Päivän patikkaretki etelään

Big Island on ihan käsittämättömän upea. Saaren maisemat muuttuvat silmiinpistävästi aina lyhyen ajomatkan jälkeen: löytyy sademetsää, kuivaa laavakenttää, ruohokenttää, vuorta (ja tällä hetkellä yhdellä niistä myös lunta) sekä hiekkarantoja, valtavia laaksoja ja ikivanhoja metsiä. Lähdimme puolison kanssa kahden tänään ajelemaan kohti Yhdysvaltojen eteläisintä kärkeä, vajaan parin tunnin ajomatkan päähän meidän kotoa. Parkkeerasimme vanhan Hyundaimme muiden autojen sekaan reilun neljän kilometrin päähän Green Sand Beachista, joka myös Papakolean nimellä tunnetaan, ja lähdimme patikoimaan.

Kävelimme rannalle melkein tunnin. Päivä oli melkoisen lämmin ja vastaamme tuli ihmisiä niin bikineissä kuin pelkissä kalsareissakin. Astelimme, etenkin alkuun, vallan vauhdikkaasti ja naureskelimme reippautemme luuloissa (toki aivan hyväntahtoisesti) keskenämme autokyydin maksaneille porukoille. No, sen naurun söimme kyllä myöhemmin. Ensimmäinen parin litran vesipullo hupeni menomatkalla ja toista yritimme säästellä paluumatkaan. Seura oli kyllä iloista ja maisemat komeat. Kuten toki seurakin, mutta tänään katselin enemmän maisemia.

26132985_10159748488405203_781327042_o26142332_10159748498490203_1136787447_o26133665_10159748587075203_1843454178_o26179366_10159748490605203_334165523_o26145344_10159748587960203_1316116574_o

Kannatti patikoida. Ranta oli upea, aivan ihana. Melkoisen täynnä kyllä, mutta mitäpä se nyt haittaa. Kävimme snorklailemassa, käsi kädessä. Ennen kuin joku siellä nyt oksentaa, niin tarkennetaan sen verran, että mua alkoi vetää varpaasta kipeästi suonta siellä syvyyksissä ja siippa jeesasi tasapainottamalla matkantekoa. Kaunista oli, mutta ei tokikaan Two Stepsin voittanutta.

Tunnin patikoinnin ja pidemmän pulahtamisen jälkeen ei kyllä millään meinannut jaksaa ajatella kävelyä takaisin parkkikselle. Onneksemme kohtasimme iloluonteisen, paikallisen uber-kuskin, joka lastasi väsynyttä väkeä seisomapaikoille pickup truckinsa lavalle hintaan kymppi per pää. Rystyset valkoisena rutistin matkan ajan metallista reunakaidetta ja toivoin, etten kolauta siihen kuopissa kylkiluitani. Pikkusen myös jännitti, kun auto kippasi vinoilla teillä johonkin 45 asteen kulmaan (en todellakaan oikeasti tiedä) ja moottori meinasi välillä sammua pieniin ylämäkiin. Hiukset hulmuten sitä mentiin ja tuntui, että auto ajoi ihan sairaan kovaa onnettoman huonokuntoisilla teillä. Todellisuudessa mentiin ehkä kolmeakymppiä.

Rannan jälkeen käytiin vielä Yhdysvaltojen eteläisimmässä kärjessä, South Pointissa. En hypännyt. Meri oli kyllä kutsuva, mutta ei niin kutsuva. Sen verran nössö olen, etten olisi uskaltanut.

26132984_10159748492525203_1163596305_o

Päivä sai vielä arvoisensa päätöksen, kun ajeltiin takaisin Konalle. Aurinko laski liekinpunaisena vasemmalla ja sen sijaan, että oltaisiin menty heti kotiin, ajelimme vanhalle lentokentälle. Nappasimme pyyhkeet kainaloon ja menimme rannalle katselemaan tähtiä. Kuu loisti silmiin, emmekä puhuneet toisillemme sanaakaan. Jotain Jay-Z:n Blueprintiin liittyvää selostusta siinä kuunneltiin.

Sitä mä kyllä samalla siinä mietin, että onpa meillä uskomaton uusi koti tätä nykyä.

Happy to go, sad to leave

Kun eilen pihallemme kokoontui ihana läksiäisjoukko parhaita ystäviämme, kaikkien kanssa halattiin lopuksi ja sanottiin, että nähdään tässä vielä ennen lähtöä. Kaikki karttelivat jäähyväisiä. Ja ne yhdet realistit, jotka eivät näin tehneet, nostattivat kyyneleet silmiin. Nähdään ensi kesänä.

ksJDu0qoSLymfxidXVax3g_thumb_4273

Äsken menin kahvikupin kanssa yläkerran aulan röykkiötä valloittamaan. Istuin hetkeksi alas ja silmäni osuivat lautapeleihin – nuo voisinkin pakata nyt mökille. Tallustelin alakertaan tyhjän laatikon luo, ja mietin, että isken pelit siihen. Sitten keksin, että on nälkä ja hain pientä välipalaa mukaan. Lähdin palasen ja kahvikupin kanssa yläkerran aulan röykkiötä valloittamaan. Istuin hetkeksi alas ja mietin, että mitä mun pitikään tässä tehdä. Söin rauhassa ja hörpin kahviani. Silmäni osuivat lautapeleihin – nuo voisinkin pakata nyt mökille.

Tavallaan voisin väittää, että tämä uusintakierros palautti muistini, mutta enemmän tuntuu siltä, että se oli aivan itsenäinen (joskin identtinen) ja todellinen tapahtumien ketju.

Tarvitsen lomaa.

Haastattelussa Kahvihetkiä maailmalla-podcastissa

Sain suuren kunnian olla Helenan ja Lillin haastateltavana Kahvihetkiä maailmalla-podcastissa. Jos haluat kuulla tarkemmin meidän lähtötunnelmista ja syistä lähteä, niin ei muuta kuin luurit korviin ja suunta tänne.

2015_09_18_9f3908f9-9b72-4461-908e-3eeaa082da7c
Kamakahonu

Oliko tämä elämä minun unelmani vai ehkä sittenkin jonkun toisen unelma?

Siihen havahtui Anu, joka oli vasta pari vuotta sitten rakennuttanut miehensä kanssa Helsinkiin omakotitalon. Talo oli ihana ja sisustaminenkin tosi mieluista, mutta… jotain elämästä puuttui.

Kaukokaipuu oli valtava. Se oli alkanut nakertaa sisusta jo silloin aikoinaan, 14 vuoden takaisen Havaijin matkan jälkeen. Jonain päivänä meidänkin perhe muuttaa tänne, oli miehen kanssa haaveiltu. Mutta aikaa kului, lapsia syntyi ja elämä vei eteenpäin.

– Jos tätä ei olisi nyt tehty, olisi tämä unelma jäänyt puheen tasolle, Anu sanoo Helsingissä. Matkaan lähdetään viimeinkin muutaman viikon päästä.

Kun mies jäi yrittäjäksi, opettajana työskentelevä Anu nimittäin viimein ryhtyi toimeen. Hän päätti hakea vapaaehtoistyöpaikkaa – mistäpä muualta kuin Havaijilta. Ja sai.

Koko omaisuus on nyt myynnissä. Mukaan matkaan lähtevät vain muusikkona työskentelevän miehen laitteet, vaatteita, ehkä joku taulu ja kirjoja.

Kohta lähdetään!