Island Fever – Kun pitäisi välillä pois päästä

Mulla on tässä välillä meinannut iskeä pientä island feverin tyyppistä tilaa päälle. Ei vielä mitään ihan mahdotonta, eikä varmasti ihan oikeatakaan, mutta välillä tekisi kyllä mieli vaihtaa jo vähän maisemaa.

Jotenkin sitä voisi kuvitella, että aavan meren alituinen läsnäolo toisi jatkuvan tunteen vapaudesta, mutta ei se ihan niin yksinkertaista ole. Meri on myös raja, jota ei pysty ylittämään. Ympärillämme on joka suuntaan tuhansia kilometrejä pelkkää vettä, eikä sitä voi lähteä valloittamaan kuin lentäen tai laivalla. Vaihtoehtojen vähyys ja pakollinen täällä pysyminen saavat välillä niskakarvat nousemaan pystyyn, jos sitä oikein alkaa ajatella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän saaremme on saariryhmän suurin ja pisimmillään n. 150 kilometriä päästä päähän. Siinä mielessä olemme siis (mun mielestä) onnekkaammassa asemassa kuin muiden saarten asukkaat, jotka joutuvat sahaamaan kymmenissä kilometreissä mitattavia matkoja päivittäin. Meri näkyy melkein kaikkialle koko ajan.

Mä en tiedä, miten paljon mun omat semisti klaustrofobiset fiilikset on johtuneet saaresta itsestään ja miten paljon siitä, että täällä tuntuu välillä olevan vaan oikeasti aika vähän tekemistä. Rantaelämän lisäksi vaihtoehtoina on lähinnä käydä kahvifarmeilla, vaeltamassa, vuorilla ja Hilon puolella kaupungissa ja sademetsissä. Muutaman kerran vuodessa tapahtuu jotain erityistä, mutta muuten on sellaista aika perushommaa täällä tämä elämä. Mukavaa ja rentoa kyllä, mutta aika paljon toistoja niin aktiviteeteissa kuin ihmisissä.

Välillä mä esimerkiksi kaupassa käydessä valitsen olla huomaamatta tuttuja käytävän toisella puolella. Aina ei vaan jaksa sitä, että melkein aina tulee vastaan joku, jonka tietää tai tuntee.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niinpä me ollaan tavattu seikkailla joka viikonloppu. Viime lauantaina lähdettiin taas uusille urille eli off-roadailemaan vanhalla nelivetojeepillämme. Kilometrin, parin matka oikealta tieltä laavakenttäin läpi rannalle taittui noin tunnissa vailla täyttä varmuutta siitä, että olimmeko edes oikealla reitillä. Tämä kyseinen tientapainen näytti päättyvän noin kolme kertaa matkamme aikana, mutta jatkuikin aina jonkun hivenen pelottavan metrin (saatan liioitella) pudotuksen jälkeen yhtä epätasaisena kuin oli alkanutkin. Perillä vielä huomasimme, että emme olleet osanneetkaan laittaa Jeepin nelivetoa edes päälle, mutta ei mennä nyt siihen.

Vaikka määränpäänä olikin jälleen ranta, oli se kuitenkin uusi ja erilainen (ja hiljainen, voitte ehkä uskoa), joten omat ahtistukset oli taas tällä taputeltu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulle on siis kaikesta päätellen tärkeämpää nyt vaan päästä vähän täältä Konalta pois, saarella kestän kyllä vielä ihan hyvin elää ja olla. En vaan ole lähtökohtaisesti ollenkaan pikkupaikan ihmisiä, ja samat kuviot alkavat puristamaan kenkää jossain kohtaa.

Onneksi pääsemmekin ensi viikolla Honoluluun! Kaupunkiin! Ihmispaljouteen! Oahulla täytyy vaan olla aktiivisesti ajattelematta sitä, että saari on läpimitaltaan huikeat 48 kilometriä pitkä.