Elämämme puolivuosittain

Mä olen muutamia kertoja joissain teksteissä viitannut, että meidän nykyisessä elämäntilanteessa on aika paljon epävarmuustekijöitä, mutten ole ainakaan hetkeen tarttunut aiheeseen tarkemmin. Toki viisumit nyt ovat aika selkeä tekijä, mutta sitä en ehkä ole muistanut mainita, että saimme elokuussa rajalla taas vain puolen vuoden maassaololuvan, kuten viimekin vuonna. Se täyttyy nyt kahden viikon päästä ja niinpä olemme taas olleet paikallisen viisumitoimiston puheilla. Laitoimme eilen juuri jatkohakemukset sisään. Postissa lähti arvioilta satasivuinen dokumenttien nivaska vastaanottavalle taholle, sisältäen paljon jo entuudestaan tuttua: kutsukirjeet tänne, tiliotteet, virkatodistukset, kopiot passeista ja nykyisistä viisumeista (jotka siis vanhenevat heinäkuussa), kaavakkeita ja kirjeitä sekä kopiot ostetuista lentolipuista todistuksena, että olemme kesällä poistumassa maasta. Emme tosin ostaneet lippuja Suomeen.

Meidän toive oli jo ennen vuodenvaihdetta, että haluaisimme käydä kotimaassa vasta seuraavana jouluna. Sitten meidät kutsuttiinkin heinäkuuksi Filippiineille järjestön hommiin: puolisoni kiertueelle musaporukkansa kanssa ja mut kouluttamaan paikallista henkilökuntaa. Meitä on tällä hetkellä lähdössä Manilaan kaikkien parhaiden ystäväperheidemme lisäksi muutama nuori muusikko ja ehkä joitain muitakin ihmisiä, en tiedä vielä. Reissumme Filippiineille varmistui niinkin lähiaikoina kuin toissapäivänä.

52130048_2406976769588603_3538509339109097472_n

Viime viikolla kuulimme myös sikäli hyvän uutisen, että voimme nykyisillä viisumeillamme tulla takaisin maahan heinäkuun lopussa ja viipyä vielä syksyn – ajatellen, että siis saamme nämä jatkohakemukset nyt suotuisasti läpi. Tällä hetkellä suunnitelmissamme olisi irtisanoa nykyinen vuokrasopimuksemme marraskuun viimeiseen päivään ja olla Suomessa joulukuu. Lapset missaisivat näin vain kaksi viikkoa koulua syyslukukauden lopusta ja meillä olisi aikaa fiilistellä joulun tuloa kotimaassa ihan mukavasti. Mitä sen jälkeen tapahtuu, en taas tiedä. Nämäkin suunnitelmat tapahtuvat vain, jos meille myönnetään leimalle jatkoa ja voimme ylipäätään palata maahan heinäkuussa.

Tällä hetkellä tiedämme siis eteenpäin siihen päivään saakka, kun lentomme lähtee Konalta Manilaan kesäkuun lopussa. Verhoja raotellaan meidän elämässämme tällä hetkellä noin puolivuosittain ja tulevat askeleet selkiytyvät aina, kun astelemme lähemmäksi H-hetkeä. Lapset eivät tunnu olevan tästä tällä hetkellä moksiskaan, mutta voin jo helposti kuvitella, että jossain vaiheessa kaipaamme kaikki jo jotain pysyvämpää. Nimittäin vaikka Kona tuntuu kodilta, ei se sitä näillä viisumeilla vielä ole. Olemme virallisesti vain käymässä, emmekä voi esimerkiksi edes etsiä pysyvää osoitetta vielä.

51808550_410558633049082_207669635925934080_n

Saapa nähdä. Tätä tulee toisteltua nykyään aika paljon. Saapa nähdä, mitä tässä tapahtuu ja milloin. Tämä meidän perheen keikkuva tilanne ei ole vielä liikaa stressannut, mutta yhtä aikaa toivon, ettei tämä nyt määräänsä pidempään jatkuisi. Haaveissani haluaisin taas joskus pysyvän kodin, joka olisi sillä lailla itse laitettu, että siellä myös silmä lepäisi – toisin kuin viime vuoden kodin keltaisilla seinillä tai tämän vuoden kodin tummilla, koristeellisilla huonekaluilla ja hiekan värisellä kokolattiamatolla. Tällaista pientähän tämä, kun onneksi nyt on katto pään päällä ja niin edelleen, mutta on siinä omassa kodissa myös tietysti eri tavoin sydän mukana kuin näissä muilta vuokratuissa, väliaikaisissa kodeissa.

