Työni Havaijilla: haastavaa, helppoa ja kaikkea siltä väliltä

Kun lähdin opiskelemaan luokanopettajaksi, sanoin, etten tule tekemään samaa työtä aina. Kun lähdimme tänne, sanoin, että lopetan tämän jälkeen opehommat ja alan tehdä jotain muuta. Saa nähdä, miltä tulevaisuus tulee näyttämään, ja missä, mutta maailman moninaisten vaihtoehtojen edessä haluan kokeilla siipiäni muuallakin kuin luokkahuoneessa. Havaijille olisi kyllä ihan komeaa lopettaa tämä ura, ainakin joksikin aikaa.

kV1OtZBJQgmJfAYlLvvDYA_thumb_440c

Muutaman viikon jälkeen olen alkanut saada rytmistä kiinni. Opetan kolmatta luokkaa, mutta vain kolme tuntia päivässä. Tuntiopettajat löytyvät niin musiikkiin, liikuntaan kuin kieliin, käsitöitä tai kuvista ei lukkarissa olekaan. Kuviksen integroin itse sekaan jokaviikkoiseen ohjelmaani, mutta ompelukoneeksi minusta ei ole. Opetan vain kahta ainetta, mutta työpaikalla pitää silti olla klo 7.45-14.45 välinen aika. Itsenäinen suomalainen opettaja on ollut tässä uuden äärellä, kun päivät ovat täyttyneet yhteissuunnittelusta ja -arvioinnista sekä lukukausisuunnitelmien laatimisesta – puhumattakaan sosiaalisesta paineesta istua työpöydän ääressä silloinkin, kun ei ole enää oikeasti mitään tekemistä.

Ensimmäisen työviikon ajan totuttelin ajatukseen, että joutuisin pian esittelemään itseni oppilaille muodossa Mrs. Sukunimi. Tunsin oloni kuin presidentiksi ikään ja vaivaannuin jo pelkästä ajatuksesta. Pelkästään suomalaisen nimeni lausuminen edes läheskään oikein olisi jo yksi painajainen amerikkalaislapsille. Niinpä olen koulussa Mrs. M! Melkoinen agentti siis, sanoisin.

Koko koulussa (luokka-asteet 1-8, oppilaita reilu 60) on kaikki aamupäivät sama lukujärjestys. Tämä siksi, että lapsia voidaan siirrellä tarvittaessa eri luokkatasolta toiselle heidän osaamisensa mukaan. Lapsista puhutaan, että ovatko he on grade level, below grade level vai above grade level. Jos oppilas on taidoiltaan tasaisesti standardien mukaan alle luokkatason, lapsi jätetään todennäköisesti luokalle. Jos taitotaso on tasaisesti yli, luokkatason voi hypätä yli. Omalla luokallani on sekä kertaavia että luokan yli hypänneitä, kolmena eri vuonna syntyneitä lapsia.

ImugeL1OTpaY9u3xIBYaKA_thumb_43ff 2

oyMApWg2TyCHSXxD6qyBXA_thumb_43fb

jSrwpJkVRTOq06jblXJyWg_thumb_43f9

Opetan matikkaa ja hieman kuumottavasti myös englantia eli paikallisten äidinkieltä. Matikan opetus on ollut luontevaa ja kivaa, vaikka sanastoa on tässä saanut uutena opetellakin. Koulussa on käytössä Singapore math-metodi, jonka tarjonnan paljoudesta olen valinnut parhaiten opetustani palvelevat tehtävät ja kuten meillä opettajilla on tapana, kehitellyt itse loput. Kolmoset ovat tykänneet pareittain ratkottavista ongelmista, joiden vastauksia ovat kirjoitelleet pyyhittävillä tusseillaan omille, minikokoisille valkotauluilleen sekä erilaisista peleistä, joissa olemme käyttäneet paikkajärjestelmäpohjaa, noppia ja muita välineitä. Luokassa on iso laatikollinen kymmenjärjestelmävälineitä, joita muutamat käyttävät aina työkirjaa tehdessään. Dokumenttikameroita ei koulussa ole, vaan kirjoittelen asiani tussitauluille, joita on luokassani kolmella eri seinällä.

