”Älä ole nyt sitten liian iloinen, ettei muut kiukustu”

Pojalla oli tänään koulussa varainkeruutapahtuma. Viimeiset pari viikkoa oppilaat ovat keränneet rahaa tulevaa koko koulun retkeä varten. Eniten rahaa keränneille oli luvassa hienoja palkintoja: päiväliput koko perheelle Hiltonin altaisiin, puhelimia, herkkukoreja, sun muuta.

Esikoinen lähetti viikko sitten mun säestämänä, tai toisinpäin, ääniviestin perheen whatsapp-ryhmään Suomeen ja sai sieltä heti avokätisiä lahjoituksia. Sen lisäksi eräs sveitsiläinen opettaja, joka työskenteli koulussamme syyslukukaudella, lahjoitti Esikoiselle rahaa (vaikka emme lähetelleet viestejä emmekä kysyneet), koska oli ollut syksyllä niin otettu tämän kielipuolipojan positiivisesta asenteesta. Me vanhemmat lahjoitimme myös ja näin oli meidän valtava panostuksemme tähän varainkeruuseen taputeltu.

28407482_10160006370875203_1316569385_o

Kuulin eilen omilta oppilailtani, että heidän keräämänsä summat olivat noin viidesosaa siitä, mitä Esikoisen kisatilillä komeili. Menin heti johonkin ihme suomimoodiin ja kävin sanomassa pojalle, että älä nyt liikaa kerro muille, kuinka paljon olet rahaa kerännyt. Pidä sillä lailla matalaa profiilia, ettei kaverit hermostu.

Oikeasti, mitä ihmettä? Kysyn vaan, ihan itseltäni.

No, Esikoisen paras kaveri oli kysynyt heti päivän kärkeen pojan summaa ja sille se nyt vaan oli sen kertonut. Ja kaveri oli kertonut sitten kaikille. Mun omat oppilaat tulivat tarkistamaan asiaa multa ja kuulin Esikoisen rahasaaliista puhuttavan luokkien ulkopuolella oppilaiden kesken ykkösestä vitosluokkaan.

Sellainen ero omiin odotuksiini tässä kuitenkin tuli eteen, että kukaan ei ollut asiasta millään tasolla ankeana. Ei kateellinen, ei kiukkuinen. He tuumailivat, että Esikoinen varmaan voittaa pääpalkinnon ja että onpa se onnistunut keräämään paljon rahaa. Good for him!

28417620_10160006376285203_1830059987_o

Mähän olen jo tässä etukäteen välillä stressannut, että onko meidän lasten vaikea mennä vanhoihin kaveriporukoihin kesällä tämän seikkailun ensimmäisen vuoden jäljiltä. Että otetaanko ne vastaan nihkeästi ja valmiiksi jo ajatellen, että mitä ne nyt tulee tänne leijumaan. Tietysti toivon, että olen väärässä. Ehkä uusi sukupolvi on edeltäjäänsä avoimempi.

Esikoinen voitti kuin voittikin pääpalkinnon – hoverboardin – kymmenen dollarin kaulalla kakkoseen. Koko koulu huusi ja hurrasi, ja auttoi pientä miestä kantamaan painavan pakettinsa paikalleen. Yläasteen pojat tulivat taputtelemaan lasta selkään ja luokkakaverit kävivät onnittelemassa. Lapsi oli itse liikuttavan onnellinen kulkuvälineestään, jota on muutenkin toivonut itselleen jo vaikka kuinka kauan. Myös isänsä on ollut palkinnosta varsin iloinen – mainittakoon se nyt tähän väliin.

Yleistäminen on typerää, mutta kai tässä jotain kulttuurista eroa oli huomattavissa näiden kahden meille rakkaan maan välillä. Täällä mennään hengessä ’kel on onni on, se onnestaan avoimesti nauttikoon, kun muut tsemppaavat vieressä’. Aina. Myös silloin, kun onni tulee sellaisen kohdalle, joka ei ole se oma paras ystävä, jota on helppo tsempata.

