Suuria harppauksia pienille ihmisille

Meillä on mennyt ihmeen helposti kaikki tässä puolison poissaolon aikana. Yhteisö täällä on näyttänyt voimansa: ihmiset ovat pyytäneet lapsiamme hoitoon, kutsuneet luokseen uimaan ja kävipä yksi ystäväni kaupassakin puolestani.

Myös lapset ovat olleet suurimman osan aikaa iloisia kuin mitkä. Riitoja on ollut vain vähän ja tuntuu, että jollain tasolla varmaan hiffaavat, että nyt on parempi puhaltaa yhteen hiileen. Skype-puheluiden lopussa kyllä Kuopuksella tulee aina itku, ja päiviä isän paluuseen lasketaan malttamattomasti.

20171001_202140

Kampuksellamme tapahtuu kolmen kuukauden välein peruskurssin oppilaiden vaihto. Neljä kertaa vuodessa iso osa porukkaa vaihtuu, kun uudet opiskelijat tulevat sisään ja muut lähtevät maailmalle. Pari viikkoa täällä oli juuri aika hiljaista, kun kampuksella pyöri vain me pitkään täällä työskentelevät opettajat ja muu henkilökunta sekä useamman vuoden opiskelijat. Kolmen kuukauden välein pidetään aina myös juhlat uusille opiskelijoille, Aloha Welcome Night.

Tervetuliaisilta oli nyt edeltävänä perjantaina. Ja se oli upea ilta. Eniten ehkä siksi, että tajusin, minkä matkan olemme täällä kolmessa kuukaudessa jo kulkeneetkaan.

Kävin lasten kanssa ensimmäisessä Welcome Nightissa sillä viikolla heinäkuussa, kun olimme juuri muutamaa päivää aikaisemmin saapuneet tänne. Puoliso oli kuumeessa kotona ja minä vein toiveikkaana lapset iltaan, jossa oli luvassa hulaa ja tulitaiteilijoita.

Ja lapset inhosivat joka hetkeä.

Oli kuuma ja väsytti. Ihmisiä oli yleisössä melkein tuhatpäin ja me seisoimme sivustalla, jotta lapset saivat liikuskella vapaasti. Molemmat narisivat ja kitisivät ja vaativat päästä kotiin. Minä katselin ihmismassaa ja mietin, miten ikinä pystyn ottamaan tällaista määrää porukkaa haltuun ja miten ihmeessä tästä määrästä ihmisiä voi löytää itselleen ystäviä. Lähdimme kotiin kesken illan kukin eri tavoin turhautuneina.

20171001_200603

Viime perjantai jää kalenteriini ensimmäisenä iltana täällä, kun meidän molemmat muksut leikkivät täysin vapautuneesti kavereidensa kanssa ilman, että tarvitsivat minua tulkikseen tai muuten vaan henkiseksi tueksi. Juttelin ja halasin illan aikana ainakin viittä omaa ystävääni. Nautin ohjelmasta ja lapset seurasivat itsekin b-boyden, hularyhmien ja tulitanssijoiden esityksiä henkeään pidätellen. Kunnes taas juoksivat viereiseen leikkipuistoon kiipeilemään, minulle sanaakaan sanomatta. Ei ehtinyt, oli niin kivaa!

Eikä väkijoukko tuntunut enää yhtään sen kummemmalta. Mulla on nyt se ihana pieni, oma porukkani, eikä tässä nyt sen enempiä kukaan tarvitse.

 

Tosielämän Bachelor – uusia ystäviä ulkosuomalaiselle

Vietimme viikonlopun Hilton Waikoloa Villagessa, jonne on luotu valtava suljettu maailma, joka esittää Havaijia. Hiltonissa tuntui hämmästyttävästi siltä kuin olisin lähtenyt Konalta ja laskeutunut jonnekin rinnakkaistodellisuuteen, jota ei oikeasti ole olemassakaan. En ole kohta kahden kuukauden Havaijilla asumisemme aikana nähnyt missään muualla sellaista kuin Hiltonin Havaijilla oli – kauniisiin mekkoihin pukeutuneita turisteja myöten. Otimme silti maisemista ja etenkin hyvästä seurasta kaiken irti ja uimme melkoisessa valikoimassa altaita koko päivän.

20170828_20083320170828_200947

Vietimme viikonloppuna miehen synttäreitä. Ihan vielä ei neljäkymmentä paukkunut rikki, mutta kyllä se uhkaavasti sieltä jo lähenee. Järjestimme myös juhlat – tai eräät ystävämme järjestivät. Sellaiset ystävät, joita olimme nähneet viimeksi täällä Konalla 14 vuotta sitten ja nyt kerran uudestaan tänne muutettuamme. Järjestivät lihat, salaatit, astiat, grillipaikan, kaiken. Me ilmestyimme lähinnä paikalle.

