Kodin metsästystä Länsi-Australiassa

Kiitos kaikista viesteistä, joita saimme edelliseen postaukseeni etenkin Facebookin puolella. Olimme juuri viikon reissussa valtavan osavaltiomme eteläreunoilla ja australialainen maaseutu, sen ystävälliset ihmiset ja lukemattomat lampaat tekivät päälle tosi hyvää. Myös hengitykselle: puolison jo ikävästi vinkuneet keuhkot palautuivat parissa päivässä normaaleiksi eikä Esikoisenkaan niistänyt nenäänsä reissussa kertaakaan. Nyt meillä on kolmisen viikkoa aikaa etsiä uusi koti ennen kuin muutamme perjantaina 30.10.

Olen nyt jo saanut muuttosuruni pakettiin ja olen aivan täysin valmis tästä lähtemään. Syy on lopulta yksinkertainen. Kun reilu vuosi sitten muutimme Perthiin koskaan käymättä Australiassa aiemmin tai näkemättä asunnostamme edes kuvia etukäteen, olimme tästä suloisesta kodista ainoastaan positiivisesti yllätyneitä. Ihana koti tämä on ollutkin, mutta olemme myös tässä vuoden aikana oppineet tuntemaan paremmin näitä Perthin monia lähiöitä ja alueita, jotka meidän kotia ympäröivät. Meillä on nykyään jo käsitys siitä, millaista elämä saattaisi olla vaikka Maylandsissa, Mount Lawleyssa, Comossa tai West Perthissä. On ollut jotenkin kiva huomata, miten vielä vuosi sitten täysin vieras kaupunki on alkanut tuntua tutummalta ja olemme saaneet muodostettua mielipiteitä sen eri osista. Meiltä on varastettu tästä meidän pihalta jo kahdesti polkupyörä, toinen samana päivänä, kun julkaisin edellisen tekstini tänne blogiin. Joku oli saanut ulkopuolelta avattua korkean porttimme hakalukon, tullut sisäpihallemme, vienyt puolison pyörän ja jättänyt portin sepposen selälleen. Ihme, ettei ollut muuta pihalta lähtenyt. Jos nyt etsisimme nykyisillä tiedoillamme perheellemme kotia, emme sisätilojen suloisuudesta huolimatta ottaisi tätä, sillä alue ei muuten houkuttelisi.

Olen tässä viimeisen vuoden aikana kuullut myös huhuja, että perthiläiset tapaavat väitellä siitä, kumpi on parempi: south of the river vai north of the river. Kaupungin keskustan edestä ja meidän tästä ihan läheltä kulkee Swan River, jonka pohjoispuolella me nyt asutaan. Kaupunkilainen tuntee kuulemma hyvin vain toisen puolen joesta ja pitää omaa puoltaan ainoana oikeana vaihtoehtona asua ja elää. En tiedä, miten totta tämä todellisuudessa on, ainakaan enää, kun siltoja joen yli on nykyään jo vaikka kuinka monta, eikä ylittäminen vie aikaa juuri mitään. Näin Perthiin pölähtäneenä tästä ajatuksesta ei joka tapauksessa saa kiinni millään ja me olemmekin ihan rohkeasti katsoneet potentiaalisia koteja vallan molemmilta puolilta jokea. Haluaisimme kuitenkin pysyä tässä lähellä, jotta töihin ja kouluun olisi mahdollisimman lyhyt matka edelleen. Mä en myöskään yhtään haluaisi asumaan minnekään nukkumalähiöön, joista Perth kaupunkina pääasiassa muodostuu. Elämää on eniten juuri tässä joen molemmin puolin ja pysyminen suht lähellä keskustaa olisi edelleen toiveissa muutenkin.

Nyt siis olemme yrittäneet miettiä, mitkä kompromissit olemme valmiita kodin tai sen sijainnin suhteen tekemään ja mistä emme haluaisi tinkiä. Haluammeko mahdollisesti kerrostaloasunnon yhteistiloilla, joihin usein kuuluu uima-allas ja pieni kuntosali sekä yllättävän usein myös sauna vai haluammeko vähän isomman rivarin tai pienen talon omalla pihalla? Ensimmäinen lähempää työpaikkaa, kavereita ja keskustaa ja toinen ajon päästä. Kumpi on vähemmän ärsyttävää pitkässä juoksussa: pienemmät neliöt eikä omaa pihaa vai ajomatkojen säätäminen molempien työaikojen ja lasten koulujen kanssa? Toista autoa emme nimittäin ala nyt tässä hankkimaan.