English Language Arts onkin ollut se aine, jonka parissa olen saanut aikaani työhuoneella kulumaan. Jokaisella opettajalla on opehuoneessa oma työpöytä ja läppäri, ja ne ajat, jotka Suomessa laskisin hyppäreiksi, kulkevat nyt lukkarissani nimellä planning time. ELA:n standardit on tarkoin jaettu eri osa-alueisiin ja mun pitäisi nyt ensi viikon keskiviikkoon mennessä saada täytettyä matriisi, jossa käy ilmi, mitä (ja miten) tulen tänä lukuvuonna oppilailleni opettamaan. Edessä olisi syvällisesti tekstiin ja tekstin rakenteisiin syventymistä, tarinoiden visualisointia, eri genreihin tutustumista, ohjattua keskustelua, puheiden pitämistä, sanojen äänneasujen ja oikeinkirjoituksen harjoittelua, sanojen taivuttamista, sanaluokkien opetusta, lukuryhmiä ja ohjattua lukemista, kirjoittamista, joissa kirjattuna yksilöidyt tavoitteet kullekin tunnille ja niin edelleen.

Olen ollut kahden vaiheilla, mitä olen tästä mieltä. Suomessa olen vuosikaudet selvinnyt omilla, kalenteriini merkityillä ranskalaisilla viivoilla ja oppilaani ovat aina oppineet, kukin lähtötasoonsa nähden, vallan mukavasti. En ole koskaan pilkkonut opetustani näin pieniksi atomeiksi ja syvällisiksi tavoitteiksi tai pohtinut kielen olemusta sen jokaiselta mahdolliselta kannalta – ja sitten lähettänyt siitä rehtorille kolmen sivun dokumenttia, jossa on omat lokeronsa jokaikiselle tekstille, joita tulemme syyslukukauden aikana lukemaan sekä niin tekstin ymmärrykseen ja analysointiin liittyvät tavoitteet, kirjoittamiseen liittyvät tavoitteet etta kieliopilliset tavoitteet.

Toisaalta tekee mieli sanoa, että ihan turhaa tämmöinen, en ole tällaista ennenkään tehnyt ja hyvin on mennyt. Ja toisaalta mietin, että olisikohan mun pitänyt vähän paremmin aiemminkin funtsia, mitä mä siellä luokassa olen tehnyt. Että nyt ainakin tämän urakan jälkeen voin seurata tätä hienoa, laatimaani matriisia ja olla varma, että tulen vuoden aikana opettamaan jokaikisen kielen vivahteen, kuten multa odotetaan. Ainakin yritän.

Kontrollilla on niin puolensa. Olen edelleen ja aina Suomen itsenäisyyteen ja luottamukseen perustuvan mallin kannalla, mutta yritän nähdä tämän oman tilanteen nyt ammatillisuuteni haastamisen kannalta. Toki hieman motivaatio tässä hakee, kun luulen, etten tee tätä työtä enää kauaa, mutta voihan sitä silti aina kehittyä, vaikka viimeiseen työvuoteensa saakka. Vaikka näiden suunnitelmien kirjaaminen on erittäin rasittavaa ja vaikeaa, onpahan sitten loppulukukaudelle joku järki itsellä siinä, mitä luokassa tulen tekemään. Ainakin toivottavasti.

Tässä koulussa on ihanaa se, että oppilaat luokilta 1-5 tekevät onnistuneesti yhteistyötä kahdesti viikossa aiheena social studies, jolloin opiskellaan esihistoriallisia sivilisaatioita. Jokaiselle 4.-5.-luokkalaiselle on nimetty younger buddy, jonka kanssa tai jolle isompi oppilas ensin lukee eri kansoista ja sitten auttaa pienempää tehtävissä. Tunneilla katsellaan myös videoita ja tehdään pieniä esityksiä kansojen tavoista ja elämästä. Mä vedin oppilaille viime viikolla projektin, jossa he ryhmissä rakensivat sokeripaloista pyramidit, joissa piti olla seitsemän kerrosta. Oma poikani, joka on koulussa ekalla, on sattunut saamaan vanhemmaksi buddykseen aivan supersuloisen ja -taitavan korealaispojan, joka ratkaisi pyramidin koon heti tehtävän kuultuaan (’So it has to be 7×7, then 6×6, then 5×5 and so on, and that’s how it goes – unless you have a better idea – we can also use your idea!’) ja pojat rakensivatkin hienon pyramidin ennätysajassa, siinä missä osa vielä sen enempää miettimättä mätti sokeripaloja tuurilla alustalle ja toivoi saavansa sen menemään onnella oikein.