Välillä on tuntunut aivan siltä kuin ystävien saaminen ulkomailla olisi kuin jostain Bachelorista ikään. Tiedätte konseptin: kaikki rakastuvat samaan tyyppiin, kun muitakaan ei nyt ole tarjolla ja muutamien treffien jälkeen ollaan valmiita vastaamaan myöntävästi kosintaan. Miehen juhlissa oli ihmisiä, jotka olimme tavanneet aiemmin vain muutaman kerran. Mutta kun tässä nyt ollaan keskellä Tyyntämerta aika yksin ja sosiaaliset verkostot ovat pienet, tarttuu sitä helpostikin jokaiseen lupaavaan ihmissuhteeseen. Kun siihen päälle lisää vielä sen, että melkein jokainen näistä tyypeistä oli meidän tapaan ollut lähtöosoitteessaan vähän kummallinen, eli laittanut kotinsa myyntiin, antanut tavaransa pois ja lähtenyt tänne tekemään töitä palkatta, oli yhteistä maaperää jo aika paljon. Will you marry me?

Mä en väsy lainaamasta itseäni, joten sanotaan tämä nyt kerran vielä: oma subjektiivinen kokemukseni kertoo, että ulkomaille muutto on melkoista aallokkoa ja täynnä yhtäaikaisia, risteäviä todellisuuksia. Lähtö Suomesta oli samaan aikaan innostavaa ja raskasta, ja täällä oleminen on ollut sekä selvä unelmien täyttymys että aikakausi täynnä kyyneliä. Ei kyllä eniten omia, mutta perheen yhteenlaskettu summa on jo ihan kiitettävä. Tällä hetkellä fiilis on väsynyt, mutta toiveikas ja onnellinen. Oppilaat tulivat viikko sitten, enkä ole sen koommin jaksanut treenata enkä paljon blogia kirjoittaa. Molempia haluaisin tehdä, oikein kovastikin, mutta meinaan sammua iltaisin jo kahdeksalta. Esikoinen oli kuitenkin tänään ekan päivän koulussa itkemättä. Kaikki on kotiin päin.

Uskotteko, jos sanon, että tämä repäisy oli kaikista vaikeuksista huolimatta ehkä paras juttu, mitä olemme koskaan elämässämme tehneet?

 

Palavien tunteiden tulkki tulivuorella

Suunnittelimme lauantaina puoliltapäivin lähtevämme vielä ainoan ystäväperheemme kanssa 15-paikkaisella vuokraminibussillamme kohti tulivuorta. Kaikkemme teimme ja auto lähti meidän pihalta lähempänä puolta kahta. Puoliso oli siinä tyytyväisenä, että navigaattori näyttää ajoajaksi tunnin ja 45 minuuttia, mutta minä valaisin, että netissä kaikki tiesivät kertoa, että todellinen ajoaika on kolme tuntia.

Kun sitten kolme tuntia myöhemmin saavuimme tulivuoren kupeessa sijaitsevien pyörävuokraamoiden lähistölle, oli todella vaikea vastustaa kiusausta kommentoida, että minähän sanoin. Enkä siksi sitten vastustanutkaan.

Matka taittui kuitenkin iloisesti. Sillä lailla perinteisesti istuimme, että pojat takana, tytöt keskellä, naiset tokalla rivillä ja miehet edessä. Söimme ehkä melkein koko ajan jotain. Vaikka ihmisiä oli yhdeksän, täyttyivät loput paikat tavaroistamme – joissa noin yli puolessa oli jotain syötävää. Juttelimme mukavia ja nauroimme niin kovaan ääneen, että Kuopus hermostui. Häiritsimme ajoittain hänen istumistaan moisella mekkaloinnilla.

20170806_180548

Tulivuorta ei voi nähdä päivässä eikä nyt varsinkaan yhdessä loppuillassa, kuten meille tällä kertaa pääsi käymään. Vielä jäi käytäväksi laavatunnelit, museot, kraaterit ja jalkojen vieressä valuja laava, mikä jäi varsinkin Esikoista kutkuttamaan. Päivä oli silti ylisanoja säästelemättä aivan mahtava.

Noudimme polkupyörät ja lähdimme sotkemaan 6,5 kilometrin matkaa kohti merta. Laava sauhusi vuoren rinteellä oikealla puolellamme, kun ajelimme kaikessa rauhassa laavan keskelle tehtyä hiekkatietä kohti spottia, jossa tulikuuma laava kohtaa meren. Mies veti perässään kärryä, jossa molemmat muksut istuivat enemmän ja vähemmän jalat solmussa. Esikoinen ei ollut alkuun lainkaan tyytyväinen siihen, ettemme laskeneet häntä itse ajamaan, mutta päätös osoittautui vallan oikeaksi, kun matka jatkui.