Alkavalle viikolle näyttöjä on varattuna monta, eilen kävimme kolmessa. Kun se oikea tulee kohdalle, kyllä sen sitten tietää, näin luulen. Muistan, kun ostimme yhtä kotiamme silloin, kun Esikoinen oli vauva. Astuimme talon eteiseen ja molemmat tuumimme, että onpa täällä heti kotoinen olo. Ei se mikään täydellinen talo ollut, mutta joku siinä vain osui ja saimme siitä ihanan kodin meidän siellä kasvaneelle perheelle useammaksi vuodeksi. Sellaista samaa fiilistä etsimme nytkin, aikaa vähän alle kolme viikkoa.

Homekoti

Viime viikot ovat olleet intensiivisyydessään taas ihan omaa luokkaansa, etenkin tämä viikko, jonka rippeitä nyt väsyneinä elämme. Olemme voineet muuten ihan hyvin, mutta olemme sairastelleet, paljon. Erinäisten käänteiden takia tarkistin juuri tarkat statistiikat ja Esikoinen on ollut tukkoinen, yskäinen ja räkäinen maaliskuusta asti. Neljästi kuumeessa. Välillä kokee terveempiä päiviä, kunnes taas sama köhiminen jatkuu. Puolisolla, joka on allerginen kaikelle, mikä kukkii ja pölyttää, tilanne on ollut samanlainen. Allergiaoireiden päälle on ollut kipeänä nyt jo ties kuinka monta kertaa, olen seonnut laskuissa, koska niitä ei ole kukaan kysellyt. Minä ja Kuopus, jotka harvemmin sairastetaan, ollaan oltu flunssaisia useampaan otteeseen myös. Päänsärkypäiväkirjan mukaan mulla on ollut särkyjä keskimäärin viikottain vuoden alkupuolesta saakka.

Lääkäri ylenkatsoi kuin hysteeristä äitiä – tällainen on ihan normaalia, common colds, sellaista se on kun muuttaa uuteen maahan. Vaatimalla sain nelosluokkalaiselle lähetteen allergiatesteihin.

Viime sunnuntaina huolella rakentamamme korttitalon ensimmäinen kerros pölisi armottomasti maahan, kun avasin makuuhuoneessamme olevan vaatehuoneen oven. Vastaan pöllähti vahva maakellarin tuoksu. Aloin maski naamalla tyhjentää lähinnä varastona toiminutta vaatehuonetta parvekkeelle ja löysin homehtunutta kenkää, laukkua ja vaatetta toisensa perään. Kaikki säilytyslaatikot heitin roiskiin, samoin pahiten pilaantuneet tavarat saman tien. Kenkälaatikon alla oleva lattian kohta oli litimärkä ja seinä reunasta kuprullaan. Vieressä kulkee vesiputki. Hyllyjen alla oli mustaa homeläiskää.

Vaatehuoneen alapuolella olevan lämpimän varaston (joka toimii työhuoneena) katossa ja ikkunan pielissä oli mustia homepilkkuja. Samoin kylppärin katossa ja kaapiston takaseinässä. Seinälaatat ovat alkaneet jossain tämän viikon aikana halkeilla.

Olemme siivonneet ja lukeneet, lukeneet ja siivonneet. Siis lukeneet homeesta: mikä osuus tästä on ihan vaan sellaista pintahometta, jota maailmalla tietyissä ilmastoissa märkiin tiloihin helposi tulee ja milloin pitää juosta (nyt pitää). Olen myös itkenyt, sen ehkä arvaatte. Olemme tutkineet lausuntoja siitä, mitä kankaita voimme ehkä pestä ja mikä kaikki pitää heittää heti pois. Kuinka nopeasti saamme tutkittua tilat ja miten kauan kestää remontti. Olemme saaneet viikon aikana mm. sellaisia kommentteja, että tuleva, kuuma kesä kyllä kuivaa kämpän ja korjaa ongelman tai että pieni pintahome ei ketään sairastuta. Myös monia täysin päinvastaisia. Villiä on täällä suhtautuminen homeeseen ja mielipide usein löytyy, vaikka tarkempaa tietoa ei olisikaan.

