Suomalaisena opettajana Havaijilla – mitähän tästä tulee

Olen ollut töissä nyt kokonaista kolme päivää ja suurimman osaan aikaa jonkinlaisessa kulttuurishokissa. En vielä tiedä tulevasta todellisuudestani mitään ja on varmasti aivan liian aikaista sanoa mitään alkavasta lukuvuodesta, mutta sanon silti. Keskustelut muiden opettajien kanssa ja etenkin niiden erot suomalaiskollegoihin nähden ovat saaneet pyörät päässäni pyörimään ja montaa asiaa olen tässä jo ehtinyt pohdiskella. Sain myös maanantaiaamuna tietää, että mulle tuleekin oma luokka, 2-3rd yhdysluokka, mikä oli kyllä ihan kiva uutinen.

En ole aikoihin tuntenut oloani ammatillisesti näin epävarmaksi, mutta täkäläinen opetussuunnitelma ja vieraan kielen käyttö ovat kyllä onnistuneet saamaan mut jännittämään aikalailla. Olen kulkenut ympäriinsä puhelimen sanakirjan kanssa ja kertaillut mm. sellaisia termejä kuin successive, convey, stanza ja subtract. Kun näin pöydälläni ensimmäisen kerran Singapore math-kirjat, mietin, että miten sairaassa täällä voidaan opettaa tokaluokkalaiselle (joka on samanaikäinen kuin Suomen ekaluokkalainen) esimerkiksi laskua 248-169.

20170809_185047

Vähän tämän jälkeen luin koulumme kuulemma keskivertokolmasluokkalaisen nelisivuisen aineen ja mietin, että Suomessa samaan pystyisi ehkä joku vitonen. Taso tuntuu siis tässä vaiheessa korkealta ja jo monta kertaa olen ehtinyt kuulla, kuinka lasten tulee meet the standards.

Mietin myös, että vielä kielipuolipoikani tulee oppimaan täällä, että vokaali on vowel ja jakaa divide, mutta ei välttämättä koskaan tule kysyneeksi niiden suomalaisia vastineita. Toivon silti, että molempien muksujen suomen kielen taito ei jäisi tästä eteenpäin vain arkikielen tasolle, vaan että onnistuisimme pitämään kielen edelleen elävänä ja sanavaraston rikkaana – etenkin siis, jos päädymme olemaan täällä pidempään.

Ekaluokkalaisetkin vetävät täällä heti alusta saakka joka viikko klo 8.00-14.45 pitkät koulupäivät, kuten kaikki muutkin ikäluokat, mikä on suomalaisnäkökulmasta melkoisen jäätävää. Iltapäivinä on toki lähinnä liikuntaa ja musiikkia, mutta mielenkiintoisena yksityiskohtana myös korean kielen tunteja. Välintunteja on koko koulupäivän aikana yksi, vartin mittainen, ja puoliltapäivin on tunnin lounastauko, ja tämä on kuulemma paljon public schooleihin verrattuna.

Täällä koulutulokkaiden odotetaan periaatteessa osaavan jo elokuussa lukea. Onneksi Esikoinen oppikin joskus talvella vähän vahingossa itsekseen lukemaan, sen jälkeen kun oli ensin alkanut kirjoittamaan. Hän ei tosin ole juurikaan taitoa sittemmin harjoitellut ja lukeminen on edelleen melkein yhtä hidasta kuin se oli alkuun. Eipä se varmaan mitään haittaa, vastassa kun on uuden kielen opettelu, mitä hän ei lukiessaan ymmärtäisi kuitenkaan, vaikka kuinka paahtaisi menemään.

ukfz+UKJQoC44zx31jRnog_thumb_43c6

Olen rehellinen: ekan päivän iltana olin stressissä, että miten mä tulen taklaamaan yhdysluokan matikan, lukemisen ja kirjoittamisen, ja miten mun lapseni tulee tähän koulukulttuuriin sopeutumaan. Seuraavana yönä heräsin painajaiseen, jossa puoliso menetti yhtäkkiä autoa ajaessaan tajuntansa ja samaan aikaan Esikoinen tuli kertomaan, että näki unta, jossa minä kuolin. Sitten päädyinkin valvomaan ehkä tunnin.

Eilen luin lisää opetussuunnitelmaa ja huomasin, että matikassa me ei edes olla niin kaukana toisistamme ja tavoitteet ovat kotimaan kanssa sittenkin melko samat. Singaporestakin olin tehnyt liian nopeita johtopäätöksiä ja otan metodista sen hyvät osat ja jätän vaikeimmat laskut vaan pois. Kollegatkin ovat vakuutelleet, että pieniä leikitetään luokissa paljon.