Nyt on näin. Saapa nähdä, koska on meidän aika jäädä jonnekin asumaan, vai tuleeko sellaista. Saapa nähdä.

Telttaretkeilyä havaijilaisittain

Olin lapsena tottunut teltassa asuja, kuten puolisokin. Vaikka siitä aina kovasti puhuttiin, emme kertaakaan saaneet aikaiseksi tehdä telttaretkeä lasten kanssa ennen tänne muuttoa. Niinpä, jos meidän lapsilta kysytään, on telttailu heidän päissään vähän erilaista kuin hyttysten ja havupuiden alla hengailua.

Havaijilla ei saa telttailla muualla kuin niille erikseen merkityillä paikoilla ja luvan kanssa. Camping permit maksaa alle 10 dollaria per teltta ja sen saa ihan suht kätevästi osavaltion virallisilta sivuilta. Big Islandilla camping siteja on 16 ympäri saarta, joista muutama tulivuorten rinteillä. Kaikilla alueilla on vähintään vessat, joillakin myös suihkut ja grillipaikat, viidellä näistä on vieressä meri.

52344284_1980405908752147_4354753979494694912_n

Me olemme aina käyneet vain Kohanaiki Beach Parkissa, tuttavallisemmin Pine Treesilla telttailemassa. Se on tässä sopivan lähellä, 15 minuutin ajomatkan päässä kotoa, ja on meidän kavereiden suosikkisurffiranta. Pinesilla ei tarvitse muuta kuin ajaa perille ja alkaa pystyttää omaa pientä telttakylää lähelle vettä.

Kuten ehkä jo huomasitte, telttailu ei ole täällä perinteisesti mitään varsinaista eräjormailua. Vähän vähemmänkin seikkailunhaluinen pärjää Havaijin telttailukulttuurissa oikein hyvin. Kyytiin pakkaamme aina telttojen lisäksi matkagrillin, kasattavan katoksen sekä aurinkotuolit ja paikan päällä lähinnä vain sitten istutaan menemään. Retkeily ei siis seikkailunhalun lisäksi vaadi edes suurta aktiivisuutta ja onkin siksi jotenkin erityisen rentouttavaa jopa tällaisen mukavuudenhaluisen perheellisen näkökulmasta. Me piipahdetaan aina matkan varrella Costcosta hakemassa valmiiksi grillattua kanaa tai pizzaa ruuaksi, ja kokkaaminen tarkoittaa korkeintaan valmiiksi marinoitujen lihojen paistamista pannulla. Suurissa kylmälaukuissa kannetaan mukana maitoa, voita, munia, pekonia, pannariaineksia, vaahterasiirappia ja kahvia aamuksi sekä tietysti kaiken maailman snackseja lähinnä pienemmälle väelle. Telttaillessa mennään virallisesti ilman ruoka-aikoja ja kukin syö milloin nyt saattaa sattua jotakin haluamaan.

 

 

Telttakylän keskiössä ovat aina tuolit, joissa istuen käydään ystävien kesken kaikki kuulumiset läpi ja tuijotellaan merta. Aina välillä joku muistaa vilkaista, minne pieni lasten armeija on mahtanut milloinkin seikkailla. Tällä kertaa meidän seurueemme oli kolmen teltan vetoinen: kuusi aikuista ja yhdeksän lasta ikäjakaumalla 3kk ja 8 vuotta. Lapset elävät elämänsä parasta aikaa aina retkillä eikä laavakiviluolista/ puiden alta/ merestä kertaakaan kuulunut, että ei ole mitään tekemistä.

51600772_237999400421984_8689872214620635136_n

51754571_613156702458949_7989922966349545472_n

51622241_234445730830568_8328630834705727488_n

51596680_292493464774714_5299556122150043648_n

Illalla aurinko laskee täällä puolen seitsemän aikaan. Nopeasti sen jälkeen laskeutuva pimeys on saarilla ihan mahdottoman syvää – ajattele sellaista Suomen keskitalven pimeintä pimeyttä landella ilman lunta. Näen muutenkin hämärässä huonosti, täällä en sitten juuri mitään. Sain tästä ihanan muistutuksen, kun hukkasin yhden katraamme nelivuotiaista vessareissullamme. Lähdimme puolison kanssa yhdessä etsimään poikaa, mutta siippa ehti taskulamppunsa kanssa vähän liikaa mun edelle. Suuruuteni tunnossa kuvittelin, että osaan kyllä telttakylästämme tielle ilman valoa ja tiedän, missä laavakivijärkäleet ennen parkkipaikkaa suurin piirtein sijaitsevat. Etenin tosi hitaasti, etten paljaita varpaitani kiveen loukkaisi. No, arvannette jo, että törmäsin yhteen järkäleeseen, mutta sitä ette ehkä vielä tiedä, että en ainoastaan kaatunut sen päälle vatsalleni, vaan pyörähdin siitä vielä jollain viehkolla kiepillä asfaltille. Harmi, että oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt. Mutta kyllä ottaa laavakivi muuten kipeää! Se on sellaista karheaa, jalkojen alla vähän terävää eikä edes märkänä liukasta ja sattuu ihan tajuttomasti, kun sen päälle mätkähtää. Nyt sen tiedän.