Me emme ole asunnon vuokralaisia, järjestö on. He ovat hoitaneet osuuttaan meidän apuna hienosti ja käyneet tekemässä listaa nykyisistä ongelmista ja korjaustarpeista. Yksi probleemamme tällä hetkellä on asunnon omistajan vaihdos. Edellinen omistaja ei ollut ollenkaan kiinnostunut korjaamaan täällä sattuneita, useita vesivahinkoja, joista en ole vielä tainnut blogissa huudellakaan. Täällä on esimerkiksi vuotaneet suihkuvedet yläkerrasta alakerran keittiöön, on satanut sadevedet moneen kertaan kylppärin ikkunasta lattialle ja ilmastointilaite on tiputellut vettä olohuoneeseen. Olemme kuvanneet ja raportoineet kaiken ja korjauksia on tehty hitaasti ja vähän sinne päin. Nyt omistaja on vaihtumassa, mutta kaupat eivät ole vielä menneet läpi. Tällainen vesivahinkoinen koti ei liene innostava sijoituskohde ihmiselle, joka tuskin tiesi tästä kaikesta ennen ostotoiveitaan.

Heinäkuussa kirjoitin näin: ”Blogiani alusta asti lukeneet tietävätkin kaikki kommelluksemme, mutta ihan näin muistin virkistykseksi voidaan yhdessä ottaa pieni kertaus: kesäkuussa 2017 olimme juuri saaneet pakettiin Helsingin talomme, jonka olimme aiemmin siinä keväällä myyneet ja muutimme silloin Havaijille vuoden viisumilla. Kesäkuussa 2018 pakkasimme Konalla kaiken omaisuutemme uudestaan laatikoihin, laitoimme laatikot varastoon ja lähdimme Suomeen uusimaan viisumeitamme. Palasimme Konalle uuteen asuntoon elokuussa 2018, jälleen vuoden viisumeilla. Viime vuoden keväällä siirtomme Australiaan alkoi näyttää todennäköiseltä ja päätimme tarttua mahdollisuuteen – ja pakkasimme jälleen omaisuutemme laatikoihin ja muutimme Konalta kesäkuussa 2019. Toki menimme Perthiin Manilan kautta, jossa vietimme siinä välissä kuukauden. Ja tämän ekan Australian vuoden aikana olemme ehtineet käydä sekä Suomessa että Myanmarissa ja elää tätä kummallista koronavuotta ja kotikoulua ja uutta koulua ja uusia ihmisiä ja töitä ja mitä lie. Ei mitään järkeä missään.”

Tämän jälkeen jatkoin, että muutoksia on viime vuosina ollut yksinkertaisesti liikaa ja etten ehkä kestäisi niitä nyt enempää ja että olen onnellinen, ettei meidän tarvinnut tämän vuoden kesäkuussa muuttaa. Jatkoin, ettemme haluaisi muuttaa tulevankaan vuoden kesäkuussa, vaan tehdä tänne kodin. Enpä olisi arvannut, että muutto olisi edessä kuitenkin vielä tänä taivaan vuonna 2020 ja olen tästä kyllä tosi surullinen. Näiden viime syyskuisten kuvien jälkeen tähän kotiin on tullut enemmän lämpöä ja elämää, on kasveja, kaloja ja säkkituoleja ja asunto näyttää ja tuntuu meiltä. Me siis oikeasti ihan tosissaan tykätään tästä kodista, etenkin näistä ikkunoista, portaista ja sisään tulvivasta valosta. Ei auta, nyt on pakko poistua takavasemmalle. Pahimmassa tapauksessa joudumme taas aloittamaan ikään kuin alusta ja heivaamaan taas tämän maallisen omaisuutemme ties minne. Elämämme peruspalaset pysyvät onneksi edelleen paikoillaan, mutta muuten ei ole kyllä kestävää mikään.

Tällaista tänne. Kyllä me tästä taas noustaan, mutta nyt harmittaa kyllä rajusti.

Ei sillä ollut mitään ekassa paikassa!

Mulla painaa tää aivan tosi harvoin kirjoittaminen sen verran takaraivossa, että nykyään tekisi mieli jokainen postaus aloittaa kertomalla, miksen taaskaan ole ehtinyt kirjoittaa, mutta mennään eteenpäin. Syitä on, tahallista tarkoitusta jättää näin vähälle ei. Tulin kuitenkin tällä kertaa kirjoittamaan siitä, että lasten suomen kieli on tätänykyä sekoitus ihan sopivan erinomaista ja suoraan englannista käännettyä sekasoppakieltä. Mennään siihen kohta tarkemmin.

