Palavien tunteiden tulkki tulivuorella

Suunnittelimme lauantaina puoliltapäivin lähtevämme vielä ainoan ystäväperheemme kanssa 15-paikkaisella vuokraminibussillamme kohti tulivuorta. Kaikkemme teimme ja auto lähti meidän pihalta lähempänä puolta kahta. Puoliso oli siinä tyytyväisenä, että navigaattori näyttää ajoajaksi tunnin ja 45 minuuttia, mutta minä valaisin, että netissä kaikki tiesivät kertoa, että todellinen ajoaika on kolme tuntia.

Kun sitten kolme tuntia myöhemmin saavuimme tulivuoren kupeessa sijaitsevien pyörävuokraamoiden lähistölle, oli todella vaikea vastustaa kiusausta kommentoida, että minähän sanoin. Enkä siksi sitten vastustanutkaan.

Matka taittui kuitenkin iloisesti. Sillä lailla perinteisesti istuimme, että pojat takana, tytöt keskellä, naiset tokalla rivillä ja miehet edessä. Söimme ehkä melkein koko ajan jotain. Vaikka ihmisiä oli yhdeksän, täyttyivät loput paikat tavaroistamme – joissa noin yli puolessa oli jotain syötävää. Juttelimme mukavia ja nauroimme niin kovaan ääneen, että Kuopus hermostui. Häiritsimme ajoittain hänen istumistaan moisella mekkaloinnilla.

20170806_180548

Tulivuorta ei voi nähdä päivässä eikä nyt varsinkaan yhdessä loppuillassa, kuten meille tällä kertaa pääsi käymään. Vielä jäi käytäväksi laavatunnelit, museot, kraaterit ja jalkojen vieressä valuja laava, mikä jäi varsinkin Esikoista kutkuttamaan. Päivä oli silti ylisanoja säästelemättä aivan mahtava.

Noudimme polkupyörät ja lähdimme sotkemaan 6,5 kilometrin matkaa kohti merta. Laava sauhusi vuoren rinteellä oikealla puolellamme, kun ajelimme kaikessa rauhassa laavan keskelle tehtyä hiekkatietä kohti spottia, jossa tulikuuma laava kohtaa meren. Mies veti perässään kärryä, jossa molemmat muksut istuivat enemmän ja vähemmän jalat solmussa. Esikoinen ei ollut alkuun lainkaan tyytyväinen siihen, ettemme laskeneet häntä itse ajamaan, mutta päätös osoittautui vallan oikeaksi, kun matka jatkui.

SdxDAAZLS1KvusTcT67P6A_thumb_439fd2ERCQ%NSTaQKbXAK9jrZw_thumb_4395

Ilta-aurinko alkoi laskea vuoren taakse ajomme aikana ja meri välkehti sinisenä toisella puolellamme. Ei ollut ollenkaan liian kuuma ajaa ja pyörät olivat hyvässä kunnossa. Matkalla oli vain pieniä mäkiä, mutta olivat tuulessa yllättävän tiukkoja. Ajelimme kohteeseen melkein tunnin.

Perillä istuimme kymmenien muiden ihastelijoiden joukossa laavakivillä pimeää odotellen. Kaksi viidestä lapsesta hipsi tarpeilleen jonnekin paikoilleen sulaneen laavan taakse ja toinen heistä vielä siistinä tyttönä peitti jätöksensä kivenmurikoilla. Eihän sitä nyt noin vain jätetä asioita näkösälle. Vuodenvaihteen jälkeen ihmisjoukot on pitänyt rajata kauemmaksi valuvasta laavasta, sillä edellisen vuoden lopulla laavaa murtui mereen muutaman tontillisen verran. Pimeys saapui auringonlaskun aikaan nopeasti, kuten täällä aina tapaa tehdä ja tähdet sekä keltaisenaan kumottava täysikuu tulivat majesteetillisesti esiin. Laava loisti punaisen sävyissä ja meri kuohusi ja sauhusi, kun kuuma ja vähän vähemmän kuuma kohtasivat. Eväät syötyämme painoimme lamput otsillemme ja lähdimme patikoimaan takaisin kohti polkupyöriä.

2enHiWoIR8CP0TjFnYEm2g_thumb_439d

a+De4vmURT2oc7fN6wMM%g_thumb_43a6

Vo5pqqc0QjW9NGuUxMiB9Q_thumb_43ad

Takaisintulomatkaa en pysty kuvailemaan kuvin enkä sanoin. Kuvin en siksi, etten osaa kuvata pimeässä ja sanoin en siksi, että tällaisena voimakkaiden tunteiden yksilönä jälkeenpäin puhuttu kuulostaa vähän eri kokemukselta kuin se oikeasti oli. Kerron silti.

