Etuoikeutettu luopumaan

Olen ollut melkein kaksi viikkoa enemmän ja vähemmän sairaana ja mulla on ollut aikaa ajatella. Olen tuijotellut kotimme nykyään likaista kokolattiamattoa (!) ja koristeellisen tummia huonekaluja. Yhtäkkiä olen huomannut, etten enää elä oikein missään itselleni järkevästi jäsenneltävässä maailmassa: en todellakaan köyhyydessä, mutta en varsinaisessa paljoudessakaan. Työmme puolesta kohtaamme köyhyyttä ja kurjuutta molemmat, sekä täällä että ympäri maailman. Tämä, mitä meillä on, on enemmän kuin kukaan kohtaamistamme voisi koskaan toivoakaan. Ja sitten mussa kuitenkin edelleen asuu se etuoikeutettu suomalainen, joka tietää, mitä ylenpalttius on. Joka aiemmin asui kauniissa ja tilavassa, omassa kodissa ja saatteli lapsensa laadukkaan varhaiskasvatuksen piiriin. Joka tässä nykyisessä elämäntilanteessaan, tiukalla budjetilla ja pienillä tuloilla, mitään omistamatta muistaa, millaista se oli, kun vielä oli jotain omaa ja kun asiat ympärillä toimivat koneen lailla niin, ettei niiden olemassaoloa aina edes ymmärtänyt arvostaa.

Nykyään me elämme jossain jännässä välitilassa ja mä tunnen tällä hetkellä jotain kummallista outoutta molempiin suuntiin. Tunnen pistävästi, kuinka etuoikeutettu mä olen ja kuitenkin näen edessäni sen, mistä luovuin. Se, mitä me lapsillemme voimme tällä hetkellä ostaa, on säälittävää verrattuna aiempaan. Ja samaan aikaan tasan tarkkaan tiedän, että meillä – ja heillä – on aivan kaikki mitä me tarvitaan ja enemmänkin.

C90E3110-3F38-476A-A5A4-D6FB4915C8B3

Mä en ikinä osannut odottaa tällaista. Me lähdimme täysin omasta tahdostamme ja teimme omat valintamme, enkä tällä yritä piiruakaan sanoa, että valitsisin nyt toisin. Talon myynti ja tavaroista luopuminen oli helpottavaa ja me molemmat tiesimme, että meidän onnellisin elämämme ei olisi koskaan löytynyt siitä, miten me Suomessa elämäämme elettiin. Mutta en osannut kuvitella, että jossain kohtaa tämä meidän valintamme voisi viedä mun kaiken saaneen pääni tällaiseen kummalliseen kehään.

Puoliso on tehnyt täältä käsin reissuja sisällissotien runtelemiin, köyhiin maihin ja kesällä lähdemme koko perhe Filippiineille töihin. Täällä Konalla olemme olleet yhteistyössä tahojen kanssa, jotka ruokkivat paikallisia kodittomia ja viime viikonloppuna siippani johtama porukka kävi esiintymässä paikallisessa vankilassa. Oman oppilastyöni kautta elämän kaikki värit ovat edessäni joka päivä. Jokainen kerta muistuttaa, miltä näyttävät kipu ja köyhyys. Kärsiville on olemassa kasvot. Samalla musta ei karise pois se valkoisen etuoikeutetun naisen sisin, joka tietää, että voisin tiukan paikan tullen koska vain lähteä takaisin kotimaahani ja pystyisin aloittamaan alusta, jos haluaisin.

Mä tiedän, että olen puhunut meidän tänne tulon kohdalla paljon unelmista ja siitä, miten meidän unelmat on alkaneet toteutua täällä. Mä olen silti vähemmän puhunut siitä, että oikeasti todella harva vaihtaisi paikkoja meidän kanssa – harva unelmoi tällaisesta. Vaikka Havaijilla on palmuja, aurinkoa ja rantaa, joista todellakin tulemme nauttimaan täysillä niin kauan kuin täällä ollaan, on elämämme silti niin jotain muuta kuin vain rannoilla lekottelua. Me emme ole saaneet täällä kaikkea, päinvastoin. Me luovuimme pysyvyydestä, ennustettavuudesta, taloudellisesta tasaisuudesta, sosiaaliturvasta, omistamisesta sekä nyt vaikka järkevistä sisälämpötiloista ja normaalihintaisesta ruuasta ja sähköstä. Olemme saaneet ihan älyttömästi vaa’an toiselle puolelle, mutta se on sellaista henkistä pääomaa, jota on välillä vaikeaa laittaa sanoiksi.

