Maailman ääriin – ajatuksiani 17 vuoden takaa

Keskiviikkoisessa podcastissa puhuin kaukokaipuusta (sana, joka ei meinannut millään tulla suusta ulos ilman sössöä) ja sopivasti eilen löysin ullakolta lukioaikaiset kansioni, joiden seasta käsiini osui aivan vahingossa yksi, samaa asiaa liippava äidinkielen aine. Ennen kuin kerron siitä teille tarkemmin, haluaisin ottaa aikaa sille, että päivittelen, miksi olen säästänyt lukiovuosieni kansioita. Kirjoitin 17 vuotta sitten, ja vaikka kansioiden kulmat ja konseptipaperit olivatkin täynnä ihania parhaiden ystävieni raapusteluja ja sydämellisiä tikku-ukkoja, oli vihdoin aika laittaa paperit keräykseen ja kansiot roskiin. Olen huomannut olevani piilohamstraaja, minkä tajuaminen on ollut.. no, silmiä avaavaa. Muistot säilynevät ilman kaikkea todistusaineistoakin.

Nyt siihen tekstiin.

Abivuotenani kirjoitin lyhyen aineen otsikolla Maailman ääriin. Tekstistä paistaa kirkkaana läpi teinin mustavalkoinen maailmankuva sekä minun junnuvuosinani kantama maailmantuska, mutta kyllä siinä yllättävän paljon samaistumispintaakin paikka paikoin oli. Pikkusen meinasin ihan liikuttua.

%RFUmXmLR4CqITWR8Jw_thumb_4269

Näin kirjoitti yhdeksäntoistavuotias minä seitsemäntoista vuotta sitten:

Ihmiset harvoin ovat täysin tyytyväisiä tilaansa. Toiset kaipaavat maineen ja mammonan lisäksi vielä lisää materiaa, toinen ystävää, joku vain kattoa päänsä päälle. Nykynuoren mahdollisuudet ovat niin moninaiset, että valinnan vaikeus kasvaa vuosien karttuessa. Sanonta ”ruoho on aina vihreämpää” kasvattaa tyytymättömyyttä aidan tällä puolen ja loppujen lopuksi tuloksena on koko joukko onnettomia nuoria, jotka eivät osaa lähteä enää suuntaan eivätkä toiseen.

Maailma on hokeman mukaan pieni, mutta todellisuudessa ainoastaan ihmisen oma näkemys pallostamme kutistaa sen uskottuun kokoonsa. Maailmahan on valtava. On niin paljon nähtävää ja opittavaa, että siinä helposti kaatuu rajapyykki toisensa jälkeen.

Itselläni on haave maapallosta. Eri kulttuureista, ihmisistä, auringosta. Kurkkua kuristaa, kun tietää mihin sitä on juuttunut. Kun tietää mahdollisuuksien määrän.

Nykynuorella on paha olla arjen harmaassa aherruksessa.

Miten dramaattista! Onneksi enää ei ole paha olla, eikä elämä ole ollutkaan pelkkää harmaata arjen aherrusta. Pian paistaa aurinkokin lämpimästi joka päivä, siinä arjessakin.

Haastattelussa Kahvihetkiä maailmalla-podcastissa

Sain suuren kunnian olla Helenan ja Lillin haastateltavana Kahvihetkiä maailmalla-podcastissa. Jos haluat kuulla tarkemmin meidän lähtötunnelmista ja syistä lähteä, niin ei muuta kuin luurit korviin ja suunta tänne.

2015_09_18_9f3908f9-9b72-4461-908e-3eeaa082da7c
Kamakahonu

Oliko tämä elämä minun unelmani vai ehkä sittenkin jonkun toisen unelma?

Siihen havahtui Anu, joka oli vasta pari vuotta sitten rakennuttanut miehensä kanssa Helsinkiin omakotitalon. Talo oli ihana ja sisustaminenkin tosi mieluista, mutta… jotain elämästä puuttui.

Kaukokaipuu oli valtava. Se oli alkanut nakertaa sisusta jo silloin aikoinaan, 14 vuoden takaisen Havaijin matkan jälkeen. Jonain päivänä meidänkin perhe muuttaa tänne, oli miehen kanssa haaveiltu. Mutta aikaa kului, lapsia syntyi ja elämä vei eteenpäin.

– Jos tätä ei olisi nyt tehty, olisi tämä unelma jäänyt puheen tasolle, Anu sanoo Helsingissä. Matkaan lähdetään viimeinkin muutaman viikon päästä.

Kun mies jäi yrittäjäksi, opettajana työskentelevä Anu nimittäin viimein ryhtyi toimeen. Hän päätti hakea vapaaehtoistyöpaikkaa – mistäpä muualta kuin Havaijilta. Ja sai.

Koko omaisuus on nyt myynnissä. Mukaan matkaan lähtevät vain muusikkona työskentelevän miehen laitteet, vaatteita, ehkä joku taulu ja kirjoja.

Kohta lähdetään!

 

 

 

Miltä tuntuu tehdä muuttoa ulkomaille?

Suurimman osan aikaa ei tunnu oikein miltään. Siinä sitä vaan kokkaillaan makkaraperunoita ja mietitään lähinnä tavaroiden läpikäymistä, eikä elämässä ole sen kummempaa liikehdintää. Kohta muutetaan Havaijille.

Sitten välillä, ihan yhtäkkiä, sydämen läpi käy sellainen käsittämätön läikähdys, että hitsi vie, tästä mä olen haaveillut vuosikaudet ja nyt se on vihdoin jo ihan ovella. Kohta muutetaan Havaijille!

Ja toisinaan tulee itku, kun päästää taas irti jostain. Ensin työstä, sitten kodista, seuraavaksi ystävistä ja alkuperheestä. Vaikka näissäkin hetkissä pääni tietää, ettei muuttomme ole todennäköisesti lopullinen, tunteitani se ei tavoita. Elämä tuntuu välillä yhdeltä suurelta eroprosessilta. Kohta muutetaan Havaijille…

KRuXPZivSky51OSxPnbHNQ_thumb_41c4.jpg

Jos me tiedettäisiin, että ollaan reissussa vain vuosi, ei oltaisi myyty taloa ja kaikkea, mitä täällä on. Lähteminen tuntuisi kevyeltä, koska tietäisimme varmuudella paluupäivän. Nyt on kuitenkin kaikki kuviot koko perheellä ihan auki. Meistä saattaa tulla sellaisia, jotka käyvät Suomessa koko loppuelämänsä ajan vain joskus ja kesäisin ja luovat elämänsä muuten muualle. Tai sitten ei. Voi aivan yhtä hyvin olla, että viisumivaatimuksiin tulee jotain muutoksia emmekä pääse ensi kesän lomaltamme enää takaisin. Me ei tiedetä varmaksi mitään, mutta silti tehdään nyt kaikki asiat täällä päässä niin kuin ei tultaisi ehkä koskaan takaisin.

Kerran sitä vaan eletään. Nyt eletään niin, ettei tarvitse sitten vanhana katua.