Loppulukukauden loputon väsyputoaminen

Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut ihan tajuttomasti uutta. Olemme rutistaneet muuton tänne, yrittäneet sopeutua kaikkeen uuteen ja vetäneet koko syyslukukauden ilman lomaa. Niinpä, kun perjantaina sain arvosanat annettua ja työt on tavallaan tältä lukukaudelta taputeltu, putosin aivan jäätävään väsymyksen alhoon.

Ainiin. Sain myös Havaijin aikaa perjantai-iltana juuri ennen keskiyötä kahden vuoden syventävät TA-opintoni purkkiin, Skypen kautta kiitokset tehdystä työstä ja diplomin postiin. Hyvästelin ihanan opintoryhmäni ja toivon, että pystyn välimatkasta huolimatta jatkamaan seuraavalle parin vuoden jaksolle ja kohti tutkintoa. Aivan käsittämättömän antoisa koulutus oli, enkä olisi ollenkaan valmis vielä lopettamaan.

25346417_10159674816755203_1508856775_o

Tänään onkin sitten ollut sellainen tunne, että keho on lyijyä. En meinannut jaksaa aamulla nousta sängystä ja puolilta päivin nukuin päiväunet. Lapsille on tarjoiltu lettuja, perjantaisia keiton jämiä ja köyhiä ritareita. Tänään oli myös ensimmäinen päivä melkein puoleen vuoteen, ettemme tehneet mitään muuta kuin olleet kotona.

Ennen kuin joku siellä tätä nyt hiljaisesti paheksuu, niin kerrottakoon tämä: täällä on tosi vaikeaa pitää kotipäiviä, koska asuntomme on niin pieni ja kuuma. Päivisin lämpötila on sisällä heittämällä yli 25 asteen koko ajan, eivätkä kattotuulettimet auta viilentämään oloa tarpeeksi. Muksut toki juoksevat useinkin keskenään pihalla, kuten tänäänkin, mutta yleensä jokaikinen viikonloppu käydään vähintään uimassa. Rannalla ei riidellä, siellä saa mekastaa, siellä kuluu energiaa. Mutta tänään ei vaan pystynyt liikkumaan minnekään, yökkärinkin vaihdoin t-paitaan joskus kolmelta iltapäivällä.

Soitin Vesa-Matti Loirin Sydämeeni Joulun Teen-levyä, jota olen kuunnellut joka joulu sitten vuoden -88. Makasin aivan raatona sohvalla ja liikutuin kyyneliin. On ollut kyllä aikamoinen syksy. Mieli ei kerkiä prosessoimaan kaikkea yhtä nopeasti kuin uutta tapahtuu. Niin ja talvihan nyt jo tosiaan on. En ole sitäkään tässä tajunnut.

Viimeinen viikko ennen lomaa lasketellaan koululasten kanssa rauhallisesti jouluun. Askarrellaan joulujuttuja, luetaan joulusta ympäri maailman ja soitetaan joululauluja. Ehkä soitan niille Loiria. Olisivat varmaan tosi iloisia.

25344617_10159674809970203_335855059_o

Sitten voin oikeasti huokaista ja ehkä miettiä pari kertaa, että mitähän ihmettä kaikkea tähän viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut. Perjantaina kolmen viikon mittainen joululoma alkaa aamupäivällä molempien lasten esitysten jälkeen. Ekaluokkalainen sai myös tavattoman hyvän todistuksen – tämän koulun tapaan näin hänenkin arvosanansa jo perjantaina. Parhaat prosentit (95!) poika sai kuin saikin korean kielestä, mikä jaksaa ihmetyttää ja huvittaa ihan yhtä lailla. On kuulemma luokkansa paras, lausuukin niin nätisti. En ihan oikeasti jaksa välillä ymmärtää lasten kykyä omaksua uutta.

Itsekin sitä voisi vähän nopeammin omaksua. Vaikka eihän tässä varmaan kukaan tuolla maailmassa ole syksyn aikana huomannut, että vähän hitaalla olen välillä käynyt. Olen hoitanut työt reippaasti ja hymy huulilla ja samalla miettinyt, etten nyt kyllä jaksa enää yhtään uutta informaation palasta, enkä osaa enkä tiedä enkä jaksa. Enkä muista, en sitten mitään! Että sillä lailla pikkusen punaisella on mittarit tässä käyneet.

Mutta kyllähän tämä tästä. Minä rakastan joulua. Rakastan joitakin jouluperinteitä. Niinpä marssin viikon alkaessa kauppaan ja alan valmistaa glögiä. Ja lehtitaikinaa torttuihin. Perjantaina vanhempani tulevat tänne kolmeksi viikoksi ja me pääsemme kuukausiin taas kahdestaan jonnekin.