B6B6976C-2A3E-4EA1-AB24-205BDBDECDF6

Me eletään nyt tässä kummallisessa välitilassa ja mulla on kysymyksiä vähän joka suuntaan. Mulle tulee tällä hetkellä huono omatunto, jos huomaan haluavani kauniimman asunnon, kun olen sattunut näkemään jonkun sisustusunelmakuvan Instagramissa juuri sen jälkeen, kun olen tullut kuulemasta, miten kodittomien ruokailu tällä kertaa sujui. Edelliseen elämääni verrattuna meillä ei ole enää juuri mitään, kun samaan aikaan tähän uuteen piiriini verrattuna meillä on kaikki.

Ja hulluintahan tässä sisäisessä dilemmassani on se, että mä valitsin tämän. Oli meidän oma valintamme jättää työt ja autot ja asunnot, luopua omistamisesta, asua vaatimattomasti muiden nurkissa ja keskittyä antamaan eteenpäin. Minä halusin tätä ja haluan edelleen. Mutta mä olen siinäkin mielessä etuoikeutettu, että mun oli ylipäätään mahdollista valita luopua. Vähentäminen oli oma valinta. Auttaminenkin on oma valinta. Ja mä voin valita näin, koska satuin syntymään Suomeen. Tasan ei vaan käy ja tällä hetkellä sitä on jotenkin vaikea hyväksyä.

 

Kun poke kauaksi kotoaan lähti

En vielä ennen tänne lähtöä tiennyt havaijilaisesta pokesta mitään. En tiennyt poke bowlien olevan trendiruokaa maailmalla, enkä ollut kuullut sanaakaan tästä perinteikkäästä kalaruuasta. Maistoin pokea ensimmäisen kerran täällä yli vuosi sitten paikallisten ystäviemme kihlajaisissa: morsiamen havaijilaisen perheenjäsenen Konan edustalta pyytämää ahia (tonnikalaa, jota kalastetaan Havaijin edustalta vastuullisesti) perheensä marinoimana kotitekoisten, rapeiden nachojen päällä. Aivan taivaallisen hyvää oli. Pokesta tuli hetkessä mun paikallinen lempiruoka.

ECFE46A0-440C-462E-B95D-0B64342513AD
Kuva: The History of Poke – Hawaiian Airlines

Poke on havaijin kieltä ja tarkoittaa suomeksi käännettynä paloitella – ja ruokana nimenomaan paloiteltua kalaa, jota täällä on perinteisesti syöty raakana ja ilman lisukkeita. Poken kanssa alettiin tarjoilla riisiä 1800-luvun lopussa, poke nachot taas ovat tämän perinneruoan kohtuullisen tuore versio. Kulhoista ruoka syödään edelleen siksi, että kaiverrettu kookospähkinä oli havaijilaisten ensimmäinen, ruuan syömiseen käytetty astia, se alkuperäinen kulho. Pokea löytää nykyään melkein jokaisen paikallisen marketin tuoretiskiltä: siellä ne ovat kalakuutiot riveissä astioissaan moninaisesti marinoituina ja kauhallinen kalaa isketään aina riisin päälle ja myydään painon mukaan. Poke bowlia ei siis ole olemassakaan ilman kalaa; tällöin se on vain ruokaa kulhossa, eikä aina edes havaijilaista ruokaa. Maailmalla leviävä ruokatrendi onkin jo joissain yhteyksissä joutunut aika kauaksi emoaluksestaan: lisukkeiden ja vaihtoehtojen määrä on melkoinen, eikä enää useinkaan muistuta tätä alkuperäistä, hyvin yksinkertaista (eikä edes kovin kaunista) annosta. Täälläkin on kyllä kokeilevia ravintoloita, joiden kokit kehittelevät tästä perinneruuasta jos minkälaisia versioita – mutta jotenkin oikeammalta tuntuu sallia tällainen kokeilevuus paikalliselle kuin jollekin täältä tuhansien kilometrien päässä kasvaneelle kokille, joka on täysin irti ruuan alkuperästä.

