Viimeinen

~ Anu ~ 14 kommenttia

Kirjoitin tämän blogin ensimmäisen postauksen aika tarkkaan tasan neljä vuotta sitten muuttokaaoksen keskeltä Helsingistä. Blogi sai välittömästi pieneksi blogiksi ison ja ennen kaikkea uskollisen lukijakuntansa. Tämä blogi on jo kuitenkin pidempään jäänyt kirjoittajansa muiden kiireiden polkemaksi ja kokenut tästä syystä karvasta kuihtumista alkuvuosien postaustahtiin nähden. Olen joutunut miettimään blogin lopettamista muistakin syistä jo pidempäänkin, niistä lisää tuonnempana.

Luin lopettamista miettiessäni kaikki mun postaukset alusta saakka läpi. Blogi eleli Konalla kirjoittajansa tavoin iloista liitokautta ja tekstiä tuli paljon ja hei aika hyviäkin! Monet teistä lukijoista ovat kulkeneet alusta saakka matkassa mukana ja kaikista kamalinta tässä onkin ajatus siitä, että mulla ei olisi enää teitä blogituttuja. Tai no, jään kyllä stalkkaamaan muita edelleen, mutta ei se silti ihan sama ole.

On silti jotenkin kiva voida lopettaa tämä neljä vuotta kestänyt tarina sellaiseen kohtaan, että meille kuuluu nyt tosi hyvää. Me ollaan ihan tässä tämän vuoden aikana saatu sellaisia kavereita, joiden kanssa on tuntunut heti siltä kuin oltaisiin tunnettu aina. Meillä on ollut ihan mahtavia bileitä, illallisia ja muita hengailuja yhdessä eikä kukaan tunnu muistavan, että me tavattiin ehkä vasta maaliskuussa. Ennen kaikkea ihmiset meidän elämässä ovat täälläkin, kuten Suomessa ja Konalla, sellaisia, joihin voi luottaa ja nojata. Elämä on nyt just oikeissa kohdin sopivan tavallista ja toisissa sellaista, mikä saa dopamiinin virtaamaan. Työjutut ovat menneet tänä vuonna molemmilla kovaa vauhtia eteenpäin nekin.

Lapset jakselee myös oikein mukavasti. Enää en paljoa jaksa painia sen kanssa, että suomi taittuu molemmilla kuin englannista kääntäen ja että suomeksi lukeminen on vähän kuin alkavia lukuharjoituksia kuuntelisi. Maailmalla 8-vuotiaaksi kasvanut Kuopus kertoi mulle juuri tohkeissaan, että kaverillaan on pussi of tommosia, mikä nyt ei millään kielellä tarkoita yhtään mitään, paitsi että ajatuksensa taustalla oli tietenkin bag of those. Pussin sisältö jääköön arvoitukseksi. Molemmista on kasvamassa melkoisia muusikoita ja Esikoinen pääsi yllättämään meidät myös yhdessä koulun tanssiesityksessä, jossa veti hip hoppia paremmin kuin äitinsä aikoinaan. Lasten luontaisten lahjakkuuksien nouseminen on ollut viime aikoina jotenkin ihmeellistä.

Puoliso kirjoitti kaverinsa kanssa joitakin vuosia sitten biisin, joka meni täällä miehen tuottamana yhdelle tunnetulle kantrilaulajalle. Biisi on maaliskuisen julkaisunsa jälkeen keikkunut listoilla täällä Australiassa, oli parhaimmillaan koko maan kattavalla radiosoittolistalla kolmosena ja edelleenkin top 20:ssa. Biisin menestys on tuonut miehelle täällä lisää töitä ja ansaittua arvostusta ja luonnostaan tuollainen mukava ja helposti lähestyttävä tyyppi on ollut sittemmin entistäkin toivotumpi työkaveri monelle alan ihmiselle. Huvittavaa jotenkin, että yleensä urbaania poppia tuottava mies tuli täällä tuottajana tunnetuksi ensimmäisenä juuri kantrilla, mutta mikäpä nyt meidän perheessä sillä lailla oppikirjaa mukaillen koskaan menisikään. Eipä ole ainakaan tahtia haitannut, päinvastoin.

