Tänään on lasten seitsemän viikon kesäloman viimeinen päivä. Puoliso laittoi aamupalaksi juhlallisesti lettuja, marjoja ja vaniljajäätelöä, minkä jälkeen pakkasimme eväät ja uikkarit takakonttiin ja ajelimme Cottesloe Beachille viettämään loman vikaa päivää. Ranta oli suhteellisen täynnä, mutta sekaan mahtui ja kivaa oli. Kuten monet varmaan tietävätkin, me olemme eläneet täällä Länsi-Australiassa kuin jossain suojatussa kuplasssa ilman rajoituksia jo viime heinäkuusta saakka. Osavaltiossamme ei ole ollut yhtään tartuntaa melkein 10 kuukauteen (paitsi pakollisissa, suljetuissa hotellikaranteeneissa) ja elämä on rajujen ulkopoliittisten linjausten takia ja ansiosta ollut meille kuplassa eläneille normaalia – paitsi niissä määrin, että minnekään ei voi mennä eivätkä lähtijät pääse takaisin Australiaan.
Sitten aivan yhtäkkiä puoliso sattui tarkistamaan viestinsä ja niitähän oli, mullakin 19 odottamassa, kun omaani kurkkasin: Perth menee tänä iltana kuudelta muutaman tunnin varoitusajalla näin alkuun viiden päivän lockdowniin, koska yksi hotellikaranteenin vartijoista on saanut tartunnan ja ehtinyt ennen testaustaan liikuskella etenkin läheisellä Maylandsin alueella. Koulujen alkua siirretään viikolla, ulos saa mennä vain ruokakauppaan tai lääkäriin ja yhden kerran päivässä tunniksi kerrallaan urheilemaan omalle asuinalueelle yhden ihmisen kanssa. Maskipakko on kaikkialla oman kodin ulkopuolella. Yliopistot, kirjastot, ravintolat, baarit, elokuvateatterit, kirkot, kuntosalit, leikkipuistot ja skeittirampit suljetaan kaikki saman tien ja kokonaan. Kuten huomaatte, Australia ottaa tässäkin asiassa ja tälläkin kertaa saman tien tiukan linjan yhden (1!) tartunnan jälkeen ja rajoitukset ovat heti napakat. Täällä ei kyllä ole ollut mitään välimaastoa missään, mutta toivottavasti se auttaa tälläkin kertaa, kuten viimekin vuonna.
Ranta tyhjeni tuota lokkia lukuunottamatta melkein kokonaan noin tunnin sisällä uutisesta ja kaverit alkoivat laittaa kuvia järjettömistä jonoista ruokakauppojen edessä, paniikkostamisesta ja tyhjistä vessapaperihyllyistä. Meillä ei onneksi ollut asiaa yhteenkään kauppaan, kun just eilen satuttiin käymään täyttämässä varastot. Kotona sitten siirrettiin jo valmiiksi katsotut koulupuvut takaisin kaappeihin ja kouluvälinelaatikot odottamaan sänkyjen alle. Esikoinen oli aivan onnessaan, Kuopus harmissaan.
Tämmöistä tänne nyt sitten. Nähtäväksi jää, millaiseksi tilanne täällä muodostuu.
Mä en ole osannut kirjoittaa pariin viikkoon taas mitään, kun olen tässä tämän alkuvuoden lähinnä kasaillut ajatuksiani viimeisestä 1,5 vuodesta. Tulimme Perthiin elokuussa 2019 ja näin tammikuussa 2021 voin jo katsoa tätä ajanjaksoa vähän taaksekinpäin. Ihan alkuun heti tänne muuton jälkeen en halunnut pelkästään ulista blogissa (tein toki sitäkin), koska semmoista ei aina jaksa kirjoittaa eikä aivan varmasti lukea, joten keksin muuta sanottavaa. Paljon on hyvää tässä ollutkin koko ajan ja näihin menneisiin kuukausiin on kuulunut hirveästi myös hienoja hetkiä. Nyt kuitenkin, kun aikaa on tässä muutosta kulunut, sanottakoon ilmoitusluontoisesti, etten vieläkään oikein koe kuuluvani minnekään. En jo vakiintuneisiin ystäväpiireihin, en tähän naapurustoon, enkä ihan täysin työpaikallekaan. Kaikkialla olen vieläkin vähän ulkopuolinen.
