Uuden elämän ensimmäinen päivä

Meni vähän dramaattiseksi tuo otsikointi, mutta menköön, taiteen nimissä. On maanantai ja lapset lähtivät ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon kouluun. Molempia jännitti, kaikki tuntui vähän oudolta, parkkiksella nieltiin kyyneleitä ja sitten vaan sisulla kohti luokkaa. Ulkona oli aamulla lämpöä kokonaista seitsemän astetta ja pitäisi talvikoulupuvut ostaa. Vähän haastavaa ja hidasta aikana, jolloin univormukauppa on virallisesti kiinni. Saimme kuitenkin puolen tunnin ajan putiikkiin torstaille ja sitä odotellessa lapset lähetetään kouluun omissa fleeceissään.

Kun tulimme koululta takaisin kotiin, ekana ajattelin, että onpa täällä hiljaista. Sitten mietin ajan kulua. Kuuden viikon pituus tällaisena erikoisaikana on jotenkin vaikea hahmottaa. Aikana, jolloin ei tapahdu juuri mitään eikä muistoja kerry monipuolisesti, aika tuntuu jälkeenpäin katseltuna lyhyeltä, vaikka olikin sitä elettäessä pitkäveteistä. Normaalisti kuudessa viikossa ehtii tapahtua vaikka mitä ja silloin aika menee nopeammin, mutta tuntuu lopulta pidemmältä, koska muistoja ja tapahtumia on repussa vaikka millä mitalla. Aika, tuo omituinen käsite. Oli aika, jolloin jaksoimme tätä kaikkea hyvin. Oli pyöräretkiä, kävelylenkkejä ja lautapelejä. Sitten tuli aika, jolloin kukaan ei jaksanut enää mitään, etenkään minä ja Kuopus. Lapset kyllä tsemppasivat kotikoulutehtäviensä kanssa aivan hienosti, vaikka oli se nyt rehellisyyden nimissä aivan järkyttävän puisevaa puuhaa. Näitä kun olin ajatellut hetken, väsähdin kaikkiin kotimme ääniin. Pyysin puolisoa laittamaan musiikin pois päältä ja olisin mieluusti toivonut hänen olevan ihan vaikka hengittämättä hetken, niin paljon täyttä hiljaisuutta kaipasin. Tähän en kuitenkaan mennyt, vaan kiipesin yksin yläkertaan, laitoin vastamelukuulokkeet korville ja korviin soimaan ocean wave sounds ylityöllistettyä hermostoani rauhoittamaan. Saa mieskin hengittää ihan rauhassa, siellä alakerrassa. Olen katsomattakin aivan varma, että on nukahtanut sohvalle.

Viimeiset kaksi viikkoa oli mulle hyvinkin raskaita. En ole nukkunut hyvin, leposyke on ollut korkealla, olen ollut rauhaton ja levoton. Kaikki tiedämme syyn tähän ja näin voimme yhdessä vain todeta, että ihmistä ei vaan ole tehty eristykseen. Harvassa ovat ne, joilla tämä ei tunnu missään. Meidän muiden ei kai auta kuin sinnitellä, samalla kun voimme ihan rohkeasti olla tilanteesta juuri sitä mieltä kuin olemme.

Sellaistakin tässä olen ehtinyt miettiä, että meillä ei ollut mitään kovaa tilausta enemmälle perheajalle. Me oltiin jo ennen tätä oikeinkin läheisiä ja paljon yhdessä. Emme ole saaneet mitään ahaa-elämyksiä, että pitäisi olla vähempi kiirettä ja enempi aikaa keskenään, koska sellaista on ollut elämä meillä jo kohta kolmisen vuotta. Ja sellaisena jatkuukin, löyhin aikatauluin ja rennolla otteella juoksemisen sijaan, mutta nyt tätä yhdessäoloa on ollut jo niin paljon, että balanssista ei ole tietoakaan.

Aloitin tämän työpäivän siivoamalla läppärini. Poistin jokaikisen kuvatodisteen tehdyistä koulutehtävistä, heitin roskiin kaikki kaaviot, laskut ja piirustukset. Ne on nyt ehkä toivottavasti lähetetty opettajalle ja tulevat joskus näkymään arvosanoissa. Aamulla muistin, että kolme viikkoa eteenpäin lykkäämäni indonesian tehtävät jäivät nyt sitten molemmilta kokonaan tekemättä. Oh well. Toivottavasti opettaja ei nosta asiaa esiin koko luokan edessä, kuten täällä joskus toimitaan. Muistin, että piti lähettää myös yksi tehtävä eräälle nuorelle, jota tapaan aina tiistaisin. Onhan tässä vielä vähän aikaa. Järjestelin koulutusmateriaaleja kansioihin ja kuuntelin CBT-luentoja, ihan rauhassa kerrankin. Tällä viikolla aloittelen yhtä uutta projektia ja yhtäkkiä siihen onkin taas aikaa ja tilaa.