Ihan alkuun pitää jakaa tätä iloa, minkä tutut pyörälenkkipolut mulle jokin aika sitten toi. Eräs meidän korona-ajasta selviämiseen tiukasti liittynyt rutiini oli melkein päivittäiset pyörälenkit. Ei mitkään hikilenkit vaan ihan vanha kunnon maisemapyöräily, mikä on täällä aivan ihanan helppoa. Sitten samaa tahtia kun kyllästyttiin vain toistemme seuraan, kyllästyimme hetkeksi myös pyöräilyyn. Viime viikonloppuna ajeltiin taas pitkästä aikaa ohi pelikaanien, joenvarren ja tuttujen leikkipuistojen ja onnellisena reittiä katsellessa mietin, että täällähän me oltiin myös maaliskuussa. Ja helmikuussa. Ja viime vuonna. Sitten mentiin kahville ja aivan liian suurille suklaakakkupaloille meidän lempikahvilaan, joka meillä siis ilmeisesti nykyään jo myös on. Että näin se vaan on jännästi päässyt Perth tulemaan enemmän ja enemmän kodiksi näiden toistuneiden kerrosten kautta.

Nyt asiaan.

En osaa sanoa, kumpi kieli lapsilla on tällä hetkellä vahvempi, englanti vai suomi, mutta ainakin akateeminen kieli on molempien päissä selkeästi ja luonnollisesti englanti. Että äiti me tehtiin tänään maths ja siinä oli sellainen divided by lasku jonka tein nopeesti ennen kuin alko science. Muuten molemmat kääntävät päissään päivittäin englannista suoraan suomeksi asioita, jotka kuulostavat ensimmäisellä kotimaisella just siltä, että niitä käännetään päissä suoraan englannista suomeksi.

Kuopus esimerkiksi pyytää aina ottamaan huolta tavaroistaan ja Esikoinen taas, että pääsisi koulun jälkeen kaverin taloon. Molemmat käyttävät muista ihmisistä myös melkein aina sanaa hän. Siinähän ei suinkaan mitään virhettä ole, mutta suomalaisittain tuttu puhekielen se-pronomini on alkanut väistyä him ja her-ajattelun tieltä se verran voimakkaasti, että äiti arvaa, hänellä oli uudet kengät tänään jalassa. Asia selvä.

Puolisokin täytti muuten 40 ja pidettiin ihan mahtavat bileet. Olet oikeassa, asia ei liity tekstiin mitenkään.

Kuopuksella menee myös jatkuvasti päätteet iloisesti sekaisin, että aina ei muista, istutaanko nyt auton takapenkissä ja onko hän koulussa tokassa luokassa vai miten tää nyt oli. Kerran osoitti Legojen pieniä huonekaluja ja sanoi, että nää on näitä sisäkaluneita. Koska jos sanaa ei muista aivan varmasti, voi aivan hyvin keksiä myös kokonaan oman.

Kuopus sai flunssan toissaviikonloppuna ja mietin siinä lauantaiaamulla, että voidaankohan me koko perhe lähteä lenksalle vai jääkö tämä yks räkänokka kotiin. Esikoinen oli ihan sitä mieltä, että mennään, koska ei hän nyt niin kipeä ollut edes ekassa paikassa. Ekassa paikassa! Vaadin tätä lisättäväksi suomen kielen sanontoihin ihan välittömästi.

Kuopus kertoi juuri yksi ilta iloisesti isovanhemmilleen Skypen kautta, että mummi minä silitin eilen katukoiraa. Esikoinen pisti siskonsa saman tien sikäli ruotuun, että kehui tätä valehtelijaksi ja ilmoitti, ettei täällä edes ole mitään katukoiria. Asiaa hetken kaivettuani kävi ilmi, että Kuopus tarkoitti kertoa naapurissa olevan autokorjaamon omistajan koirasta, joka usein makoilee kotimme takana olevalla kadulla ja jota ovat monetkin siinä käyneet silittelemässä. Kadulla oleva koira, katukoira, poteitou potatou.

Muutenkin kuuluu ihan hyvää! Syyskuu ja ensimmäinen kevätkuukausi. Sellaista hulluutta se on elämä täällä etelässä.

PS. Olin monen hienon ulkosuomalaisen kanssa mukana Hop into my boots-blogin Ulkomailla asuvat suomalaiset-postauksessa. Käy lukemassa!