Ironman kotikylillä

Miten jännä päivä lauantai olikaan! Koko maailman silmät kiinnittyivät hetkeksi meidän pieneen kotipaikkaamme, kaikkien kiinnostus kohdistui vuorokaudeksi saarelle keskelle merta, jokainen seurasi käsinkosketeltavan jännittyneenä, että mitähän siellä Konalla nyt tapahtuu.

Tältä meistä ainakin täällä tuntui. Tokikaan ihan kaikki tunteet eivät aina ole se koko totuus asioista.

22537879_10159438882330203_815563873_n

Mutta ei se mitään. Monia kuitenkin ihan oikeastikin kiinnosti ja ainakin omat vanhempani etsivät meitä nenä kiinni ruuduissa telkkarista. Ei näkynyt kuulemma, mikä on tietysti hirveän iso menetys kaikille katselijoille.

Legendaarisen Ironmanin aikaan Kona pursuilee ihmisistä. Mulle kokemus oli laatuaan ensimmäinen, ja aivan mahtava. Kadut olivat täynnä iloisia kannustusjoukkoja ja meitä muita ihmettelijöitä, musiikki soi ja terassit olivat täynnä porukkaa. Törmäsimme suomalaisiinkin, mikä oli jotenkin ihan hirveän iloista. Kun me ei olla omaa perhettä lukuunottamatta tavattu suomalaisia kuukausiin, oli suorastaan ihanaa päästä vaihtamaan ajatuksia tutulla kotimaisella. Ja minua ja ystävääni veikattiin siskoksiksi, mikä oli sekin varsin ilahduttavaa.

Huomaatteko ylisanojen käytön? Yritin vähän taltutella, mutta tämän enempää en pysty.

22560925_10159438881675203_3731560_o

En meinaa päästä yli siitä, että koko maailman triathlonkisojen kovin koitos järjestetään juuri täällä. Että tämä meidän pikkuinen kaupunkimme herää kerran vuodessa tällaiseksi kisakeskukseksi. En meinaa päästä yli siitäkään, että kilpailijat uivat ensin 3,86 km avovesiuintia Kailua-Konan lahden aalloissa, minkä jälkeen pyöräilevät 180 km täältä Hawiin ja takaisin, ja sitten vielä juoksevat täysmaratonin Keauhousta Keahole Pointiin ja sieltä takaisin Konan keskustaan, jossa mekin voittajaa odotimme. Ja kaiken tämän kovin teräsmies teki noin kahdeksassa tunnissa. Suomalaisetkin edustivat maata ihan käsittämättömän hienosti.

Hirmu hurjaa on myös se, että aamukuudelta alkava kisa pitää päästä loppuun saman päivän puoleen yöhön mennessä. Ja kaikki eivät pääse ihan maaliin asti. Lähelle kyllä, mutta eivät ihan. Voitteko kuvitella, miltä mahtaa tuntua, kun on treenannut ja lähtenyt matkaan aamun koitteessa, vetänyt itsensä 18 tunnin ajan aivan äärirajoille, ja sitten ei ole virallisesti edes suorittanut kisaa?

Sitten on olemassa myös tällainen uskomaton tositarina, jossa isä vie pyörätuolissa istuvan vammaisen poikansa kisan läpi. Alkaa vähän itkettää joka kerta, kun kuulen tästä edes mainittavan.

22550723_10159438881840203_2138571921_o

Lauantaiksi sattui vielä kuumin päivä viikkoihin; ihan mahdoton helle juuri sopivasti kisapäivälle. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, vaikka usein vuoret tuppaavat keräämään pilvimassaa Konan ylle. Lämpötila nousi yli kolmenkymmenen ja välillä käveleminen kuumuudessa muistutti niitä ensimmäisten viikkojen hikikokemuksia.

Voi meitä. Kävelimme muutaman kilometrin helteessä.

Sitten menimme uimaan. Kova päivä meille siinä kuumuudessa. Ihan ei olisi teräsmieskisaan menemistä.