Viikko, jona hän paremmin asettui

On sunnuntai ja kaksi viikkoa kestänyt maskipakko päättyi keskiyöllä. Istuskelen sohvalla läppärin kanssa, lapset kuuntelevat äänikirjaa, tekisi mieli keittää kahvit. Viikko oli viileä, mutta tämä viikonloppu on ollut taas kesäisen kuuma. Partsin ovi on auki ja sisään tuulahtelee lähinnä lämmintä ilmaa. Kävin aamulla ystävänpäivän kunniaksi kahvilla yhden uuden kaverini kanssa ja nyt iltapäivällä lasillisella Perthin toisen Anun kanssa. Molempiin ihaniin paikkoihin kävelin tästä meiltä aika nopeasti ja ihmettelin tämän kaupungin kauneutta. Jälkimmäisessä puhuin ääneni painuksiin musan ja korvan vieressä seisoneen tuulettimen yli. Ainakin oli rouvilla asiaa. Voin hyvin.

Perth, Pixabay.

Sain keskiviikkona harjoittelupaikan eräästä kuntoutuskeskuksesta. Yksityiskohdat selviävät mennessä, mutta alan käydä siellä kerran viikossa suorittamassa opintoihini liittyviä ohjattuja asiakastunteja. Odotan jännityksellä. Olen ollut vaikuttunut Perthin tursuilevasta tarjonnasta, mitä mielenterveyspalveluihin tulee. Yksityisiä tekijöitä on paljon ja julkisia palveluita niitäkin reippaasti. Kaiken kaikkiaan mulle on tullut täällä olo, että omista pyritään pitämään huolta, mutta asian monet puolet selviävät varmaan ajan kanssa, kun alan tehdä kentällä enemmän töitä.

Olen taas uudestaan, kuten viimekin vuonna jossain vaiheessa, ajautunut ihan luonnollisesti ja vähän vahingossa pois somesta. Blogia ja niiden lukemista en jätä, mutta muuten en ole missään kanavissa viettänyt viikkoihin enää yhtään aikaa. Tähän ei liity mitään sen kummempaa päätöstä eikä varsinkaan ainoatakaan aatteellista ajatusta siitä, että pitäisi jotenkin omaa someajankäyttöä rajoittaa, vaan ainoastaan sellainen kuiva huomio, että some saa mut levottomaksi. Olen sitten uudelleen alkanut vältellä kaikkia feedejä ihan vaan tämän takia ja mitä enemmän olen ollut pois, sitä parempi fiilis mulla on taas ollut. Niinpä olen nyt jälleen ihan tyytyväinen siihen, että tiedän ihmisistä tasan sen, minkä he itse mulle kertovat ja multakin saa muut kuulumiset kysymällä.

Ja nyt, kun kysyitte, niin kiitos oikein hyvää kuuluu. Mitään suurta muutosta täällä ei ole tapahtunut missään muualla kuin mun pään sisällä, mutta joku sopeutumisprosessin osa on loksahtanut paremmalle paikalle tässä viime viikkojen aikana kuin itsestään. Eiköhän loputkin asiat, kuten ystävyyssuhteet, tässä vielä ajan kanssa johonkin suuntaan loksahda myöskin. Nyt on kuitenkin sillä tavalla rauhallinen ja luottavainen olo, että hyvä tästä vielä tulee. Olen tuntenut oloni pitkästä aikaa minuksi. Olen ollut oma, iloinen itseni ja jotenkin sellainen tasapainoinen ja kevyt fiilis on löytynyt ilman pusertamista ekaa kertaa sitten Perthiin muuton. Onhan tässä jo puolitoista vuotta sätkittykin. Tämän pitkänpuoleisen tuskastelun jälkeen tämänhetkinen olotila on kuin kävelisin puoliksi ilmassa, enkä edes ihan tarkkaan tiedä, miksi.

