Lähdimme tänä aamuna lomalle Honoluluun. Pakko myöntää, että aamulla jopa jännitti vähän. Ja että lentokoneeseen nouseminen toi mieleen uuvuttavat lennot tänne ja siitä aasinsillalla ajatukset niihin tunnelmiin, joissa viime kesänä oltiin. Huomasinpa siinä sitten, että aika moni asia on muuttunut sitten viime vuoden.

Havaijilainen rento kasvatuskulttuuri on tehnyt mustakin rennomman. Mä en rehellisesti sanoen ole koskaan ennen tykännyt näin paljon tästä kasvatushommasta. Ympärillä häärii nyt uudenlainen, samanhenkinen kylä, joka jakaa mun kanssa tätä isoa vastuuta. Tänään koneessa kuulin myös pitkästä aikaa oikein äänekkään voihkaisun, kun tämän kyseisen asiakkaan taakse asettui eräs suomalainen perhe istumaan, mutta ei kyllä ottanut enää edes päähän. Ennen olisi ottanut. Nyt ajattelin vaan, että onpas pieni elämä jollain ja jatkoin ihan tavalliseen tapaan eteenpäin.

Viime kesänä Kona-elämän ekoilla viikoilla mietin, että miten ihmeessä me jaksetaan ketään tuntematta vain toisiamme ja nyt huomaan, että mehän ollaan juurikin sen vaiheen ansiosta ihan hirveän paljon läheisempiä nyt kuin ennen tänne tuloa. Me ollaan vähän pakon sanelemana paljon aiempaa enemmän koko ajan yhdessä, mutta nyt siitä on tullut uusi normaali.

Lapsista on mun mielestä tullut täällä ennakkoluulottomampia. Aika paljon niiden on pitänyt uusista ja heille oudoista tilanteista tässä vuoden mittaan selvitä ja sen huomaa jonkinlaisena uutena rohkeutena molemmissa. Amerikkalainen puhelias kulttuuri on myös hiljalleen tarttumassa jälkikasvuun. Ja aika hyvin ne kyllä jaksaa kulkea mukana niin saaren ympäriajoreissuissa, telttaretkillä kuin turvatarkastuksissakin. On vähän pakko, kun on tällaiset vanhemmat sattunut saamaan.

Kuten mainitsin, olemme paraikaa Honolulussa, Oahun saarella, Havaijin pääkaupungissa. En olisi voinut ikinä uskoa sanovani tällaista ääneen, mutta kahdeksan kuukautta Konalla on näköjään tehnyt tehtävänsä: nyt tuntuu vähän oudolta ja jännällä tavalla ihmeelliseltä nähdä kerrostaloja. Että tässä sitä nyt sitten ollaan, minä tänne Helsingistä muuttanut, sittemmin näköjään hyvin vahvasti maalaistunut, ihmettelemässä sitä, miten joka paikasta ei näekään merta. Että seinää ihan. Edessä nousevaa rakennuksen seinää. Ajatelkaa!

Taloihin tottuisi varmasti taas uudestaan, jos niiden parissa käyskentelisi vähän tätä lomaa pidempään. Nyt tämä tuntuu erittäin eksoottiselta. Täällä on kuulemma jopa H&M.

Honolulun lentokentällä Esikoinen astui ensimmäistä kertaa sitten viime kesän rullaportaisiin ja kommentoi, että mä muistan nää! Kuopuskin mainitsi, että näitä oli kotona paljon. Erikoista voi siis olla jopa rullaportaissa seisominen, kun tarpeeksi kauan metsässä asuu.

Mä olen kyllä ihan hirveän onnellinen tästä lomasta nyt. Kaupunki tekee päälle hyvää ja plussaa on se, että saamme paikallisina alennusta kaikesta.

Sehän se isoin muutos tässä kuitenkin tietysti on. Olen nykyään Havaijilla asuva ulkosuomalainen. Kyllä se jo itsessään pistää aika monet asiat omassa päässä uuteen uskoon – omalla kohdallani parempaan sellaiseen.