Suomalaista sekopäähuumoria ja teinimuistoja

Olin näköjään vähän unohtanut, minkälaisen räkänaurun keskellä olen koko ennen aikuisuutta-elämäni kasvanut. Vaikka täällä kaukana uudet ystäväni ovat kyllä iloisia ja rentoja ja niiden kanssa on iloista ja rentoa olla, niin ei nyt ihan samanlaista ole ollut kuin tämän kylässä olevan suomalaisen ystäväni kanssa.

Tiedättekö millaista on kasvaa tiettyjen tyyppien kanssa ekaluokasta lukion kolmanteen saakka? Käydä porukalla koulussa tekemässä ryhmätöitä yhdessä, sitten jonkun kotona syömässä lihapiirakoita, sitten polkea pyörillä tanssitunneille, joiden jälkeen piti tietysti lankapuhelimissa vielä kuulumiset vaihtaa. Potentiaalisesti tyttöporukat ovat täynnä draamaa, mutta minun muistoissani elämä oli täynnä sekopäistä huumoria ja luovia ideoita. Ysärityylimme oli myös ilman muuta vallan lyömätön – en ollenkaan ymmärrä, miksi isäni ehdotti, useinkin, että voisin joskus käydä ostamassa uusiakin vaatteita. Ihan kaupasta. Toki olimme aivan varmasti ulkopuolisen silmin ärsyttävä ja kovaääninen lauma rääväsuisia räkänokkia, mutta se ei kyllä kiinnostanut siihen aikaan yhtään. Nyt voin kyllä jokaisen puolesta sanoa, että olemme oikeasti oikein sydämellisiä ihmisiä. Myös. Kaiken sen muun lisäksi.

 

Emme ole viimeisen kymmenen vuoden aikana pitäneet nyt käymässä olevan ystäväni kanssa edes kovin säännöllisesti yhteyttä, saati nähneet usein, mutta näköjään jutun taso jatkui siitä, mihin se vuonna 1996 putosi. En ole nauranut näin paljoa moneen kuukauteen. Mitään juttujahan ei voi kirjoittaen toistaa, ne on vähän sellaisia you had to be there-tyyppisiä tilanteita, mutta on tässä nyt muunlaisiakin riskejä elämässä joskus otettu, eli kerron yhden silti. Olen tässä pakottanut ystävääni laulamaan kanssain, koska äänemme sointuvat niin sillä lailla kivasti yhteen ja ajattelin, että joku ihana joululaulu voisi olla nyt paikallaan. Palmujen huojuessa hörpimme juomiamme ja lauleskelimme rannan reunamilla sijaitsevan bajamajan asiakkaiden iloksi ja riemuksi ihan suhteellisen sujuvasti O Holy Nightia. Kun pääsimme kohtaan it is the night of our dear Savior’s birth, nykäisimme molemmat harmoniamme väärin ja samalla lauseen viimeisen sanan, joka kuulosti kuin olisimme laulaneet Burt. Rumasti. Our dear Savior Burt. Jos käyttäisin emojeita blogissani, laittaisin tähän nyt sydämen.

%UGimhd1SM605cEfg2wcgw_thumb_44a0
Joulukuu. Joululauluja siis.

Jos siis jotain tänne aloin nyt just kaipaamaan, niin se olisi vielä enemmän naurua tähän elämään. En ehkä sano että hauskempia ystäviä, koska joskus hauskuus syntyy myös tuttuuden kautta. Potentiaalia toki on, nyt tarvitaan vaan vähän aikaa ehkä.

Ja sitä, että allekirjoittanut oppii olemaan hauskana myös englanniksi.

 

Puuroriisiä, ruisjauhoja, Pätkiksiä ja Thanksgiving

Eilinen Kiitospäivä oli melkoinen mainioiden tapahtumien kavalkadi. Söimme ystäviemme kanssa lounaan kampuksella melkein tuhannen muun iloisen juhlijan kanssa ja sillä välin oli kotiimme hiippaillut viisihenkinen joukko Suomesta. Lapsuudenystäväni tuli pariksi viikoksi häämatkalle uunituoreen puolisonsa ja kolmen lapsensa kanssa, ja ensitöikseen tyhjensi repullisen tuliaisia meidän olkkariin. Nyt on kaapit pullollaan suklaata, salmiakkia, lakua, jälkiuunileipää, kaurasatasta sekä xylitolia sen monissa muodoissa, muutamia mainitakseni. Olen tässä välillä haikaillut karjalanpiirakoiden perään, joten näppäränä leipureina ystäväni toi mukanaan sekä kaulimen (aivan iskemättömän Pirkan) että riisiä ja jauhoja. Piirakoista tulee varmasti upeita, sillä kokemusta kummallakaan niiden leipomisesta ei juurikaan ole. Tunnekokemus korvannee maun ja ulkonäöstä ei välitetä.

Nopeahkon kotonaolon jälkeen suuntasimme Waikoloaan, jossa tuuli niin ettei kyllä koskaan missään. Aivan innostuin liioittelemaan. Mutta kyllä tuuli. Sellaista havaijilaista talven tuntua eilisessä jo oli, kun merivesikin oli viileätä (minusta, muut uivat kyllä ihan tyytyväisen oloisena) ja auringonlaskun jälkeen asteita oli enää vain vähän parinkymmenen paremmalla puolella. Suomalaiset eskimot ovat menneet täällä virallisesti pilalle ja tottuneet niin tanakasti jatkuvaan ikihikeen, että nykyään jo tällaisissa lämpötiloissa paleltaa.

