Olemme tässä asiaa sen kummemmin etukäteen ajattelematta tulleet tarjonneeksi lapsillemme mahdollisuuden palata ’vanhaan hyvään aikaan’. Tiedätte, siihen hetkeen, kun lapsilla ei ollut kännyköitä eikä kukaan istunut sisällä pelaamassa tietokonetta.

En ole kertaakaan nähnyt täällä yhdelläkään lapsella puhelinta, enkä ole kuullut kenkään sisällä juuri lorvivan.

Ostimme Esikoiselle täällä puhelimen samalla kuin itsellemme, sillä automaattiasetuksena ajattelimme, että kuuluuhan ekaluokkalaisella puhelin olla. No, hieno ostos kuulkaa olikin. Kun ainoallakaan kaverilla tai potentiaalisella kaveriehdokkaalla ei ole puhelinta ja yhdessä kuljetaan koulumatkat ja muut retket, on kännykän olemassaolo kotona laatikossa suhteellisen turhaa.

Paratiisissa harva, jos kukaan, hifistelee vaatetuksella. Hikoillessa on aivan sama, onko päällä Quiksilveriä vai Fruit of the Loomia. Varvassandaaleista ei kukaan tiiraa, ovatko ne nyt varmasti Havaianan vai jonkun halpismerkin. Mekkoja näkee lähinnä pienten tyttöjen yllä ja hienoimpien hotellivieraiden hienoimpina illallisasuina – muuten vaatetuksena toimii useimmiten itse leikatut farkkushortsit.

Vaikuttaa myös siltä, että tavoitteellinen harrastaminen on pienemmän porukan juttu. Lapset täällä ainakin uivat ja surffailevat, skeittailevat ja pyöräilevät, mutta säännöllisissä treeneissä näyttää käyvän harvempi. Saarelta ei siis ehkä ole odotettavissa seuraavaa Ronaldoa tai Mike Troutia, mutta tokihan uusi Bruno Mars voi täältä löytyä (ja siihen tietysti aktiivisesti tähdätään). Me periaatteessa joskus ajateltiin, että ekaluokalla meidän lapset alkaisivat viimeistään jotain harrastaa, mutta tässä on nyt sen verran muuta omaksuttavaa, että päätettiin siirtää myöhempään ajankohtaan. Puolison kanssa olimme kyllä itse kovia harrastelijoita ja yhdessä olemme ottaneet haltuun (enemmän ja vähemmän taidokkaasti) mm. pöytätenniksen, jääkiekon, salibandyn, baletin, nykytanssin, hiphopin, jazztanssin, laulutunnit, pianotunnit, rumputunnit, saksofonitunnit ja taitoluistelun, että ihan sillä lailla harrastusmyönteisiä ollaan. Vielä ei vaan täällä ja tässä tunnu olevan kiirettä aloittaa mitään kummallekaan lapselle. Käydään lähinnä uimassa, surffailemassa, skeittailemassa ja pyöräilemässä.

Elämme tällä hetkellä sellaisessa maailmassa, että Suomeen paluu tulee olemaan lapsille kova kulttuurishokki – jos siis viivymme täällä pidempään. Kaikki koulumaailmasta koulun jälkeiseen maailmaan tuntuu eroavan kotimaasta noin kolmellakymmenellä vuodella. Tai toki meillä on kallis Internet, joka toimii hyvin silloin kun toimii, ja puhelimet, joista yhdestä maksetaan kallista laskua, jotta sillä pääsee kaikkialla saarella nettiin (jos pääsee). On meillä myös Skype, jonka yhteys ei ole vielä montaa kertaa katkennut puhelun aikana ja ihan blogatakin pystyn kuin kuka tahansa nykyaikainen nainen ikään.

Mutta eipä tule enää puhelinta paljoa katseltua. Kaikki Suomen ystäväni nukkuvat, kun minä täällä touhuan ja paikalliset ystäväni ovat vielä sen verran vähissä, ettei viestejä minulle asti juurikaan tulvi. Kun Instagramiin pääsee lähinnä kotona, jää sen käyttö aika vähälle.

Asumme muutenkin melkein kuin maalla, pienessä kaupungissa keskellä merta, että nyt on kyllä niin sanotusti downshiftattu – ihan vahingossa kylläkin. Saa nähdä, milloin tämä yksinkertaistettu, rauhallinen elämänrytmi alkaa kyllästyttää. Jos alkaa.