Mitä kuuluu?

Mulla on ollut kauheasti jutun alkuja mielessä, mutta ei mitään valmista. Jotain sekavia ideoita ja mukamas hyviä ajatuksia, mutta ei sitten kuitenkaan. Niinpä ajattelin kertoa teille ne kaikki eli selostaa, mitä just nyt kuuluu.

Jakarandat, ne ovat kukassa. Huomasin tämän viikko meidän muuton jälkeen, jolloin ne olivat kuulemma loistaneet violetteina jo noin viikon eli yhden neljäsosan koko kukintansa ajasta. Jakarandat kukkivat varmasti myös viime vuonna tähän aikaan, mutta en siitäkään muista mitään. Tiedän, miltä tuomet tuoksuvat ja minkälaiset odotuksen väreet päässä porisevat aina silloin, kun ne puhkeavat Suomen alkukesässä kukkaan, mutta jakarandoista en osaa vielä sanoa muuta kuin että kauniita ovat. Niistä tulee kuulemma jouluinen olo. Odotan sitä päivää, kun olen päässyt sisään tämän maan vuodenkiertoon kukkineen, tuoksuineen, juhlineen ja uusine makuineen. Vielä olen tällainen utelias irtolainen, joka huomaa joitakin asioita vasta ihan ensimmäistä kertaa.

Olen opiskellut. Otin vähän kiriä luentojen kuuntelemisessa ja päätin, että kuuntelen edes vähän jotain jokaikinen päivä. Mä olen vähän semmoinen helposti innostuva ja yhtä nopeasti lässähtävä ja siksi mun on täytynytkin alkaa vahtia itseäni ja tehdä silloinkin, kun se innon jälkeinen kyllästyminen alkaa. Nyt olen tehnyt itselleni jonkinlaisen löyhän aikataulun ja tavoitteeni olisi saada ennen tammikuun loppua pakettiin Certified Clinical Trauma Specialist-kurssi, jota teen tällä hetkellä Arizona Trauma Instituteen. Se onkin ollut niin älyttömän mielenkiintoinen, että päässä kihisee. Jos kukaan jaksaisi kuunnella, voisin puhua loputtomiin mielestä, sen koukeroista, siitä, miten jokaikinen tekemämme asia ja reaktio on looginen historiaamme nähden (nekin, mitä itse pidämme täysin järjenvastaisina), siitä, miten hienosti olemme selvinneet traumaattisista kokemuksistamme ja miten pelottavaa niistä paraneminen voi olla. Parhaimmillaan todella yksinkertaista kylläkin, mutta ei helppoa. Haluaisin kouluttaa, kaikkia. Kertoa jokaiselle vastaantulijalle, että aivan kaikilla on mahdollisuus parempaan elämänlaatuun kaikista kivuista huolimatta. Tästä pääsenkin seuraavaan ajatuksentynkään.

Multa nimittäin kysyttiin viime viikolla, että mikä on mun passion. Sitä ei ollut kukaan tiedustellutkaan hetkeen ja edellinen kappale saattaa antaa jotain osviittaa siitä, mitä kysyjälle vastasin. Huolimatta tästä palostani ymmärtää ihmismieltä, olen kuitenkin ehdottoman vastaan sellaista, että koko ajan pitäisi pyrkiä olemaan parempi versio itsestään. Sehän nimittäin kielii aivoillemme sitä, että joku on alun alkain jo pielessä – eli emme ole tarpeeksi hyviä. Jos pitäisi koko ajan olla hoikempi, reippaampi, aikaansaavampi, sitä ja tätä enempi tai vähempi, emme voi koskaan olla onnellisia. Sanoisin siis, että onnellinen on se, joka jotenkin löytää tasapainon sen välillä, että hyväksyy asiat just niin kuin ne ovat, mutta ei myöskään suostu enää elämään täysin autopilotilla, koska silloin päätökset tekee historiamme ja opitut tapamme, emme me. Että tätä kohti – haastettahan tästä ei nyt puutu. Hyväksytään sekin elämään kuuluvana.