SdxDAAZLS1KvusTcT67P6A_thumb_439fd2ERCQ%NSTaQKbXAK9jrZw_thumb_4395

Ilta-aurinko alkoi laskea vuoren taakse ajomme aikana ja meri välkehti sinisenä toisella puolellamme. Ei ollut ollenkaan liian kuuma ajaa ja pyörät olivat hyvässä kunnossa. Matkalla oli vain pieniä mäkiä, mutta olivat tuulessa yllättävän tiukkoja. Ajelimme kohteeseen melkein tunnin.

Perillä istuimme kymmenien muiden ihastelijoiden joukossa laavakivillä pimeää odotellen. Kaksi viidestä lapsesta hipsi tarpeilleen jonnekin paikoilleen sulaneen laavan taakse ja toinen heistä vielä siistinä tyttönä peitti jätöksensä kivenmurikoilla. Eihän sitä nyt noin vain jätetä asioita näkösälle. Vuodenvaihteen jälkeen ihmisjoukot on pitänyt rajata kauemmaksi valuvasta laavasta, sillä edellisen vuoden lopulla laavaa murtui mereen muutaman tontillisen verran. Pimeys saapui auringonlaskun aikaan nopeasti, kuten täällä aina tapaa tehdä ja tähdet sekä keltaisenaan kumottava täysikuu tulivat majesteetillisesti esiin. Laava loisti punaisen sävyissä ja meri kuohusi ja sauhusi, kun kuuma ja vähän vähemmän kuuma kohtasivat. Eväät syötyämme painoimme lamput otsillemme ja lähdimme patikoimaan takaisin kohti polkupyöriä.

2enHiWoIR8CP0TjFnYEm2g_thumb_439d

a+De4vmURT2oc7fN6wMM%g_thumb_43a6

Vo5pqqc0QjW9NGuUxMiB9Q_thumb_43ad

Takaisintulomatkaa en pysty kuvailemaan kuvin enkä sanoin. Kuvin en siksi, etten osaa kuvata pimeässä ja sanoin en siksi, että tällaisena voimakkaiden tunteiden yksilönä jälkeenpäin puhuttu kuulostaa vähän eri kokemukselta kuin se oikeasti oli. Kerron silti.

Ajoin melkein koko matkan yksin. En pysynyt puolison perässä, vaikka hänellä oli useampi kymmenen kiloa kärryssä mukana, ja ystävämme taas tulivat vielä rauhallisemmin kuin minä meidän takanamme. Täysikuu loi mereen valoaan ja säkkipimeä ilta täydentyi uskomattomalla tähtitaivaalla. Paluumatkan vastatuuli oli kova ja hidasti matkantekoa niin, että ajoin suurimman osan aikaa aivan reidet tulessa. Toki huomasin puolessa välissä, että olin puskenut matkaa vahingossa nelosvaihteella (otsalampun valo valaisi vahingossa, onneksi, vaihteistoa yhdessä kohtaa, kun ei käynyt mielessä katsoa niitä ihan oma-aloitteisesti) ja vaihto ykköselle auttoi huomattavasti.

Nautin yksinäisyydestä. Mietin niitä näitä ja välillä pysähdyin ihastelemaan tähtitaivasta. Viileä tuuli puhalsi kohti ja ohitseni suhasi jotain hulluja urheilijoita, jotka jaksoivat polkea sataakahtakymppiä vastatuulessa keskellä autiomaata. Osa talutti pyöriään, osa lepäsi reunamilla. Minä kyllä väsyin myös ja jalat olivat hapoilla, mutta otin treenin kannalta. Ja kokemuksen. Laskeskelin, että mitenköhän paljon tästä saaresta on pelkkää laavaa.

Kaikki lapset olivat nukahtaneet peräkärryihin ja autossa nopean pullakierroksen jälkeen jatkoivat uniaan sanaakaan sanomatta yhdeksältä, kun kotimatkamme alkoi. Vajaan kolmen tunnin leppoisan ajomatkan jälkeen (mikä koostui pääasiassa hyvistä jutuista ja jatkuvasta syömisestä) olimme kotona lämpimässä Konassa. Parkkeerasimme pikkubussimme sakkopaikalle yöksi ja toivoimme parasta.

Kotona ennen sammumista mietin vielä, kuinka olin pyörämatkallani saanut kyyneleet silmiin kuuta katsoessa. Mietin siinä, että on tässä ollut kaikenlaista, mutta ainakin mä olen viimeisen kuukauden aikana elänyt. Ai että mä olen elänyt!