Mutta hei, jotain hyvääkin: mä pystyn kävelemaan töihin, näen matkalla Tyynenmeren ja haistan viereisen kotieläinfarmin. Luokkahuoneeni nimi on Maui ja Esikoisen tuleva ope on kiva. Ja kotipihallamme kasvaa bataattia, papaijaa, rosmariinia, limeä ja basilikaa – tämänkin opin tänään.

Mrs. Anu koulumaailmasta kuittaa ja palaa taas myöhemmin asiaan.

 

Palavien tunteiden tulkki tulivuorella

Suunnittelimme lauantaina puoliltapäivin lähtevämme vielä ainoan ystäväperheemme kanssa 15-paikkaisella vuokraminibussillamme kohti tulivuorta. Kaikkemme teimme ja auto lähti meidän pihalta lähempänä puolta kahta. Puoliso oli siinä tyytyväisenä, että navigaattori näyttää ajoajaksi tunnin ja 45 minuuttia, mutta minä valaisin, että netissä kaikki tiesivät kertoa, että todellinen ajoaika on kolme tuntia.

Kun sitten kolme tuntia myöhemmin saavuimme tulivuoren kupeessa sijaitsevien pyörävuokraamoiden lähistölle, oli todella vaikea vastustaa kiusausta kommentoida, että minähän sanoin. Enkä siksi sitten vastustanutkaan.

Matka taittui kuitenkin iloisesti. Sillä lailla perinteisesti istuimme, että pojat takana, tytöt keskellä, naiset tokalla rivillä ja miehet edessä. Söimme ehkä melkein koko ajan jotain. Vaikka ihmisiä oli yhdeksän, täyttyivät loput paikat tavaroistamme – joissa noin yli puolessa oli jotain syötävää. Juttelimme mukavia ja nauroimme niin kovaan ääneen, että Kuopus hermostui. Häiritsimme ajoittain hänen istumistaan moisella mekkaloinnilla.

20170806_180548

Tulivuorta ei voi nähdä päivässä eikä nyt varsinkaan yhdessä loppuillassa, kuten meille tällä kertaa pääsi käymään. Vielä jäi käytäväksi laavatunnelit, museot, kraaterit ja jalkojen vieressä valuja laava, mikä jäi varsinkin Esikoista kutkuttamaan. Päivä oli silti ylisanoja säästelemättä aivan mahtava.

Noudimme polkupyörät ja lähdimme sotkemaan 6,5 kilometrin matkaa kohti merta. Laava sauhusi vuoren rinteellä oikealla puolellamme, kun ajelimme kaikessa rauhassa laavan keskelle tehtyä hiekkatietä kohti spottia, jossa tulikuuma laava kohtaa meren. Mies veti perässään kärryä, jossa molemmat muksut istuivat enemmän ja vähemmän jalat solmussa. Esikoinen ei ollut alkuun lainkaan tyytyväinen siihen, ettemme laskeneet häntä itse ajamaan, mutta päätös osoittautui vallan oikeaksi, kun matka jatkui.

SdxDAAZLS1KvusTcT67P6A_thumb_439fd2ERCQ%NSTaQKbXAK9jrZw_thumb_4395

Ilta-aurinko alkoi laskea vuoren taakse ajomme aikana ja meri välkehti sinisenä toisella puolellamme. Ei ollut ollenkaan liian kuuma ajaa ja pyörät olivat hyvässä kunnossa. Matkalla oli vain pieniä mäkiä, mutta olivat tuulessa yllättävän tiukkoja. Ajelimme kohteeseen melkein tunnin.

Perillä istuimme kymmenien muiden ihastelijoiden joukossa laavakivillä pimeää odotellen. Kaksi viidestä lapsesta hipsi tarpeilleen jonnekin paikoilleen sulaneen laavan taakse ja toinen heistä vielä siistinä tyttönä peitti jätöksensä kivenmurikoilla. Eihän sitä nyt noin vain jätetä asioita näkösälle. Vuodenvaihteen jälkeen ihmisjoukot on pitänyt rajata kauemmaksi valuvasta laavasta, sillä edellisen vuoden lopulla laavaa murtui mereen muutaman tontillisen verran. Pimeys saapui auringonlaskun aikaan nopeasti, kuten täällä aina tapaa tehdä ja tähdet sekä keltaisenaan kumottava täysikuu tulivat majesteetillisesti esiin. Laava loisti punaisen sävyissä ja meri kuohusi ja sauhusi, kun kuuma ja vähän vähemmän kuuma kohtasivat. Eväät syötyämme painoimme lamput otsillemme ja lähdimme patikoimaan takaisin kohti polkupyöriä.