Häpeä. Semmoinenkin on tässä ollut opiskelujen alla. Miten paljon häpeä saakaan meidät keksimään tarinoita maailmasta aivan koko ajan: siitä, miksi joku ei tervehtinyt minua eilen työpaikalla siihen, miksi mielestäni ihmiset katsovat minua aina kummallisesti siihen, miksi puolisoni jätti kahvit keittämättä. Otamme netissä itseemme jonkun vieraan ihmisen ajatukset elämästä ja vastaamme niihin kuin hän olisi kirjoituksellaan tökkinyt juuri minua. Sellaisia hassuja me ihmiset ollaan. Emme aina oikein osaa erottaa keksimiämme syitä ja seuraamuksia siitä, mitä oikeasti maailmassa tapahtuu.

Eräs lapsuudenystäväni kertoi kaikella rakkaudella, että puhun nykyään vähän omituisesti suomea. Olen huomannut itsekin. Siinä, kun lapset sanovat ottavansa suihkun, hajottavansa sääntöjä ja tekevänsä kavereita, olen itsekin alkanut puhua sekavia ja jotain aivan sinne päin. Olen itselleni nykyään vallan armollinen sen suhteen, että olen kokonaan unohtanut luokioaikaiset espanjan oppini. Ei pysy kieli päässä, jos sitä ei aktiivisesti pidä yllä ja me kuitenkin puhutaan vain suomea kotona aina. Kuulisittepa vaan, millaista.

Lauantaina oli Latotanssit eräiden nykyään hyvien ystäviemme takapihalla. Sellaiset kertavuotiset Suomi-bileet, jossa tarjoillaan karjanlanpiirakoita ja turkinpippureita ja turistaan mukavia. Eksyimme sinne vähän sattuman kauppana viime vuonna, kun puoliso kuuli jonkun puhuvan suomea ruokakaupassa ja meni juttusille. Saimme siinä samalla kutsun juhliin, jonne menimme tietysti, ketään tuntematta. Perthissä asuu paljon suomalaisia, joiden kanssa oli kyllä älyttömän hauskaa taas yksi ilta hengailla. Vietimme siinä sivussa myös isäntäparin kanssa ystävyytemme vuosipäivää.

Lapsilla alkaa vajaan neljän viikon päästä kesäloma. Mä en voi uskoa, miten nopeasti tämä eka kokonainen kouluvuosi Australiassa on mennyt. Molemmat ovat ottaneet ihan älytöntä tahtia muita kiinni, mikä ei kyllä monelta aikuiseltakaan onnistuisi. Kuopukselta on tässä vuoden aikana purettu vuoden alussa tehty erityisopetuspäätös, koska on englanti toisena kielenä-oppilaana hujahtanut jo joidenkin ikätoveriensa ohi kielen osaamisessa. Viime vuonna tähän aikaan muutamia sanoja lukenut ekaluokkalainen on nyt tokaluokan lopussa kielellisesti samoilla viivoilla paikallisten lasten kanssa. En kyllä olisi itse pystynyt samaan, lapset vaan ovat ihan ihmeellisiä oppimisessaan. Esikoinen taas yllätti meidät esiintymistaidoillaan. Menimme tässä yksi ilta koulun konserttiin, jossa pojalla olikin yhtäkkiä yhden esityksen päärooli, josta ei ollut maininnut meille mitään. Ja siis apua, mikä showmies tämä kymmenvuotias lavalla oli. Aivan uskomaton esiintyjä, täysillä roolissaan ja tarjoili pelottomasti luonnetta koko lavan täydeltä. Kaikkea sitä omista lapsistaan oppiikin.

Kotona on kyllä ollut taas riitaa näillä kahdella. Aina silloin, kun joku elämässä muuttuu, sisarukset alkavat raastaa toisiaan. Vaikka muutto tähän uuteen kotiin olikin lopulta positiivinen muutos, sillä ei ole kokonaisuuden kannalta suurtakaan merkitystä. Muutos kuin muutos. Ja sen jälkeen pitää vähän kiristellä hampaita, kunnes taas tasoittuu. Odotan seuraavaa tasaisempaa menoa, jolloin voin taas kerätä voimia uuteen sählinkisesonkiin.