Mä olen opiskellut aivan hiessä tämän meidän Perthin kaksivuotisen ajan (sekä jo muutamia vuosia ennen Konaa). Olen tehnyt täällä yhdessä kuntoutuskeskuksessa harjoittelijana töitä työnohjaajan kanssa nyt jo hyvän aikaa ja ottanut vastaan muutamia yksilöasiakkaitakin viikossa. Mulla on enää yksi moduuli käymättä, jonka jälkeen pystyn rekisteröitymään täällä ammattirekisteriin. Aivan kreisiä. Ehdin tässä yhdessä vaiheessa myös melkein uupua kotikäynteihin ja tästä ja muutamasta muusta syystä vaihdan työnantajaa lokakuussa: aloitan silloin työt valmistuneena ja täysipäiväisenä counsellorina, mikä on ihan hullua jotenkin. Sain viime viikolla East Perthistä työhuoneen, jota voin käyttää kahdesti viikossa asiakastyöhön ja kuntoutuskeskuksesta toivotaan jo, että jatkaisin siellä ryhmäterapian parissa palkattuna työntekijänä rekisteröitymiseni jälkeen. Sain viime kuussa myös osa-aikatyön netticounsellorina ja tätä hommaa teen jo muutaman tunnin viikossa. Olen myös tänä vuonna vihdoin oppinut ihan täysin aidosti sanomaan, että olen itsestäni ihan hullun ylpeä. Olen vuosia tehnyt työtä tätä kohti, pitänyt tavoitteen mielessä ja sitoutuneesti opiskellut, oppinut ja harjoitellut. Nyt osaan jo sanoa myös sen, että olen kyllä tosi rohkeakin, vaikka en ole mukamas niin aikaisemmin itsestäni ajatellut. Mutta ottaa se kyllä rohkeutta alkaa verkostoitua itselle vielä semivieraassa maassa, ottaa ammattiroolia ympyröissä, joissa ei oikeasti ole koskaan ennen ollutkaan ja jotenkin tehdä se niin, että saa työstään vielä hyvää palautetta. Puuh. Kaikki tämä on tuonut mulle ihan älyttömästi virtaa eikä vienyt sitä – on ollut ihanaa voida tehdä työtä, josta tykkään ja jossa olen hyvä, ja syyskuusta eteenpäin pystyn panostamaan siihen vielä nykyistä täysipainoisemmin. Tämä on myös suurimpia blogin lopettamiseen liittyviä syitä: työni takia haluan varjella yksityisyyttäni tiukemmin, eikä omien kelojen jakaminen blogiin istu enää tulevaan ammattirooliin.

Joo kävele ohi vaan, ole hyvä.

Meidän lokakuinen äkkimuutto osoittautui lopulta kaiken stressin jälkeen oikein hyväksi muutokseksi. Me asutaan edullisesti vuokralla keskustan liepeillä muutamasta pienkerrostalosta muodostuvalla omalla, aidatulla alueella, jossa on pihalla uima-allas, pieni kuntosali ja sauna. Parasta täällä on (saunan lisäksi) se, että ollaan saatu muutamista perheistä hyviä kavereita ja lapset suhaa asuntojen välillä vapaasti kuin kotimaassa aikoinaan. Välillä leikkivät keskenään pihalla ja kesäisin viedään porukkaa päivittäin uimaan. Nyt näin syksyllä viileys vie meitä lähinnä vain saunaan ja sen edessä istuvaan porealtaaseen. Täällä tulee tosi usein sellainen hämärä fiilis, että miten ihmeessä meille on voinut käydä näin hyvin. Koti on pieni, mutta kiva, tämä kaupunginosa luonteikas kuin mikä ja tämä oma, pikku kommuuni tuo omalla tavallaan turvaa arkeen.