Viimeksi eilen sanoin kyllä yhdelle hyvälle Suomi-ystävälleni puhelimessa, että me ei kyllä enää ikinä muuteta minnekään, jos asia minusta on kiinni. Tunnen monia, jotka ovat muuttaneet moneen kertaan ja paljon haastavampiin oloihin kuin me, mutta mun luonteelle tämä ei vaan pidemmän päälle yksinkertaisesti sovi. Mun on vaikea kestää sitä alun yksinäisyyttä ja jatkuvaa epävarmuutta ja edellisen ikävää ja hitaasti lämpiävänä kaikki ottaa mulla muutenkin aina keskimääräistä enemmän aikaa. Täällä on onneksi hyvä ihmisen olla, että sikäli paikoilleen jääminen tuntuu ihan sopivalta vaihtoehdolta. Onneksi näin ajattelee koko meidän nelikko, että siinäkin mielessä ollaan varmaan ihan hyvässä kurssissa nyt. Aika näyttää kuin meitin käy.

Täytän muutaman viikon päästä 40 ja sitä jos jotakin on jotenkin vaikea uskoa. Saksalainen ystäväni järjestää mulle synttärijuhlat, mitä ei muistaakseni ole tapahtunut sitten teinivuosien. Mä olen yleensä aina suomalaiseen tapaan järkännyt omat synttärini, mutta nyt en tiedä tulevasta illasta mitään muuta kuin paikan ja vieraslistan. Jännittää just sopivasti ja odotan hyviä kekkereitä ja hauskaa olemista niiden ihmisten kanssa, jotka täällä elämässäni nyt ovat. Tiedän, että tulen illan aikana kaipaamaan monia, mutta heihin pitää ottaa yhteys sitten toisella tapaa. Puolison nelikymppisillä oli livebändi, mulle tulee disco. Mekko on valittuna ja tanssikengät valmiina.

Täällä kaikki kunnossa.

Lockdownin loppu

Meillä häämöttää tämän yhtäkkisen, viiden päivän täyslockdownin loppu edessä tänä iltana. Länsi-Australian nopea reagointi tilanteeseen on ollut suorastaan hengästyttävää. Viime sunnuntaina ilmoitettiin, että yksi hotellikaranteenin vartijoista oli saanut tartunnan, jonka jälkeen noin kaksi miljoonaa ihmistä määrättiin koteihinsa ja melkein kaikki palvelut, ulkonaliikkumiset ja tapaamiset sammuivat saman päivän aikana siihen. Tämän epäonnisen (asiaa tutkitaan) vartijan lähipiiristä yksitoista ihmistä asetettiin pakkokaranteeniin niin ikään valvottuun hotelliin. Tähän mennessä kaupungissa on tämän viikon aikana testattu n. 50 000 ihmistä, eikä yhtään positiivista tartuntaa ole löytynyt.

Perth siirtyy muutaman tunnin kuluttua rajoitusten suhteen seuraavaan vaiheeseen. 14. helmikuuta saakka kaikkialla on edelleen maskipakko, emmekä me keskusta-asujat saa liikkua täältä kaupungin laitamille. Ihmiset voivat tavata toisiaan korkeintaan 20 hengen porukoissa, urheilla voi, kouluun mennään, mutta yökerhot ja kasinot pysyvät kiinni. Jos tänä siirtymäaikanakaan ei uusia tartuntoja ilmaannu, rajoitukset nostetaan 14. päivän jälkeen pois ja elämä täällä jatkuu taas normaalina, kuten viimeisten 10 kuukauden aikana se on ollutkin. Elämme kyllä kummallisessa kuplassa täällä Länsi-Australiassa, ei voi muuta sanoa.

Maanantaina Perth hillseillä syttyi hallitsematon metsäpalo, jonka alue kasvaa edelleen. Tähän mennessä palo on tuhonnut 81 kotia ja 10 000 hehtaaria maata. Vain tiistaina savuhaitat olivat meille saakka niin suuret, että päivittäinen tunnin sallittu ulkoilu jäi lyhyeksi. Huomenna pitäisi onneksi sataa, minkä toivotaan ja odotetaan tuovan apua tähän sydäntäsärkevään tilanteeseen.