Tästä on ollut hankala kirjoittaa myös tämän pandemian keskellä, kun ympäri maailman melkein kaikkia nyt koetellaan. Ajattelin nyt kuitenkin kirjoitella tästäkin, koska aihe on mulle edelleen ajankohtainen, eivätkä kaikki muut asiat tietenkään lakkaa olemasta, vaikka maailma kriisitilassa onkin. Maastamuuttajien kokema irtonaisuus on todella tuttua todella monelle ja mulle tämä ulkopuolisuuden tunne on ollut jatkuvana pohjavireenä alusta saakka. Ja nyt alan olla siihen jo aika kypsä.
Tiedän, että meidän Konan aika ei ollut sikäli ihan normaalia, koska satuimme löytämään ystäväpiirimme siellä heti ja solahdimme siihen kuin olisimme aina porukkaan kuuluneet. Vaikka tajusin jo siellä, etteivät asiat muuttaessa yleensä näin mene, oli se silti ennen Australiaa ainoa kokemukseni ulkomaille muutosta ja kohteessa ystävien löytämisestä. Me vaan satuimme olemaan täysin samalla aaltopituudella ja luontevasti ja välittömästi sitten jaettiinkin kaikki: hyvät ja huonot jutut, hyvät ja huonot vitsit sekä toistemme lapset ja ruokahuolto ja hoitovuorot. Sekin vaikutti kuvioon, että tekemistä oli saarella vähän ja paikkoja rajoitetusti, joten siellä vaan oltiin yhdessä. No, ei täällä. Mä tunnen edelleen oloni aika ajoin yksinäiseksi. Ihmiset tuppaavat täällä kaupungissa olemaan kiireisempiä, joten tapaamisia sovitaan silloin sun tällöin ja vielä pienestä valikoimasta ei aina halutessaan saa seuraa. Ja mä olen täällä viimeistään tajunnut, kuinka ihmisihminen olenkaan. Mä rutistun aivan olemattomaksi pelkistä rutiineista ja raameista, jos ne eivät palvele ihmissuhteita. Teen työni ihmislähtöisesti, rakennan elämäni ihmislähtöisesti ja vietän kaiken aikani ihmislähtöisesti myös silloin, kun olen yksin. Kannan nimittäin tärkeitä ihmisiä mukanani koko ajan, ajattelen paljon ystäviäni ja perhettäni ja puhuisin itseni (ja muut) varmaan uuvuksiin, jos nyt voisin istua kahville parhaimpien kavereideni kanssa.
Olen siis ottanut tämän ulkopuolisuuteni täällä todella huonosti vastaan. Mua ei ole yhtään rakennettu tällaiseen, enkä mä osaa oikein olla, kun mulla ei ole vielä ystäväpiiriä, jonka kanssa olla.
Mä siis todella tykkään tästä kaupungista ja kaikista sen ihanista maisemista, kulmista, kaduista ja rannoista. Mutta vähän ohueksi jää kokemus välillä, kun tätä kaikkea ei voi jakaa ystäväpiirin kanssa. Onneksi on oma perhe tietenkin, mutta tiedän, että muut tällaiset kaltaiseni ryhmäsielut voivat ehkä ymmärtää, mistä puhun.
