Koti on siellä, missä ollaan yli vuosi

Ennen kun me muutettiin tänne Perthiin, me valmistauduttiin henkisesti siihen, että eka vuosi täällä tulee olemaan vähän vaikea. Konalla oli hyvä, eikä sieltä ollut helppo lähteä – olkoonkin, että se oli meidän aivan kaiken kannalta parempi niin. Sydän ei vaan aina kuuntele järjen ääntä, vaikka järki kädenväännössä voittaisikin. En kuitenkaan millään määrää osannut valmistautua siihen, että tämä eka vuosi ihan näin raskas olisi.

Mulla on tässä viime aikoina omat fiilikset muuttuneet yhtä nopeasti kuin koronakevään rajoitukset. Kaksi viikkoa sitten itkin taas tai vielä tai ihan miten sen nyt haluaa nähdä, kun kaipasin Konan parasta ystävääni ja sitä koko sakkia ja rentoa saarikulttuuria ja kaikkea, mitä nyt vaan vaaleanpunaiset lasit silmillä voi Havaijilta kaivata. Koska vähän niin kuin turhan pitkittyneessä, yksipuolisessa erossa, minäkin muistelin vain niitä Konan parhaita puolia ja sehän se ei auta näkemään mitään elämässä alkuunkaan oikeassa valossa.

Meidän lähdöstä tulee kesäkuun lopussa täyteen vuosi. Aika on mennyt yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti, siihen on mahtunut paljon ja vähän ja sitten maailma räjähti ja räiskyy edelleen. Ja se on oikein, niin pitääkin. Ja kaikkien mullistusten keskellä mun pääni yrittää saada tolkkua sekä maailman tilasta että omasta paikastani täällä. Olen miettinyt kotia ja sitä, miksi toiset ovat sellaisia, että kokevat jonkun yhden paikan kodikseen ikuisesti eivätkä sieltä ikinä poistu ja me toiset, no, me ei olla sellaisia.

Toisaalta tunnen monet paikat nopeasti kodikseni ja toisaalta en yhtään mitään. En vaadi paljoa enkä edes pysyvyyttä voidakseni hyvin. Vielä joskus haluaisin oman pihan, mutta haluaisinko edes ajatuksena jonkun kodin, jossa vanheta hamaan tappiin, sitä en usko. Ehkä joskus, mutten vielä. Sellaistakin olen miettinyt, että onneksi en jäänyt vaan kotimaahan, koska vuodet ulkomailla ovat muovanneet mua ainoastaan parempaan suuntaan. Olen varma siitä, että joitakin asioita ei vaan voi oppia eikä ymmärtää, jos ei asu jossain vaiheessa maailmalla. En tiedä, onko näillä asioilla sellaista arvoa, että sillä nyt olisi mitään sen suurempaa merkitystä, mutta kyllä tässä ainakin oma maailmankuva ja ihmiskäsitys väkisin positiivisella tavalla venyy.

Näin noin vuoden verran täällä oltuamme olen vihdoin huomannut sellaista mukavaa tottumista asioihin, paikkoihin ja lähiseudun maisemiin, että sitä voisi jo ihan kotiutumiseksi kutsua. Pyörälenkillä tulee nykyään aina fiilis, että onpas meillä nätti kotiseutu nykyään ja näin talven kynnyksellä valtava ilo siitä, että kolmen sateisen kuukauden päästä onkin jo taas kevät ja parinkympin lämpötilat. Elämässä on jo joitakin ihmisiä, joita ilman en enää osaisi ajatella olevani. Mieli on vähemmän Konalla ja enemmän paikalla. Risaisesta alusta huolimatta elämä on paljon rikkaampaa nyt kuin se olisi ollut ilman tätä kokemusta.

Lapset nukkuu välillä torkkupeiton alla, jonka saivat mummiltaan joululahjaksi. Siinä lukee isoin kirjaimin Home is where the heart is. Vaikka noin periaatteessa ajattelenkin asian olevan näin, joskus sydän ei vaan oikein seuraa perässä. Pää tietää, missä mennään ja kroppakin kulkee minne käsketään, mutta sydänparka jää usein eteiseen itkemään, ettei ollut kyllä vielä ollenkaan valmis näihin jäähyväisiin. Niinpä koti toki onkin siellä missä sydänkin, mutta joskus vasta noin vuoden jälkeen. Sanoisin nimittäin, että tällaisen ajan se ottaa, kunnes asettuu. Ja nyt me ollaan täällä, eka vuosi kohta takana ja tuntuu, että aletaan olla aloillamme jo ihan oikeasti sydäntä myöten.

Kolmivuotias blogi, kolme vuotta ulkomailla

Tasan kolme vuotta sitten aloitin tämän blogin kirjoittamalla, kuinka olimme pakkaamassa omakotitaloamme Helsingissä pakettiin ja muuttamassa Havaijille. Nyt kun istun tässä perthiläisen, pienen rivitaloasuntomme olohuoneessa yöpuvussa, on jotenkin vaikea uskoa kaikkea, mitä me ollaan näiden viime vuosien aikana tehty ja nähty. Alkuun mä kriisailin joitain asioita Suomesta, sitä en enää jaksa tehdä. Nyt vertailen uutta kotipaikkaa edelliseen ja osaisin heti nimetä asioita, joista tykkäsin Konalla enemmän kuin täällä. Ja sama toisinpäin.