Ehkä menemme päiväunille.

Opettajan haastava syyslukukausi

Kirjoitin alkusyksystä paniikkipäissäni työkulttuurishokistani, mutta en osannut kesken lukukauden palata asiaan kuin tämän yhden kerran, vaikka jossain vaiheessa yritin ja tavallaan halusinkin. Syksystä muotoutui silti sen verran suuri puristus, että näköjään nyt vasta teki mieli kirjoittaa koulusta lisää. Nyt, kun koulua on jäljellä viikko, arvosanat on annettu ja voin melkein ekaa kertaa tähän mitään lisäämättä sanoa, että menipä muuten hyvin.

Mutta odottakaas hetki, tie tähän ei todellakaan ollut mitenkään helppo tai suora.

En meinannut koko lukukauden aikana tottua siihen, miten paljon valvontaa opettajan toimintaan täällä liittyy. Sain viimeksi kaksi viikkoa sitten puhuttelun sen takia, että vein levottomat oppilaani ulos leikkimään kymmeneksi minuutiksi kesken enkun tunnin. Se kun oli pois akateemisesta ajasta ja täysin unacceptable. Viikkosuunnitelmat piti aina kirjoittaa etukäteen, tehtävät monistaa valmiiksi pinoiksi työpöydälle odottamaan, ja olla itse valmiina siihen, että johtava opettaja marssii kesken tunnin luokkaan opetusta seuraamaan. Kaiken maailman palavereja mahtui jokaiseen viikkoon ainakin kolme erilaista.

Ahdisti aika usein. Koin kuin koinkin valvonnan turhana kyttäämisenä ja epäluottamuslauseena ammattitaitoani kohtaan. Sellaisista tunteista käsin oli välillä vaikea motivoitua työmaalle tai uskoa omaan tekemiseen.

Dji9JQ7CSPaDMZ5U0X+cdw_thumb_43f8

Luokkani osoittautui haastavaksi. Käytösongelmia ei juurikaan ollut ja työrauha on porukalla hyvä, mutta osaamisessa ollaan melkoisen kirjavalla otteella liikenteessä. Yksi on muuttanut vuosi sitten tänne Koreasta ja toinen Kiinasta. Yksi kyllä puhuu äidinkielenään englantia, mutta on käynyt tähän saakka koulunsa ranskaksi. Hänen kirjoituksissaan hän itse on coole, meri smoothe ja päivät hän istuu schoolessa. Yhdellä on kaksikielinen koti ja toisella asperger. Yhdelle oikeinkirjoitus on vaikeinta maailmassa ja joku ei vieläkään oikein ymmärrä, mikä on lause. Ja sitten niiden opettaja puhuu äidinkielenään suomea ja yrittää siinä samalla oppia, kuinka vedetään oikeantasoisia englannin kielen lukuryhmiä, kuinka näytetään, miten sanoja tavutetaan ja kuinka opetetaan substantiivien monikkojen taivutuksia.

Matikan opetus sujui hyvin, mutta pitkin lukuvuotta olin aivan epätoivoinen luokkani lukemisen ja kirjoittamisen tason kanssa. Aika paljon etukäteen jännitin sitä hetkeä, kun luokkani pykeltämät tarinat luettaisiin kaikille opettajille ja ne yhdessä arvosteltaisiin. Ajatus tämän toimintamallin takana on hyvä: ettei ketään oppilasta arvioitaisi subjektiivisesti, vaan tekstit luettaisiin nimiä mainitsematta ja jokaisesta alueesta annettaisiin oma arvosana: sentence structure, overall idea, problem and a solution, transitions, paragraphs, spelling. Mutta sehän siinä sitten hurjaa onkin, että aika tiukasti joutuu myös opettaja näyttämölle, että onko se nyt osannut opettaa hyvin kaikki nämä osa-alueet ja miten pienet kolmasluokkalaiset ne ovat oppineet.

56ASTSykQlqKqrbA5yKoAA_thumb_43fa

Syksymmällä laitoin kysymystä yhteen opettajaryhmään ja pyysin apua kirjoittamisen opettamisen kanssa. Suomessa ajatellaan, että luova kirjoittaminen on yksi parhaista opettamisen välineistä, kun täällä taas lasten odotetaan kirjoittavan omasta elämästään ja palaavan editoimaan samoja tekstejä tunti tunnin jälkeen. Puuduttavaa. Käytin muististani kaikki ideani ensimmäisen kuukauden aikana, joten tarvitsin apua. Sain joukon ihan mahtavia vinkkejä ja käytin niistä monia luokkani kanssa. Sitten eilen tuli se päivä, jolloin mun repaleryhmäni tarinat luettiin muille opettajille.