Konalla en myöskään tajunnut, kuinka paljon turvan tunnetta tuo sekin, että tuntee paikat. Sellainen, että mä Helsingissä tiesin, minkä ravintolan salaatista tykkään, mistä saa hyvää kahvia tai edullisempaa punaviiniglögiä, missä on paras soittolista ja missä ruokakaupassa on varmuudella harmaata Oatlya ja millä bussilla pääsee keskustaan ja kavereille. Tunsin jokaisen lähiön ja tiesin, mikä on minkäkin vieressä ja missä on se ankea kirjasto ja missä se hyvä uimahalli. Oli työpaikan lähiö, kodin lähiö, harrastusten lähiö ja kaikkien monien ystävien lähiöt. Havaijilla tällä millään ei ollut mitään merkitystä, koska oli vain yksi pääkatu, meri ja tropiikki. Oli seikkailun aika ja ”kaikki” oli ihanaa. Nyt sitten olen taas puolitoista vuotta yrittänyt rämpiä pitkin Perthin katuja edelleen toisinaan yllättyen siitä, miten kotimme sijoittuu suhteessa keskustaan, jokeen, työpaikkaan ja lasten kouluun. Mulla on niin järjettömän huono suuntavaisto, että kun tulen tuttuun paikkaan eri suunnasta, näyttää kaikki taas ihan uudelta ja ihmettelen ääneen, etten tiennyt tämän jo entuudestaan tuntemani kohteen olevan viereisessä korttelissa kotoamme. Naurattaisi, jos ei itkettäisi. Tämä voisi olla seikkailu, jos haluaisi tämän olevan seikkailu, mutta kun minä en jaksaisi enää seikkailla. Olen nykyään lähinnä ärtynyt, etten vieläkään muista, millä bussilla mennään minnekin tai etten osaa edelleenkään ajaa ilman karttarouvaa minnekään enkä vieläkään muista lähimpien lähiöiden nimiä. Hyvää tässä on se, että jokaisena viikonloppuna voidaan käydä jossain uudessa paikassa ja yleensä käydäänkin, koska semmoisia me ollaan ja uusi on aina kuitenkin lopulta kivaa. Huonona mainittakoon se, että tunnen olevani täällä vieläkin kuin turisti pitkällä lomalla eikä siitä fiiliksestä oikein huou kotoutuminen.
Kotoutuminen se onkin pitkä prosessi ja kerrostuu ajallaan. Olen tässä toki jo jotakin, ehkä paljonkin, tuttua ehtinyt itselleni rakentamaan, mutta yhtä aikaa huomaan turhan usein, miten en vieläkään tunne tätä kaupunkia kunnolla. Olen vähän ulkopuolinen kaikesta vielä varmaan aika pitkään. Kuka tietää, kuinka kauan. Kerron sitten.
Levittelin iltapäivällä kolmatta pyykkikoneellista ulos kuivumaan ja silittelin aiemmin aamulla pesemiäni lakanoita ja peittoja suuren ilon vallitessa: ne olivat jo kuivat! Aamulla pesemäni lakanat olivat jo kuivat! Keräilin kaikki kuivuneet pyykit pussiin ja suoristelin juuri asettelemani kuivaustelineelle niin, että kesätuuli pääsisi niitä optimaalisesti tuivertamaan. Ajattelin, kuinka ehtisin vielä laittaa yhden koneellisen tulemaan, kun näin näppärästi täällä kesällä kuivuvat. Sitten mietin, kuinka kuulostin päässäni aivan äidiltäni. Äiti aina fiilistelee just jotain pyykin kuivumista ja erityisesti ulkona, ettei tarvitsisi kuivausrumpua käyttää, kun on aurinkokin. Ja sitten tajusin, että kaikki keski-ikäiset ajattelevat just jotain tällaista. Jos olisin tämän vuosia sitten tiennyt, olisin ampunut itseäni jalkaan ja kieltänyt keski-ikäistymästä. Nyt kuitenkin laitoin tosiasiat hyväksyneenä neljännen koneellisen pyykkiä tulemaan.