Screen Shot 2019-02-25 at 6.51.16
Laura Sutherland: Six Favorite Poke Places on the Bis Island of Hawaii

Ylivoimaisesti suurin osa ympäri maailmaa sijaitsevista poke-kulhoja lupaavista ravintoloista lupaa tarjoilla ne havaijilaisittain. Kuitenkaan poke-kulhoja ei ole olemassakaan ilman kalaa (ja ihan oikeasti ahia), ja havaijilaiseen keittiöön ei noin perinteisesti kuuluu esimerkiksi tofua ollenkaan, tai ananasta tai kookosta lämpimän ruuan kanssa. Useimmat ravintolat maailmalla ovat ratkaisseet kulhoasian yleensä niin, että listalta voi raksia itselleen pohjaksi riisin tai salaatin, survoa siihen lisäksi proteiinia lähes missä muodossa vaan kera kastikkeen ja kaiken maailman lisäkkeiden. Poke-ravintoloissa listalta voisin siis valita pääruuaksi vaikka kanaa ja ananasta salaatilla kulhooni, mikä ei ole pokea, vaan kanaa, ananasta ja salaattia kulhossa.

Asiaa voisi ehkä ajatella näin: suomalaisina tiedämme, että poronkäristys tarjoillaan perinteisesti perunamuusin ja puolukkasurvoksen kanssa. Jos poronkäristyksestä tulisi maailmalla trendi ja sille tehtäisiin sama, mikä pokelle on ympäri maailman tehty, olisi siellä täällä pian ravintoloita komeasti nimettynä Poronkaristys. Näissä ravintoloissa voisi sitten listalta valita tähän perinteiseen kotiruokaamme sopivat lisukkeet: pähkinöitä, mustikoita, apilanlehtiä, kuivattuja havuja ja sellaista muuta suomalaista. Sitten voisivat ihmiset maailmalla käydä syömässä tätä suomalaista perinneruokaa, poronkaristysta, paikassa Poronkaristys: lanttulohkoja ja leivänmuruja salaattipedillä. Hashtag poronkaristys.

En tiedä, haittaisiko asia meitä suomalaisia. Ehkä ei. Ehkä meillä ei ole enää niin tiivistä suhdetta luontoon tai poronkasvatukseen tai muutenkaan juuriimme. Mutta sen tiedän, että monia havaijilaisia tämä trendi ottaa päähän. Monet täällä sanovat, että jos joku ravintoloitsija ottaa jonkun ikiaikaisen perinteen paikasta X olematta itse paikallinen ja ymmärtämättä ruokaan liittyviä tapoja ja juuria, tekisi sen edes oikein – tai jättäisi kalat mereen. Maailmalla poke bowleja nauttiville vinkiksi: mahdollisimman lähelle alkuperäistä pääset, jos valitset spicy tunan riisin päälle, kylkeen vähän merilevää, ja jätät sitten muut ylimääräiset hössötykset annoksesta pois. Yksinkertainen on kaunista. Ja tässä tapauksessa myös aidompaa.

 

Elämämme puolivuosittain

Mä olen muutamia kertoja joissain teksteissä viitannut, että meidän nykyisessä elämäntilanteessa on aika paljon epävarmuustekijöitä, mutten ole ainakaan hetkeen tarttunut aiheeseen tarkemmin. Toki viisumit nyt ovat aika selkeä tekijä, mutta sitä en ehkä ole muistanut mainita, että saimme elokuussa rajalla taas vain puolen vuoden maassaololuvan, kuten viimekin vuonna. Se täyttyy nyt kahden viikon päästä ja niinpä olemme taas olleet paikallisen viisumitoimiston puheilla. Laitoimme eilen juuri jatkohakemukset sisään. Postissa lähti arvioilta satasivuinen dokumenttien nivaska vastaanottavalle taholle, sisältäen paljon jo entuudestaan tuttua: kutsukirjeet tänne, tiliotteet, virkatodistukset, kopiot passeista ja nykyisistä viisumeista (jotka siis vanhenevat heinäkuussa), kaavakkeita ja kirjeitä sekä kopiot ostetuista lentolipuista todistuksena, että olemme kesällä poistumassa maasta. Emme tosin ostaneet lippuja Suomeen.

