Hyppyjä tuntemattomaan

Facebook toi eilen eteeni muiston viime vuodelta: kuvan musta ja puolisosta meidän Helsingin kotitalon edustalla. Kuvan kyljessä oli pitkä teksti, jossa me kerrottiin, että oltiin juuri sinä päivänä myyty kyseinen talo ja että me oltiin muuttamassa Havaijille. Kuvan alla oli kauhean monta onnittelua ja sydäntä ja tykkäystä. Monet elivät mukana myös silloin, kun laskeuduimme Konalle ja kerroimme siitä ystäville ja tovereille.

Olin nyt uudestaan liikuttunut siitä, kuinka moni otti tasan vuosi sitten osaa meidän isoon loikkaan. Joskus aiemmin täällä kirjoittelin, etten kokenut itseäni rohkeaksi missään vaiheessa ennen lähtöä, mutta nykyään olen itseni kanssa eri mieltä. On se nyt kyllä tosi rohkeaa jättää taakse kaikki tuttu ja hypätä aivan uudenlaiseen arkeen. Etenkin, kun veti pompussa mukanaan kokonaisen perheen.

Meidän eka vuosi täällä alkaa olla pian pulkassa ja vaikka se on liioittelematta ollut elämäni paras, on se kyllä vienyt myös voimia. Ihan jo jatkuvasti toisella kielellä työskenteleminen kuluttaa mulla edelleen aivokapasiteettia ja meillä pyörii täällä lapsiperhearki ihan täydellä höyryllä aivan niin kuin missä tahansa muuallakin. Ystävyyssuhteet ovat täällä monen kanssa vielä kehittymässä ja niiden eteen pitää nähdä eri tavalla vaivaa. Mä en ole jaksanut säännöllisesti  pitää yhteyttä kuin ihan läheisimpiin ystäviini kotimaassa, enkä niihinkään aina mitenkään tasaisesti. Mä myönnän ihan rehellisesti, että eniten olen tainnut pitää yhteyttä niiden ystävien kanssa, jotka ovat itse olleet aloitteellisia tänne suuntaan. Normaalioloissa en ole koskaan ollut tällainen ystävä, mutta nyt en ole oikein pystynyt muuhun.

30176973_10160205145060203_1839860157_o

30232632_10160205144640203_1692160037_o

Mä tiedän, että kesällä Suomessa jutut jatkuvat silti ihan siitä, mihin ne viime kesäkuussa kavereiden kanssa jäivät. Molemmin puolin odotellaan jo sitä, että voidaan mennä mökille grillailemaan erinäisillä porukoilla tai kaupungille pullakahveille. Osan mun ystävistä mä olen tuntenut yli 30 vuotta, osan ekaluokasta saakka, osa on tarttunut mukaan teini-iässä ja osaan olen tutustunut vasta aikuisena, mutta yhtä tärkeitä ovat kaikki.

Ensi syksystä meillä ei ole vielä mitään varmaa tietoa. Me kyllä ollaan kovasti palaamassa tänne ennen koulujen alkua – lasten ekat koulumaksutkin elokuulle on jo maksettu. Me pakataan tämä kaksio taas tyhjäksi ennen meidän lomaa, koska me ei voida tässä koulun omistamassa kämpässä enää ensi kouluvuonna asua. Viskellään kamat taas muuttolaatikoihin ja säilötään niitä kesän yli kaverin autotallissa. Tarvittaisiin uusi koti. Ja ennen kaikkea me tarvittaisiin uudet viisumit.

Mutta kuten huomaatte, teemme kaiken taas niin kuin tietäisimme, että olemme tulemassa tänne takaisin heinäkuun lopussa. Mutta aika näyttää; kerron sitten, miten kävi. Jotenkin sillä lailla tässä taas mennään, että päätökset jäämisestä tehdään ennen kuin edes tiedetään, mitä usvan toisella puolella on ja odottaa. Pitää uskaltaa taas hypätä.

Suomalaista sekopäähuumoria ja teinimuistoja

Olin näköjään vähän unohtanut, minkälaisen räkänaurun keskellä olen koko ennen aikuisuutta-elämäni kasvanut. Vaikka täällä kaukana uudet ystäväni ovat kyllä iloisia ja rentoja ja niiden kanssa on iloista ja rentoa olla, niin ei nyt ihan samanlaista ole ollut kuin tämän kylässä olevan suomalaisen ystäväni kanssa.

Tiedättekö millaista on kasvaa tiettyjen tyyppien kanssa ekaluokasta lukion kolmanteen saakka? Käydä porukalla koulussa tekemässä ryhmätöitä yhdessä, sitten jonkun kotona syömässä lihapiirakoita, sitten polkea pyörillä tanssitunneille, joiden jälkeen piti tietysti lankapuhelimissa vielä kuulumiset vaihtaa. Potentiaalisesti tyttöporukat ovat täynnä draamaa, mutta minun muistoissani elämä oli täynnä sekopäistä huumoria ja luovia ideoita. Ysärityylimme oli myös ilman muuta vallan lyömätön – en ollenkaan ymmärrä, miksi isäni ehdotti, useinkin, että voisin joskus käydä ostamassa uusiakin vaatteita. Ihan kaupasta. Toki olimme aivan varmasti ulkopuolisen silmin ärsyttävä ja kovaääninen lauma rääväsuisia räkänokkia, mutta se ei kyllä kiinnostanut siihen aikaan yhtään. Nyt voin kyllä jokaisen puolesta sanoa, että olemme oikeasti oikein sydämellisiä ihmisiä. Myös. Kaiken sen muun lisäksi.