Suihkuttelin sohvanpäälliselle esipesuainetta ja heitin päällisen, yhden niistä, koneeseen. Muistin onnekseni, että meillähän oli sieltä homepyykkiajoista myös jotain desinfioivaa ainetta kaapissa. Olin asiasta niin onnellinen, että menin olkkariin kehumaan puolisoa, joka aineen oli (vahingossa) kotiin ostanut. Hän katsoi minua alta kulmainsa. Tajusin, miten typerästä asiasta olin ihan liioitellun innoissani, mutta en antanut sen häiritä. Koneen pyöriessä ajattelin, kuinka sieltä poistuivat nyt kaikki virukset sun muut tahrat, joita ei tässä tarvinne erikseen mainita ja kuinka varmasti pysytään kaikki muut nyt terveinä. Löysin muuten valtavan käsidesipullonkin, joka vuoden 2020 maaliskuussa ostettiin ja lotrasin sillä kuin ei huomista olisi.
Yoda liitty hyvin löyhästi tekstiin, jos mitenkään.
Ihastelin hetken pöydällemme ilmestynyttä kahvikonetta. Saimme sen kaverilta toissapäivänä lahjana ihan muuten vaan, hän kun sai sen aiemmin joltain maastamuuttajalta jäämistönä. Tämä kone tekee maailman ihaninta kahvia. Jauhoin hartaasti kahvipavut, painelin vastajauhetun kahvin siihen johonkin, jota en osaa millään nimellä kutsua, tökkäsin jutun sisään, valutin espresson kuppiin. Keitin erikseen vettä, kaadoin espresson päälle. Olen oppinut, että tämä juoma on Americano. Ajattelin hetken, kuinka ällöttävää latte minusta onkaan. Se määrä maitoa, vaikka olisikin kasvimaitoa, on aivan liikaa aikuiselle. Koskaan muulloin ei aikuinen ihminen juo valtavaa mukillista lämmintä maitoa, paitsi lattessa espresson päällä. Onneksi on Americano. Se on helppo ja yksinkertainen, se on meidän koneesta ihanin, yksi espressoshotti ja kuuma vettä päälle. No lisään minä siihen kyllä vähän maitoakin, sillä tavalla kun juon kahvini. Istuin autuaan onnellisena parvekkeelle ryystämään juomaani ja luin kirjaa. Kieltäydyin ajattelemasta, että sisällä saattaa olla vielä ovenkahvoja, joita en ole desinfioinut.
Päätin ihan yhtäkkiä, että tarvitsen DropBoxiini lisää tilaa. Löysin sieltä kaiken maailman vanhoja kuvia. Tunsin itseni niitä katsoessa hetken vanhaksi. Muut väittävät, etteivät huomaa ikääntymistäni, mutta en voi uskoa sen olevan totta. Tai ehkä eivät huomaa, koska eivät katso kunnolla. Mietin, millä nämä jäädäkseen tulleet silmäpussit saisi pois. Onko ihmeaineita? Paljonko maksaa? Kuvissa ei näy silmäpusseja. Ei, on vain nuoruuden kirkas katse ja nopea aineenvaihdunta.
Tämän kuvan otti Henriikka vuonna 2015. Olenko tästä ikääntynyt? No olen tietysti.
Esikoinen tuli viereen pyörimään. Ihmeen hyvin on jaksanut siskon sairastellessa tylsien vanhempiensa kanssa kotona. Kertoi, että on nälkä. Justhan se söi. Nopeasti laskettuna lapsi oli tämänkertaiseen pyyntöönsä mennessä syönyt noin seitsemän kertaa enemmän kuin minä ja ainakin kolme kertaa useammin kuin isänsä. Mutta se on tietysti hyvä vaan, minähän saan suurimmat onnistumisen kokemukseni äitinä, kun lapseni ovat syöneet ja nukkuneet hyvin. Kuulostaa keksityltä, mutta ei valitettavasti sitä ole.
