Hyppyjä tuntemattomaan

Facebook toi eilen eteeni muiston viime vuodelta: kuvan musta ja puolisosta meidän Helsingin kotitalon edustalla. Kuvan kyljessä oli pitkä teksti, jossa me kerrottiin, että oltiin juuri sinä päivänä myyty kyseinen talo ja että me oltiin muuttamassa Havaijille. Kuvan alla oli kauhean monta onnittelua ja sydäntä ja tykkäystä. Monet elivät mukana myös silloin, kun laskeuduimme Konalle ja kerroimme siitä ystäville ja tovereille.

Olin nyt uudestaan liikuttunut siitä, kuinka moni otti tasan vuosi sitten osaa meidän isoon loikkaan. Joskus aiemmin täällä kirjoittelin, etten kokenut itseäni rohkeaksi missään vaiheessa ennen lähtöä, mutta nykyään olen itseni kanssa eri mieltä. On se nyt kyllä tosi rohkeaa jättää taakse kaikki tuttu ja hypätä aivan uudenlaiseen arkeen. Etenkin, kun veti pompussa mukanaan kokonaisen perheen.

Meidän eka vuosi täällä alkaa olla pian pulkassa ja vaikka se on liioittelematta ollut elämäni paras, on se kyllä vienyt myös voimia. Ihan jo jatkuvasti toisella kielellä työskenteleminen kuluttaa mulla edelleen aivokapasiteettia ja meillä pyörii täällä lapsiperhearki ihan täydellä höyryllä aivan niin kuin missä tahansa muuallakin. Ystävyyssuhteet ovat täällä monen kanssa vielä kehittymässä ja niiden eteen pitää nähdä eri tavalla vaivaa. Mä en ole jaksanut säännöllisesti  pitää yhteyttä kuin ihan läheisimpiin ystäviini kotimaassa, enkä niihinkään aina mitenkään tasaisesti. Mä myönnän ihan rehellisesti, että eniten olen tainnut pitää yhteyttä niiden ystävien kanssa, jotka ovat itse olleet aloitteellisia tänne suuntaan. Normaalioloissa en ole koskaan ollut tällainen ystävä, mutta nyt en ole oikein pystynyt muuhun.

30176973_10160205145060203_1839860157_o

30232632_10160205144640203_1692160037_o

Mä tiedän, että kesällä Suomessa jutut jatkuvat silti ihan siitä, mihin ne viime kesäkuussa kavereiden kanssa jäivät. Molemmin puolin odotellaan jo sitä, että voidaan mennä mökille grillailemaan erinäisillä porukoilla tai kaupungille pullakahveille. Osan mun ystävistä mä olen tuntenut yli 30 vuotta, osan ekaluokasta saakka, osa on tarttunut mukaan teini-iässä ja osaan olen tutustunut vasta aikuisena, mutta yhtä tärkeitä ovat kaikki.

Ensi syksystä meillä ei ole vielä mitään varmaa tietoa. Me kyllä ollaan kovasti palaamassa tänne ennen koulujen alkua – lasten ekat koulumaksutkin elokuulle on jo maksettu. Me pakataan tämä kaksio taas tyhjäksi ennen meidän lomaa, koska me ei voida tässä koulun omistamassa kämpässä enää ensi kouluvuonna asua. Viskellään kamat taas muuttolaatikoihin ja säilötään niitä kesän yli kaverin autotallissa. Tarvittaisiin uusi koti. Ja ennen kaikkea me tarvittaisiin uudet viisumit.

Mutta kuten huomaatte, teemme kaiken taas niin kuin tietäisimme, että olemme tulemassa tänne takaisin heinäkuun lopussa. Mutta aika näyttää; kerron sitten, miten kävi. Jotenkin sillä lailla tässä taas mennään, että päätökset jäämisestä tehdään ennen kuin edes tiedetään, mitä usvan toisella puolella on ja odottaa. Pitää uskaltaa taas hypätä.

Yöretki rannalla – onko parempaa?

Puoliso on lasten kanssa telttailemassa rannalla. Me naisetkin olimme retkellä mukana suurimman osan eilistä ja olisin kyllä kovasti mielelläni jäänyt sinne myös yöksi, mutta neljä isää lapsineen halusi tehdä tällä kertaa miesten reissun.

Tuntuu ihan hullulta, että juuri meidän lapset ovat paraikaa vasta nyt ensimmäistä kertaa elämässään telttailemassa, me kun molemmat melkein asuimme teltoissa kaikki lapsuutemme kesät. Eilinen oli silti kokemuksena mullekin jotain niin uskomatonta, että sitä saattaa olla vaikea laittaa kotimaassa myöhemmin paremmaksi.

Screen Shot 2017-10-28 at 07.53.39

Ajelimme heti iltapäivällä töiden jälkeen Pine Treesille, jossa ollaan usein käyty uimassa. Pystytimme teltat lämminhenkiseen rinkiin puiden suojiin. Meidän upouuden, ”pystytä 60 sekunnissa” -teltan kanssa touhusimme hyvän vartin, siinä missä kaverit vetivät vain parista narusta omiaan ja saivat ne yöpymiskuntoon 30 sekunnissa, kuten heidän paketit lupasivat. Mitä lie taikuutta. Meidän teltta oli kyllä isoin ja keltaisin, ja sehän on tietysti tärkeää.

