Facebook toi eilen eteeni muiston viime vuodelta: kuvan musta ja puolisosta meidän Helsingin kotitalon edustalla. Kuvan kyljessä oli pitkä teksti, jossa me kerrottiin, että oltiin juuri sinä päivänä myyty kyseinen talo ja että me oltiin muuttamassa Havaijille. Kuvan alla oli kauhean monta onnittelua ja sydäntä ja tykkäystä. Monet elivät mukana myös silloin, kun laskeuduimme Konalle ja kerroimme siitä ystäville ja tovereille.

Olin nyt uudestaan liikuttunut siitä, kuinka moni otti tasan vuosi sitten osaa meidän isoon loikkaan. Joskus aiemmin täällä kirjoittelin, etten kokenut itseäni rohkeaksi missään vaiheessa ennen lähtöä, mutta nykyään olen itseni kanssa eri mieltä. On se nyt kyllä tosi rohkeaa jättää taakse kaikki tuttu ja hypätä aivan uudenlaiseen arkeen. Etenkin, kun veti pompussa mukanaan kokonaisen perheen.

Meidän eka vuosi täällä alkaa olla pian pulkassa ja vaikka se on liioittelematta ollut elämäni paras, on se kyllä vienyt myös voimia. Ihan jo jatkuvasti toisella kielellä työskenteleminen kuluttaa mulla edelleen aivokapasiteettia ja meillä pyörii täällä lapsiperhearki ihan täydellä höyryllä aivan niin kuin missä tahansa muuallakin. Ystävyyssuhteet ovat täällä monen kanssa vielä kehittymässä ja niiden eteen pitää nähdä eri tavalla vaivaa. Mä en ole jaksanut säännöllisesti  pitää yhteyttä kuin ihan läheisimpiin ystäviini kotimaassa, enkä niihinkään aina mitenkään tasaisesti. Mä myönnän ihan rehellisesti, että eniten olen tainnut pitää yhteyttä niiden ystävien kanssa, jotka ovat itse olleet aloitteellisia tänne suuntaan. Normaalioloissa en ole koskaan ollut tällainen ystävä, mutta nyt en ole oikein pystynyt muuhun.

Mä tiedän, että kesällä Suomessa jutut jatkuvat silti ihan siitä, mihin ne viime kesäkuussa kavereiden kanssa jäivät. Molemmin puolin odotellaan jo sitä, että voidaan mennä mökille grillailemaan erinäisillä porukoilla tai kaupungille pullakahveille. Osan mun ystävistä mä olen tuntenut yli 30 vuotta, osan ekaluokasta saakka, osa on tarttunut mukaan teini-iässä ja osaan olen tutustunut vasta aikuisena, mutta yhtä tärkeitä ovat kaikki.

Ensi syksystä meillä ei ole vielä mitään varmaa tietoa. Me kyllä ollaan kovasti palaamassa tänne ennen koulujen alkua – lasten ekat koulumaksutkin elokuulle on jo maksettu. Me pakataan tämä kaksio taas tyhjäksi ennen meidän lomaa, koska me ei voida tässä koulun omistamassa kämpässä enää ensi kouluvuonna asua. Viskellään kamat taas muuttolaatikoihin ja säilötään niitä kesän yli kaverin autotallissa. Tarvittaisiin uusi koti. Ja ennen kaikkea me tarvittaisiin uudet viisumit.

Mutta kuten huomaatte, teemme kaiken taas niin kuin tietäisimme, että olemme tulemassa tänne takaisin heinäkuun lopussa. Mutta aika näyttää; kerron sitten, miten kävi. Jotenkin sillä lailla tässä taas mennään, että päätökset jäämisestä tehdään ennen kuin edes tiedetään, mitä usvan toisella puolella on ja odottaa. Pitää uskaltaa taas hypätä.