Eilen sain äitienpäivälahjaksi ihanan parkatakin. Luulin aiemmin, että Perth kuuluu subtrooppiseen ilmastovyöhykkeeseen, mutta kävipä tuossa ilmi, että kyllä se välimerellinen ilmasto täällä onkin. Ja nyt jo alkaa olla taas sisälläkin kylmä. Osa teistä ehkä muistaakin järkytykseni viime vuodelta, kun tärisimme täällä yöt päivät ilman kunnollisia vaatteita – niitä kun ei oikein lopputalvesta enää kaupoista edes löytynyt. No nyt on toisin. Toin Suomesta lapsille kunnon välikausitakit, jotka ovat olleet nyt jo, seitsemäntoista asteen kylmyydessä, ulkona päällä. Täällä kun tuulee talvisin jostain etelänavalta, niin ei vaan pysty, vaatetta on oltava päällä jos ei halua jotain bonuskeuhkokuumetta lopputalveksi. On meillä myös kevytuntsikat kaikilla, joita on jo toki pidetty, kun lämpö on laskenut lähemmäs viittätoista astetta tai jopa sen alle. Villasukat on jaloissa sisällä ja yöt nukumme valtavien fleecepeittojen suojissa. Kannoin kotomaasta myös kunnon vettäpitävät karvalenkkarit ulkoleikkijöille, joten we’ve come prepared. Toisin kuin viime vuonna.

Tällaisin sekavin ajatuksin Perthistä tällä kertaa! Toivottavasti voitte (olosuhteisiin nähden tai muutenkin) hyvin.

 

Pikapaniikki

Viime viikonloppuna upposin kerran ja nopeasti sellaiseen paniikkiin, jollaista en ole aiemmin koskaan kokenut. Ensimmäistä kertaa elämässäni luulin hetken, että toiselle lapsistani on oikeasti käynyt jotain, kun emme löytäneet häntä ulkoa noin kymmeneen minuuttiin. Asiat saivat yllättävän äkkiä mussa aivan massiivisen tunnereaktion, jota on vähän vaikea nyt jälkeenpäin itsekään ihan ymmärtää.

Taustalle pitää vähän kertoa, millaisessa kaupunginosassa ja kulttuurissa me tällä hetkellä asutaan. Meille kerrottiin heti meidän tänne muutettuamme, että Australiassa on laitonta jättää alle 12-vuotias yksin kotiin tai antaa kulkea esimerkiksi kävellen yksin kouluun. Lapsia ei juuri katukuvassa itsekseen näykään, vaan alakoululaiset kulkevat täällä aina aikuisen kanssa. Tarkistin nämä säädökset tosin vasta vähän aika sitten ja tällainen laki on asetettu vain yhteen tämän valtavan maan osavaltioon. Länsi-Australiassa ei virallisia ikärajoja ole, vaan päätökset pohjaavat aikuisen vastuuseen ja harkintaan, kuten Suomessakin. Kulttuuri on silti aivan toinen täällä kuin lintukotoisemmassa kotimaassa ja vasta yläkouluikäisiä näkee omissa porukoissaan ilman aikuisia. Lapsilla oli Suomessa kolme vuotta sitten suurempi reviiri ulkomaailmassa kuin täällä tänä päivänä. Sellaista elämä usein maailmalla vaan on, täällä aidattujen koulunpihojen ja lukollisten muurein suojeltujen kotitalojen valtakunnissa. Meidän lähiömme on kävelymatkan päässä miljoonakaupunki Perthin keskustasta ja vaikka tämä onkin yleisesti ottaen aika rauhallinen ja turvallinen paikka asua, liikuskelee meidän kujillamme useinkin vähän hämärää porukkaa. Huumeet ja kodittomuus ovat ongelmia täälläkin ja näkyvät myös täällä East Perthissä. Meidän kodin ohi kuljetaan keskustaa kohti sekavissa merkeissä vähintään viikottain.

