Miksi suomalaiset eivät halua lapsia?

Multa jää täällä maailman toisella laidalla jotkut uutiset ja Suomen kokoiset kohut täysin huomaamatta, mutta onneksi on blogit. Laura kirjoitti taas hyvin siitä, miten lasten saaminen ei ole loppu millekään. Kirjoituksen pohjalla toimi Väestöliiton Perhebarometri, josta mm. Yle uutisoi. Väestöliiton tekemien haastattelujen mukaan useiden suomalaisten nuorten aikuisten mielissä vanhemmuus nähdään kaiken nielevänä, negatiivisena asiana, jota ei kannata itselleen tavoitella.

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, miten täällä on paljon helpompaa olla mutsi kuin Suomessa koskaan. Nämä Perhebarometrin haastattelujen tulokset vahvistivat entisestään uumoilujani siitä, että kulttuureissa on paljon eroja siinä, miten lapset elämänpolun osana nähdään: täällä lapset otetaan kaikkeen mukaan ja ovat koko ajan siinä elämässä läsnä – eivät vain omien lapsiperheellisten ystävien kesken. Täällä perheellistymistä ei myöskään ymmärtääkseni nähdä minkäänlaisena uhkana tai asiana, jota varten pitäisi olla erityisen valmis.

25383432_10208143592746503_656252938_o

Olen itsekin suomalainen. Ja minä en halunnut lapsia, kun olin nuori aikuinen. Ymmärrän siis, että ajatus perhe-elämästä pelottaa etukäteen. Epäilen silti, että jos olisinkin Suomen sijasta kasvanut esimerkiksi täällä Havaijilla, en ehkä olisi vastustanut ajatusta lapsista niin paljoa. Olisin nimittäin kasvanut itse lapsena iloisena osana aivan kaikkea ja kaikkia menoja, ja sitten teiniydyttyäni pitänyt seuraa suvun, perheen ja ystävien pienimmille. Lapset ja vanhemmuus olisivat aina olleet kiinteä osa omaa elämää. Tuntuu siltä, että malli siitä, mitä perheen kesken ja kanssa voi tehdä, on erilainen täällä kuin kotimaassa.

Lapset ovat täällä näkyvä osa arkea hyvin toisella tavalla kuin Suomessa. Jälkikasvu kulkee kaikkialle mukana –  ja tämä nähdään ainoastaan positiivisena asiana. Pienet ihmiset saavat olla pieniä, toisia vanhempia en kuule koskaan arvosteltavan ja yleisesti ottaen lapsia kohtaan ollaan armollisia. Kaiken ikäiset juttelevat pienemmille ja huomioivat heidät iloisesti. Olen kokenut, että meidän muksut eivät vielä missään tilanteessa ole olleet riesana, päinvastoin. Ilmapiiri on vapaa, eikä lapsilta myöskään odoteta täydellistä, täydellisen salonkikelpoista käytöstä – eikä vanhemmilta täydellistä suoritusta vanhemmuudessa. Kukaan ei pyörittele silmiään, jos joku vetäisee kurkkunsa suoraksi kiukusta kesken kauppareissun.

Olen kohdannut täällä monia kaksikymppisiä, jotka eivät malta odottaa, että tulevat vanhemmiksi. He ovat usein puhuneet meille siitä, kuinka ihanaa on sitten matkustaa ympäri maailman lapsen kanssa, opettaa seuraavalle sukupolvelle arvokkaista ja kestävistä asioista ja miten mahtavaa on, kun kaikkeen voi ottaa lapsen mukaan. He haluavat viettää aikaa meidän kanssa, sillä rakastavat perheitä. Tämänkin postauksen kuvat otti ystävämme Anna Grace, joka on meitä melkein 20 vuotta nuorempi. Yleistetysti uskallan sanoa, että vanhemmuus nähdään täällä monilta osin eri tavoin kuin Suomessa.

25353467_10208143592026485_2042366651_o

Aiemmin minäkin näin vanhemmuuden sarjana toistuvia, tunkkaisia kuvioita, joiden takia päättyisi kaikki oma ja itselle tärkeä. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin kyseenalaistaa näitä ajatuksiani, joiden syntysijoista en koskaan edes oikein saanut kiinni. Vaikka vanhemmuudessa on paljon sellaista, mikä tulee paketin mukana hengessä se ottaa kaiken ja antaa kaiken, on siinä todella paljon myös tilaa liikkua. Elämästä voi edelleen tehdä itsensä näköistä.