20170909_112932

Oppilaat jaksavat päivänsä koulussa ihmeen hyvin, vaikka oppitunnit ovat 60 minuutin mittaisia ja taukoja on päivässä kaksi. Lounastauko on tunnin mittainen, jolloin lapset leikkivät pihalla suurimman osa ajasta vapaaehtoisten vanhempien valvonnassa. Läksyjä ei periaatteessa tule (tämän idean olivat ottaneet Suomesta, ”jossa ei anneta läksyjä”), vaan viikon aikana jokaisen lapsen pitää lukea kotona ihan mitä vaan yhteensä 1,5 tunnin ajan ja isompien oppilaiden vielä laskea nettiohjelman kautta matikkaa tunti viikossa. Lapset eivät siis kuskaa kirjoja koskaan kotiin, vaan ne pysyvät koulussa. Me tehdään pojan lukuohjelman kanssa niin, että luetaan hänelle ääneen englanninkielisiä kirjoja, jotka hän on itse kirjastosta valinnut (tällä hetkellä tietokirjat aiheista avaruus, maapallo ja dinosaurukset). Luemme lause kerrallaan kirjaa englanniksi ja suomennamme perään. Tämä on lapsesta kuulemma ihanaa.

Sukupuolineutraalius loistaa mun mielestäni koulussa poissaolollaan ja ajatusmaailmat tuntuvat olevan paikoin hyvinkin konservatiivisia, mutta yritän ymmärtää, vaikka en ymmärtäisi. Tuon asioita välillä yhteiseen keskusteluun ja kohteliaasti sopivissa kohtaa myös kyseenalaistan totuttuja tapoja. Sellaista roolia en halua enkä aio ottaa, että minä täältä Suomesta nyt tulin teille kertomaan, kuinka tätä työtä kasvatuksen yhtenä johtomaana tulee tehdä, vaan päinvastoin, olen valmis kyseenalaistamaan myös omia, opittuja tapojani olla ja tehdä, ja haluan oppia täältä uutta. Oikeita vastauksia ei kuitenkaan ole, vaan on monia toimivia käytäntöjä. Tässä koulussa oppimistulokset ovat hyviä, ilmapiiri lämmin ja rento, työrauha erinomainen ja opettajien kunnioitus korkealla; rehellisesti katseltuna tässä ei siis montaa syytä varmaan ole poiketa hyvin toimivista käytänteistä, mutta aina voi myös vähän ravistella pohjaa, kaikkialla.

nPSwa721QvKJR4SUr51Dgw_thumb_440e

Kaiken kaikkiaan kokemus on tähän saakka ollut positiivinen, vaikka aivan väsynyt jo olenkin. Englannin käyttäminen joka päivä, koko ajan, vie yllättävän paljon energiaa, samoin jatkuva sosialisointi joko luokassa tai työhuoneella. Vedämme tästä nyt ilman paussia marraskuun lopun Thanksgivingiin saakka, mikä tuntuu aika kovalta puserrukselta. Onneksi säät pysyvät täällä hyvinä ja aurinko taivaalla, mikä auttaa energiatasojen kanssa.

Lukuvuoden loppuun mennessä olen varmasti omaksunut uusia juttuja jo paljonkin, mitä vielä tässä harjoittelen. Nähtäväksi jää, onko mulla muutosvaikutusta työyhteisön tapoihin. Hienoa olisi, jos myöhemmin koulussa voitaisiin tehdä jotain, mitä se yksi suomalainen opettaja silloin näki tärkeäksi. Muutos on aina hidasta, mutta ehkä sitä aina jotain pientä voi jättää jälkeensä.

