Nauru pidentää ikää sekä myös muita asioita

Mä olen vetänyt ihan adrenaliinipöllyissä viime viikot. Olen ollut kiireinenkin, mutta ennen kaikkea putkiaivoni ovat pystyneet keskittymään vain tähän juuri alkaneeseen viikkoon. Mun multitaskauskykyni yltävät tasan siihen, että pystyn juomaan aamukahvia ja meikkaamaan samaan aikaan, muu on aina vähän niin kuin pikkusen liikaa. Työt ovat lähtemässä tässä virallisesti käyntiin ja mä olen ollut sellaisissa yli-innon sekaisissa tiloissa, niin paljon, etten ole meinannut välillä saada syödyksi saati nukutuksi. Ällös huoli, olen kuitenkin pakottanut itseni molempien tointen pariin. Viime viikkojen aikana olen saanut uusia, ihania tiimiläisystäviä ja juurikin yhdellä meidän tiimin illallisella (kuulostaa fancylta mutta siis syötiin isolla porukalla burritoja parvekkeella) nauroin niin, että mahaan sattui. Tämän kaiken päälle olen ollut nyt puolitoista viikkoa lasten kanssa keskenään kotona. Vähän kädet, mutta ennen kaikkea pää, täynnä siis.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alentuneesta keskittymiskyvystäni tämän kaiken uuden keskellä kielii mm. se, kun päivänä eräänä aloin lämmittää edellisen päivän pastakastiketta hellalla, joka on mallia kasari, kuten moni muukin asia täällä. Tiedätte, sellainen hella, jolla pannun lämpiämistä joutuu odottamaan tuskaiset kymmenen minuuttia, mutta toisaalta voi sitten hyödyntää jälkilämmön. Mätin siinä odotellessa kattilasta kylmät kastikkeet suuhuni samalla, kun pannu yritti lämpiämistä. Ei pysynyt sekään nyt perässä.

Aiemmin mainitsemastani nauramisesta tuli muuten mieleeni muutamakin tutkimus, joissa on näytetty naurun yhdistävän ihmisiä tiukemmin ja nopeammin toisiinsa kuin monen muun asian. Yhdessä nauraminen herättää ja ylläpitää myös muunlaista kiinnostusta toiseen ihmiseen, jos tiedätte mitä tarkoitan. Tekstasinkin eilen työmatkalla olevalle puolisolleni, että vihdoin se on tieteenkin keinoin todistettu: olemme edelleen yhdessä, koska nauramme edelleen yhdessä.

Mutta täytyy mun silti tuota tutkimusta vähän kritisoida. Tutkimuksessa puhuttiin vain miehistä, jotka naurattavat naisia. Itsehän muistin mainita puolisolle eilisiltaisessa iltapalapuhelussamme, että hän on niin onnekas, kun on saanut rinnalleen hauskan vaimon. Hän nauroi – en vain tiedä, nauroiko hän enemmän with me vai at me.

Mutta siinä hän sitten totesi tyynesti, että olipa kiva jakaa yhdessä tämä munaleipäelämys. Ja oli se kyllä, sitä se oli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muuten tässä näin elellessä olen nauttinut suunnattomasti uuden aikakauden (on hieman suureellista sanoa nyt näin, mutta menköön) mukanaan tuomasta vapaudesta. Mikään päivä ei ole toisensa kaltainen eikä kulje minkään lukujärjestyksen mukaan. Se on ihanaa. Se on mulle uutta. Tiimin kanssa, joka tekee töitä mm. kodittomien parissa ja järjestää skeitti-iltoja, tapaamme vähintään kerran viikossa kampuksen kahvilassa palmujen alla. Siitä usein jatketaan suunnittelulla työparini kanssa. Joskus vaan istun ja luen kirjaa, joskus juon kahvit ystävän kanssa. Paljon tulee kuitenkin kulutettua kahvilan penkkejä tällä hetkellä. Ehkä myös vähän liikaa kahvia.

Kaikki hyvin siis Konalla kuulkaa! Tiedän, että olette kovasti tätä viime aikoina miettineet. Vähän jännittää, sillä lailla sopivasti luulen, mutta enemmän olen vaan, no, liekeissä. Ja mun tällä rauhallisella luonteellani ja hillityllä ilmaisullani sitä ei juuri musta edes huomaa. Uskon tämän sarkasmin kaikuvan kauniina sinne saakka.

Olkoonkin, että menee vähän imelän puolelle, mutta nyt on kyllä vahvasti omat unelmat ja niiden toteutuminen lähellä.

