Tänään sovimme, että laitetaan vaan ihan nopeasti kamat kasaan ja lähdetään salamana ovesta ulos. Ei mietitä minne, vaan sen kun mennään, vaikka etelän suuntaan. Pakataan pikaisesti vain uimakamppeet kassiin ja lähdetään.

Puolitoista tuntia myöhemmin olimme autossa. Minäkään en tiedä, mihin se aika siinä touhutessa meni. Ainakin nelivuotiaan oli vaikea hyväksyä, että mereen mentäisiin taas tänään. Hän uhkasi jäädä kotiin yksin ja lievensi sitten pelotteluaan siihen, ettei ainakaan ota uikkaria mukaan. Oli tytöllä toki siellä seassa pointtikin: hän olisi halunnut näyttää oppineensa edellisiltana isän kanssa altaalla ollessaan kellumaan, mutta se olisi aalloissa mahdotonta.

Ajoimme etelän suuntaan. Esikoinen huolestui tsunami-liikennemerkeistä, joissa aaltoa pakoon tai aaltoa vastaan (tämä on kieltämättä hämmentävää) juoksevan ihmisen kuvalla ilmaistaan, milloin siirrytään evakuointialueelle ja milloin sieltä pois. Hyvän matkaa siis keskustelimme siitä, miksi ei olisi kovin todennäköistä, että tsunami pääsisi meidät nyt ihan ykskaks yllättämään ja että hukkuisimme kaikki nyt autoomme ihan tästä nyt näin vaan, vaikka evakuointialueella välillä ajelimmekin.

Törmäsimme yllättäen suloiseen kahvilaan jossain kohtaa hiljaista ja pilvistä Captain Cookia. Ja se oli yhtä yllättäen aivan täynnä. Tilasimme kakkupalan pojalle ja toisen tytölle ja menimme niitä näköalapaikoille pihalle syömään. Ainoa vaan, että nelivuotiaan tilaus osoittautuikin vääräksi, minkä johdosta hän avasi kätensä niin leveälle kuin sai, katsoi taivaalle ja voihkaisi: ”Miksi mulle aina käy näin?” Vaikka kakkupala, jonka hän sai, oli oikeasti tosi hyvää, se oli hänestä pahaa. Kuten veljenkin kakku ja kaikki muut maailman kakut. Kävelin autolle hakemaan tytölle vettä ja suklaakeksin ja sain auton hälyttimet ulvomaan. Opin, että autoamme ei saa avata ovesta avaimella, vaan pitää painaa nappia. Pitää painaa nappia, ei luulla, että avaimella voisi oven avata!

Jatkoimme matkaa. Tulimme siihen tulokseen, että päätön harhailu ei ehkä ole niin paljon perheen miniväen juttu kuin se on meidän aikuisten. Uimaan oli kuulemma jo päästävä, myös nelivuotiaan, jonka aamuinen vastustus välkehti vielä tuoreena muistissani.

Puolisko iski naviin lähimmän rannan koordinaatit ja löysimmekin aivan vahingossa aivan ihmeellisen helmen (katsokaa vaikka!). Siis sellaisen sanat vievän pienen paikan, jossa ei ollut ollenkaan hiekkarantaviivaa, vaan vieri vieressä viisi pientä vuorovesiallasta, joiden takana joukko ihmisiä snorkkeleineen tutkimassa merta. Pienten lasten kanssa meri oli kivien takana liian vaarallinen tutkittavaksi, joten menimme vuoroissa. Because we come prepared, löytyi takakontistamme räpylää, snorkkeleita, laseja ja vesikenkiä kaikille ja minä jäin altaisiin lasten kanssa ensin. 6-vuotias ui matalikkoa pitkin poikin ja oli sitä mieltä, ettei koskaan ollut nähnyt mitään upeampaa. Mies tuli ensimmäiseltä merikierrokseltaan ja sanoi aivan samat sanat. Nelivuotiaskin pääsi näyttämään, miten hienosti osasi kellua.

Menin mereen. Aallot iskivät syliin, kun laskeuduin laavakiviltä veteen. Snorkkeli tuntui vielä tottumattoman suussa ällöttävältä, mutta puristin vaan lasit tiukemmalle ja pulahdin uimaan. Näky oli todella uskomaton. Koralleja, kivimuodostelmia ja kirkkaita kaloja parvissa. Seurailin niitä mykistyneenä ja kuuntelin hengitykseni karheaa rohinaa. Olisin halunnut sukeltaa pohjaan saakka. Kun ensimmäisen kerran vilkaisin perheen suuntaan, olin ajatunut jo turhan kauaksi rannasta, joten lähdin kaikessa rauhassa potkimaan takaisin. Hetken tuntui kuin olisin täysin menettänyt ajan ja paikan tajun.

Puoliso oli uinut kymmenisen minuuttia merikilpikonnan kanssa. Se oli kuulemma ilmestynyt jonkun kiven takaa aivan yllättäen muutaman kymmenen senttimetrin päähän miehen kasvoista ja vain tuijotellut vastaantulijaansa hetken. Sitten vain lähtenyt verkkaisesti jatkamaan lipumistaan ja mies oli liittynyt seuraan. Pienen välimatkan päähän tietysti. Miettikää, miten siistiä.

 

Two Steps-rannan jälkeen kävelimme vielä kierroksen viereisessä Pu’uhonua O Honaunaussa – ikivanhassa turvapaikassa, jossa lainrikkojat saivat suojan rikkomuksiltaan ja onnistuivat väistämään kuolemantuomion. Alue oli upea. En osaa selittää, mitä kaikkea mielessäni kiitää tällaisissa aidoissa, historiallisissa paikoissa. Kukahan tänne on selvinnyt turvaan? Mitähän pahaa he olivat tehneet? Kukahan heitä jahtasi ja millä he tänne tulivat – kanootillako merta uhmaten vai viimeisillä voimillaan uiden? Minkälaisia olivat ne papit, jotka heitä suojelivat? Asuivatko he täällä? Entä nämä veistetyt jumalat, kukahan ne teki? 

Kun astuimme autoomme ja lähdimme ajamaan takaisin kotiin, mieli oli tyyni ja takapenkkikin tyytyväinen. Perheemme aikuisväen into harhailua kohtaan kannatti sittenkin.