Kävelimme juuri Kuopuksen kanssa kaksistaan viereisen puiston poikki lähikahvilaan. Ostimme tiskiltä ylihintaiset eväät ja ihastelimme kaupungin vehreyttä. Yritin siinä kertoa itselleni, että olemme nyt kotona. Että täällä me nyt asutaan, emmekä ole ihan just lähdössä yhtään minnekään. Pää ei meinaa uskoa, mutta jatkan vakuuttelua. Ja kauniit ovatkin naapuruston maisemat, siitä ei pääse mihinkään.

Luulen, että nyt kuuluu ihan hyvää. Väsynyttä, tavallista, mutta ihan hyvää. Entä itsellesi?

Uuden maalin tuoksussa

Mun piti ihan tarkistaa, mitä ja milloin olen viimeksi tänne kirjoittanut. Olen niin väsynyt, että muisti pätkii. Olemme muuttaneet.

Maanantaina tilluksilla oli kymmenisen ihmistä ja kaksi peräkärryä ja iltaan mennessä olimme siirtäneet kaikki huonekalut ja laatikot uuteen kotiin. Loppuviikko meni siivotessa molemmissa päissä, mutta etenkin vanhassa. Keittiön vetolaatikoiden takaa paljastui lisää pilaantunutta puuta, samoin kylpyhuoneen kaapiston pohjasta. Kun matonpesijä avasi yläkerran vaatehuoneen oven, maakellarin tuulahdus täytti koko yläkerran.

Pahimman päänsäryn sain kyllä alakerran lämpimästä varastosta, johon puoliso oli tehnyt itselleen työtilan: akustiikkalevyjen poiston jälkeen maalia lähti mukana just sen verran, että se paljasti näkyväksi seinän sisällä olevan homeen. Muutama viikko sitten homeläiskät näkyivät jo seinän pinnalla ja katossa levyjen väleissä, nyt koko karseus paljastui kokonaisuudessaan. Ei muuta kuin ovi kiinni, koska siihen huoneeseen emme ennen lähtöämme koskisi. Koko viikon väänsimme huoneen kohtalosta välittäjän kanssa. Se kun olisi kuulemma pitänyt laittaa tismalleen samaan kuntoon kuin millainen se oli meidän asuntoon muuttaessa, muuten emme saisi takuuvuokraa takaisin. Eli ei muuta kuin valkoista maalia päälle. Selitimme terveysvaarat, asian (ainakin meidän tulkinnan mukaan) laittomuuden ja ennen kaikkea kaiken järjettömyyden, mutta asia ei kuulemma kuulunut meille. Meidän piti vain hoitaa oma osuutemme ja olla välittämättä siitä, muuttaako asuntoon meidän jälkeen joku muu, korjauksilla tai ilman. Asuntoon oli varattu jo näyttöjäkin. Otimme yhteyttä kuluttajansuojaan ja teimme välittäjästä sinne ilmoituksen. Aikaisin perjantaiaamuna, muutamaa tuntia ennen avaimien palautusta, ajoin raivoissani kohti maalikauppaa. Jotenkin siinä hetkessä kaikki taistelutahto oli fyysisesti taistelu, mutta vimmaa löytyi sisältä vielä. Itkin sellaista vihaista itkua, kun ei saa asialleen minkäänlaista oikeutta ja vaikka kaikkensa tekee niin mikään ei auta. Ei muuta kuin maskit naamalle ja homeista huonetta paikkaamaan. Olimme ystäväni kanssa saaneet juuri ensimmäistä seinää aloitettua, kun välittäjä soitti. Älkää maalatko, omistaja haluaa nähdä tilan ja arvioida, miten se pitää korjata. Vihdoin. Mietin, että kuulikohan asunnon omistaja ongelmasta juuri ensimmäistä kertaa.