Olemme aina laittaneet lapset ajoissa illalla telttoihin, jotta saamme nukutusrituaalien jälkeen keskittyä ihan rauhassa ystäviin. Ei lapsia toisaalta päivälläkään ihan hirveästi näe, kun kuljeksivat keskenään puiden alta etsimään rapuja ja siitä löytämäänsä luolaan, mutta on sillä iltaistunnolla silti oma merkityksellinen paikkansa. Kuopuksella oli tällä kertaa vähän vaikeuksia nukahtaa, koska rannalla tuuli enemmän kuin koskaan. Teltta piti jo pystytysvaiheessa sitoa kiinni puihin ja kiviin, ettei lähde pauhussa lentoon, mutta pitivät kyllä kankaat melkoista mekkalaa mennessään. Itsehän heräsin yöllä ainakin neljästi, kun puhuri tarttui rajusti telttamme sadesuojaan yrittäen repiä sitä irti kiinnikkeistään.

51810465_331766084109580_2382093075448070144_n

51951395_2375770939313430_8694990320988848128_n

Joskus jaksan valvoa pitkään, tällä kertaa en. Istuin ulkona viileässä tuulessa niinkin pitkään kuin kymmeneen saakka tähtitaivasta tuijotellen. Sysimustaa taustaansa vasten tähdet näkyvät täällä kirkkaampina ja monilukuisempina kuin kaupungissa ja saa huokailemaan ääneen. Sitä mä nyt teen tietysti muutenkin.

Parasta telttailussa on mun mielestä silti varhaiset aamut. En vielä kertaakaan ole retkeillessä osannut nukkua puolta seitsemää pidemmälle ja kömmin tälläkin kertaa lasten kanssa teltasta ylös juuri ennen auringonnousua. Istuin puunrungolle rannalle kahvikuppi kädessä merta katselemaan ja mietin elämää. Onpa ollut taas käänteitä. Aurinko alkoi nousta Hualalai-vuoren takaa ja tulinpa taas ajatelleeksi, miten me ollaankin aika hyvin jo opittu elämään epävarmuudessa. Mistään ei taas oikein tiedä mitään (kuten viisumeista, kodista tai muista tällaisista asioista), mutta kysymysten keskellä rauhallisuuden löytäminen on jo taito sinänsä. On sitä siis ainakin jotain täällä asuessa opittu, ainakin vähän paremmin.

52011306_553921165127040_5007350594852093952_n

51351602_1296822643783245_5758657687659216896_n

Työ, joka vei mehut

Ai että nyt väsyttää. Joululoman jälkeen ei ole oikein lähtenyt rullaamaan tämä, tämä työnteko. Olen nukkunut vähän huonosti aina muutaman yön, sitten ottanut kiinni jostain iltakasista aamukuuteen nukkuen, kunnes taas olen nukkunut vähän huonosti muutaman yön. Olen nähnyt painajaisia. Se onkin uutta. Yhteisenä teemana on aina ollut jonkun kuolema, mikä on tietysti oikein sellaista mieltä ylentävää. Kerran unessa ei kukaan kuollut, kun onnistuin pakenemaan terroristeja, jotka ajoivat minua takaa.

Kyllä, stressireaktioitahan nämä. Meidän kanssa tiiviisti päivittäin työskentelevät nuoret eivät voi mitenkään erityisen hyvin ja mun näemmä pitää vielä vähän opetella tuota relaamista. Ai niin, meillä on siis sellainen uusi kuvio tässä meneillään nyt, että kaikki arkiaamupäivät tapaamme aina saman porukan kanssa aamukahdeksasta melkein puoleenpäivään, vielä seuraavat nelisen viikkoa. Ensimmäiset viikot meni ihan niissä merkeissä, että puolet halusi vain koko ajan lähteä kotiin. Ei me heitä mitenkään pakolla pidetty, mutta eivät sitten lähteneet kuitenkaan. Vastustivat kaikkea vaan periaatteesta. Nyt on jo helpottanut ja välillä on ollut jopa jo ihan hauskojakin hetkiä yhdessä. Valoa tunnelin päässä siis on. Vanhaksi tietenkin itseni tunsin, kun eräs 20-vuotias tyttömme sanoi lämpimästi, että olen hänelle kuin varaäiti. Tässä tilanteessa tämä oli toki paljon parempi vertaus kuin ystävä, vaikka olinkin hänen syntymänsä aikaan vasta 17-vuotias.