23998239_10159602009010203_1020166935_o
Matching shirts. Taas, aivan vahingossa. Suunta on ilmeinen: seuraavaksi on vuorossa samanlaiset tuulipuvut.

Eilen unohdin orkestroida ystäväjoukkomme yhteiskuvan, mutta muistanette tämän porukan, meidän ensimmäiset ystävät? Valitsette nyt sieltä vaan yhden korealaisperheen sekä kaksi blondia pitkätukkaa ja heidän puoliveriset puolisonsa lapsineen, niin löydätte eilisen joukkiomme. Lokaatiokin oli sama, tosin eilen söimme iltapalamme sisätiloissa. Suomalaisista ystävistämme meillä ei ole eiliseltä yhtään kuvatodisteita. En melkein voi uskoa.

Illalla yritin katsella porukkaamme vähän uudesta näkökulmasta, kun mietin, että miltähän tämä kaikki nyt ulkopuolisesta vaikuttaa. Tiedättekö, vähän samalla tavoin kuin katselee eri silmin kotikaupunkiaan, kun sitä näyttää vieraille. Tulin jotenkin entistä enemmän sille kannalle, että olemme kyllä löytäneet tuhannen ihmisen kampuksesta harvinaisen samanhenkiset tyypit seuraksi. Jotenkin pata kantensa aina löytää, miten lie se sitten tapahtuukin.

24008237_10159602050000203_1463494508_o

Kun jo hieman lasten nukkumaanmenon jälkeen teimme lähtöä, ohjasin viisivuotiasta Kuopusta yhdellä sanalla, pissalle! Yksi miehistä kysyi, että tarkoittiko sana suomeksi tule. No, it means that she needs to pee now. Hetken naurettuamme tämä kanadalainen meni puolisoni luoksi aikomuksissaan yllättää tämä juuri oppimallaan sanalla. Muutamat äänteet vaan vähän pyöristyivät sanojan suussa ja hän meni riemuissaan hihkaisemaan siipalleni, että bisselle! Ja mitäs muuta mies siihen kuin Yes! I’m in! Ihan vaikka kaikki miehet siitä niin kimpassa nyt saman tien.

Suomen kieli on ihana.

Yöretki rannalla – onko parempaa?

Puoliso on lasten kanssa telttailemassa rannalla. Me naisetkin olimme retkellä mukana suurimman osan eilistä ja olisin kyllä kovasti mielelläni jäänyt sinne myös yöksi, mutta neljä isää lapsineen halusi tehdä tällä kertaa miesten reissun.

Tuntuu ihan hullulta, että juuri meidän lapset ovat paraikaa vasta nyt ensimmäistä kertaa elämässään telttailemassa, me kun molemmat melkein asuimme teltoissa kaikki lapsuutemme kesät. Eilinen oli silti kokemuksena mullekin jotain niin uskomatonta, että sitä saattaa olla vaikea laittaa kotimaassa myöhemmin paremmaksi.

Screen Shot 2017-10-28 at 07.53.39

Ajelimme heti iltapäivällä töiden jälkeen Pine Treesille, jossa ollaan usein käyty uimassa. Pystytimme teltat lämminhenkiseen rinkiin puiden suojiin. Meidän upouuden, ”pystytä 60 sekunnissa” -teltan kanssa touhusimme hyvän vartin, siinä missä kaverit vetivät vain parista narusta omiaan ja saivat ne yöpymiskuntoon 30 sekunnissa, kuten heidän paketit lupasivat. Mitä lie taikuutta. Meidän teltta oli kyllä isoin ja keltaisin, ja sehän on tietysti tärkeää.

Grillissä paistui lihat, vieressä komeilivat salaatit ja dipit ja jälkkäriksi joimme kertakäyttömukeista oluet. Meri kohisi niin, että ääntä piti vähän korottaa. Aallot olivat villillä päällä, mutta lapset pääsivät kuitenkin uimaan laavakivien suojissa. Joku löysi kuolleen meduusan ja kantoi sen rantaan.

Screen Shot 2017-10-28 at 07.54.31

En muista, kuinka monta kertaa kuulin eilen, että miten me kaikki voidaan nykyään elää tällaista elämää. Ja että miten meidän lapset luovat nyt omia lapsuusmuistojaan maailman kaikista paikoista juuri Konalla. Aurinko alkoi laskea kuuden jälkeen ja nostelimme palelevat lapset telttoihin hetkeksi lämmittelemään. Kuopus halusi hengailla loppuillan yökkärissä ja paljain varpain. Esikoisen oli pakko hengailla paljain varpain, sillä oli unohtanut kenkänsä kotiin.

Ystävämme ovat muuttaneet jokainen vähän eri aikoihin Konalle Kanadasta, Californiasta ja Texasista. Yksi on muuttanut lapsena Amerikkaan Koreasta, yhden äiti on saapunut maahan aikoinaan Filippiineiltä ja hänen isoäitinsä on suomalainen (minkä vuoksi heidän tyttärensä nimi on Laila, isoäidin mukaan), erään vanhemmat ovat kiinalaisia ja toisen juuret ovat Irlannissa. Ja sitten olemme jokossa me auringon vaalentamat suomalaiset blondit, joilla toisen sukulinja ulottuu Saksaan ja toisen Karjalaan. Ja kaikki me olemme jollain erikoisella tasolla aivan samanlaisia. Yhdessä oleminen on ollut alusta saakka niin helppoa, että voisi luulla, että olemme tunteneet toisemme jo pitkään.

Screen Shot 2017-10-28 at 07.56.54

Screen Shot 2017-10-28 at 07.53.06

Olen ihan käsittämättömän kiitollinen.