Tätä ekaluokkalainen ei oppinut koulussa

Vaikka poikani on alakoulun luokanopettajan lapsi, ei hän saa mitään sen kummempaa opetusta kotona. Jotenkin luulen tämän olevan aika yleistä opettajien keskuudessa, ainakin omien opettajakavereideni kesken. Opetushommat on niin sanotusti taputeltu siinä vaiheessa, kun tullaan kotiin, joten lapsi on tehnyt sitten iltaisin sen, mitä hänen tämänhetkinen koulunsa läksyjen suhteen vaatii. Eli tosi vähän.

Muutaman kerran olen päästänyt ajatukseni aidan toiselle puolelle, eli Suomeen, jossa koulun pihan nurmi loistaa vehreämpänä kuin Havaijin laaksot koskaan. Ekaluokkalainen ei saanut syksyllä tuntiakaan kuvista, noin lukujärjestyksellisesti, vaikka teki kyllä suurehkon projektin otsikolla Ancient Civilizations: siinä hän rakensi kuuden viikon aikana ryhmänsä kanssa asteekkien kaupungin suurelle pahvin palalle. Kyllä siinä tuli kuulkaa paperia maalattua ja kiviä kerättyä. Käsitöitä ei myöskään löydy lukkarista ja askartelut jäivät muutaman joulukoristeen tasolle. Oikein hienoja olivat ne toki.

Tavallaan voisi ajatella, että ammattilaisena olisin huolissani, että lapseni ei myöskään harjoitellut syksyn aikana ollenkaan lukemista. Hänen läksyihinsä kyllä kuuluu lukea 90 minuuttia viikossa, mikä ekaluokkalaisten kohdalla tarkoittaa myös kuuntelemista. Me toki luetaan lapsille joka päivä; aloitettiin silloin, kun Esikoinen oli 9 kuukautta vanha, mutta suomeksi luettua ei saa läksyiksi laskea. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että olemme lukeneet hänelle enkunkielisiä, helppoja lastenkirjoja joka viikko lause kerrallaan ja sitten kääntäneet ne suomeksi. Viikko sitten tapahtui erityinen käänne ja poika halusi lukea tuttua kirjaa ääneen itse. Yhden kerran. Mutta noin muuten on mennyt kyllä koko syksyn pelkällä kuuntelulla.

25578897_10159712646725203_1383517085_o

25590247_10159712646890203_963170898_o

Englannin kielen kehittymisen kannalta systeemi lienee ihan hyvä, lukemisen kehittymisen kannalta vähän siinä ja siinä. Tai siis. Tokihan kirjojen lukeminen lapselle lisää myöhempää lukutaitoa, mutta jossain vaiheessa sitä itsenäistäkin lukemista olisi ihan kohtuullista harjoitella. Poika oppi eskarin keväällä itsekseen lukemaan, mutta ei ole taitoaan juurikaan sittemmin harjoittanut.

Vanhempani, jotka saapuivat tänne perjantaina lomansa viettoon, toivat mukanaan lapsille sekä suomalaisia ekaluokkalaisen kirjoja että eskarilaisen työvihkoja. Lapseni tuntien arvasin, että ne otettaisiin innolla vastaan, mutta en arvannut, että ihan näin innolla. Molemmat ovat mykeltäneet vihkojensa parissa arvokkaan hiljaisuuden vallitessa pitkiäkin pätkiä kerrallaan, monta kertaa päivässä. Ja miten ihania ovatkaan suomalaiset koulukirjat! Ette uskokaan, miten surkeita ne voivat jossain muualla olla!

Näissä on kivoja kuvia, hauskoja ideoita, järkeviä tehtäviä, hyvät henkilöhahmot. Taikamaan Aapisesta Esikoinen on myös ukin kainalossa lukenut tavuja ja Aapisen lyhyitä tarinoita. Ja kuten olin lapsen kirjoituksista huomannut, sama tapahtui lukiessa: tälle englantia ja koreaa oppivalle koululaiselle piti taas uudestaan selittää, miten lausutaan pitkät vokaalit ja tavutetaan kaksoiskonsonantit. Oli päässyt tässä syksyllä unohtumaan ja vähän vaikeita olivat.