29435F75-4F0A-4101-ACFD-8E06B1BC8106

Meidän tämänhetkinen kotimme on kujalla, josta on muutaman kymmenen metrin matka läheiseen leikkipuistoon. Sinne ei ole nyt menemistä, joten lapset ovat tehneet itselleen leikkipaikan asfaltista. Kotimme edessä parivaljakko skeittailee, skuuttailee ja heittelee palloa yleensä tuntikausia joka päivä. Viime sunnuntaina puoliltapäivin Esikoinen juoksi yhtäkkiä hädissään sisään ja sanoi, ettei löytänyt siskoaan enää mistään. Tytöllä oli ollut skuutti ja Esikoisella skeitti ja molemmat olivat treenanneet temppujaan siihen saakka, kunnes Kuopus oli yhtäkkiä kadonnut isoveljeltään näköpiiristä. Ryntäsin saman tien itkuisen pojan kanssa pihalle ja juoksimme kolmeen eri suuntaan huutaen tytön nimeä niin lujaa kuin keuhkoista lähti. Ei ketään missään. Juoksin sisälle hakemaan puolisoa mukaan, joka säntäsi vielä neljänteen suuntaan lasta etsimään. Oli pyytänyt matkalla naapureita ja vieraita ohikulkijoita apuun sanoen, että nyt on pieni, vaalea seitsemänvuotias kadonnut jonnekin. Ihmiset olivat auttaneet välittömästi. Mulla nousi paniikki päälle varmasti alle minuutissa. Laitoin heti päässäni asiat siihen järjestykseen, että jotain kamalaa on täytynyt tapahtua, koska Kuopus ei koskaan lähde itsekseen karkuteille, ei edes uteliaisuuksissaan seikkailemaan minnekään, vaikka ei luonteeltaan mitenkään arka tai pelokas olekaan. Ei ole lähtenyt edes silloin, kun on kiukuspäissään uhannut muuttaa pois kotoa. Silloinkin karkumatkat ovat pysähtyneet eteiseen, koska kenkiä on ollut typerää laittaa jalkaan vihaisena.

Juoksin itkien ympäri korttelia. Esikoinen ryntäili itään ja länteen kyyneleet silmissä mun vierellä, etsi roskisten takaa, autojen takaa, puskien takaa. Tiesin, ettei Kuopus pysyisi piilossa, jos piiloon olisi jossain älynväläyksessään mennyt, jos olisi kuullut meidän hätääntyneet huutomme. Pelkäsin välittömästi pahinta. Näin, miten ihmisiä juoksi ja pyöräili talomme takaa lasta etsien ja paniikkini yltyi. Kuopus oli hävinnyt aavekaupunkiin kuin tuhka tuuleen.

Ja sitten yhtäkkiä, noin kolmensadan metrin päästä kotoa, löysin tytön yhden tyhjillään olevan teollisuusrakennuksen takaa. Siellä se oli aivan onnellisena ja puhui muurin yli koulukaverilleen. Mulla ei ollut välähtänyt siis kertaakaan, että tytöt ovat mitenkään vielä oikeasti sillä tavalla ystäviä, että Kuopus voisi ikinä milloinkaan suunnata heidän kotinsa lähettyville tekemään yhtään mitään.

12BBD9FF-D1DD-4B88-9144-7BAB8D045EF6

Kuopus näki naamastani heti, että nyt ei pidä paljoa kysymyksiä kysellä. Lähti perässäni välittömästi sanaakaan sanomatta kotiin ja hiljaa seurasi mua ja veljeään, kun me jokseenkin epäuskoisina kävelimme kolmistaan pitkin tyhjää kotikatua. Laitoin puolisolle viestiä, että Kuopus oli löytynyt. Hätä ei silti meinannut laskea mulla heti mihinkään, vaan kyyneleet valuivat vielä hyvän aikaa siitä, kun olimme kaikki taas yhdessä olkkarissa.

Kotona kävimme päivän mittaan keskusteluja rajoista, luvan kysymisestä, siitä, miten nykyisessä kotikaupungissa ollaan ja miksi ja kuinka paljon muut pelästyvät, jos eivät tiedä, missä kaikki ovat. Lähellä kotiamme oleva highway ja sieltä tuleva, jatkuva meteli oli ilmeisesti blokannut kaikki huutomme, eikä Kuopus ollut kuullut kertaakaan, että olimme häntä etsineet. Tytölle koko episodi tuli täytenä yllätyksenä ja koko kuva rakentui lapselle vasta meidän kertoman perusteella. 9-vuotias osoitti taas ihanaa empatiaa, kun tuli mua silittelemään jossain vaiheessa ja sanoi, ettei enää äiti tarvii itkeä, Kuopus löytyi jo.