Meidän toive oli jo ennen vuodenvaihdetta, että haluaisimme käydä kotimaassa vasta seuraavana jouluna. Sitten meidät kutsuttiinkin heinäkuuksi Filippiineille järjestön hommiin: puolisoni kiertueelle musaporukkansa kanssa ja mut kouluttamaan paikallista henkilökuntaa. Meitä on tällä hetkellä lähdössä Manilaan kaikkien parhaiden ystäväperheidemme lisäksi muutama nuori muusikko ja ehkä joitain muitakin ihmisiä, en tiedä vielä. Reissumme Filippiineille varmistui niinkin lähiaikoina kuin toissapäivänä.

52130048_2406976769588603_3538509339109097472_n

Viime viikolla kuulimme myös sikäli hyvän uutisen, että voimme nykyisillä viisumeillamme tulla takaisin maahan heinäkuun lopussa ja viipyä vielä syksyn – ajatellen, että siis saamme nämä jatkohakemukset nyt suotuisasti läpi. Tällä hetkellä suunnitelmissamme olisi irtisanoa nykyinen vuokrasopimuksemme marraskuun viimeiseen päivään ja olla Suomessa joulukuu. Lapset missaisivat näin vain kaksi viikkoa koulua syyslukukauden lopusta ja meillä olisi aikaa fiilistellä joulun tuloa kotimaassa ihan mukavasti. Mitä sen jälkeen tapahtuu, en taas tiedä. Nämäkin suunnitelmat tapahtuvat vain, jos meille myönnetään leimalle jatkoa ja voimme ylipäätään palata maahan heinäkuussa.

Tällä hetkellä tiedämme siis eteenpäin siihen päivään saakka, kun lentomme lähtee Konalta Manilaan kesäkuun lopussa. Verhoja raotellaan meidän elämässämme tällä hetkellä noin puolivuosittain ja tulevat askeleet selkiytyvät aina, kun astelemme lähemmäksi H-hetkeä. Lapset eivät tunnu olevan tästä tällä hetkellä moksiskaan, mutta voin jo helposti kuvitella, että jossain vaiheessa kaipaamme kaikki jo jotain pysyvämpää. Nimittäin vaikka Kona tuntuu kodilta, ei se sitä näillä viisumeilla vielä ole. Olemme virallisesti vain käymässä, emmekä voi esimerkiksi edes etsiä pysyvää osoitetta vielä.

51808550_410558633049082_207669635925934080_n

Saapa nähdä. Tätä tulee toisteltua nykyään aika paljon. Saapa nähdä, mitä tässä tapahtuu ja milloin. Tämä meidän perheen keikkuva tilanne ei ole vielä liikaa stressannut, mutta yhtä aikaa toivon, ettei tämä nyt määräänsä pidempään jatkuisi. Haaveissani haluaisin taas joskus pysyvän kodin, joka olisi sillä lailla itse laitettu, että siellä myös silmä lepäisi – toisin kuin viime vuoden kodin keltaisilla seinillä tai tämän vuoden kodin tummilla, koristeellisilla huonekaluilla ja hiekan värisellä kokolattiamatolla. Tällaista pientähän tämä, kun onneksi nyt on katto pään päällä ja niin edelleen, mutta on siinä omassa kodissa myös tietysti eri tavoin sydän mukana kuin näissä muilta vuokratuissa, väliaikaisissa kodeissa.

Nyt on näin. Saapa nähdä, koska on meidän aika jäädä jonnekin asumaan, vai tuleeko sellaista. Saapa nähdä.