Aloin keittää pastaa. Nousin lasten muoviselle keittiöjakkaralle kurkottamaan kuivakaapin perukoille ja nostin yhtä pastapussia. Kuulin, kuinka auki olleesta pussista naputteli pastoja pitkin hyllyä. Astuin alas ja hetken jo suunnittelin leikkiväni, etten huomannut mitään. Tulin pian katumapäälle ja päätin seurata ohjetta, jota toistelen lapsille noin seitsemänsataa kertaa päivässä: jos sinä et sitä itse nyt heti siivoa, jälkesi joutuu siivoamaan joku muu. Ja tämähän ei ole edes totta, koska lapset joutuvat aina siivoamaan jälkensä, vaikka siinä menisi koko ilta. Luulen, että mulla oli tuossa joskus joku kasvatuksellinen pointti, jotain siihen suuntaan, että muutkin pitää ottaa huomioon, kun alkaa paikkoja sotkemaan, mutta tällä hetkellä tosiasia on kyllä niin, että valehtelen lapsilleni. Nostelin siis nöyränä pastat takaisin pussiin, koska itse täällä on sotkunsa siivottava ja tiputin samalla muutaman lattialle. Huomasin, että kaapissa oli ainakin neljä avattua pastapussia ja mietin, kuka ihme täällä näin epäjärjestelmällisesti elää. Tiesin koko ajan, että se olen minä, mutta hetken aikaa voi aina taivastella. Kuopus tilasi pieniä makaroneja, mutta niitä ei ollut enää. Jostain syystä ne maistuvat mustakin kaikista parhaimmalle, vaikka aivan takuuvarmasti ovat ihan samaa kamaa kuin kaikki muutkin makaronit. Ovat pieniä vaan. Sujautin suolaa keitinveteen. Se oli havaijilaista. Hetken aikaa tunsin syvää yhteyttä pastani kanssa, vaikka se olikin kooltaan kookkaampaa.
Kaadoin itselleni ruuanlaittoviiniä, punaista. Pyykkäysviiniä ei pystynyt tänään pyykin luonteen tähden laittamaan, mutta tämä oli hyvä.
Kauniit parvekekasvimme.
Yhtäkkiä alkoi tehdä ihan älyttömästi mieli karkkia. Mun ei koskaan tee mieli karkkia. Etsin kaapista jostain pienen suljettavan pussin, jonka sisällä avatut karkkipussit ovat. Kun näitähän suojellaan, ei ainoastaan siksi, etteivät leviäisi pitkin kaappeja vaan siksi, ettei tulisi eläimiä. Torakoita, muurahaisia, kärpäsiä ja sen sellaisia, ei kuitenkaan mitään hiirtä suurempaa. Täällä on myös sellaisia jotain tosi ällöjä kaappiperhosia, en siis tiedä miksi niitä kutsutaan eivätkä ne perhosiltakaan näytä, mutta niiltä nyt eniten kyllä suojelisin kaikkea. Yritin ottaa karkkia suuhuni niin, etteivät lapset huomaa. Himoissani tungin suuhuni ehkä viisi kerrallaan, varmaan jonkun viinikumikäärmeen siellä joukossa. Ei varmasti huomaisi kukaan mitään, jos minut nyt löytäisivät. Onneksi ketään ei kiinnosta. Kuopus kuunteli äänikirjaa ja Esikoinen kertoi pelaavansa huoneessaan. Eli hän leikki. Veikkasin Kuopuksen nukahtaneen.
Lapset esittivät ryokapöydässä jotain teiniä, jolla ei koskaan ilmekään värähdä, kun se puhuu. Sanoin, että teininäkin voi kyllä aivan hyvin edelleen itseään avoimesti ilmaista, ettei tarvitse yrittää olla aina niin viilee. Että älkää tekään yrittäkö, ei teidän äitinnekään ollut koskaan mikään viilee.
Ja se on kyllä totta, jos joku. Tähän ajatukseen jätän teidät tänä taivaan päivänä tammikuun kahdestoista.
Konalla 