25579067_10159712647035203_2027747933_o

Kuopus taas ihmetteli, miksi E sanotaan suomeksi ee ja englanniksi ii. Ja miksi I sanotaan suomeksi ii ja englanniksi ai. Hän halusi kirjoittaa vihkoonsa jotain ja muisti kirjaimet paremmin muodossa ei, bii, cii, dii, ii, ef, gii.

Niin kauan, kun tekeminen on kivaa, treenaamme tavuja ja suomen kielen äänteitä. Jos alkaa kyllästyttää, pidämme tauon ja palaamme asiaan myöhemmin. Vaikka oman äidinkielen vahva osaaminen onkin tavattoman tärkeää, on tässä nyt aika paljon muutakin opittavaa tälle kouluvuodelle. Otetaan yksi asia kerrallaan – ja toivotaan, että into säilyy.

Ummikkolapsi oppii englantia, osa III: pihalla koulussa

Ekaluokkaa on takana nyt seitsemän ja eskaria kahdeksan viikkoa. Kielen kanssa eletään mystistä vaihetta. Molempien opettajat kertovat, että lapset tuntuvat ymmärtävän ohjeita jo hyvin, mutta lapset itse sanovat, etteivät ymmärrä yhtään mitään. Me vanhemmat taas ei tiedetä, mitä lapset ihan oikeasti tällä hetkellä osaavat.

Kuopus laulaa lähes koko ajan. Muutama viikko sitten hän lauloi oppimaansa laulua, joiden sanoista oli poiminut pelkät vokaalit suunnilleen oikeille paikoilleen. Niin suloinen ja koominen yhtä aikaa, etten voinut olla (sala)kuvaamatta esitystä.

Eilen tyttö lauloi taas uutta laulua ja nyt tunnistin jo kaikki sanat. Lapsi itse tuskin edelleenkään ymmärtää, mitä laulaa, mutta osaa jo kuunnellen poimia oikeat sanat käyttöönsä.

20171007_082555

Kavereiden kanssa lapset hörhöävät ihan niin kuin ennenkin. Poika on jatkanut lähinnä mölyämisen universaalia kieltä käyttäen ja tyttö turvautuu mm. ilveilyyn. Yksinkertaisia käskyjä kuten come on, let’s go, yes ja no käytetään edelleen keskustelujen kivijalkana.

Poika harjoittelee koulussa tunnistamaan ja kirjoittamaan yksitavuisia sanoja kuvien avulla. Kertaustunnilla opettaja oli näyttänyt pojalle hatun kuvaa ja pyytänyt kirjoittamaan sen. Paperille oli ilmestynyt sana hät, mistä opettaja oli ollut varsin riemuissaan.

Lapsi myös piirsi mulle juuri kuvan, johon kirjoitti Ailavjuu. Kuulostaa keksityltä, mutta ei sitä ole.

20171007_082417

Esikoisella on läksynä lukea englanninkielisiä kirjoja yhteensä 90 minuuttia viikossa. Käytännössä siis me luemme lapselle ja sitten tulkkaamme ne lause kerrallaan suomeksi. Nyt saimme koulusta kuvasanakirjoja harjoiteltavaksi ja tutustumme sanoihin kuin vauvojen kanssa ikään. Kotona emme kyllä enää opettele englantia sen enempää, vaan annamme aivojen levätä. On nimittäin väsynyttä väki täällä. Savu näyttää nousevan korvista ja molemmat ovat syvällä unessa iltaisin tasan kahdeksalta.

Mutta kyllä muakin väsyttää tämä kaikki, vielä uusi, ja toisen kielen jatkuva käyttö. Tässä puolison oltua pois kotoa (hän saapuu tänään!) ajattelin toiveikkaana, että ainakin iltaisin saan sitten ruhtinaallisesti omaa aikaa, kun lapset sammuvat niin aikasin. No, itsehän olen mennyt noin puolen tunnin kuluttua perästä petiin.

Kun aivot pääsevät rauhoittumaan ja lepäämään täällä päivisinkin vähän paremmin, ollaan taas voitettu yksi muuttoon liittyvä haaste. Ehkä ensi vuonna.