Me tykätään Perthistä kaupunkina tosi paljon. Olen monta kertaa miettinyt, että mun pitäisi kuvata teille kaikki tämän kaupungin parhaat palat, mutta nyt jäi tekemättä, ellen Instagramin puolella joskus innostu. Katsokaa vaikka tämä neljän minuutin video, niin näette itsekin, miten uskomattoman kaunista täällä on ja saatte näin lähtijäisiksi myös maistiaisen siitä, missä me liikuskellaan päivät pitkät. Kaiken tuon lisäksi kaupunki on täynnä livemusapaikkoja, hyvää ruokaa, rouheaa arkkitehtuuria, katutaidetta sekä lapsiystävällisiä ravintoloita ja puistoja, joissa jokaisessa on leikkialueen lisäksi grillit kaupunkilaisten ilmaisessa käytössä. Tämä on todella ihastuttava kaupunki. Jos kirjoittaisin matkablogia, täältä saisi materiaalia jatkuvasti, koska täällä myös tapahtuu paljon. Melkein kahdessa vuodessa olen oppinut jo jotenkuten täällä kulkemaankin ja autolla ajelen tien vasemmalla puolella jo kuin vanha tekijä. Yksi mun viikon lempiautoiluhetkistäni muuten on, kun laskettelen alas mun harjoittelupaikasta Perth Hillseiltä takaisin kohti keskustaa ja sen komeasti horisonttiin piirtyvät pilvenpiirtäjät siintävät jossain kaukana edessä, aurinko paistaa ja musa soi. Osa teistä lukijoista varmaan muistaa, että mulla oli tapana joskus Konan kalkkunaisia katuja kruisaillessa kuunnella Bruno Marsia toistolla ja pitää yhden naisen discoa mennessäni. Brunon lisäksi luukutan useimmiten soulia, mutta tämän hetken anthemini on kyllä ihan toista maata. Ajattelinkin nyt näin läksiäislahjaksi antaa teille mun toukokuun 2021 tunnusbiisin kuunneltavaksi ja tehkää se myös sitten oikein: soittakaa volat täysillä yksin autossa Joel Corryn ja Mnekin Head & Heartia noin kymmenen kertaa putkeen, niin saatte oikein sellaisen jaetun kokemuksen erään Perthistä bloginsa lopettavan kanssa. Ja jatkossa tulettekin sitten ajattelemaan mua aina, kun tämä biisi soi, silloinkin, kun ette haluaisi. Olkaa hyvä.

Tämä tarina alkoi Helsingistä ja lähti lentoon Konalla, jonka jälkeen rauhoittui tänne Perthiin. Me ollaan tällä hetkellä tosi onnellisia ja juurtuminen Länsi-Australiaan tuntuu paremmalta ajatukselta kuin mikään muu meille tarjolla oleva vaihtoehto. Moni asia on meidän päissä muuttunut, ollaan kasvettu ja venytty ja kotouduttu maailmalle niin, ettei täältä tee vieläkään mieli pois. Me voidaan nyt tosi hyvin.

Lämmin kiitos jokaiselle blogia seuranneelle ja meidän kanssa maailmaa ympäriinsä matkanneelle. Melkoinen reissu on ollutkin! On ollut suuri ilo teille kirjoittaa ja teidän kommentteja ja ajatuksia lukea. Kaikkea hyvää jokaiselle.