Ja kuulkaa, he eivät voineet uskoa korviaan.

Kaikki osa-alueet oli opetettu ja riittävissä määrin omaksuttu, tarinat olivat ehyitä ja kokonaisia ja mielenkiintoisia ja hauskoja ja lapsille rapsahteli tarina tarinan jälkeen paikallista ysiä ja kymppiä.

Eilen iltapäivällä sain vielä johtavalta opettajalta ja toiselta johtoryhmäläiseltä kiitokset hyvästä työstä ja ammattitaitoisesta opetuksesta. Toisella oli kyyneleet silmissä, sillä hän tuntee lapset pitkältä ajalta ja sanoi, että luokassa on tapahtunut ihan käsittämättömiä muutoksia tänä syksynä.

En osaa sanoin kuvata helpotuksen määrää. Koko syksyn ajan mulla oli vähän sellainen tunne, että olen suomalaisena opettajana vähän omituinen, erilainen ja uhkaava. Sellainen, jota pitää vähän enemmän vahtia, ja että voikohan siihen nyt luottaa ollenkaan ja osaako se nyt sittenkään mitään. Eilen, kun johtoryhmä kävi läpi luokkani kaikkien aineiden arvosanat, he kehuivat työni tuloksia ääneen.

Lähdin kotiin kyyneleitä nieleskellen. Minä onnistuin!

Työni Havaijilla: haastavaa, helppoa ja kaikkea siltä väliltä

Kun lähdin opiskelemaan luokanopettajaksi, sanoin, etten tule tekemään samaa työtä aina. Kun lähdimme tänne, sanoin, että lopetan tämän jälkeen opehommat ja alan tehdä jotain muuta. Saa nähdä, miltä tulevaisuus tulee näyttämään, ja missä, mutta maailman moninaisten vaihtoehtojen edessä haluan kokeilla siipiäni muuallakin kuin luokkahuoneessa. Havaijille olisi kyllä ihan komeaa lopettaa tämä ura, ainakin joksikin aikaa.

kV1OtZBJQgmJfAYlLvvDYA_thumb_440c

Muutaman viikon jälkeen olen alkanut saada rytmistä kiinni. Opetan kolmatta luokkaa, mutta vain kolme tuntia päivässä. Tuntiopettajat löytyvät niin musiikkiin, liikuntaan kuin kieliin, käsitöitä tai kuvista ei lukkarissa olekaan. Kuviksen integroin itse sekaan jokaviikkoiseen ohjelmaani, mutta ompelukoneeksi minusta ei ole. Opetan vain kahta ainetta, mutta työpaikalla pitää silti olla klo 7.45-14.45 välinen aika. Itsenäinen suomalainen opettaja on ollut tässä uuden äärellä, kun päivät ovat täyttyneet yhteissuunnittelusta ja -arvioinnista sekä lukukausisuunnitelmien laatimisesta – puhumattakaan sosiaalisesta paineesta istua työpöydän ääressä silloinkin, kun ei ole enää oikeasti mitään tekemistä.

Ensimmäisen työviikon ajan totuttelin ajatukseen, että joutuisin pian esittelemään itseni oppilaille muodossa Mrs. Sukunimi. Tunsin oloni kuin presidentiksi ikään ja vaivaannuin jo pelkästä ajatuksesta. Pelkästään suomalaisen nimeni lausuminen edes läheskään oikein olisi jo yksi painajainen amerikkalaislapsille. Niinpä olen koulussa Mrs. M! Melkoinen agentti siis, sanoisin.

Koko koulussa (luokka-asteet 1-8, oppilaita reilu 60) on kaikki aamupäivät sama lukujärjestys. Tämä siksi, että lapsia voidaan siirrellä tarvittaessa eri luokkatasolta toiselle heidän osaamisensa mukaan. Lapsista puhutaan, että ovatko he on grade level, below grade level vai above grade level. Jos oppilas on taidoiltaan tasaisesti standardien mukaan alle luokkatason, lapsi jätetään todennäköisesti luokalle. Jos taitotaso on tasaisesti yli, luokkatason voi hypätä yli. Omalla luokallani on sekä kertaavia että luokan yli hypänneitä, kolmena eri vuonna syntyneitä lapsia.