Never talk to strangers ja muita sekalaisia havaintoja

Viikko töissä oli kiireinen. Tuntisuunnitelmien kirjoitteluun tottumaton suomalaisopettaja rustasi suunnitelmiaan päivisin niin pitkään, että käytti niihin melkein enemmän aikaa kuin hän tulee käyttämään itse opettamiseen. En tiedä, miksi puhuin yllättäen itsestäni kolmannessa persoonassa. No mutta, salaa ja valikoidun avoimesti toivon, että lukuvuoden edetessä suunnitelmien lähettelystä rehtorille luovuttaisiin kokonaan ja saisin vaan keskittyä siihen, minkä osaan.

Illat ovat alkaneet ihan vähän viilentyä. Että syksyn tuntua täälläkin, täällä Havaijilla.

Kuopus tuli tänään innoissaan huikkaamaan mulle, että äiti oh my gosh, tuu heti kattomaan. Olivat katsomassa parkour-videoita isänsä kanssa, oh my gosh. Esikoinen kertoi, että puhuu nykyään aina bananasta, koska ei meinaa millään muistaa, että se on banaani.

IMG_20170813_212945_448

Työpaikalla päätettiin, että ykkös-kakkonen yhdistetään ja mulle jääkin pelkkä kolmonen. Se on ihan kamalan ihanaa. Kun kerroin Esikoiselle, että hänen luokalleen tuleekin mukaan kahdeksan tokaluokkalaista tyttöä, Kuopus virnisti ja sanoi, että jotain ihastusta voi ilmaantua. Nauroin niin, että meinasin pudota penkiltä.

Kuopus on oppinut ensimmäisellä preschool-viikollaan paljon uusia lauluja, laskemaan englanniksi kymmeneen, Havaijin saarten nimet ja erilaisia arjen askareita, kuten kukkien asettelua maljakoihin. Olemme vähän siinäkin omituisia, kun emme vain jättäneet nelivuotiastamme heti yksin hoitoon, vaan hyvin suomalaiseen tapaan puoliso oli tytön mukana siellä koko viikon. Muut lapset eskariryhmässä kutsuvat miestäni tällä hetkellä etuliitteellä Uncle.

20170819_122041

Tänä aamuna rannalla pari amerikkalaisturistityttöä lähestyi Kuopusta yhteisten leikkien toivossa. Olen neuvonut puhumaan vaikka suomea, niin ymmärtäisivät ystävät, ettei samaa kieltä ole, mutta silti voi jotain yhdessä touhuta. Tähän mennessä tämä ei ole vielä kertaakaan onnistunut, vaan neiti on lähinnä hiljaa siinä seissyt. Puoliso meni tänään hätiin tilannetta selvittämään. Lapset katsoivat miestä hetken ja lähtivät karkuun.

Eräät Kaliforniasta kotoisin olevat tuttumme kertoivat viime viikolla, että he ovat jo hyvissä ajoin alkaneet opettaa pienille lapsilleen siitä, kuinka vieraille ei saa puhua ja että sisarustenkin tulee vaihtaa vaatteet vessassa pois muiden silmistä. Olen itse vielä valinnut olla opettamasta, että jokainen vastaantuleva on mahdollinen lastensieppaaja ja suomalaisena lienee turha edes mainita, vaihtaako kukaan vaatteita tässä huushollissa vessassa.

Never talk to strangers. Älä myöskään viuhahda. Edes kotona.

 

Suomalaislapset sekaan kansainväliseen kouluun

Olen ollut ensimmäisen työviikkoni aikana rehellisesti sanottuna enemmän huolissani kuin luottavainen. Tiedän, ettei se auta mitään ja kyllä tästä taas noustaan, mutta tällä viikolla on tullut kyllä aika paljon uutta kerralla.

Olen ollut onnellinen, että muksut saivat käydä suurimman osan lapsuuttaan suomalaisissa, ihanissa päiväkodeissa ja istua kuralätäköissä samalla, kun muualla maailmassa harjoiteltiin akateemisia taitoja. He ovat saaneet leikkiä vapaasti, muodostaa ystävyyssuhteita ja tärkeitä suhteita hoitaviin aikuisiin. Nyt se loppui. Se vapaa leikki ainakin.