Ihana arkisuus

~ Anu ~ Kommentoi

Siitä onkin taas näköjään aikaa kulunut, kun viimeksi kirjoittelin kuulumisia. Tulin tuossa huomanneeksi, että olen aina kirjoitellut ahkerammin eri blogejani lähinnä muutosten keskellä: ensimmäistä silloin, kun olin toisen vauvan kanssa kotona ja sekoilin kahden pienen kanssa menemään ja tämän nykyisen aloitin melkein neljä vuotta sitten, kun muutimme Konalle ja sieltä tänne Perthiin. Ehkä elämä on vihdoin alkanut asettua sieltä seikkailun sarakkeesta enemmän kohti uutta normaalia, kun en enää yhtä usein muista, että pitäisi kirjoittaen jäsentää, prosessoida tai ihmetellä jotain. Kerronpa kuitenkin nyt, että viimeiset viikot ovat olleet ihan mahtavia sekä työ- että opiskeluasioiden kannalta. Sain maaliskuun alussa harjoittelupaikan yhdestä kuntoutuskeskuksesta, jossa olen käynyt nyt kerran viikossa apuvetämässä ryhmäterapiaa työnohjaajaterapeutin johdolla. En ole koskaan missään elämäni vaiheessa kuullut niin kamalia elämäntarinoita kuin siellä, mutta olen silti tai juuri siitä syystä ryhmässä täysin elementissäni. Paraneminen on aina ihmeellistä ja on etuoikeus saada olla siinä mukana.

Aloitin tässä vielä Level 7 Diploma in Counselling-kurssin netissä, kun tarvitsin täydennystä opintoihin ennen ammatirekisteröitymistä. Mä rakastan opiskelua silloin, kun aihe kiinnostaa ja teen sitä täysin siksi, että haluan. Kun saan tämän kurssin pakettiin, laitan kaikki todistukseni ja kurssien sisällöt menemään tarkistukseen täällä Ausseissa. Kansainväliset todistukset kulkevat täällä aina Skills Assessmentin kautta, jossa katsotaan, että opinnot vastaavat tämän maan tasoa. Tarkistus kestää viikkoja ja maksaa useamman satasen, että tarkkaa on, mutta tämä on välttämätön steppi täällä monien ammattien kohdalla. Siihen asti teen töitä harjoittelijana ja kerään tarvittavat työtunnit rekisteröitymistä varten. Puoliso on saanut töitä sekä urheilun kautta että musiikin tuottajana ja biisien kirjoittajana, että eteenpäin menevät hommat meillä molemmilla. Tää on ollut vähän tällaista, että eka jalkaa oven väliin ja sen jälkeen hyvän tekemisen kautta lisää töitä ja tähän mennessä tekniikka on toiminut ihan hienosti.

Tässä just yksi ilta tajusin, miten kummallisen hyvin asiat ovat. Ulkona oli alkavan syksyn pimeys ja viileä tuuli ja sisällä tepasteltiin jo tossut jalassa. Kuopuksella oli uusi, läheinen ystävä taas käymässä: saman ikäinen tyttö, joka muutti naapuriin kolmisen kuukautta sitten ja jota ilman menee enää hyvin harva päivä ja esikoisella oli seurana vuoden vanhempi poika, joka asuu viereisessä rapussa. Molemmista huoneista kuului naurua, Esikoisen oveen läiskiintyi nerf-panoksia tasaiseen tahtiin. Tehtiin puolison kanssa yhteistyönä nelikolle lettuja ja olin jotenkin siinä verkkarisillani huojentunut, että näinhän tämän elämän kuuluukin olla. Kaikki on just nyt jotenkin ihanan tavallisesti, pitkästä aikaa. On koulua ja koulukavereita, naapurikavereita ja meidän kavereita, on harrastuksia ja opiskeluja, harjoitteluja ja töitä. On jotenkin hurjaa huomata, että elän just nyt sitä aikaa, jolloin lapsille tärkeintä on kaverit ja yökyläilyt, ikuisuuden kestävät American Idolsiin tähtäävät tanssitreenit ja kotipuiston skeittisessiot. Tällainen vaihe, jolloin me ollaan vielä tosi lähellä lapsia, mutta silti jo jotenkin vähän kauempana, ainakin noin ajassa mitattuna, ja kutsutaan porukkaa lähinnä kotiin syömään. Onneksi molemmat haluavat edelleen mielellään lähteä meidän kyhäämille viikonloppureissuille, koska kotona me ei jakseta viikonloppuja kökkiä, vaikka muuten väkeä on kotona nykyään useimmiten joko tuplaten tai sitten ei ollenkaan. Näin tasapainossa ja normaalisti eivät asiat vielä ulkomailla asuessa ole olleetkaan ennen tätä. En ole ikävöinyt Konalle enää yhtään; kaipaan sieltä enää ainoastaan ystäviämme. Konan hyvin matalavirikkeinen ympäristö teki sielulle hyvää sen aikaa, kun siellä olimme, mutta pidemmän päälle saan kyllä enemmän kiksejä kaupunkiasumisesta.