48388568_206879703589112_5085007176976564224_n

Olemme ottaneet aamupäiväohjelmaamme myös kuulkaa maan kuopimisen. Olemme kitkeneet, siistineet, kantaneet, rehkineet, hikoilleet helteessä. Hoidamme porukalla työhuoneemme ympärillä rehottavaa, hoitamatonta puutarhaa. Olen saanut muutamia oikeasti puhuttelevia oivalluksia siellä pusikossa puuhaillessani, kuten kerran rikkaruohoja kitkiessäni: even the good things take room from the best things – tämän siis sanoi kasveista puhuessaan ihan sivulauseessa meille puutarhan hoitoa opettanut vierailija ja mietin, että no todellakin. Haluan valita elämääni vain ne parhaat asiat, enkä missään nimessä ahtaa sitä liian täydeksi, vaikka miten hyvää olisikin. Ne hyvätkin asiat kun vievät lopulta tilaa niiltä parhailta asioilta, eikä siinä kukaan voita. Aikataulu vaan on täysi. Mulla se ei sitä kyllä nytkään ole, mutta mä nyt en arvostakaan sellaista yhtään. Tämän olen tiennyt itsestäni jo vaikka kuinka pitkään, mutta sain asiasta viime viikolla vielä ihan mustaa valkoisella, kun ryhmä rämästämme jokainen teki sellaisen maksullisen vahvuustestin. Mun ykkösvahvuus tämän testin mukaan on adaptability. Ja kyllä se sikäli oikein meni, että olen aina ollut melkoisen joustava aivan luonnostaan. Ei niin kovasti jurnuta mulla asiat vastaan, mutta sitä en tiennyt, että vahvuuden muassa tulee sivutuotteena helposti väsyminen ihmisiin, jotka ovat kiireisiä ja kiinni aikatauluissaan ja kaiken maailman menoissaan. En vaan millään saa sellaisesta kiinni, minä kun katselen mieluummin auringonlaskuun. Ehkä mä tämänkin takia halusin muuttaa tänne. Harvalla on täällä mitenkään täyttä, sillä kiirettä ja tehokkuutta ei pidetä niinkään arvossa. Ehkä mä sitten alitajuisesti tunnen helpommin kuuluvani täällä porukkaan.

51104893_332780080903982_4351117314721054720_n

Vaikka mun päivät eivät ole täysiä, olen silti väsynyt. Meidän nuorison kanssa hengailu vastaa kyllä pidempää työpäivää kuin miltä se paperilla näyttää. Ihania tyyppejä kaikki, mutta sillä lailla työlästä porukkaa kuitenkin, ettei ihan karkkipäivistä nämä työpäivät mene. Viikonloppuisin vietämme edelleen kaiket päivät ystäväporukalla rannalla. Nyt, kun eletään talvea, päivät ovat usein sellaista Suomen tyypillistä kesää: ei liian kylmä, ei liian kuuma. Just hyvä. Istumme ystävien kanssa sellaisissa kasattavissa, Costcosta ostamistamme rantatuoleissa puolikaaressa puiden varjoissa, syömme sipsejä ja katselemme, kun lapset uivat meressä. Välillä uidaan toki itsekin, mutta näin viileämmällä säällä menee useammin tuijotteluksi. Vaihdamme kuulumiset, haaveilemme tulevasta, jaamme surut ja murheet ja jauhamme turhanpäiväisiä. Ihastelemme aaltoja ja seurailemme, miten kivaa lapsilla on keskenään. Esikoinenkin jo oikeasti surfaa, mikä on ihan käsittämätöntä. Ei sitä nimittäin kukaan ole opettanut.

Nyt on tämä työ vienyt mehuja ihan mukavasti, mutta ei se mitään. Mieluummin näin kuin yhtään mitään muuta. Elämästä tiedämme eteenpäin noin heinäkuuhun saakka ja sen jälkeen on taas tämän viisumin aika umpeutua ja tulevaisuus on kokonaan verhon takana. Saa nähdä, mitä tässä tapahtuu. Sen, mitä me kovasti toivoisimme, te jo tiedättekin.