Opettajan haastava syyslukukausi

Kirjoitin alkusyksystä paniikkipäissäni työkulttuurishokistani, mutta en osannut kesken lukukauden palata asiaan kuin tämän yhden kerran, vaikka jossain vaiheessa yritin ja tavallaan halusinkin. Syksystä muotoutui silti sen verran suuri puristus, että näköjään nyt vasta teki mieli kirjoittaa koulusta lisää. Nyt, kun koulua on jäljellä viikko, arvosanat on annettu ja voin melkein ekaa kertaa tähän mitään lisäämättä sanoa, että menipä muuten hyvin.

Mutta odottakaas hetki, tie tähän ei todellakaan ollut mitenkään helppo tai suora.

En meinannut koko lukukauden aikana tottua siihen, miten paljon valvontaa opettajan toimintaan täällä liittyy. Sain viimeksi kaksi viikkoa sitten puhuttelun sen takia, että vein levottomat oppilaani ulos leikkimään kymmeneksi minuutiksi kesken enkun tunnin. Se kun oli pois akateemisesta ajasta ja täysin unacceptable. Viikkosuunnitelmat piti aina kirjoittaa etukäteen, tehtävät monistaa valmiiksi pinoiksi työpöydälle odottamaan, ja olla itse valmiina siihen, että johtava opettaja marssii kesken tunnin luokkaan opetusta seuraamaan. Kaiken maailman palavereja mahtui jokaiseen viikkoon ainakin kolme erilaista.

Ahdisti aika usein. Koin kuin koinkin valvonnan turhana kyttäämisenä ja epäluottamuslauseena ammattitaitoani kohtaan. Sellaisista tunteista käsin oli välillä vaikea motivoitua työmaalle tai uskoa omaan tekemiseen.

Dji9JQ7CSPaDMZ5U0X+cdw_thumb_43f8

Luokkani osoittautui haastavaksi. Käytösongelmia ei juurikaan ollut ja työrauha on porukalla hyvä, mutta osaamisessa ollaan melkoisen kirjavalla otteella liikenteessä. Yksi on muuttanut vuosi sitten tänne Koreasta ja toinen Kiinasta. Yksi kyllä puhuu äidinkielenään englantia, mutta on käynyt tähän saakka koulunsa ranskaksi. Hänen kirjoituksissaan hän itse on coole, meri smoothe ja päivät hän istuu schoolessa. Yhdellä on kaksikielinen koti ja toisella asperger. Yhdelle oikeinkirjoitus on vaikeinta maailmassa ja joku ei vieläkään oikein ymmärrä, mikä on lause. Ja sitten niiden opettaja puhuu äidinkielenään suomea ja yrittää siinä samalla oppia, kuinka vedetään oikeantasoisia englannin kielen lukuryhmiä, kuinka näytetään, miten sanoja tavutetaan ja kuinka opetetaan substantiivien monikkojen taivutuksia.

Matikan opetus sujui hyvin, mutta pitkin lukuvuotta olin aivan epätoivoinen luokkani lukemisen ja kirjoittamisen tason kanssa. Aika paljon etukäteen jännitin sitä hetkeä, kun luokkani pykeltämät tarinat luettaisiin kaikille opettajille ja ne yhdessä arvosteltaisiin. Ajatus tämän toimintamallin takana on hyvä: ettei ketään oppilasta arvioitaisi subjektiivisesti, vaan tekstit luettaisiin nimiä mainitsematta ja jokaisesta alueesta annettaisiin oma arvosana: sentence structure, overall idea, problem and a solution, transitions, paragraphs, spelling. Mutta sehän siinä sitten hurjaa onkin, että aika tiukasti joutuu myös opettaja näyttämölle, että onko se nyt osannut opettaa hyvin kaikki nämä osa-alueet ja miten pienet kolmasluokkalaiset ne ovat oppineet.

56ASTSykQlqKqrbA5yKoAA_thumb_43fa

Syksymmällä laitoin kysymystä yhteen opettajaryhmään ja pyysin apua kirjoittamisen opettamisen kanssa. Suomessa ajatellaan, että luova kirjoittaminen on yksi parhaista opettamisen välineistä, kun täällä taas lasten odotetaan kirjoittavan omasta elämästään ja palaavan editoimaan samoja tekstejä tunti tunnin jälkeen. Puuduttavaa. Käytin muististani kaikki ideani ensimmäisen kuukauden aikana, joten tarvitsin apua. Sain joukon ihan mahtavia vinkkejä ja käytin niistä monia luokkani kanssa. Sitten eilen tuli se päivä, jolloin mun repaleryhmäni tarinat luettiin muille opettajille.

Ja kuulkaa, he eivät voineet uskoa korviaan.

Kaikki osa-alueet oli opetettu ja riittävissä määrin omaksuttu, tarinat olivat ehyitä ja kokonaisia ja mielenkiintoisia ja hauskoja ja lapsille rapsahteli tarina tarinan jälkeen paikallista ysiä ja kymppiä.

Eilen iltapäivällä sain vielä johtavalta opettajalta ja toiselta johtoryhmäläiseltä kiitokset hyvästä työstä ja ammattitaitoisesta opetuksesta. Toisella oli kyyneleet silmissä, sillä hän tuntee lapset pitkältä ajalta ja sanoi, että luokassa on tapahtunut ihan käsittämättömiä muutoksia tänä syksynä.