Lapset kysyvät joka viikko, milloin mummi ja ukki voivat tulla tänne kylään. On vaikea olla antamatta jollain tasolla ankeaa vastausta kysymykseen, koska aika vaikealta näyttää asia edelleen. Seuraavaan vuoteen tai edes jouluun on vielä pitkä aika, etenkin lapsen elämässä. Tosi mielellään lähdettäisiin meidän heinäkuun lomalla käymään mökillä, mutta täällä sitä vaan ollaan niin kauan, kun varmuudella päästään ilman paniikkia takaisinkin.

Kukapa meistä olisi neljä vuotta sitten lähteissä uskonut, että asutaan tässä vaiheessa täällä päin maailmaa. Sanoin yhdelle mun kaverille eilen, että nyt olisi mahdoton ajatella, että me ei tunnettaisikaan ollenkaan. Tai että meillä ei olisi näitä työkuvioita, mitä ollaan molemmat täällä saatu auki. Enkä olisi ekana vuonna täällä semisti kärsiessä uskonut, että tulen lopulta viihtymään täällä paremmin kuin Konalla.

40

~ Anu ~ 2 kommenttia

Täytin lauantaina neljäkymmentä vuotta. Siitä ei oikein pääse kyllä mihinkään, että se on jo aika paljon se. Ikäkriisiä mulla ei ole ollut, eikä tunnetta siitä, että pitäisi olla jossain muualla kuin missä nyt olen, mutta muuten suhtaudun asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Kymmenen vuotta sitten mulla oli olevinaan vielä joku bucket list siinä ja joku nälkä ruksia asioita listalta pois, että tiesin että olen varmasti sitten elänyt, mutta tällaista ei ole jaksanut enää säätää. Ei ole listaa eikä polttavaa oloa ruksia menemään. Ehkä olen tässä vuosien aikana oppinut elämään rohkeasti ilmankin, olen mennyt ja tehnyt, enkä ole antanut pelon tai mitä jos-alkuisten lauseiden pysäyttää matkaa. Mikään ei koskaan tietenkään lopulta ole mennyt kuten itse aiemmin kuvittelin, mutta sellaista on elämä vaikka sitä olisi paikalleen jäänyt. 40 on mulle tärkeä ja merkittävä luku ja joku vedenjakaja tässä maallisessa vaelluksessani ja asia, jota sopii sitäkin juhlia.

Postauksen kuvat on ottanut kaverini Efraim.

Koko synttäriviikko oli kyllä melkoinen juhlaviikko. Yksi kaveri vei kahville, toinen lounaalle, saimme lahjaksi hotelliyön perjantaille ja lapset hoitoon ja samaan aikaan yksi hyvä ystäväni järjesti mulle juhlat lauantaille. Mä sain päättää ainoastaan vieraslistan ja musat, kaikki muu oli kaverin käsialaa. On monella tavalla käsittämätöntä, että keskellä maailmanlaajuista kriisiä me satumme asumaan paikassa, jossa tällainen on ylipäätään mahdollista ja pystyimme juhlimaan vanhenemistani asiallisin menoin. Olen tästä enemmän kuin kiitollinen. Kaipasin parhaita ystäviäni paljon, mutta silti koko ilta oli yksi valtava etuoikeus tässä älyttömässä tilanteessa.