Me mennään lomalle ihan vaan Mauille

Ystäväni oli juuri lomalla Roomassa. Reissulta tuli videota ja kuvaa ja kuvailuja ihanasta kaupungista. Kommentoin ystävälleni, jotenkin itseltänikin salaa, että mekin toivotaan, että päästäisiin jossain vaiheessa lomalle, mutta mentäisiin kyllä vaan jonnekin Mauille.

Näemmä unelmieni paratiisikohteesta on tullut mulle joku tavallinen ”vaan”.

26179366_10159748490605203_334165523_o

Älkää ymmärtäkö väärin. Minä rakastan Havaijia. Rakastan asua täällä ja rakastan tätä luontoa. Mutta ihan rehellisyyden nimissä: kuinka erilaista voi Big Islandiin verrattuna rantaviiva olla saarella, joka näkyy tuolla horisontissa?

Rakastan luontoa myös Suomessa. Rakastan eurooppalaisia kaupunkeja, mukulakivikatuja, kahvilakulttuuria, ihmisvilinää. Täällä on kyllä kahviloita, mutta ei vilinää. Paitsi Costcossa perjantaisin. Ei kaupunkielämää, eikä korkeakulttuuria. Asumme nykyään enemmän tai vähemmän puskassa ja tällä hetkellä kyllä nautimme siitä, mutta ei täältä minnekään helposti pääse. Mauille meiltä siirtyminen on vähän sama kuin helsinkiläinen menisi lomalle Tampereelle. Kivaa kyllä, vähän erilaistakin, mutta ei ehkä kuitenkaan mikään suuri, kulttuurinen makumatka.

Meiltä on siis tavallaan reissaamiset reissattu nyt hetkeksi, ellei mennä järjestön mukana jonnekin avustuskohteeseen. Silloin liikutaan vaan aika eri taajuuksilla kuin unelmieni kaupunkiloma-osastolla. Edelliset perheemme matkat, joissa tosin vain puoliso on ollut edustettuna, ovat kaikki suuntautuneet Kaakkois-Aasiaan ja siellä köyhille alueille. Ensi kesänä olisikin hirmu kiva käydä jossain suuremmassa kaupungissa, että pääsisin taas vähän kosketuksiin oman, sisäisen kaupunkilaiseni kanssa.

26179623_10159748586775203_1858310375_o

Mä tykkäsin Helsingissä asuessa siitä, että sekä luonto että pienen pääkaupungin touhut olivat lähellä. Oli merta, metsää ja luonnonsuojelualueita. Harrastusmahdollisuuksia, museoita, kauppoja ja kahviloita. Kaikenlaista monipuolista hallittavan kokoisessa paketissa. Myös tosi kivoja ihmisiä, vaikka jotkut joskus muuta väittää.

Big Islandilla asuu vain vähän alle 200 000 ihmistä, joista reilu 11 000 täällä meidän pikkukaupungissamme. Kona on saaren turismin keskus, joten palveluita on kuitenkin enemmän kuin asukasluku antaisi ymmärtää. Suurin osa Big Islandin väestä asustelee pienissä kyläsissä, jotka on ripoteltu sinne tänne saarta. Vain Hilossa, saaren ainoassa kaupungissa, asuu enemmän ihmisiä kuin Konalla: reilu 43 000.

Kaupunkivilinää täältä ei siis juurikaan saa. Lähimmäksi varmaan pääseekin Konan keskustan kyläraitilla, jossa voi istuskella katukahvilassa turisteja tuijotellen.

Itsehän en eroa tästä joukosta mitenkään.

Uusi koti, sama meininki

Olemme asettuneet uuteen, korealaishenkisesti kalustettuun kotiimme ihan mukavasti. Eräs perheenjäsenistämme on tosin ollut kiukkuinen kuin ampiainen viimeisen kuukauden, mutta yritetään nähdä positiivista oman turhautumisen takaa: ainakaan enää ei tule raivareita, kuten viime kesänä. Sopeutuminen on tällä kierroksella ollut siis asteen verran helpompaa.

Tunnen täältä paljon perheitä, jotka ovat asuneet useammassa maassa viime aikoina tai ainakin viettävät osan vuotta aina jossain muualla päin maailmaa. Kuulemani mukaan näissä perheissä sopeutuminen on aina ihmeen helppoa ja lapset kulkevat vain tyytyväisinä perässä. Mietin, että mun pitäisi varmaan kirjoittaa joku kirja siitä, millaista sopeutuminen voi olla, jos sieltä temperamentista löytyy sellaisia piirteitä kuin hitaasti lämpiäminen tai korkea intensiivisyys. Eivät kaikkien reissaavien tai ulkomaille muuttaneiden perheiden lapset ole siihen mitenkään erityisesti ’luotuja’, vaikka tällaista narratiivia halutaankin joissain piireissä ylläpitää.