Grillissä paistui lihat, vieressä komeilivat salaatit ja dipit ja jälkkäriksi joimme kertakäyttömukeista oluet. Meri kohisi niin, että ääntä piti vähän korottaa. Aallot olivat villillä päällä, mutta lapset pääsivät kuitenkin uimaan laavakivien suojissa. Joku löysi kuolleen meduusan ja kantoi sen rantaan.

Screen Shot 2017-10-28 at 07.54.31

En muista, kuinka monta kertaa kuulin eilen, että miten me kaikki voidaan nykyään elää tällaista elämää. Ja että miten meidän lapset luovat nyt omia lapsuusmuistojaan maailman kaikista paikoista juuri Konalla. Aurinko alkoi laskea kuuden jälkeen ja nostelimme palelevat lapset telttoihin hetkeksi lämmittelemään. Kuopus halusi hengailla loppuillan yökkärissä ja paljain varpain. Esikoisen oli pakko hengailla paljain varpain, sillä oli unohtanut kenkänsä kotiin.

Ystävämme ovat muuttaneet jokainen vähän eri aikoihin Konalle Kanadasta, Californiasta ja Texasista. Yksi on muuttanut lapsena Amerikkaan Koreasta, yhden äiti on saapunut maahan aikoinaan Filippiineiltä ja hänen isoäitinsä on suomalainen (minkä vuoksi heidän tyttärensä nimi on Laila, isoäidin mukaan), erään vanhemmat ovat kiinalaisia ja toisen juuret ovat Irlannissa. Ja sitten olemme jokossa me auringon vaalentamat suomalaiset blondit, joilla toisen sukulinja ulottuu Saksaan ja toisen Karjalaan. Ja kaikki me olemme jollain erikoisella tasolla aivan samanlaisia. Yhdessä oleminen on ollut alusta saakka niin helppoa, että voisi luulla, että olemme tunteneet toisemme jo pitkään.

Screen Shot 2017-10-28 at 07.56.54

Screen Shot 2017-10-28 at 07.53.06

Olen ihan käsittämättömän kiitollinen.

Suuria harppauksia pienille ihmisille

Meillä on mennyt ihmeen helposti kaikki tässä puolison poissaolon aikana. Yhteisö täällä on näyttänyt voimansa: ihmiset ovat pyytäneet lapsiamme hoitoon, kutsuneet luokseen uimaan ja kävipä yksi ystäväni kaupassakin puolestani.

Myös lapset ovat olleet suurimman osan aikaa iloisia kuin mitkä. Riitoja on ollut vain vähän ja tuntuu, että jollain tasolla varmaan hiffaavat, että nyt on parempi puhaltaa yhteen hiileen. Skype-puheluiden lopussa kyllä Kuopuksella tulee aina itku, ja päiviä isän paluuseen lasketaan malttamattomasti.

20171001_202140

Kampuksellamme tapahtuu kolmen kuukauden välein peruskurssin oppilaiden vaihto. Neljä kertaa vuodessa iso osa porukkaa vaihtuu, kun uudet opiskelijat tulevat sisään ja muut lähtevät maailmalle. Pari viikkoa täällä oli juuri aika hiljaista, kun kampuksella pyöri vain me pitkään täällä työskentelevät opettajat ja muu henkilökunta sekä useamman vuoden opiskelijat. Kolmen kuukauden välein pidetään aina myös juhlat uusille opiskelijoille, Aloha Welcome Night.

Tervetuliaisilta oli nyt edeltävänä perjantaina. Ja se oli upea ilta. Eniten ehkä siksi, että tajusin, minkä matkan olemme täällä kolmessa kuukaudessa jo kulkeneetkaan.

Kävin lasten kanssa ensimmäisessä Welcome Nightissa sillä viikolla heinäkuussa, kun olimme juuri muutamaa päivää aikaisemmin saapuneet tänne. Puoliso oli kuumeessa kotona ja minä vein toiveikkaana lapset iltaan, jossa oli luvassa hulaa ja tulitaiteilijoita.

Ja lapset inhosivat joka hetkeä.

Oli kuuma ja väsytti. Ihmisiä oli yleisössä melkein tuhatpäin ja me seisoimme sivustalla, jotta lapset saivat liikuskella vapaasti. Molemmat narisivat ja kitisivät ja vaativat päästä kotiin. Minä katselin ihmismassaa ja mietin, miten ikinä pystyn ottamaan tällaista määrää porukkaa haltuun ja miten ihmeessä tästä määrästä ihmisiä voi löytää itselleen ystäviä. Lähdimme kotiin kesken illan kukin eri tavoin turhautuneina.

20171001_200603

Viime perjantai jää kalenteriini ensimmäisenä iltana täällä, kun meidän molemmat muksut leikkivät täysin vapautuneesti kavereidensa kanssa ilman, että tarvitsivat minua tulkikseen tai muuten vaan henkiseksi tueksi. Juttelin ja halasin illan aikana ainakin viittä omaa ystävääni. Nautin ohjelmasta ja lapset seurasivat itsekin b-boyden, hularyhmien ja tulitanssijoiden esityksiä henkeään pidätellen. Kunnes taas juoksivat viereiseen leikkipuistoon kiipeilemään, minulle sanaakaan sanomatta. Ei ehtinyt, oli niin kivaa!

Eikä väkijoukko tuntunut enää yhtään sen kummemmalta. Mulla on nyt se ihana pieni, oma porukkani, eikä tässä nyt sen enempiä kukaan tarvitse.