Ajoin melkein koko matkan yksin. En pysynyt puolison perässä, vaikka hänellä oli useampi kymmenen kiloa kärryssä mukana, ja ystävämme taas tulivat vielä rauhallisemmin kuin minä meidän takanamme. Täysikuu loi mereen valoaan ja säkkipimeä ilta täydentyi uskomattomalla tähtitaivaalla. Paluumatkan vastatuuli oli kova ja hidasti matkantekoa niin, että ajoin suurimman osan aikaa aivan reidet tulessa. Toki huomasin puolessa välissä, että olin puskenut matkaa vahingossa nelosvaihteella (otsalampun valo valaisi vahingossa, onneksi, vaihteistoa yhdessä kohtaa, kun ei käynyt mielessä katsoa niitä ihan oma-aloitteisesti) ja vaihto ykköselle auttoi huomattavasti.

Nautin yksinäisyydestä. Mietin niitä näitä ja välillä pysähdyin ihastelemaan tähtitaivasta. Viileä tuuli puhalsi kohti ja ohitseni suhasi jotain hulluja urheilijoita, jotka jaksoivat polkea sataakahtakymppiä vastatuulessa keskellä autiomaata. Osa talutti pyöriään, osa lepäsi reunamilla. Minä kyllä väsyin myös ja jalat olivat hapoilla, mutta otin treenin kannalta. Ja kokemuksen. Laskeskelin, että mitenköhän paljon tästä saaresta on pelkkää laavaa.

Kaikki lapset olivat nukahtaneet peräkärryihin ja autossa nopean pullakierroksen jälkeen jatkoivat uniaan sanaakaan sanomatta yhdeksältä, kun kotimatkamme alkoi. Vajaan kolmen tunnin leppoisan ajomatkan jälkeen (mikä koostui pääasiassa hyvistä jutuista ja jatkuvasta syömisestä) olimme kotona lämpimässä Konassa. Parkkeerasimme pikkubussimme sakkopaikalle yöksi ja toivoimme parasta.

Kotona ennen sammumista mietin vielä, kuinka olin pyörämatkallani saanut kyyneleet silmiin kuuta katsoessa. Mietin siinä, että on tässä ollut kaikenlaista, mutta ainakin mä olen viimeisen kuukauden aikana elänyt. Ai että mä olen elänyt!

Kun harhailu johti ihmeellisyyksien äärelle

Tänään sovimme, että laitetaan vaan ihan nopeasti kamat kasaan ja lähdetään salamana ovesta ulos. Ei mietitä minne, vaan sen kun mennään, vaikka etelän suuntaan. Pakataan pikaisesti vain uimakamppeet kassiin ja lähdetään.

Puolitoista tuntia myöhemmin olimme autossa. Minäkään en tiedä, mihin se aika siinä touhutessa meni. Ainakin nelivuotiaan oli vaikea hyväksyä, että mereen mentäisiin taas tänään. Hän uhkasi jäädä kotiin yksin ja lievensi sitten pelotteluaan siihen, ettei ainakaan ota uikkaria mukaan. Oli tytöllä toki siellä seassa pointtikin: hän olisi halunnut näyttää oppineensa edellisiltana isän kanssa altaalla ollessaan kellumaan, mutta se olisi aalloissa mahdotonta.

Ajoimme etelän suuntaan. Esikoinen huolestui tsunami-liikennemerkeistä, joissa aaltoa pakoon tai aaltoa vastaan (tämä on kieltämättä hämmentävää) juoksevan ihmisen kuvalla ilmaistaan, milloin siirrytään evakuointialueelle ja milloin sieltä pois. Hyvän matkaa siis keskustelimme siitä, miksi ei olisi kovin todennäköistä, että tsunami pääsisi meidät nyt ihan ykskaks yllättämään ja että hukkuisimme kaikki nyt autoomme ihan tästä nyt näin vaan, vaikka evakuointialueella välillä ajelimmekin.