2enHiWoIR8CP0TjFnYEm2g_thumb_439d

a+De4vmURT2oc7fN6wMM%g_thumb_43a6

Vo5pqqc0QjW9NGuUxMiB9Q_thumb_43ad

Takaisintulomatkaa en pysty kuvailemaan kuvin enkä sanoin. Kuvin en siksi, etten osaa kuvata pimeässä ja sanoin en siksi, että tällaisena voimakkaiden tunteiden yksilönä jälkeenpäin puhuttu kuulostaa vähän eri kokemukselta kuin se oikeasti oli. Kerron silti.

Ajoin melkein koko matkan yksin. En pysynyt puolison perässä, vaikka hänellä oli useampi kymmenen kiloa kärryssä mukana, ja ystävämme taas tulivat vielä rauhallisemmin kuin minä meidän takanamme. Täysikuu loi mereen valoaan ja säkkipimeä ilta täydentyi uskomattomalla tähtitaivaalla. Paluumatkan vastatuuli oli kova ja hidasti matkantekoa niin, että ajoin suurimman osan aikaa aivan reidet tulessa. Toki huomasin puolessa välissä, että olin puskenut matkaa vahingossa nelosvaihteella (otsalampun valo valaisi vahingossa, onneksi, vaihteistoa yhdessä kohtaa, kun ei käynyt mielessä katsoa niitä ihan oma-aloitteisesti) ja vaihto ykköselle auttoi huomattavasti.

Nautin yksinäisyydestä. Mietin niitä näitä ja välillä pysähdyin ihastelemaan tähtitaivasta. Viileä tuuli puhalsi kohti ja ohitseni suhasi jotain hulluja urheilijoita, jotka jaksoivat polkea sataakahtakymppiä vastatuulessa keskellä autiomaata. Osa talutti pyöriään, osa lepäsi reunamilla. Minä kyllä väsyin myös ja jalat olivat hapoilla, mutta otin treenin kannalta. Ja kokemuksen. Laskeskelin, että mitenköhän paljon tästä saaresta on pelkkää laavaa.

Kaikki lapset olivat nukahtaneet peräkärryihin ja autossa nopean pullakierroksen jälkeen jatkoivat uniaan sanaakaan sanomatta yhdeksältä, kun kotimatkamme alkoi. Vajaan kolmen tunnin leppoisan ajomatkan jälkeen (mikä koostui pääasiassa hyvistä jutuista ja jatkuvasta syömisestä) olimme kotona lämpimässä Konassa. Parkkeerasimme pikkubussimme sakkopaikalle yöksi ja toivoimme parasta.

Kotona ennen sammumista mietin vielä, kuinka olin pyörämatkallani saanut kyyneleet silmiin kuuta katsoessa. Mietin siinä, että on tässä ollut kaikenlaista, mutta ainakin mä olen viimeisen kuukauden aikana elänyt. Ai että mä olen elänyt!

Tavallinen päivä Havaijilla

7:00 Esikoinen ilmoittaa maailmalle, että kello on seitsemän.

8:15 Kuopus ilmoittaa äidilleen, että hänellä on kova nälkä. Nousen vastahakoisesti keittämään kahvia. Heti makkarin kynnyksellä vastaan tulee naapurin poika, jolle lapset ovat avanneet jossain vaiheessa aamua oven. Poika häkeltyy läsnäolostani ja lähtee kotiin. Ojennan lapsille puolikkaat banaanit sohvalle, jolla ovat katsomassa elokuvaa. Ovat sen aivan itsenäisesti päälle seiskalta laittaneet.

9:00 Mies nousee ja kertoo, että automme vakuutukset eivät ole voimassa. Hän lupaa hoitaa asian nopeasti ennen kuin lähdetään liikkeelle. Hän alkaa puhua puhelimessa ja säätää koneella jotain ihan vimmatusti. Muksut tulevat aamupalalle. Omenaa, leipää ja kaakaota ainakin.

fV72GX9SQue0tA2HjMpv2g_thumb_4379

9:30 Mies on puhelimessa. Lapset leikkivät vauvaa ja äitiä ja minä laitan tiskit.

10:00 Mies on puhelimessa. Lapset kinastelevat jostain (olemattomasta) tärkeästä. Minä viestittelen Suomeen ystävieni kanssa ja vastustan kiusausta puuttua riitaan.

10:30 Mies on puhelimessa. Muksut haluavat ravitsevat hilloleivät ja juoksevat ulos metsästämään gekkoliskoja. He löytävät myrkkyheinäsirkkoja ja villigekkoja, joilla on punainen heltta leuan alla ja kokoa kolme kertaa enemmän kuin tavallisilla gekoilla. Minut kutsutaan ulos katsomaan näitä luonnonihmeitä, mutta ovat ehtineet karata penteleet.