Jälkeenpäin on vaikea sanoa, mitä koko absurdista tilanteesta ajattelen. Kukaan muu ei voisi ikinä saada mua vastaavaan paniikkitilaan kuin mun omat lapset ja pelko siitä, että heille on käynyt jotain. Näköjään siihen ei tämän kummempia tarvita kuin pieni hetki, jolloin luulen jommankumman olevan jossain missä lie ja paniikkinappula on pohjassa, vaikka en muuten sen kummempaa pelkoa elämästä tunnustakaan tuntevani. Kovasti tämä tilanne muhun osui, vaikka ei näin kerrottuna ja viikon jälkeen mitenkään kamalan järkyttävältä kuulostakaan.

Tätä yhtä turbulenssia lukuun ottamatta meille kuuluu muuten oikein hyvää.

 

Ajatuksia pienen elämän takaa

Otin vähän vahingossa ja varsinkin hetken mielijohteesta kahden viikon totaalitauon sosiaalisesta mediasta. Omien, erittäin subjektiivisten tutkimustulosteni perusteella en ole vieläkään ihan valmis palautumaan täysimääräiseksi käyttäjäksi, mutta pieniä muutoksia takaisin nykymaailmaan varmaan tässä teen. Olen nimittäin saanut somettomuudesta samantapaiset kiksit kuin eräs ystäväni, joka lopetti kahvinjuonnin. Hänellä selvisi pää ja rauhoittui kroppa ja muutamassa päivässä laski ahdistus. Minä en tiedä kahvinjuonnin lopetuksen vaikutuksista paljoakaan, koska olen koukussa aamukahviini ja lopetukseni ovat aina jääneet lyhyiksi, mutta somen jätin, ainakin siis nyt hetkeksi jätin, ihan sekunnin päätöksellä maanantai-iltana viime viikolla, enkä ole ollut rauhallisempi aikoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ole miettinyt tarvetta sometauolle ehkä koskaan, joten minkään pohdinnan tulos tämä ei ollut. Olen rajannut käyttäytymistäni kyllä, kuten varmaan monet muutkin ja laittanut itselleni rajoja, milloin puhelinta ei vilkuilla ja aina ajatellut, etten ole koukussa someen. En tiedä, olinko, mutta tauko on joka tapauksessa tehnyt päälle nyt ainoastaan hyvää. Jotenkin tämän oman kokemukseni kautta on nyt tosi helppo vahvistaa ne tutkimustulokset, jotka ovat näyttäneet, että somen luoma illuusio siitä, että on kontaktissa satojen ja tuhansien ihmisten kanssa oikeasti lisää lopulta yksinäisyyden ja surun tunteita. Tämä oli yllättävä havainto, koska olen kyllä kokenut somen tuoneen mun elämään iloa ja kivoja, aitoja kontakteja. Silti olen nyt ollut tasaisempi ilman. Ja mua tietysti tällaisena ihmismielen parissa työskentelevänä ja sitä ikiopiskelevana aina kiinnostaa tietyt olemiseen kuuluvat lainalaisuudet (varsinkin ne, joita me ihmiset teemme tottumuksesta ja opittuna, mutta itseltämme salaa) ja sieltä eniten nimenomaan oman ajatusmaailmani liikkeet ja sen muutokset. Enkä ole voinut olla miettimättä, että miten monelle mun nuorelle mun kannattaisi ehdottaa taukoa somesta yhdeksi välineeksi masennuksen ja riittämättömyyden tunteiden kanssa kamppailua vastaan.

