Paluu 80-luvulle

Olemme tässä asiaa sen kummemmin etukäteen ajattelematta tulleet tarjonneeksi lapsillemme mahdollisuuden palata ’vanhaan hyvään aikaan’. Tiedätte, siihen hetkeen, kun lapsilla ei ollut kännyköitä eikä kukaan istunut sisällä pelaamassa tietokonetta.

En ole kertaakaan nähnyt täällä yhdelläkään lapsella puhelinta, enkä ole kuullut kenkään sisällä juuri lorvivan.

Ostimme Esikoiselle täällä puhelimen samalla kuin itsellemme, sillä automaattiasetuksena ajattelimme, että kuuluuhan ekaluokkalaisella puhelin olla. No, hieno ostos kuulkaa olikin. Kun ainoallakaan kaverilla tai potentiaalisella kaveriehdokkaalla ei ole puhelinta ja yhdessä kuljetaan koulumatkat ja muut retket, on kännykän olemassaolo kotona laatikossa suhteellisen turhaa.

JeJFgkchRom6N5UkInoFaw_thumb_43f1

Paratiisissa harva, jos kukaan, hifistelee vaatetuksella. Hikoillessa on aivan sama, onko päällä Quiksilveriä vai Fruit of the Loomia. Varvassandaaleista ei kukaan tiiraa, ovatko ne nyt varmasti Havaianan vai jonkun halpismerkin. Mekkoja näkee lähinnä pienten tyttöjen yllä ja hienoimpien hotellivieraiden hienoimpina illallisasuina – muuten vaatetuksena toimii useimmiten itse leikatut farkkushortsit.

Vaikuttaa myös siltä, että tavoitteellinen harrastaminen on pienemmän porukan juttu. Lapset täällä ainakin uivat ja surffailevat, skeittailevat ja pyöräilevät, mutta säännöllisissä treeneissä näyttää käyvän harvempi. Saarelta ei siis ehkä ole odotettavissa seuraavaa Ronaldoa tai Mike Troutia, mutta tokihan uusi Bruno Mars voi täältä löytyä (ja siihen tietysti aktiivisesti tähdätään). Me periaatteessa joskus ajateltiin, että ekaluokalla meidän lapset alkaisivat viimeistään jotain harrastaa, mutta tässä on nyt sen verran muuta omaksuttavaa, että päätettiin siirtää myöhempään ajankohtaan. Puolison kanssa olimme kyllä itse kovia harrastelijoita ja yhdessä olemme ottaneet haltuun (enemmän ja vähemmän taidokkaasti) mm. pöytätenniksen, jääkiekon, salibandyn, baletin, nykytanssin, hiphopin, jazztanssin, laulutunnit, pianotunnit, rumputunnit, saksofonitunnit ja taitoluistelun, että ihan sillä lailla harrastusmyönteisiä ollaan. Vielä ei vaan täällä ja tässä tunnu olevan kiirettä aloittaa mitään kummallekaan lapselle. Käydään lähinnä uimassa, surffailemassa, skeittailemassa ja pyöräilemässä.

%M99ckofTk2JrfjrlYLREA_thumb_43f4
Auringonlaskujen tuijottelu ja kuvaaminen kuuluu myös erään repertuaariin.

Elämme tällä hetkellä sellaisessa maailmassa, että Suomeen paluu tulee olemaan lapsille kova kulttuurishokki – jos siis viivymme täällä pidempään. Kaikki koulumaailmasta koulun jälkeiseen maailmaan tuntuu eroavan kotimaasta noin kolmellakymmenellä vuodella. Tai toki meillä on kallis Internet, joka toimii hyvin silloin kun toimii, ja puhelimet, joista yhdestä maksetaan kallista laskua, jotta sillä pääsee kaikkialla saarella nettiin (jos pääsee). On meillä myös Skype, jonka yhteys ei ole vielä montaa kertaa katkennut puhelun aikana ja ihan blogatakin pystyn kuin kuka tahansa nykyaikainen nainen ikään.

Mutta eipä tule enää puhelinta paljoa katseltua. Kaikki Suomen ystäväni nukkuvat, kun minä täällä touhuan ja paikalliset ystäväni ovat vielä sen verran vähissä, ettei viestejä minulle asti juurikaan tulvi. Kun Instagramiin pääsee lähinnä kotona, jää sen käyttö aika vähälle.