ImugeL1OTpaY9u3xIBYaKA_thumb_43ff 2

oyMApWg2TyCHSXxD6qyBXA_thumb_43fb

jSrwpJkVRTOq06jblXJyWg_thumb_43f9

Opetan matikkaa ja hieman kuumottavasti myös englantia eli paikallisten äidinkieltä. Matikan opetus on ollut luontevaa ja kivaa, vaikka sanastoa on tässä saanut uutena opetellakin. Koulussa on käytössä Singapore math-metodi, jonka tarjonnan paljoudesta olen valinnut parhaiten opetustani palvelevat tehtävät ja kuten meillä opettajilla on tapana, kehitellyt itse loput. Kolmoset ovat tykänneet pareittain ratkottavista ongelmista, joiden vastauksia ovat kirjoitelleet pyyhittävillä tusseillaan omille, minikokoisille valkotauluilleen sekä erilaisista peleistä, joissa olemme käyttäneet paikkajärjestelmäpohjaa, noppia ja muita välineitä. Luokassa on iso laatikollinen kymmenjärjestelmävälineitä, joita muutamat käyttävät aina työkirjaa tehdessään. Dokumenttikameroita ei koulussa ole, vaan kirjoittelen asiani tussitauluille, joita on luokassani kolmella eri seinällä.

English Language Arts onkin ollut se aine, jonka parissa olen saanut aikaani työhuoneella kulumaan. Jokaisella opettajalla on opehuoneessa oma työpöytä ja läppäri, ja ne ajat, jotka Suomessa laskisin hyppäreiksi, kulkevat nyt lukkarissani nimellä planning time. ELA:n standardit on tarkoin jaettu eri osa-alueisiin ja mun pitäisi nyt ensi viikon keskiviikkoon mennessä saada täytettyä matriisi, jossa käy ilmi, mitä (ja miten) tulen tänä lukuvuonna oppilailleni opettamaan. Edessä olisi syvällisesti tekstiin ja tekstin rakenteisiin syventymistä, tarinoiden visualisointia, eri genreihin tutustumista, ohjattua keskustelua, puheiden pitämistä, sanojen äänneasujen ja oikeinkirjoituksen harjoittelua, sanojen taivuttamista, sanaluokkien opetusta, lukuryhmiä ja ohjattua lukemista, kirjoittamista, joissa kirjattuna yksilöidyt tavoitteet kullekin tunnille ja niin edelleen.

Olen ollut kahden vaiheilla, mitä olen tästä mieltä. Suomessa olen vuosikaudet selvinnyt omilla, kalenteriini merkityillä ranskalaisilla viivoilla ja oppilaani ovat aina oppineet, kukin lähtötasoonsa nähden, vallan mukavasti. En ole koskaan pilkkonut opetustani näin pieniksi atomeiksi ja syvällisiksi tavoitteiksi tai pohtinut kielen olemusta sen jokaiselta mahdolliselta kannalta – ja sitten lähettänyt siitä rehtorille kolmen sivun dokumenttia, jossa on omat lokeronsa jokaikiselle tekstille, joita tulemme syyslukukauden aikana lukemaan sekä niin tekstin ymmärrykseen ja analysointiin liittyvät tavoitteet, kirjoittamiseen liittyvät tavoitteet etta kieliopilliset tavoitteet.

Toisaalta tekee mieli sanoa, että ihan turhaa tämmöinen, en ole tällaista ennenkään tehnyt ja hyvin on mennyt. Ja toisaalta mietin, että olisikohan mun pitänyt vähän paremmin aiemminkin funtsia, mitä mä siellä luokassa olen tehnyt. Että nyt ainakin tämän urakan jälkeen voin seurata tätä hienoa, laatimaani matriisia ja olla varma, että tulen vuoden aikana opettamaan jokaikisen kielen vivahteen, kuten multa odotetaan. Ainakin yritän.

Kontrollilla on niin puolensa. Olen edelleen ja aina Suomen itsenäisyyteen ja luottamukseen perustuvan mallin kannalla, mutta yritän nähdä tämän oman tilanteen nyt ammatillisuuteni haastamisen kannalta. Toki hieman motivaatio tässä hakee, kun luulen, etten tee tätä työtä enää kauaa, mutta voihan sitä silti aina kehittyä, vaikka viimeiseen työvuoteensa saakka. Vaikka näiden suunnitelmien kirjaaminen on erittäin rasittavaa ja vaikeaa, onpahan sitten loppulukukaudelle joku järki itsellä siinä, mitä luokassa tulen tekemään. Ainakin toivottavasti.

