Mä olen aikaisemminkin maininnut, en kauaakaan sitten viimeksi, etten ole mikään erityinen some-fani enkä -taituri. Jotenkin olen aina halunnut ajatella, etten anna elämästäni siloitellumpaa kuvaa kuin se onkaan, mutta ei se välttämättä ole ihan totta sittenkään.

Kuten seuraavasta ehkä huomaatte, eletään täälläkin palmujen huojumisesta ja Tyynenmeren läsnäolosta huolimatta aivan tavallista elämää. Paljon sellaista, mikä jää yleensä tarinoiksi tarinoiden taakse; usein myös ihan siitä syystä, ettei se ole mielestäni mitenkään erityisen mielenkiintoista tai kertomisen arvoista.

Tästä näin esimerkiksi, lauantaina postasin Instagramin storeihin sarjan ihania kuvia ja klippejä Mauka Meadowsin kahvifarmilta, johon eksyttiin ihan vahingossa, kun vaan ajelulle lähdettiin. Kyselin siellä samalla alituiseen, miten aivotärähdyksestä toipuva puolisoni jaksoi – aivan kuin iso mies ei osaisi itsestään huolta pitää. Esikoinen oli väsynyt ja kiukkuinen. Lähdimme kierroksen päätyttyä kotiin ja katsoimme elokuvan.

Maanantaina otin Esikoisesta storeihin kuvan, jossa hän makasi sohvalla peiton alla. Tätä ennen olin herännyt jossain vaiheessa yötä siihen, että poika oli kömpinyt viereeni ja kertonut, että vatsaan sattuu. Kello 4.30 havahduin siihen, että hän oksensi laidan yli lattialle. Adrenaliinieni voimissa nousin ylös ja aloin siivota. Puoliso piteli pojalle ämpäriä (ja varmaan hiuksiakin tätänykyä) ja silitteli pojan selkää, ja lapsi jatkoi jo aloittamaansa tointa noin seuraavan tunnin verran. Viideltä heräsi Kuopus, ihan vessaan vaan, mutta ei saanut enää unta, koska kuuli näistä jännittävistä tapahtumista huoneeseensa asti. Kuudelta olimme kaikki ylhäällä, pyykkikone pyörimässä ja minä setvin töihin sijaisasioita, jotka ovatkin täällä välillä haastavat järjestää.

Otin storeihin pienen videoklipin, jossa katsoimme olympialaisia. Esikoinen nukahti vähän tämän jälkeen kesken kaiken ja otti kahden tunnin nokoset sohvalla. Kuopus oli jäänyt aamulla myös kotiin, koska häntäkin sattui vatsaan. Taisi olla vain tyylikäs peliliike.

Yritin saada viideltä heränneen Kuopuksen nukkumaan päiväunia yhtä aikaa veljen kanssa. Nukahdin näppärästi itse, mutta tyttö oli noussut jossain vaiheessa leikkimään. Oli kyllä ihan kivasti hiljaa ja tyytyväinen itsekseen, mikä on hänelle harvinaista.

Kehuin jossain vaiheessa storeissani tekemääni raakasuklaata. Kaipasin nimittäin alkuiltapäivästä jotain piristävää syömistä, joten hain reseptin ihan tätä tarkoitusta varten Pinterestistä. Se oli oikeasti paras koskaan tekemäni suklaa. En tiedä, miten paljon päivän kurimuksella oli tekemistä makuelämyksen kanssa.

En jaksanut rajoittaa piirrettyjen katselua päivän aikana. Muutaman elokuvaa myöhemmin Kuopus lähti isänsä kanssa dinnerille kampukselle ja Esikoinen meinasi nukahtaa pystyyn. Katsoimme hetken aikaa dokumenttia maailman hurjimmista myrskyistä.

Tänään storeihin livahti muiden muassa kuva leijaa lennättävästä Esikoisesta. Käytiin vartin ulkoilulla pihalla. Kivasti lensi leija, ihan itse aanelosesta tehty. Oli tuulista ja ilma tuntui kylmältä shortseissa. Esikoinen kaipasi ulkoilun jälkeen lämmintä kylpyä. Melkoiset Havaijin eskimot.

Siispä täälläkin lämpimän auringon alla Tyynenmeren loiskuessa eletään ihan sitä samaa arkea kuin tähänkin asti, ainakin näiltä osin. Kun lapsiperhe liikkuu, liikkuu lapsiperhe. Tämä viisas lause tarkoitti nyt tässä kohtaa sitä, että lasten mukana tulevat myös kaikki pakettiin liittyvät oheistuotteet ja -sairaudet, vaikka missä olisi.