Kun kaikki oli siivouksen osalta valmista, lähetimme maailman avuliaimmat ystävämme kotiin. Palasin vielä sisään hakemaan viimeiset siivousrätit ja jäin alakertaan katselemaan ympärilleni. Muistan elävästi, kun viime vuonna astuimme tähän ensimmäiseen Perthin kotiimme suoraan lentokentältä. Rakastuimme välittömästi. Tulin siinä valehdelleeksi lapsille, että nyt meidän ei tarvitsisikaan ainakaan muutamaan vuoteen muuttaa minnekään. Itkin taas vähän. Olin surullinen, helpottunut ja aivan järjettömän väsynyt.

Kun lukitsin ovet viimeisen kerran, lähteminen oli lopulta helppoa. Uusi koti tuntuu kodilta ja tuoksuu tuoreelta maalilta. Siellä kulkee happi ja virtaa pieni tuulenvire. Olohuoneen ikkunan edessä seisoo palmu. Uima-altaalta kuuluu vuoroin lasten kiljahduksia ja aikuisten naurua. Kutsuimme eilen meitä eniten auttaneet ystävämme, kolumbialaisen ja englantilaisen, meille saunomaan. Sauna on sellainen semisauna, siellä on vähän nihkeä lämpö eikä vettä saa heittää kiukaalle, mutta leikimme siinä vähän Suomea. Nihkeät löylyt, altaaseen uimaan. Takaisin saunaan. Ja uimaan. Saunaan. Uimaan. Saimme kaksi uutta saunafania välittömästi ja lupasimme autenttisempaa kokemusta, jos joskus pääsisimme yhdessä käymään meidän mökillä.

Tällä kertaa en ole luvannut lapsille, että tästä emme sitten muuta minnekään. Huomaan itsekin piteleväni tätä kotia käsissäni kevyesti. Me emme ehkä pysty tarjoamaan lapsillemme kokemusta lapsuudenkodista, joka on ja pysyy, mutta tarjoamme diilistä puolet eli vakaan ja raudanlujan porukan, jonka kanssa elää, missä sitten milloinkin. Olemme kaikki saaneet tässä vuosien mittaan jonkinlaisen maailmankansalaisuuden ja rakkauden monenlaisiin koloihin maailmassa. Nyt ollaan täällä – nähtäväksi jää, kuinka pitkään.

Muutto uuteen

Kävimme viime viikolla muistaakseni viidessä näytössä ja haimme näkemistämme asunnoista kahta. Sitä ennen selasimme netin tarjonnan suhteellisen tarkkaan läpi, vaikka kaikkia maailman asuntoja emme tässä ajassa ehtineet läpi syynätä emmekä vaihtoehtoja pitkään punnita. Ensimmäistä hakemaamme asuntoa emme saaneet, onneksi, koska tämän ensimmäisen kivan nähtyämme löysimme tiemme yhteen vielä kivempaan. Kuvien perusteella en olisi mennyt katsomaan kumpaakaan. Tässä on lyhyen ajan sisällä tullut varsin selväksi, että kuvat voivat olla joko upeita ja asunto elävässä elämässä vaikka miten nihkeä – tai toisinpäin. Tämän meidänkin tulevan kodin kuvat olivat pimeitä ja huonosti rajattuja ihme kulmia ja sitten livenä kaikki näyttikin ihan asialliselta. Onneksi siis mentiin näihin näyttöihin, kiitos puolison, joka näki kuvissa jostain syystä jotain potentiaalia.

Vuokra ilmoitetaan Australiassa dollareina viikossa. Kuukausivuokra lasketaan siis jakamalla viikkosumma seitsemällä, sitten kertomalla saatu päiväsumma 365:llä ja jakamalla vielä vuosisumma kahdellatoista. Ei mitään järkeä missään. Esimerkiksi 400 dollarin viikkovuokra tulee ylläolevalla kaavalla kuukausivuokraan 1738 dollaria eli 1038 euroa. Tällä rahalla saa jo hyväkuntoisen kolmion Perthin keskustasta tai vaikka mitä kauempaa lähiöistä. Meillä voitti sijainti eli jäimme keskustaan.