Asumme muutenkin melkein kuin maalla, pienessä kaupungissa keskellä merta, että nyt on kyllä niin sanotusti downshiftattu – ihan vahingossa kylläkin. Saa nähdä, milloin tämä yksinkertaistettu, rauhallinen elämänrytmi alkaa kyllästyttää. Jos alkaa.

 

Kaksi kuukautta kohteessa

Tuli syyskuu. Eikä sitä ole täällä huomannut muusta kuin siitä, että koulut ja työt pyörivät ja iltaisin voi jo käyttää tennareita sandaalien sijaan.

20170901_195720

Suomessa olen usein kuullut, että näytän nuoremmalta kuin olen. Täällä olen kuullut sitä vielä paljon enemmän. Ehkä asiaan on vaikuttanut pohjolan pakkasissa jäätyneet geenini tai täkäläisten yleisesti ottaen huonompi ruokavalio, mutta jopa mun silmään väki täällä näyttää paljon vanhemmalta kuin mitä onkaan. Ja heihin verrattuna olen sitten tietenkin melkoinen junnu, mitä ulkonäköön tulee.

Tässä pyöreästi kahden kuukauden kohdilla tuntuu yhtäkkiä yllättävän tasaiselta. Arkeen on löytynyt sellaisia tavallisia palasia kuin että missä käydään kaupassa, mitä sieltä ostetaan, kenen kanssa soitellaan ja mitä tehdään koulu- ja työpäivien jälkeen. Olen niin hullaantunut Havaijiin, että olen nyt aivan valmis sanomaan, etten enää koskaan haluaisi asua maassa, jossa on neljä vuodenaikaa. Kaikki tiedämme, että tämä mielipide voi vielä muuttua ja pidätän toki oikeuden kaikkien mielipiteideni muutokseen tästä hetkestä loppuun saakka, mutta nyt on näin. Olen tähän asti selvinnyt pimeän ajasta mustalla huumorilla, mutta luulen, että olen käyttänyt leikkimielisen, mutta kuitenkin vakavasti otettavan varastoni sääsarkasmia nyt loppuun.

20170901_195548

Kahden kuukauden aikana kuulumisiani on kysynyt vanhempieni lisäksi pieni joukko läheisimpiä ystäviäni sekä toinen tuore expat, jonka kanssa olemme valvoskelleet messengerissä samankaltaisia ajatuksia vaihdellen. Ystävien kanssa olemme laitelleet toisillemme ääniviestejä, upeita videoita ja viestejä, joista joistakin puuttuu ä-pisteet. Olen kuullut päiväkotien aloituksista, työhaasteista, työnhauista, synttäreistä, ekaluokan aloituksista, eskareista, iloista ja suruista. Toisella puolella maailmaa täysin vastakkaisella aikavyöhykkeellä tulee aina asumaan ihmisiä, joita ilman en aio elämääni elää, vaikka näkisimme toisiamme vain kerran vuodessa.

20170901_195318

Asiat hoituvat täällä hitaasti ja tehotonta työaikaa kulutetaan koulun seinien sisällä aivan turhaan, mutta se nyt on pientä. Netti pätkii, mutta keskellä Tyyntämerta sen tavallaan ymmärtää. Kaiken maailman lappusia pitää täytellä ties minne, koska harvaa asiaa voi hoitaa netissä, mutta se nyt on semmosta. Kun ilmoitan, että nämä asiat ovat alkaneet ottaa päähän, lienee honeymoon Konan kanssa virallisesti ohi.

Nyt vielä mennään sydänlaput silmillä.

Suomalaisena opettajana Havaijilla – mitähän tästä tulee

Olen ollut töissä nyt kokonaista kolme päivää ja suurimman osaan aikaa jonkinlaisessa kulttuurishokissa. En vielä tiedä tulevasta todellisuudestani mitään ja on varmasti aivan liian aikaista sanoa mitään alkavasta lukuvuodesta, mutta sanon silti. Keskustelut muiden opettajien kanssa ja etenkin niiden erot suomalaiskollegoihin nähden ovat saaneet pyörät päässäni pyörimään ja montaa asiaa olen tässä jo ehtinyt pohdiskella. Sain myös maanantaiaamuna tietää, että mulle tuleekin oma luokka, 2-3rd yhdysluokka, mikä oli kyllä ihan kiva uutinen.