Mun identiteetti on varmasti muuttunut tässä vuosien varrella jotenkin, en vaan ihan tiedä, miten. Me ei ikinä lähdetty sillä ajatuksella, että palattaisiin vielä Suomeen takaisin ja nyt se näyttää vielä entistä kaukaisemmalta. Vaikka eihän elämästä oikeasti koskaan tiedä.

Näin kolmen vuoden jälkeen sitä hullua lähtöaikaa katseltuna mä mietin, että onneksi ei oltu varovaisia. Onneksi otettiin riski. Varovaisuus pilaa pahimmillaan kaiken mielenkiinnon ja jännityksen elämästä ja jättää koko ajan toivomaan muutosta, jota ei kuitenkaan itse tee. Mä odotin pitkään ennen meidän lähtöä, että elämä vaan ottaisi jonkun toisen käänteen, ettei nyt vaan ihan samanlaisena jatkuisi ja nähdäpä maailmaa, mutta kaikkihan muuttui vasta, kun itse aloin niitä muuttaa. Se onkin jännä, miten siinä omassa passiiviisuudessaan ei saa mitään muutosta aikaan, vaikka niin joskus kuvitteleekin.

Viime viikolla muisteltiin myös sitä, että ennen meidän muuttoa puoliso teki aivan ympäripyöreää päivää ja oli kiinni viesteissä ja puheluissa ja sähköposteissa vielä iltakuudelta kotiin tultuaan. Nyt työpäivä alkaa kahdeksalta, kun lapset lähtevät kyydillä kouluun ja loppuu neljältä, puoli tuntia sen jälkeen, kun tulevat koulusta kotiin. Ja sitten ollaan joko yhdessä tai lapset kavereidensa kanssa tai me mennään kaikki jonnekin tai mitä tahansa mukavaa. Lapsilla on soittotunnit kerran viikossa koulupäivien aikana, että nekään eivät vie illoista tilaa. Puolison kiekkotreenit alkaa taas ensi viikolla ja mä haluaisin myös jonkun harrastuksen taas. Nyt en vaan osaa vielä päättää, että minkä. Aiemmin se on ollut vain joko tanssituntia tai laulamista, mutta nyt voisin olla avoin vaikka mummojen kuvataidekerholle.

Elämänrytmi olisi pitänyt osata tietenkin muuttaa jo kotimaassa, ei sitä varten olisi tarvinnut mihinkään lähteä. Mutta tässä rytäkässä se tapahtui jotenkin omalla painollaan, saarikulttuurin tuoma rauha tarttui aivan itsestään. En aiemmin edes ollut huomannut, miten paljon kotimaassa arvostetaan tehokkuutta ja tekemistä ja rauhoittumisen taito tarkoittaa usein, ettei nyt vaikka heti laita pyykkejä, vaan istuu hetken syyllistymättä sohvalla. On ollut ihanaa elää viimeiset kolme vuotta ollen vähemmän tehokas ja enemmän vaan paikalla. Otan mielellään itseeni vaikutteita muista kulttuureista, niitä hyviä puolia jos valita voi.

Moni asia on kolmessa vuodessa muuttunut. Minä varmaan eniten. Mulla on krooninen ikävä Konan ystäviä, vaikka muuten täällä onkin hyvä. Kiitos jokaiselle lukijalle viimeisestä kolmesta vuodesta, on ollut kiva teille kirjoittaa ja moneen tätä kautta tutustua!

Kirje rakkaalle 39-vuotiaalleni

En voi uskoa, että taas on kulunut yksi vuosi edellisestä ja vietämme jälleen meidän hääpäivää. Vaikka olemme eläneet nyt jo monta viikkoa ilman normaalia arkea, olet ollut kaikesta huolimatta uskomattoman reipas ja kärsivällinen. Mutta sellainenhan sitä olet, reipas. Ja kärsivällinen.

Olet 39 vuodessa vuodessa oppinut hienosti tunnistamaan, sanoittamaan ja ilmaisemaan tunteitasi. Olet avoin ja rehellinen, etkä kaihda keskusteluja. Osaat taitavasti ottaa muut huomioon – olet aina kiva ja ystävällinen toisille! Sinulla on avarakatseinen suhtautuminen elämään ja armollinen asenne muita kohtaan. Olet vakuuttava, eikä sen oikeastaan väliä että missä aiheessa.

Sinä olet myös lahjakas monessa! Olet esimerkiksi ottanut balettitunteja vähän nuorempana ja pelannut myös jokseenkin tosissaan pöytätennistä joskus ja jonkun aikaa. Nykyään edustat Länsi-Australiaa sen kansallisessa rullakiekkotiimissä. Olet aina tehnyt ihan huviksesi asioita, joita harvalla tulisi edes mieleen kokeilla.

Ihailen taitoasi keventää mitä tahansa tunnelmaa huumorillasi. Olet nokkela ja kekseliäs ja ajatuksesi juoksee nopeasti. Saat jutuillasi muut herkästi nauramaan, minutkin ainakin melkein joka päivä.

Isänä olet ollut alusta saakka melkoinen luonnonlahjakkuus! Olet hienosti ottanut sen vastuun, joka sinulle nyt ihan jo roolienjaossa kuuluukin. Mitäpä meidän perheemme ilman sinua tekisikään, ei mitään.

Vaikka mitä muuta maailmassa tapahtuisi, onneksi on jotain, joka ei muutu koskaan. Hyvää kahdeksattatoista hääpäivää!