Suurimman osan aikaa ei tunnu oikein miltään. Siinä sitä vaan kokkaillaan makkaraperunoita ja mietitään lähinnä tavaroiden läpikäymistä, eikä elämässä ole sen kummempaa liikehdintää. Kohta muutetaan Havaijille.

Sitten välillä, ihan yhtäkkiä, sydämen läpi käy sellainen käsittämätön läikähdys, että hitsi vie, tästä mä olen haaveillut vuosikaudet ja nyt se on vihdoin jo ihan ovella. Kohta muutetaan Havaijille!

Ja toisinaan tulee itku, kun päästää taas irti jostain. Ensin työstä, sitten kodista, seuraavaksi ystävistä ja alkuperheestä. Vaikka näissäkin hetkissä pääni tietää, ettei muuttomme ole todennäköisesti lopullinen, tunteitani se ei tavoita. Elämä tuntuu välillä yhdeltä suurelta eroprosessilta. Kohta muutetaan Havaijille…

Jos me tiedettäisiin, että ollaan reissussa vain vuosi, ei oltaisi myyty taloa ja kaikkea, mitä täällä on. Lähteminen tuntuisi kevyeltä, koska tietäisimme varmuudella paluupäivän. Nyt on kuitenkin kaikki kuviot koko perheellä ihan auki. Meistä saattaa tulla sellaisia, jotka käyvät Suomessa koko loppuelämänsä ajan vain joskus ja kesäisin ja luovat elämänsä muuten muualle. Tai sitten ei. Voi aivan yhtä hyvin olla, että viisumivaatimuksiin tulee jotain muutoksia emmekä pääse ensi kesän lomaltamme enää takaisin. Me ei tiedetä varmaksi mitään, mutta silti tehdään nyt kaikki asiat täällä päässä niin kuin ei tultaisi ehkä koskaan takaisin.

Kerran sitä vaan eletään. Nyt eletään niin, ettei tarvitse sitten vanhana katua.