Tässä koulussa on ihanaa se, että oppilaat luokilta 1-5 tekevät onnistuneesti yhteistyötä kahdesti viikossa aiheena social studies, jolloin opiskellaan esihistoriallisia sivilisaatioita. Jokaiselle 4.-5.-luokkalaiselle on nimetty younger buddy, jonka kanssa tai jolle isompi oppilas ensin lukee eri kansoista ja sitten auttaa pienempää tehtävissä. Tunneilla katsellaan myös videoita ja tehdään pieniä esityksiä kansojen tavoista ja elämästä. Mä vedin oppilaille viime viikolla projektin, jossa he ryhmissä rakensivat sokeripaloista pyramidit, joissa piti olla seitsemän kerrosta. Oma poikani, joka on koulussa ekalla, on sattunut saamaan vanhemmaksi buddykseen aivan supersuloisen ja -taitavan korealaispojan, joka ratkaisi pyramidin koon heti tehtävän kuultuaan (’So it has to be 7×7, then 6×6, then 5×5 and so on, and that’s how it goes – unless you have a better idea – we can also use your idea!’) ja pojat rakensivatkin hienon pyramidin ennätysajassa, siinä missä osa vielä sen enempää miettimättä mätti sokeripaloja tuurilla alustalle ja toivoi saavansa sen menemään onnella oikein.

20170909_112932

Oppilaat jaksavat päivänsä koulussa ihmeen hyvin, vaikka oppitunnit ovat 60 minuutin mittaisia ja taukoja on päivässä kaksi. Lounastauko on tunnin mittainen, jolloin lapset leikkivät pihalla suurimman osa ajasta vapaaehtoisten vanhempien valvonnassa. Läksyjä ei periaatteessa tule (tämän idean olivat ottaneet Suomesta, ”jossa ei anneta läksyjä”), vaan viikon aikana jokaisen lapsen pitää lukea kotona ihan mitä vaan yhteensä 1,5 tunnin ajan ja isompien oppilaiden vielä laskea nettiohjelman kautta matikkaa tunti viikossa. Lapset eivät siis kuskaa kirjoja koskaan kotiin, vaan ne pysyvät koulussa. Me tehdään pojan lukuohjelman kanssa niin, että luetaan hänelle ääneen englanninkielisiä kirjoja, jotka hän on itse kirjastosta valinnut (tällä hetkellä tietokirjat aiheista avaruus, maapallo ja dinosaurukset). Luemme lause kerrallaan kirjaa englanniksi ja suomennamme perään. Tämä on lapsesta kuulemma ihanaa.

Sukupuolineutraalius loistaa mun mielestäni koulussa poissaolollaan ja ajatusmaailmat tuntuvat olevan paikoin hyvinkin konservatiivisia, mutta yritän ymmärtää, vaikka en ymmärtäisi. Tuon asioita välillä yhteiseen keskusteluun ja kohteliaasti sopivissa kohtaa myös kyseenalaistan totuttuja tapoja. Sellaista roolia en halua enkä aio ottaa, että minä täältä Suomesta nyt tulin teille kertomaan, kuinka tätä työtä kasvatuksen yhtenä johtomaana tulee tehdä, vaan päinvastoin, olen valmis kyseenalaistamaan myös omia, opittuja tapojani olla ja tehdä, ja haluan oppia täältä uutta. Oikeita vastauksia ei kuitenkaan ole, vaan on monia toimivia käytäntöjä. Tässä koulussa oppimistulokset ovat hyviä, ilmapiiri lämmin ja rento, työrauha erinomainen ja opettajien kunnioitus korkealla; rehellisesti katseltuna tässä ei siis montaa syytä varmaan ole poiketa hyvin toimivista käytänteistä, mutta aina voi myös vähän ravistella pohjaa, kaikkialla.

nPSwa721QvKJR4SUr51Dgw_thumb_440e

Kaiken kaikkiaan kokemus on tähän saakka ollut positiivinen, vaikka aivan väsynyt jo olenkin. Englannin käyttäminen joka päivä, koko ajan, vie yllättävän paljon energiaa, samoin jatkuva sosialisointi joko luokassa tai työhuoneella. Vedämme tästä nyt ilman paussia marraskuun lopun Thanksgivingiin saakka, mikä tuntuu aika kovalta puserrukselta. Onneksi säät pysyvät täällä hyvinä ja aurinko taivaalla, mikä auttaa energiatasojen kanssa.

Lukuvuoden loppuun mennessä olen varmasti omaksunut uusia juttuja jo paljonkin, mitä vielä tässä harjoittelen. Nähtäväksi jää, onko mulla muutosvaikutusta työyhteisön tapoihin. Hienoa olisi, jos myöhemmin koulussa voitaisiin tehdä jotain, mitä se yksi suomalainen opettaja silloin näki tärkeäksi. Muutos on aina hidasta, mutta ehkä sitä aina jotain pientä voi jättää jälkeensä.