En ole aikoihin tuntenut oloani ammatillisesti näin epävarmaksi, mutta täkäläinen opetussuunnitelma ja vieraan kielen käyttö ovat kyllä onnistuneet saamaan mut jännittämään aikalailla. Olen kulkenut ympäriinsä puhelimen sanakirjan kanssa ja kertaillut mm. sellaisia termejä kuin successive, convey, stanza ja subtract. Kun näin pöydälläni ensimmäisen kerran Singapore math-kirjat, mietin, että miten sairaassa täällä voidaan opettaa tokaluokkalaiselle (joka on samanaikäinen kuin Suomen ekaluokkalainen) esimerkiksi laskua 248-169.

20170809_185047

Vähän tämän jälkeen luin koulumme kuulemma keskivertokolmasluokkalaisen nelisivuisen aineen ja mietin, että Suomessa samaan pystyisi ehkä joku vitonen. Taso tuntuu siis tässä vaiheessa korkealta ja jo monta kertaa olen ehtinyt kuulla, kuinka lasten tulee meet the standards.

Mietin myös, että vielä kielipuolipoikani tulee oppimaan täällä, että vokaali on vowel ja jakaa divide, mutta ei välttämättä koskaan tule kysyneeksi niiden suomalaisia vastineita. Toivon silti, että molempien muksujen suomen kielen taito ei jäisi tästä eteenpäin vain arkikielen tasolle, vaan että onnistuisimme pitämään kielen edelleen elävänä ja sanavaraston rikkaana – etenkin siis, jos päädymme olemaan täällä pidempään.

Ekaluokkalaisetkin vetävät täällä heti alusta saakka joka viikko klo 8.00-14.45 pitkät koulupäivät, kuten kaikki muutkin ikäluokat, mikä on suomalaisnäkökulmasta melkoisen jäätävää. Iltapäivinä on toki lähinnä liikuntaa ja musiikkia, mutta mielenkiintoisena yksityiskohtana myös korean kielen tunteja. Välintunteja on koko koulupäivän aikana yksi, vartin mittainen, ja puoliltapäivin on tunnin lounastauko, ja tämä on kuulemma paljon public schooleihin verrattuna.

Täällä koulutulokkaiden odotetaan periaatteessa osaavan jo elokuussa lukea. Onneksi Esikoinen oppikin joskus talvella vähän vahingossa itsekseen lukemaan, sen jälkeen kun oli ensin alkanut kirjoittamaan. Hän ei tosin ole juurikaan taitoa sittemmin harjoitellut ja lukeminen on edelleen melkein yhtä hidasta kuin se oli alkuun. Eipä se varmaan mitään haittaa, vastassa kun on uuden kielen opettelu, mitä hän ei lukiessaan ymmärtäisi kuitenkaan, vaikka kuinka paahtaisi menemään.

ukfz+UKJQoC44zx31jRnog_thumb_43c6

Olen rehellinen: ekan päivän iltana olin stressissä, että miten mä tulen taklaamaan yhdysluokan matikan, lukemisen ja kirjoittamisen, ja miten mun lapseni tulee tähän koulukulttuuriin sopeutumaan. Seuraavana yönä heräsin painajaiseen, jossa puoliso menetti yhtäkkiä autoa ajaessaan tajuntansa ja samaan aikaan Esikoinen tuli kertomaan, että näki unta, jossa minä kuolin. Sitten päädyinkin valvomaan ehkä tunnin.

Eilen luin lisää opetussuunnitelmaa ja huomasin, että matikassa me ei edes olla niin kaukana toisistamme ja tavoitteet ovat kotimaan kanssa sittenkin melko samat. Singaporestakin olin tehnyt liian nopeita johtopäätöksiä ja otan metodista sen hyvät osat ja jätän vaikeimmat laskut vaan pois. Kollegatkin ovat vakuutelleet, että pieniä leikitetään luokissa paljon.

Mutta hei, jotain hyvääkin: mä pystyn kävelemaan töihin, näen matkalla Tyynenmeren ja haistan viereisen kotieläinfarmin. Luokkahuoneeni nimi on Maui ja Esikoisen tuleva ope on kiva. Ja kotipihallamme kasvaa bataattia, papaijaa, rosmariinia, limeä ja basilikaa – tämänkin opin tänään.

Mrs. M koulumaailmasta kuittaa ja palaa taas myöhemmin asiaan.