11:00 Meillä on vakuutus. Asia hoitui havaijilaisittain näppärän nopeasti. Läträämme vahvaa kerrointa ihoon ja lähdemme kampukselle ilmaiselle lounaalle. Näemme (vielä ainoaa) ystäväperhettämme ja perheen poika haluaa leikkiä lounaan jälkeen Esikoisen kanssa. Esikoinen saavuttaa hyvin nopeasti hetken ”En jaksa enää” ja häviää skuutillaan jonnekin uuden ystävänsä kanssa.

xOMIqFmcRdiU1sCf4UypJw_thumb_437e

12:00 Lapset leikkivät ruokalan vieressä olevan kaasutankin alla. Heillä on siellä maja.

13:00 On aika Kuopuksen päiväkotihaastattelun, joka ei muuten koskaan silloin tapahtunut Skypen kautta, turhaan mietin koko asiaa. Mitäs sitä hötkyilemään, preschoolhan alkaa vasta ensi viikon tiistaina. Lempeä päiväkodinjohtajarouva ottaa katsekontaktia tyttöön, näyttää mallia tehtäviin ja odottaa, että tyttö tekee perässä. Tulkkaamme vain, jos rouva käyttää sanoja. Rouva toteaa lapsen osaavan ikätasonsa mukaiset tehtävät, joissa pitää osata järjestää palikoita koon mukaan, selittää niiden eroavaisuuksia ja samanlaisuuksia, ja hyppiä yhdellä jalalla. Saamme listan, mitä hankkia preschooliin ja ohjeen mennä tuberkuloositestiin.

14:00 Kävelemme kotiin. On paahtavan kuuma, mutta Kuopus toteaa, että jaksaa ihan hyvin kävellä. Kunnes ei sitten jaksakaan. Kotona syömme hedelmiä ja jädeä ja pakkaamme eväät ja uimakamat kassiin. Ihmettelen joka kerta, miten saamme tähän kulumaan niin paljon aikaa.

15:00 Kuuntelemme autossa Eric Claptonia. Esikoinen kysyy, miksi mies laulaa kuukkelista ja molemmat takapenkkiläiset räjähtävät nauramaan. Kuukkeli on kikkeli! lisää Kuopus riemuissaan, saatuaan tämän opetuksellisen faktan tietoonsa Angry Birds-elokuvasta. Lapset laulavat mukana. Cocaine ei siis enää ole cocaine, vaan kuukkeli eli kikkeli. Tiedätte sitten ensi kerralla karaokessa.

20170730_212342

15:30 Olemme Kua Bayssa. Kuopus on oppinut tässä kesän aikana vähän uimaan ja juoksee mereen aivan liian vahvalla 4-vuotiaan itsetunnolla samalla, kun vielä läträämme selkiimme vahvaa kerrointa. Mies noukkii lapsen vedestä ja komentaa odottamaan aikuisia hiekalla. Lapsi tottelee vihaisen näköisenä. Esikoinen hyppii jo aalloissa, mutta malttaa mielensä ja pitää muun ajan jalat tukevasti merenpohjassa.

16:00 Lapset seisovat kumpikin vuorollaan laudan päällä ja harjoittelevat tasapainoa pienissä aalloissa. Nauru raikaa pitkin merta ja ystävälliset korealaisturistit, jotka ovat piiloutuneet sunblockin, pitkähihaisten paitojen, aurinkolasien ja hattujen alle, hymyilevät lapsille hyväksyvästi.

16:30 Muksut istuvat rannalla pyyhkeiden päällä ja syövät poppareita. Me kellumme aalloissa laudasta kiinni pitäen ja totean, etten halua ikinä muuttaa Konalta pois. Lämpimän meriveden, pienen aallokon ja minun välille on alkanut muotoutua sellainen rakkaussuhde, jota ilman tuntuu melkein mahdottomalta enää elää. Rakkaus on toki tässä suhteessa yksipuolista, mutta tilanteen luonteen huomioiden se ei niin haittaa.