Olen todellakin ollut ihan hämmentävän tyytyväinen tähän omaan, pieneen elämääni täällä maailman yhdessä eristäytyneimmässä nurkassa viime aikoina, vaikka olen pyörinyt lähinnä vain kolmen muun ihmisen kanssa. Virtuaaliset yhteydenpidotkin ovat pysyneet kohtuullisina, kun olen soitellut videopuheluita ja lähetellyt viestejä vain muutamien lähimpien ystävieni kanssa ja laittanut kuvia ja videoita touhuistamme vain isovanhemmille, jotka ovat kyselleet stoorieni perään. (Äitini on kommentoinut nyt yli kahden vuoden ajan niistä jokaikiseen.) Elämämme on liikkunut kodistamme niihin suuntiin, mihin pyörälenkkimaastot oveltamme sattuvat lähtemään. Yhden kerran mä jotain pientä polkua pitkin itsekseni pyörräillessä ihmettelin, miten tämä osa Australiaa muistuttaa mua välillä niin paljon Suomesta. Pöheikössä tuoksui kuin kotimaassa maalla kesäisin ja lämpö oli lempeää kuin parhaimmillaan heinäkuussa. Ja yhtäkkiä mulla oli sellainen samanlainen tyytyväinen olo kuin joskus lapsena mökillä, kun viikkokausien maallaolon aikana en enää tiennyt, mikä päivä oli ja mitä ystäväni missäkin tekevät, eikä kukaan tiennyt, mitä minä tein. Ja se oli normaalia, eihän silloin kellekään tullut edes mieleen, että asioita pitäisi jotenkin jonnekin ja julkisesti jakaa ja sain kiinni siitä, miksi se on oikeastaan ihan tosi ihanaa. Että on vaan ja elää vain niille, joiden kanssa milloinkin fyysisesti on. Mieleni kulki siinä lehtipuiden katveessa ajellessa mansikoiden ja mökkilammen kautta kanelikorppuihin ja vohvelikekseihin ja siihen pysähtyneisyyteen, jota olen tällaisena vanhana sieluna näköjään elämääni enemmän kaivannut. Elämä on nyt tosi pientä, juuri mitään ei tapahdu koskaan ja kaikki päivät jurnuttavat samankaltaista rataa eteenpäin kodin ja lenkkipolun välillä, mutta olen ollut tässä omassani nyt ihan yllättävän tyytyväinen. Aivan kamalan hyvin on kriisin keskellä asiat silloin, kun pääsee edelleen ulos ja luontoon, vaikka mitään muuta ei elämässä nyt oikein tapahdukaan.

8854E15B-D934-4AA6-892D-D24DA0E66E51

Lapset ovat nyt jaksojenvälisellä lomalla ja meillä on ollut ihan kamalan kivaa tämän aikaa. Tokihan sisarukset edelleen riitelevät ja ottavat yhteen asiasta ja asiasta, että ovat sillä tavalla ihan normaaleja ihmisenalkuja, mutta tästäkin huolimatta sanoisin, että pääpiirteissään voimme kaikki nyt oikein hyvin. Näyttää siltä, että täällä maailman nurkassa päästään kyllä ihan järkyttävän helpolla, mitä koronakriisiin tulee. Tautitapaukset ovat jo nyt kääntyneet jyrkkään laskuun ja uusia positiivisia testituloksia tulee täällä Länsi-Australiassa nyt kolmen ja yhdeksän välillä päivittäin. Yhteensä niitä on ollut 544. Perthin kaupungin rajat ovat kiinni, osavaltioiden rajat ovat kiinni, Australian rajat ovat kiinni ja rajoitustoimet ovat auttaneet täällä nopeasti. Koulut aukeavat täällä lännessä taas loman jälkeen keskiviikkona 29.4., mutta koululaiset saa halutessaan pitää kotona vielä tämän jälkeenkin jonkun aikaa. Australiassa alkaa tämän loman jälkeen kouluvuoden neljästä jaksosta toinen. Heinäkuussa on seuraava parin viikon loma.

Tämän loman aikana me olemme käyneet nelistään iltapäivisin pyöräilemässä joka päivä. 7-vuotiaskin on jaksanut sotkea parhaimmillaan 13 kilometrin lenkin, vaikka ei me kovaa mennä ja eväitä syödään aina ja jäätelöäkin usein. Tavoite ei ole matkan pituudessa vaan sen laadussa ja etenkin maisemien kauneuden näkemisessä. Perth on ihan älyttömän upea kaupunki ja lisää kauniita kulmia tuntuu löytyvän melkein joka päivä. Olen pitänyt puhelimeni repussa ja kaikki kokemukset itselläni ja ollut vain olemassa, ja huomaamattani tehnyt sen paremmin kuin pitkään aikaan. Töiden tekeminen lasten lomaillessa on onnistunut helpommin kuin silloin, kun olivat kotikoulussa. Kaikki mun counseling-nuoret olen siirtänyt iltapäivistä iltoihin, jolloin voin sulkeutua puolison studiolle rauhassa töihin. Alakoululaiset osaavat myös onneksi jo viihdyttää itseään ja toisiaan pitkiäkin aikoja ilman keskeytyksiä ja ovat tehneet itselleen leikkikentän kotimme edessä olevasta, ankeasta kujasta, josta luulin, ettei kyllä taivu yhtään mihinkään.

Tänään sataa. Syksy on alkanut ja säät vaihtelevat ja keikkuvat, kuten suomalaiset ovat tottuneet sen syksyisin tekevän. Välillä paistaa ja on ihan kuumakin, mutta koko ajan useammin alkaa jo viluttaa. Olemme menossa pikkuhiljaa talvea kohti. Täällä päin maailmaa kaikki kunnossa.