Mulle tämä viikko on ollut henkilökohtaisella tasolla monia tunteita nostattava, positiivisessa mielessä. Sain tällä viikolla vihdoin irroitettua normaalia paljon enemmän aikaa opinnoille ja suoritin loppuun sekä Cognitive Behavioural Therapy Practitioner että Certified Clinical Trauma Specialist-kurssit. Itkin hetken, kun latasin todistuksia koneelle. Myönnän kyllä itkeneeni muutaman kerran myös luentoja kuunnellessa, koska opin niistä niin paljon uutta, enkä malta odottaa oppivani vaan lisää ja enemmän kaikesta. Tajusin opiskellessa koko ajan yhtä aikaa, miten vähän vasta mistään tiesin ja sen, miten helppoa kaikki oli mulle ymmärtää. Mun aivot on vaan luotu sellaiseen asentoon, että ihmismieli ja sen kytkeytyminen kehoon, tunteisiin ja aiempaan oppimiseen on mulle kaikessa haasteellisuudessaan jotenkin yksinkertaista. Tämä tietysti viittaa vain siihen, että olen löytänyt maailman kaikesta tarjonnasta sen oman intohimoni, johon laitan mielelläni aikaani ja keskittymistäni. Muutamat kurssit ovat mulla edelleen kesken ja niihin yritän pureutua seuraavaksi.

Nyt lähden tästä rakentelamaan Lego-kaupunkia Kuopuksen kanssa. Hyvää viikonloppua jokaiselle!

Tammikuun viimeisen ylläri: lockdown

Tänään on lasten seitsemän viikon kesäloman viimeinen päivä. Puoliso laittoi aamupalaksi juhlallisesti lettuja, marjoja ja vaniljajäätelöä, minkä jälkeen pakkasimme eväät ja uikkarit takakonttiin ja ajelimme Cottesloe Beachille viettämään loman vikaa päivää. Ranta oli suhteellisen täynnä, mutta sekaan mahtui ja kivaa oli. Kuten monet varmaan tietävätkin, me olemme eläneet täällä Länsi-Australiassa kuin jossain suojatussa kuplasssa ilman rajoituksia jo viime heinäkuusta saakka. Osavaltiossamme ei ole ollut yhtään tartuntaa melkein 10 kuukauteen (paitsi pakollisissa, suljetuissa hotellikaranteeneissa) ja elämä on rajujen ulkopoliittisten linjausten takia ja ansiosta ollut meille kuplassa eläneille normaalia – paitsi niissä määrin, että minnekään ei voi mennä eivätkä lähtijät pääse takaisin Australiaan.

Sitten aivan yhtäkkiä puoliso sattui tarkistamaan viestinsä ja niitähän oli, mullakin 19 odottamassa, kun omaani kurkkasin: Perth menee tänä iltana kuudelta muutaman tunnin varoitusajalla näin alkuun viiden päivän lockdowniin, koska yksi hotellikaranteenin vartijoista on saanut tartunnan ja ehtinyt ennen testaustaan liikuskella etenkin läheisellä Maylandsin alueella. Koulujen alkua siirretään viikolla, ulos saa mennä vain ruokakauppaan tai lääkäriin ja yhden kerran päivässä tunniksi kerrallaan urheilemaan omalle asuinalueelle yhden ihmisen kanssa. Maskipakko on kaikkialla oman kodin ulkopuolella. Yliopistot, kirjastot, ravintolat, baarit, elokuvateatterit, kirkot, kuntosalit, leikkipuistot ja skeittirampit suljetaan kaikki saman tien ja kokonaan. Kuten huomaatte, Australia ottaa tässäkin asiassa ja tälläkin kertaa saman tien tiukan linjan yhden (1!) tartunnan jälkeen ja rajoitukset ovat heti napakat. Täällä ei kyllä ole ollut mitään välimaastoa missään, mutta toivottavasti se auttaa tälläkin kertaa, kuten viimekin vuonna.

Ranta tyhjeni tuota lokkia lukuunottamatta melkein kokonaan noin tunnin sisällä uutisesta ja kaverit alkoivat laittaa kuvia järjettömistä jonoista ruokakauppojen edessä, paniikkostamisesta ja tyhjistä vessapaperihyllyistä. Meillä ei onneksi ollut asiaa yhteenkään kauppaan, kun just eilen satuttiin käymään täyttämässä varastot. Kotona sitten siirrettiin jo valmiiksi katsotut koulupuvut takaisin kaappeihin ja kouluvälinelaatikot odottamaan sänkyjen alle. Esikoinen oli aivan onnessaan, Kuopus harmissaan.

Tämmöistä tänne nyt sitten. Nähtäväksi jää, millaiseksi tilanne täällä muodostuu.