20170719_204229

Törmäsimme yllättäen suloiseen kahvilaan jossain kohtaa hiljaista ja pilvistä Captain Cookia. Ja se oli yhtä yllättäen aivan täynnä. Tilasimme kakkupalan pojalle ja toisen tytölle ja menimme niitä näköalapaikoille pihalle syömään. Ainoa vaan, että nelivuotiaan tilaus osoittautuikin vääräksi, minkä johdosta hän avasi kätensä niin leveälle kuin sai, katsoi taivaalle ja voihkaisi: ”Miksi mulle aina käy näin?” Vaikka kakkupala, jonka hän sai, oli oikeasti tosi hyvää, se oli hänestä pahaa. Kuten veljenkin kakku ja kaikki muut maailman kakut. Kävelin autolle hakemaan tytölle vettä ja suklaakeksin ja sain auton hälyttimet ulvomaan. Opin, että autoamme ei saa avata ovesta avaimella, vaan pitää painaa nappia. Pitää painaa nappia, ei luulla, että avaimella voisi oven avata!

Jatkoimme matkaa. Tulimme siihen tulokseen, että päätön harhailu ei ehkä ole niin paljon perheen miniväen juttu kuin se on meidän aikuisten. Uimaan oli kuulemma jo päästävä, myös nelivuotiaan, jonka aamuinen vastustus välkehti vielä tuoreena muistissani.

Puolisko iski naviin lähimmän rannan koordinaatit ja löysimmekin aivan vahingossa aivan ihmeellisen helmen (katsokaa vaikka!). Siis sellaisen sanat vievän pienen paikan, jossa ei ollut ollenkaan hiekkarantaviivaa, vaan vieri vieressä viisi pientä laguunia, joiden takana joukko ihmisiä snorkkeleineen tutkimassa merta. Pienten lasten kanssa meri oli kivien takana liian vaarallinen tutkittavaksi, joten menimme vuoroissa. Because we come prepared, löytyi takakontistamme räpylää, snorkkeleita, laseja ja vesikenkiä kaikille ja minä jäin altaisiin lasten kanssa ensin. 6-vuotias ui matalikkoa pitkin poikin ja oli sitä mieltä, ettei koskaan ollut nähnyt mitään upeampaa. Mies tuli ensimmäiseltä merikierrokseltaan ja sanoi aivan samat sanat. Nelivuotiaskin pääsi näyttämään, miten hienosti osasi kellua.

20170719_221401

Menin mereen. Aallot iskivät syliin, kun laskeuduin laavakiviltä veteen. Snorkkeli tuntui vielä tottumattoman suussa ällöttävältä, mutta puristin vaan lasit tiukemmalle ja pulahdin uimaan. Näky oli todella uskomaton. Koralleja, kivimuodostelmia ja kirkkaita kaloja parvissa. Seurailin niitä mykistyneenä ja kuuntelin hengitykseni karheaa rohinaa. Olisin halunnut sukeltaa pohjaan saakka. Kun ensimmäisen kerran vilkaisin laguunien suuntaan, olin ajatunut jo turhan kauaksi rannasta, joten lähdin kaikessa rauhassa potkimaan takaisin. Hetken tuntui kuin olisin täysin menettänyt ajan ja paikan tajun.

Puoliso oli uinut kymmenisen minuuttia merikilpikonnan kanssa. Se oli kuulemma ilmestynyt jonkun kiven takaa aivan yllättäen muutaman kymmenen senttimetrin päähän miehen kasvoista ja vain tuijotellut vastaantulijaansa hetken. Sitten vain lähtenyt verkkaisesti jatkamaan lipumistaan ja mies oli liittynyt seuraan. Pienen välimatkan päähän tietysti. Miettikää, miten siistiä.

 

20170719_204106

20170719_203725

Two Steps-rannan jälkeen kävelimme vielä kierroksen viereisessä Pu’uhonua O Honaunaussa – ikivanhassa turvapaikassa, jossa lainrikkojat saivat suojan rikkomuksiltaan ja onnistuivat väistämään kuolemantuomion. Alue oli upea. En osaa selittää, mitä kaikkea mielessäni kiitää tällaisissa aidoissa, historiallisissa paikoissa. Kukahan tänne on selvinnyt turvaan? Mitähän pahaa he olivat tehneet? Kukahan heitä jahtasi ja millä he tänne tulivat – kanootillako merta uhmaten vai viimeisillä voimillaan uiden? Minkälaisia olivat ne papit, jotka heitä suojelivat? Asuivatko he täällä? Entä nämä veistetyt jumalat, kukahan ne teki? 

Kun astuimme autoomme ja lähdimme ajamaan takaisin kotiin, mieli oli tyyni ja takapenkkikin tyytyväinen. Perheemme aikuisväen into harhailua kohtaan kannatti sittenkin.