Muualla on helpompaa olla mutsi

Havaijilla on ihan tavattoman rentoa ja helppoa elää lasten kanssa. Olemme vasta täällä joutuneet (tai päässeet, kuinka sen sitten näkeekin) siihen tilanteeseen, että lapset tulevat kaikkialle mukaan, sillä hoitajia ei juurikaan ole. Kun puolisolla on ollut töitä, on aikaisin koulusta päässyt Esikoinen hengaillut mun kanssa opehuoneessa kakkua syöden tai palavereissa sohvalla istuskellen. Kuopus on edustanut miehen musakokoontumisissa pehmoeläintensä kanssa ja molemmat kulkevat viikottain mukana melkein jokaikiset kyläilyt ja kauppareissut. Meidän elämä ei tosiaan ollut tällaista Helsingissä, jossa oli naapureita, ystäviä, kummeja ja etenkin lasten isovanhemmat apuna ja tukiverkkona.

Tähän on tottunut yllättävän nopeasti ja helposti, suureksi osaksi varmasti myös sen takia, että lapset ovat kaikkialle enemmän kuin tervetulleita.

fullsizeoutput_2db6

Täällä en voisi kuvitellakaan, että kukaan alkaisi arvostella muita vanhempia tai heidän lapsiaan leikkipuistoissa, kahviloissa tai ravintoloissa ja kirjoittaisi vielä ajatuksistaan tekstin blogiinsa, kuten tietysti Suomessa voi aivan hyvin tehdä. Suomessa voi myös aivan hyvin kirjoittaa suomalaisista kurittomista kakaroista, joiden vanhemmat eivät osaa mitään.

Tiedän, että nuo tekstit olivat ja menivät jo, mutta saavat edelleen ja pitkään toimia hieman kyseenalaisena esimerkkinä Suomen keskustelukulttuurista. Kun siellä elää, asiaa ei ehkä edes niin ajattele, mutta aina voi yrittää: maailma on täynnä maita, joissa kaikenlainen vanhempien arvostelu loistaa poissaolollaan. Suomalaiselle mielelle jokseenkin tyypillinen epäkohtiin keskittyminen ei todellakaan ole mitenkään aivan välttämätöntä.

fullsizeoutput_2db5

Jotain surullista Suomen menossa on, koska vain siellä saa tuntea, että lapsia vihataan jollain yleisellä tasolla. Ja ilmiö on ihan älytön, kun sitä katselee muualta. Myös erityisesti siinä mielessä, että vanhemmat itse, erityisesti äidit, kokevat oikeudekseen arvostella toisiaan.

Täällä lapsiin otetaan iloisesti kontaktia kaikkialla, heidän päitään silitellään ja kovaäänisiäkin touhuja ihastellaan. Tai sitten heihin suhtaudutaan aivan neutraalisti, yhtenä normaalina osana elämää, tulevat ja kulkevat siinä perheen mukana kuin ponnari perheen äidin päässä. Lasten ei odoteta käyttäytyvän täydellisesti, vaan heillä on vapaus olla ja opetella. Voitteko kuvitella, mitä tämä tekee lasten itsetunnolle? Tai niille eräille kasvattajille, jotka ovat tällaisessa ympäristössä itsekin paljon rennompia?

Screen Shot 2017-10-21 at 8.20.04

Olemme alkaneet ottaa tavaksi käydä ystäväperheemme kanssa Bubba Gumpissa syömässä aina, kun joku lapsistamme täyttää vuosia. Ruuan jälkeen viiden pienen pään joukko ei suinkaan jaksa istua pöydän ääressä aikuisia odotellen, vaan vaeltelee aidalle katsomaan merta tai kiipeilee pöytien vieressä olevan puun runkoa ylös ja alas.

Eikä tässä ole kenenkään mielestä mitään ihmeellistä.

 

 

PS. Osaa tähän keskusteluun ovat ottaneet myös Tahdon asiat-blogin Muusa Onko muualla helpompaa olla mutsi? -tekstillään sekä Viinilaakson viemää-blogin Paula otsikolla Mutsi matkustaa muualla helpommin.