Me ollaan puolison kanssa molemmat kunnon juhlijoita ja ollaan aina kutsuttu ystäviä kotibileisiin, kun aihetta on ollut. Ja sitähän elämässä aina jossain mutkassa on ollut. Nyt, kun en ekaa kertaa aikuisiällä koskenutkaan mihinkään, mikä juhliin liittyi vaan ilmestyin vaan paikalle, mun olikin jotenkin hankala olo juhlia odotellessa. Ei siksi, että halusin jotenkin kontrolloida, mitä siellä tapahtuu, ei mua sellainen haittaa, vaan siis ihan kuulkaa siksi, että eihän nyt mua varten tällaista vaivaa tarvitse muiden nähdä. Että älä nyt hyvä ihminen mulle kahvia keitä, jos et itselles keitä siinä samalla. Tällä mentaliteetilla. Mä sain pientä vihiä viime viikolla, että monet pyörivät meidän ystävien takapihalla puolen tunnin ajomatkan päässä jo hyvissä ajoin etukäteen laittamassa kaikkea valmiiksi: koristeita, kattauksia, äänentoistoa, ja vaikka kaikki väittivät tehneensä hommat mielellään, minä olin välillä aivan tulisilla hiilillä. Mielenkiintoinen reaktio, sanoisin. Kasvun paikka, sanoisin myös. Mä nimittäin pidän tärkeänä myös sitä, että ihmisten välittämistä oppii ottamaan vastaan, mikä on toki sekin helpommin sanottu kuin tehty.

Puoliso toimi maailman luontevimmin mc:nä sen, mitä juhlat nyt vähän vaativat. Hän oli myös ottanut yhteyttä mun ystäviin Suomessa ja Konalla ja pyytänyt kaikkia lähettämään puhelimeensa pienen onnitteluvideon. Itku silmässä katsottiin koko porukalla sitten screeniltä ihan mielettömiä terveisiä mulle rakkailta ihmisiltä – eniten itkin, kun kehitysvammainen siskoni lauloi mulle onnittelulaulun. Mietin moneen kertaan, että mitä ihmettä mä olen tehnyt, kun olen saanut näin paljon ihania ihmisiä ympärilleni ympäri maailman.

Auringon laskettua sää pysyi edelleen lempeänä ja muistin taas, kuinka rakastankaan pimeitä, lämpimiä iltoja. Australialaiseen perhekeskeiseen tapaan juhlissa vipelsi lapsia melkein sama määrä kuin aikuisia ja lopuksi, kun terassi muuttui discoksi, Kuopus tanssi keski-ikäistyneen äitinsä kanssa pitkälle iltaan. Muistettiin ottaa porukalla kuvia vasta siinä vaiheessa, kun pienten lasten vanhemmat olivat jo hipsineet kotiin. Me kestettiin lasten kanssa melkein puoleenyöhön (ei aivan sama kuin 15 vuotta sitten) ja käperryttiin lopulta nukkumaan ystävien olkkarin lattialle.

Seuraavana aamuna muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen me noustiin kaikki jostain käsittämättömästä syystä kuudelta ylös. Kukaan ei oikein saanut nukuttua mitään ja hipsuttelimme sitten silmät ristissä hissuksiin ystäviemme kanssa takapihalle, jossa edellisen illan roskat odottivat meitä pitkin puutarhaa. Joimme kahvit ennen kuin aurinko oli edes kunnolla noussut puiden takaa ja jutustelimme väsyksissä niitä näitä. Aamupalaa syödessä tuli jotenkn sama fiilis kuin kesällä mökillä, kun syödään kurkkuvoileipiä terassilla ja kesäaurinko alkaa lämmittää poskipäitä. Seuraavat tunnit raivattiin piha puhtaaksi ja palattiin lounaaksi väsyneinä, mutta hyvin juhlittuina kotiin. 40 on hyvä ikä.