Lapsia ei tietenkään ole kenenkään pakko haluta, eikä kaikilla niillä, jotka valitsevat lapsettomuuden, ole näin negatiivisia ajatuksia asiasta. Jokaisella on valintoihinsa omat, pätevät syyt. Kaikilla on tietysti vapaus valita, mitä elämässään tekee, eikä perheellistyminen ole kaikkien toivelistalla. Toisilla olisi, mutta elämä ei ole syystä tai toisesta tätä mahdollisuutta antanut. Ylen jutussa puhuttiin paljon kuitenkin niistä negatiivisista ja melkoisen jämähtäneistä käsityksistä perhe-elämästä, joista nousi myös tämän kirjoituksen pohja ja idea. Eniten mua itseäni kiinnostaa näiden kahden maan erot; uskallan väittää, että täällä saman tutkimuksen tulokset olisivat toisenlaiset. Selittäjänä voi hyvin todennäköisesti toimia arjen erilaisuus tässä kohtaa.

Elämä ei kuitenkaan pääty siihen, jos saa lapsia. Näin ajattelee tänä vuonna oman unelmansa toteuttanut äiti Havaijilta.

Muualla on helpompaa olla mutsi

Havaijilla on ihan tavattoman rentoa ja helppoa elää lasten kanssa. Olemme vasta täällä joutuneet (tai päässeet, kuinka sen sitten näkeekin) siihen tilanteeseen, että lapset tulevat kaikkialle mukaan, sillä hoitajia ei juurikaan ole. Kun puolisolla on ollut töitä, on aikaisin koulusta päässyt Esikoinen hengaillut mun kanssa opehuoneessa kakkua syöden tai palavereissa sohvalla istuskellen. Kuopus on edustanut miehen musakokoontumisissa pehmoeläintensä kanssa ja molemmat kulkevat viikottain mukana melkein jokaikiset kyläilyt ja kauppareissut. Meidän elämä ei tosiaan ollut tällaista Helsingissä, jossa oli naapureita, ystäviä, kummeja ja etenkin lasten isovanhemmat apuna ja tukiverkkona.

Tähän on tottunut yllättävän nopeasti ja helposti, suureksi osaksi varmasti myös sen takia, että lapset ovat kaikkialle enemmän kuin tervetulleita.

fullsizeoutput_2db6

Täällä en voisi kuvitellakaan, että kukaan alkaisi arvostella muita vanhempia tai heidän lapsiaan leikkipuistoissa, kahviloissa tai ravintoloissa ja kirjoittaisi vielä ajatuksistaan tekstin blogiinsa, kuten tietysti Suomessa voi aivan hyvin tehdä. Suomessa voi myös aivan hyvin kirjoittaa suomalaisista kurittomista kakaroista, joiden vanhemmat eivät osaa mitään.

Tiedän, että nuo tekstit olivat ja menivät jo, mutta saavat edelleen ja pitkään toimia hieman kyseenalaisena esimerkkinä Suomen keskustelukulttuurista. Kun siellä elää, asiaa ei ehkä edes niin ajattele, mutta aina voi yrittää: maailma on täynnä maita, joissa kaikenlainen vanhempien arvostelu loistaa poissaolollaan. Suomalaiselle mielelle jokseenkin tyypillinen epäkohtiin keskittyminen ei todellakaan ole mitenkään aivan välttämätöntä.

fullsizeoutput_2db5

Jotain surullista Suomen menossa on, koska vain siellä saa tuntea, että lapsia vihataan jollain yleisellä tasolla. Ja ilmiö on ihan älytön, kun sitä katselee muualta. Myös erityisesti siinä mielessä, että vanhemmat itse, erityisesti äidit, kokevat oikeudekseen arvostella toisiaan.

Täällä lapsiin otetaan iloisesti kontaktia kaikkialla, heidän päitään silitellään ja kovaäänisiäkin touhuja ihastellaan. Tai sitten heihin suhtaudutaan aivan neutraalisti, yhtenä normaalina osana elämää, tulevat ja kulkevat siinä perheen mukana kuin ponnari perheen äidin päässä. Lasten ei odoteta käyttäytyvän täydellisesti, vaan heillä on vapaus olla ja opetella. Voitteko kuvitella, mitä tämä tekee lasten itsetunnolle? Tai niille eräille kasvattajille, jotka ovat tällaisessa ympäristössä itsekin paljon rennompia?

Screen Shot 2017-10-21 at 8.20.04

Olemme alkaneet ottaa tavaksi käydä ystäväperheemme kanssa Bubba Gumpissa syömässä aina, kun joku lapsistamme täyttää vuosia. Ruuan jälkeen viiden pienen pään joukko ei suinkaan jaksa istua pöydän ääressä aikuisia odotellen, vaan vaeltelee aidalle katsomaan merta tai kiipeilee pöytien vieressä olevan puun runkoa ylös ja alas.

Eikä tässä ole kenenkään mielestä mitään ihmeellistä.

 

 

PS. Osaa tähän keskusteluun ovat ottaneet myös Tahdon asiat-blogin Muusa Onko muualla helpompaa olla mutsi? -tekstillään sekä Viinilaakson viemää-blogin Paula otsikolla Mutsi matkustaa muualla helpommin.