Kivempi silti on pyykkivuorten sijaan kuvailla sitä Tyyntämerta ja ihailla tämän paikan ilmeisiä hyviä puolia.

Mutta nyt sitten tiedätte nämäkin hurjat tarinat tarinoiden takaa: meilläkin välillä oksennetaan, valvotaan ja kuljetaan aivan haamuina aamusta iltaan seuraavia yöunia odotellen. Siinä välissä tehdään suklaata ihan vain siksi, että jaksaisi pysyä hereillä.

 

Lapset katsovat piirrettyjä, minä juon aamukahvia ja mietin, että haluaisin osata kirjoittaa mitä kuuluu, mutta nyt juuri en jaksa ajatella sitä itsekään. Hyvää, kiitos. Mutta kun niin paljon enemmänkin kuin vain yksinkertaista hyvää.

Kerron nyt sitten vähän kaikenlaista sieltä täältä.

Kävimme torstaina paatilla katselemassa valaita Tyynellämerellä. Vaikka Suomen koulut hyviä ovatkin, luokkaretkissä Havaiji on tyrmännyt ne vielä ihan 6-0. Yhtään suurta hyppyä emme nähneet, mutta pyrstöjä kyllä ihan valtavasti. Kukaan ei tiedä, kuinka monta valasta näimme, mutta oma veikkaukseni oli että kolme, jotka uivat ympyrää veneemme ympärillä tunnin ajan. Lapset veikkasivat sataa, että jotain siihen väliin varmaan. Vaikka välimatkaa eläimiin pidettiinkin reilusti, oli kokemus silti ikimuistoinen. Vain muutama oksensi laidan yli mereen.

Puoliso sai rullakiekkotreeneissä keskiviikkona mailasta leukaan. Toki kaikki tietävät, ettei mailaa saisi niin korkealle nostaa edes lämätessä, mutta tällä kertaa kosahti niin kovaa, että isolta kypäräpäiseltä mieheltä lähti hetkeksi taju ja meni leuat sijoiltaan. Nyt parantelemme täällä lievää aivotärähdystä. Jotenkin aika kamalaa, vaikka ihan oikeasti ei kamalan vakavaa.

Koulussa on mukava rytmi päällä. Ainoa semisti ahdistava asia on, että erään muutakin kautta tuntemani perheen lapsi on myös oppilaani, ja olen tullut näkemään aivan uusia puolia tästä perheestä. Lapsi ei nimittäin koskaan tee läksyjään.

Ystävien lasten opettaminen voisi olla ihan kivaa, jos niillä lapsilla menisi koulussa hyvin, eikä mitään ongelmia tulisi vastaan. Tällä hetkellä en meinaa malttaa odottaa, että tämä keikka on kesäkuussa ohi. Nyt on vähän liian lähellä nämä kaksi elämän osa-aluetta, jotka haluan pitää aivan erillään toisistaan.

En meinaa millään jaksaa tällä hetkellä treenata. Mulla oli hyvä rytmi päällä syksyllä, mutta nyt on kyllä tahmeaa. Harmillisesti tämän ikäisenä sen kyllä myös heti huomaa. Miten ennen olikin niin paljon helpompaa tämänkin seikan kanssa.

Emme ole viettäneet kolmeen viikkoon kunnon rantapäivää ja kyllä muuten tuntuu pitkältä tauolta. Täällä on ollut pilvistä ja sateista, joten olemme käyneet mm. kahviloissa, jäätelöllä, kahvifarmilla ja Honaunaussa. Omalla pihalla olemme lennätelleet koulutekoisia leijoja ja peuhanneet lumessa, mitä eräs naapurimme toi vuorelta avolavallisen verran.

Esikoinen yllätti viime viikolla, kun selitti kuulteni ystävälleen kutakuinkin näin: we have to call my dad because he is sick. We have to ask if you can come. We can’t play in my mom and dad’s bedroom. Sanottakoon kerran vielä, että lasten kyky omaksua uutta ihmetyttää kyllä joka kerta.

Nyt mietimme tässä, että pystyykö puoliso lepäilemään rannalla, vai pitääkö lepäillä ihan vaan kotona. Havaijilla paistaa tänään kyllä aurinko.