 

Emme ole viimeisen kymmenen vuoden aikana pitäneet nyt käymässä olevan ystäväni kanssa edes kovin säännöllisesti yhteyttä, saati nähneet usein, mutta näköjään jutun taso jatkui siitä, mihin se vuonna 1996 putosi. En ole nauranut näin paljoa moneen kuukauteen. Mitään juttujahan ei voi kirjoittaen toistaa, ne on vähän sellaisia you had to be there-tyyppisiä tilanteita, mutta on tässä nyt muunlaisiakin riskejä elämässä joskus otettu, eli kerron yhden silti. Olen tässä pakottanut ystävääni laulamaan kanssain, koska äänemme sointuvat niin sillä lailla kivasti yhteen ja ajattelin, että joku ihana joululaulu voisi olla nyt paikallaan. Palmujen huojuessa hörpimme juomiamme ja lauleskelimme rannan reunamilla sijaitsevan bajamajan asiakkaiden iloksi ja riemuksi ihan suhteellisen sujuvasti O Holy Nightia. Kun pääsimme kohtaan it is the night of our dear Savior’s birth, nykäisimme molemmat harmoniamme väärin ja samalla lauseen viimeisen sanan, joka kuulosti kuin olisimme laulaneet Burt. Rumasti. Our dear Savior Burt. Jos käyttäisin emojeita blogissani, laittaisin tähän nyt sydämen.

%UGimhd1SM605cEfg2wcgw_thumb_44a0
Joulukuu. Joululauluja siis.

Jos siis jotain tänne aloin nyt just kaipaamaan, niin se olisi vielä enemmän naurua tähän elämään. En ehkä sano että hauskempia ystäviä, koska joskus hauskuus syntyy myös tuttuuden kautta. Potentiaalia toki on, nyt tarvitaan vaan vähän aikaa ehkä.

Ja sitä, että allekirjoittanut oppii olemaan hauskana myös englanniksi.

 

Yöretki rannalla – onko parempaa?

Puoliso on lasten kanssa telttailemassa rannalla. Me naisetkin olimme retkellä mukana suurimman osan eilistä ja olisin kyllä kovasti mielelläni jäänyt sinne myös yöksi, mutta neljä isää lapsineen halusi tehdä tällä kertaa miesten reissun.

Tuntuu ihan hullulta, että juuri meidän lapset ovat paraikaa vasta nyt ensimmäistä kertaa elämässään telttailemassa, me kun molemmat melkein asuimme teltoissa kaikki lapsuutemme kesät. Eilinen oli silti kokemuksena mullekin jotain niin uskomatonta, että sitä saattaa olla vaikea laittaa kotimaassa myöhemmin paremmaksi.

Screen Shot 2017-10-28 at 07.53.39

Ajelimme heti iltapäivällä töiden jälkeen Pine Treesille, jossa ollaan usein käyty uimassa. Pystytimme teltat lämminhenkiseen rinkiin puiden suojiin. Meidän upouuden, ”pystytä 60 sekunnissa” -teltan kanssa touhusimme hyvän vartin, siinä missä kaverit vetivät vain parista narusta omiaan ja saivat ne yöpymiskuntoon 30 sekunnissa, kuten heidän paketit lupasivat. Mitä lie taikuutta. Meidän teltta oli kyllä isoin ja keltaisin, ja sehän on tietysti tärkeää.

Grillissä paistui lihat, vieressä komeilivat salaatit ja dipit ja jälkkäriksi joimme kertakäyttömukeista oluet. Meri kohisi niin, että ääntä piti vähän korottaa. Aallot olivat villillä päällä, mutta lapset pääsivät kuitenkin uimaan laavakivien suojissa. Joku löysi kuolleen meduusan ja kantoi sen rantaan.

Screen Shot 2017-10-28 at 07.54.31

En muista, kuinka monta kertaa kuulin eilen, että miten me kaikki voidaan nykyään elää tällaista elämää. Ja että miten meidän lapset luovat nyt omia lapsuusmuistojaan maailman kaikista paikoista juuri Konalla. Aurinko alkoi laskea kuuden jälkeen ja nostelimme palelevat lapset telttoihin hetkeksi lämmittelemään. Kuopus halusi hengailla loppuillan yökkärissä ja paljain varpain. Esikoisen oli pakko hengailla paljain varpain, sillä oli unohtanut kenkänsä kotiin.

Ystävämme ovat muuttaneet jokainen vähän eri aikoihin Konalle Kanadasta, Californiasta ja Texasista. Yksi on muuttanut lapsena Amerikkaan Koreasta, yhden äiti on saapunut maahan aikoinaan Filippiineiltä ja hänen isoäitinsä on suomalainen (minkä vuoksi heidän tyttärensä nimi on Laila, isoäidin mukaan), erään vanhemmat ovat kiinalaisia ja toisen juuret ovat Irlannissa. Ja sitten olemme jokossa me auringon vaalentamat suomalaiset blondit, joilla toisen sukulinja ulottuu Saksaan ja toisen Karjalaan. Ja kaikki me olemme jollain erikoisella tasolla aivan samanlaisia. Yhdessä oleminen on ollut alusta saakka niin helppoa, että voisi luulla, että olemme tunteneet toisemme jo pitkään.

Screen Shot 2017-10-28 at 07.56.54

Screen Shot 2017-10-28 at 07.53.06

Olen ihan käsittämättömän kiitollinen.