En osaa sanoin kuvata helpotuksen määrää. Koko syksyn ajan mulla oli vähän sellainen tunne, että olen suomalaisena opettajana vähän omituinen, erilainen ja uhkaava. Sellainen, jota pitää vähän enemmän vahtia, ja että voikohan siihen nyt luottaa ollenkaan ja osaako se nyt sittenkään mitään. Eilen, kun johtoryhmä kävi läpi luokkani kaikkien aineiden arvosanat, he kehuivat työni tuloksia ääneen.

Lähdin kotiin kyyneleitä nieleskellen. Minä onnistuin!

Onnea satavuotias!

Ainoa päivä täällä, jolloin olen tuntenut ikävää Suomeen, on ollut tänään. 6.12.2017. En oikein osaa selittää, miksi, mutta ei sen niin väliä olekaan.

Olen kertonut paikallisille ystävilleni ylpeänä Suomen itsenäisyysjulistuksesta, Ruotsin ja Venäjän vallan ajoista ja Talvisodasta. Olen muistanut mainita, että isovanhempieni sukupolvi taisteli 40 asteen pakkasessa alimiehitettynä idän valtavaa vastustajaa vastaan, eikä kaatunut. Ihmiset ovat kuunnelleet päätään pyöritellen ja ihmetelleet lopuksi, miten Suomi voi olla näin nuori. Ja että miten näin pienestä maasta voi tulla niin paljon maailmanluokan osaamista.

Olen ylpeä siitä, että olen suomalainen. Tänään leivomme karjalanpiirakoita, syömme Suomi100-suklaata ja poltamme kahta sinivalkoista kynttilää kiitokseksi.

Paljon onnea satavuotiaalle!

Screen Shot 2017-12-06 at 6.49.08
Kuva lainattu.

Suomalaista sekopäähuumoria ja teinimuistoja

Olin näköjään vähän unohtanut, minkälaisen räkänaurun keskellä olen koko ennen aikuisuutta-elämäni kasvanut. Vaikka täällä kaukana uudet ystäväni ovat kyllä iloisia ja rentoja ja niiden kanssa on iloista ja rentoa olla, niin ei nyt ihan samanlaista ole ollut kuin tämän kylässä olevan suomalaisen ystäväni kanssa.

Tiedättekö millaista on kasvaa tiettyjen tyyppien kanssa ekaluokasta lukion kolmanteen saakka? Käydä porukalla koulussa tekemässä ryhmätöitä yhdessä, sitten jonkun kotona syömässä lihapiirakoita, sitten polkea pyörillä tanssitunneille, joiden jälkeen piti tietysti lankapuhelimissa vielä kuulumiset vaihtaa. Potentiaalisesti tyttöporukat ovat täynnä draamaa, mutta minun muistoissani elämä oli täynnä sekopäistä huumoria ja luovia ideoita. Ysärityylimme oli myös ilman muuta vallan lyömätön – en ollenkaan ymmärrä, miksi isäni ehdotti, useinkin, että voisin joskus käydä ostamassa uusiakin vaatteita. Ihan kaupasta. Toki olimme aivan varmasti ulkopuolisen silmin ärsyttävä ja kovaääninen lauma rääväsuisia räkänokkia, mutta se ei kyllä kiinnostanut siihen aikaan yhtään. Nyt voin kyllä jokaisen puolesta sanoa, että olemme oikeasti oikein sydämellisiä ihmisiä. Myös. Kaiken sen muun lisäksi.

 

Emme ole viimeisen kymmenen vuoden aikana pitäneet nyt käymässä olevan ystäväni kanssa edes kovin säännöllisesti yhteyttä, saati nähneet usein, mutta näköjään jutun taso jatkui siitä, mihin se vuonna 1996 putosi. En ole nauranut näin paljoa moneen kuukauteen. Mitään juttujahan ei voi kirjoittaen toistaa, ne on vähän sellaisia you had to be there-tyyppisiä tilanteita, mutta on tässä nyt muunlaisiakin riskejä elämässä joskus otettu, eli kerron yhden silti. Olen tässä pakottanut ystävääni laulamaan kanssain, koska äänemme sointuvat niin sillä lailla kivasti yhteen ja ajattelin, että joku ihana joululaulu voisi olla nyt paikallaan. Palmujen huojuessa hörpimme juomiamme ja lauleskelimme rannan reunamilla sijaitsevan bajamajan asiakkaiden iloksi ja riemuksi ihan suhteellisen sujuvasti O Holy Nightia. Kun pääsimme kohtaan it is the night of our dear Savior’s birth, nykäisimme molemmat harmoniamme väärin ja samalla lauseen viimeisen sanan, joka kuulosti kuin olisimme laulaneet Burt. Rumasti. Our dear Savior Burt. Jos käyttäisin emojeita blogissani, laittaisin tähän nyt sydämen.

%UGimhd1SM605cEfg2wcgw_thumb_44a0
Joulukuu. Joululauluja siis.

Jos siis jotain tänne aloin nyt just kaipaamaan, niin se olisi vielä enemmän naurua tähän elämään. En ehkä sano että hauskempia ystäviä, koska joskus hauskuus syntyy myös tuttuuden kautta. Potentiaalia toki on, nyt tarvitaan vaan vähän aikaa ehkä.

Ja sitä, että allekirjoittanut oppii olemaan hauskana myös englanniksi.