Tuleva kotimme sijaitsee reilun kilometrin päässä näistä keskustan kerrostaloista.

Mä olen tullut siihen tulokseen, että Perth on vähän kummallinen kaupunki. Tämä oli siis kehu, mä tykkään tästä kaupungista tosi paljon, mutta olen tässä vuoden aikana saanut Perthin jonkinlaiseen omaan päähäni sopivaan boksiin. Ja se boksi ei sano miljoonakaupunki, mikä on kyllä tämän Länsi-Australian pääkaupungin virallinen määritelmä. Greater Perth levittyy nimittäin valtavalle alueelle, yli 6400 neliökilometrille, ja se muodostuu 31 hallintoalueesta ja yli 300 lähiöstä. Kaikki nämä on sitten yhdistetty tavallaan yhdeksi kaupungiksi, vaikka voisivat aivan hyvin olla omia taajamiaan. Suomessa olisivatkin. Jos Perth olisi Suomessa, Suur-Helsingiksi kutsuttaisiin Espoon, Vantaan ja Kauniaisten lisäksi vielä tyyliin Nurmijärven kuntaa Klaukkaloineen ja Rajamäkineen ja kaikkea yli Mäntsälään asti. Sellainen on tämä meidän miljoonakaupunki käytännössä. Kaikissa Perthin lähiöissä emme siis ole vielä käyneet, mutta tässä elämänvaiheessa ja -tilanteessa meillä voitti kodin sijainti ja halusimme jäädä tänne Cityyn. City of Perth pitää sisällään keskustan lähiöt, jotka nekin ovat meidän mielestä mukavan rauhallisia – näissä lähiöissä asuu yhteensä vain reilu 20 000 ihmistä, päivisin kävijöitä riittää n. 200 000. Cityssä on meistä kiva meininki, mutta silti täällä on tilaa, koska joka paikassa on puistoa ja vettä. Perthin yksi iso plussa on myös sen sijoittuminen Intian valtameren reunalle, joten hiekkarantaviivaa löytyy ihan älyttömästi. Mulla on siis sellainen tunne, että vaikka hallinnollisista syistä Perth on miljoonakaupunki, käytännön tasolla asumme aika pienessä kaupungissa. Mutta tosi eläväisessä ja mielenkiintoisessa sellaisessa.

Meidän tuleva koti on West Perthissä, yhdessä keskustan lähiöistä. Me päädyttiin kodin kanssa tällä kertaa siihen, että sijainti voitti ja kompromissi tehtiin siinä, että asumme jatkossa pienkerrostalossa ilman sitä omaa pihaa, jota vähän tässä matkan varrella jo toivoin. Me kuitenkin tykätään keskusta-asumisesta, etenkin siis täällä, missä monet lähiöt ovat vähän liian rauhallisia meidän makuun. Mutta se huomattiin tässä kotia metsästäessä, että monissa keskustan kerrostaloissa on yhteiskäytössä olevat uima-altaat, grillit ja systeemit ja niin tulee olemaan meidänkin kompleksissa. Muutamme kolmen makkarin asuntoon, mikä on ihanaa tämän kahdessa makkarissa asumisen jälkeen. Ihmeellisimmältä tuntuu kyllä se, että meidän taloyhtiössä on myös sauna ja näkymä ikkunasta muistuttaa meitä Konasta.

Muuttaminen on silti aina yhtä työlästä, eikä tämä pakkaaminen ja siivoaminen ole mitään kenenkään lempihommaa. Muutamme ylihuomenna, joten loppusuoralla ollaan. Nykyisen kodin siivous ja jynssääminen tehdään sitten muuton jälkeen ja avaimet palautetaan tulevan viikon perjantaina. Jaksaa, jaksaa.