Oli miten oli, kyllä me kaikki ollaan oltu Konalla taas ihan iloisia ja tästä meidän kodista ollaan tykätty ja samalla välillä mietitty, miten kiva olisi taas joku päivä asua ihan omassa kodissa. Voisi olla vaikka ihan omat huonekalutkin taas, ajatella. Mutta on tämä nykyinen kuitenkin edeltäjäänsä valoisampi ja avarampi ja sitä myötä kivempi.

Asumme nykyään kolmen makuuhuoneen asunnossa tutun taloyhtiön H-talossa, joka oli jo viime vuonna mun mielestä sijaintinsa puolesta koko kahdeksan talon sarjan paras. Meidän talo on sarjansa viimeinen, metsän reunassa, ja tästä on esteetön näkymä merelle. Koska Kona on rakentunut Hualalai-vuoren rinteille, näkee melkein kaikkialta meren, mutta ei välttämättä aivan näin upeasti, kuten meiltä. Näkymä ulos onkin tämän asunnon paras ominaisuus.

Kalusteet ovat tummia ja koristeellisia. Korealaisia, kuten vuokranantajamme. Olohuoneen nahkasohva on tropiikkiin aivan käsittämätön valinta, mutta sentään sänky on hyvä. Napakalla patjalla saa kunnon unet ilman selkäkipuja ja makuuhuoneessa oleva ilmastointi pyörii kaiket yöt. Yhdysvaltain kalleimman sähkön takia pidämme päivisin päällä vain tuulettimia ja hikoilemme menemään.

41946268_413445172514229_1155134873053167616_n

41822511_1957305200992374_4808801691346403328_n

41948694_248854932488620_8473823380968046592_n

41876409_288551508406129_6152021518822932480_n

Muuten asunnon tyyli ja värimaailma on tuttu jo viime vuodesta. Olen kyllä ihan iloinen siitä, että tässä kodissa keittiö ei ole välittömästi ulko-oven vieressä, kuten täällä yleensä kodeissa tavataan rakentaa. Meidän ulko-ovelta aukeaa käytävän kautta näkymä merelle ja lastenhuoneet on käytävän molemmin puolin. Amerikkalaiseen tyyliin meidän makkarin kyljessä on sekä vaatehuone että iso, oma kylppäri. Olohuone ja ruokailutila ovat samaa tilaa tässä keittiön vierellä ja suurelle parvekkeelle pääsee kolmesta ovesta.

Esikoinen on lanseerannut iltarutiineihimme tähtienkatseluhetken. Täällä aurinko laskee tähän vuodenaikaan seitsemältä ja syvä pimeys laskeutuu nopeasti tämän jälkeen. Iltapuuhien lomassa menemme siis iltapalan jälkeen puolen kahdeksan korvilla aina parvekkeen kiikkustuoliin sylikkäin tuijottelemaan ulos. Kuuntelemme sirkkojen siritystä ja ihastelemme suureellisesti mustan taivaan täyttäneitä tähtiä. Näkymä on todellakin uskomaton. Tätä ennenhän olemme jo suureen ääneen ihailleet jokailtaisia auringonlaskuja. Naapurimme ovat niin onnekkaita.

41991913_1938021903170529_4899985711056289792_n
Love Boat.

Kuopuksen huoneessa ei ole kattotuuletinta. Asia on niin absurdi, ettei edes mennä nyt siihen. Niinpä lapset nukkuvat Esikoisen huoneessa, jossa on lähtökohtaisesti myös tosi huono ilmanvaihto. Katossa pyörii öisin yksi tuuletin ja lattialla kaksi sinne kannettua propellia ja silti huone on lämmin. Muuten asunnossa vaihtuu ilma hyvin ja koti on huomattavasti viileämpi kuin ilma ulkona. Onneksi.

Yksi kodin silmiinpistävä ominaisuus on sen kaikki ohjelappuset. Omistaja on kiinnittänyt jokaikiseen komeronoveen lapun, jossa pyytää avaamaan ja sulkemaan sen rauhallisesti. Hyvä se tietysti on, että muistuttaa, muutenhan voisimme alkaa paiskoa ovia aivan holtittomasti.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin! Tällaista täällä meillä nyt taas vuoden verran on. Kylään saa tulla, koska vaan! Konan kahvi on maailman parhaimpia!