ja me puolison kanssa tarjoilimme nälkäisille maapähkinävoileipiä ja omenalohkoja. Riemu repesi aivan kattoon, kun yksivuotias heräsi päiväuniltaan. Talo oli täynnä, ääntä lähti ja vessasta löytyi yksi vetämätön mysteerikakka, mutta ainakin meillä oli taas elämää. Oli ihana seurata näiden uusien ystävyyssuhteiden muodostumista.

Illalla me siipan kanssa lähdettiin tuplatreffeille. Pariskunta, joka meidät kutsui kanssaan syömään, on meitä vanhempi, toinen heistä saksalainen ja toinen englantilainen. Oikein mukavia ovat olleet molemmat alusta saakka, mutta en silti tiennyt, mitä illalta odottaa. Ja meillähän oli lopulta ihan tosi kivaa yhdessä, ja hauskaa, ja sehän se on ilman muuta yksi ystävyyden korkeimpia mittareita, jos minulta kysytään. Tämän vapaan ilon alta näin myös taas uusin silmin, miten mahtava kaupunki Perth on. Aivan ihana. Kävimme sushilla pienessä japanilaisessa ravintolassa, kävelimme ympäri Northbridgeä ja suuntasimme syömään churroja jälkkäriksi. Toki olimme jo ravintolassa syöneet ruuan jälkeen palat kakkua, mutta ei mennä nyt siihen.

1FBB3213-9DEB-4BA7-9741-788E96AFE178

Tänään Australiassa on isänpäivä. Olemme juhlistaneet päivää donitsein ja lautapelein. Ulkona sataa ja katto vuotaa. Ja minä olen tässä ollut mukamas sitä mieltä, että olemme tänään vain keskenämme täysin omasta halustamme, emmekä siksi, että ystäväpiiri on vielä pikkiriikkinen ja valinnanvaraa siksi erittäin vähän. Itsepetos on usein ihan lohduttava kaveri.

Kaiken kaikkiaan tämä viikonloppu oli kuitenkin sen verran normaali, että se antoi toivoa siitä, että meidän tavallisen eriskummallinen elämä tulee jatkumaan taas täälläkin.