Aci+tWaHSdmKghznY9VEfw_thumb_4370

Lokakuussa viisi vuotta täyttävä Kuopus aloitti loppuviikolla paikallisen eskarin. Ensitunnelmat tytön suusta: laulettiin aivan liikaa enkä ymmärtänyt mitään. Väsytti. Tuli kuuma ja jano ja nälkä enkä saanut pitää taukoja.

Lapsen mukana ollut puoliso kertoi, klo 8-11.30 välillä koko aamupäivä täyttyi ohjatusta toiminnasta. Vapaata ei pidetä, koska eskarilaisillekin on olemassa korkeat opetuksen standardit ja asiakokonaisuudet, jotka pitää käsitellä. Vaikka touhu keskittyikin vielä lauluihin ja periaatteessa leikkeihin, piti koko ajan keskittyä ja tehdä asiat ohjeiden mukaan. Iltapäivät lienevät samanlaisia, mutta aloitamme nyt ensin puolella päivällä.

Kuopus oli kuulemma koko ryhmästä ainoa, joka ei jaksanut enää puolen yhdentoista jälkeen keskittyä. Minusta se on täysin ymmärrettävää. Pelkään, että lapsi saa tästä hyvästä jatkossa jäähyjä tai toruja.

vV0OiF3nSZGVw58tqNNXlA_thumb_437b

Yritän kertoa itselleni, että Suomen systeemi on maailmanlaajuisesti poikkeuksellinen ja että lapset yli kulttuurirajojen yleensä aloittavat akateemisten taitojen harjoittelun aikaisin ja selviävät aikuisuuteen ilman suurempia traumoja. Meillä saattaa mennä koko syyslukukausi totutteluun. Onneksi kummallekaan ei tule juurikaan kotitehtäviä, vaan päivien päätyttyä klo 14.45 voimme kaikki huokaista helpotuksesta ja olla vaan.

Esikoispoikamme on luonteeltaan vahva, mutta hyvin herkkä ja on nyt jo jännittänyt päivää, jolloin koulu alkaa ja joutuu jäämään yksin luokkaan. Miltähän meistä aikuisista tuntuisi, jos meidät heitettäisiin töihin vaikka Intiaan, jonka kieltä harvempi meistä osaa ja sitten yrittäisimme katsoa muilta, että mitähän meiltä nyt odotetaan. Miettikää, miten paljon energiaa sellainen vie. Entä, jos tulee huono olo? Pää kipeäksi? Joku lyö välkällä?

Vaikka pystyn periaatteessa ammattiroolini kautta sanomaan, että lapset oppivat kyllä kieltä, selviävät aivan varmasti ja heidän opettajansa pitävät heistä huolen, äiti minussa on eri mieltä. Äiti on huolissaan. Pelkään, että molemmat itkeskelevät ensimmäiset viikot yksin luokissaan, kun eivät vaan ymmärrä, missä mennään eivätkä pysty edes kaverille murheistaan puhua.

4c5vNdJBRciv%trLhzAAKA_thumb_436f

Pelkään myös, että he väsyvät näihin vaatimuksiin. Olen alkanut ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärtää, miksi niin monet valitsevat Amerikassa kotikoulun. Matikassa Esikoisen ei kyllä ekaluokalla tarvitse periaatteessa oppia muuta kuin kymmenjärjestelmä sekä perus yhteen- ja vähennyslaskuja, mikä tulee kyllä todennäköisesti sujumaan ihan mallikkaasti. Lukemisen ja kirjoittamisen vaatimukset ovat kuitenkin kovat, mutta ESL-oppilaana lapsi saa varmaan vähän siimaa tässä. Luokalle tosin jätetään aika helposti, jos eivät standardit täyty. Tai sitten siirretään luokalta, mutta kakkosellakin jatkaa lukemista ykkösten kanssa. Oikein parhaimmat oppilaat skippaavat luokkia.

Voihan nyt tietysti olla niinkin, että alkukankeuden jälkeen molemmat sujahtavat tavallaan muusta tietämättä tähän malliin ihan huomaamatta ja tykkäävät koulusta. Hukkaan meni sitten tämäkin hyvä stressaaminen.