17:30 Ostamme lähteissä rannan kioskista huokeat kuuden dollarin jäätelö”annokset” eli vaniljajäätelöä ja kastiketta muovimukeissa. Lapset syövät mukeistaan raapaisut pinnoilta, joten päädymme miehen kanssa mättämään napoihimme melkein puoli litraa jäätelöä per naama. Istumme parkkipaikalla lämpimällä asfaltilla ja keskustelemme siitä, huomaisimmeko nyt saapuvan tsunamin ajoissa, toimisivatkohan hälytyslaitteet, pakenisimmeko aaltoa jalan vai autolla ja jättäisimmekö tavarat jälkeemme vai yrittäisimmekö ottaa kaiken mukaan. Aihe, joka ei ollut aivan ensi kerran keskusteluissa täällä.

niD9GRy3Smy28+0q8LVKVw_thumb_437d

18:00 Ajamme kaupan kautta kotiin. Tarjoan takapenkille vettä ja eväitä. Toiveestani kuuntelemme pitkästä aikaa Justin Bieberin Believe-levyn akustista versiota. Esikoinen kysyy, miksi mies laulaa pojista ja tytöistä. Kas, hän ymmärtää nämäkin sanat nykyään. Selitän, että tämä poika haluaisi tyttöystävän. Kuopus kihertää, että ne menevät naimisiin. Esikoinen kertoo, että hän tykkää Nellistä ja Ellasta, Ella hänestä, Nelli Laurista ja Lauri Siiristä ja Siiri Iivarista ja Iivari Siiristä. Epäilen tosin, että tilanteet ovat saattaneet muuttua sitten eskarin. Kuopus jatkaa, että hänellä ja Suomen kodin naapuruston tytöillä oli suunnitelmissa leikkiä poikien kanssa pusujahtia. Hän pyytää minua katsomaan, kuinka sitä leikitään. Käännyn kohti takapenkkiä, jossa turvavöissään istuva Kuopus alkaa ensin huitoa käsillään kuin juostessaan, minkä jälkeen hän pusuttelee ilmaa. Tavallaan olisin pystynyt päätellä tämän jo leikin nimestä.

18:30 Olemme Targetissa. Valitsen sellaiset bikinyläosat, jotka pysyvät myös aallokoissa päällä. Tähän mennessä aika monella rannalla sekä turistit että paikalliset ovat nähneet tästä suomalaisesta paljon enemmän kuin tilasivatkaan. Etsimme Kuopukselle patjaa, jolla hänen on määrä levätä preschoolissa. Emme tiedä yhtään, minkälainen patjan pitäisi olla, joten päädymme ostamaan sen, jonka paketin päällä lukee The Original Rest Mat. Originaalin täytyy olla hyvä. Hetken ihmettelemme lounasboksiosastolla, että minkälaisia elementtejä niissä pitäisi sisällään olla. Lapset saavat valita ulkonäön. Kuopus valitsee Supernaisen ja Esikoinen Star Warsin. Päätän, etten ollenkaan lähde siihen ajatuskehään, miksi preschoolissa ei ole sänkyjä omasta takaa ja kaikille tarjolla lämmintä ruokaa.

19:30 Havaijilaisittain nopean kauppareissun päätteeksi olemme ulkona. Täydellinen, sysimusta pimeys on laskeutunut saaren ylle ja ihana, lämmin tuuli kutittelee ihoa. Hengitän syvään. Parkkipaikan ovat vallanneet b-boyt, jotka näyttävät parastaan vuoroissa. Esikoinen luulee, että musiikki tulee meidän kajareista ja huutaa laittamaan kovemmalle.

20:00 Tajuan, että lapset ovat syöneet surkeasti tänään. Iltapalaksi laitetaan paistettua kananmunaa, porkkanaa, parsakaalia, kurkkua, leipää ja muroja. Annokset katoavat vauhdilla mahoihin. Kuopuksella tosin on kaiken maailman hoidettavien asioiden keskellä haasteita keskittyä syömiseen, kuten tavallista.

20:30 On minun nukutusvuoroni. Luen iltasaduksi sekä Aladdinin että Tuhkimon. Sen jälkeen jään makaamaan lastenhuoneen lattialle jalat kohti kattoa. Jotain laskimovaivaa ehkä näin keski-iän kynnyksellä, kun hieman turvottaa jalkoja aina iltaisin katsokaas. Selaan Pinterestistä ideoita lasten koululounaiksi. Mietin, kuinka sairaasti niihin uppoaa aikaa ja vaivaa, vaikka niitä valmistaakin kaksi aikuista. Sekin käy mielessä, että jos en olisi niin nipo, pakkaisin molemmille mukaan vain täytetyt voileivät, mutta minkäs sitä itselleen mahtaa. Hetken ottaa päähän, ettei täällä tajuta laittaa lapsille ruokaa kouluissa.

21:00 Puoli asuntoa nukkuu. Se on taas yksi aika tavallinen kesäpäivä meidän viimeiseltä lomaviikolta Havaijilla likipitäen pulkassa.