VIISUMIT

Lupasin edellisessäni kirjoittaa tämän voitokkaan otsikon isoin kirjaimin ja siinä se nyt on!

Ja kerran vielä:

ME SAIMME VIISUMIT TOISELLE VUODELLE JA LÄHDEMME TAKAISIN KONALLE!!

Myönnän, että eilen stressasi ja itketti, tänään olenkin sitten itkenyt ilosta. Ja kerronpa nyt sellaisenkin jännittävän faktan, että allekirjoitimme vuokrasopimuksen vajaa pari viikkoa sitten tavallaan tietämättä varmaksi, että pääsemmekö edes lähtemään. Mutta kuulkaas tämä: vuokranantajan ehdottaman päivän mukaan saamme avaimet Konalla 20.8., johon ehdimme juurikin näppärästi näillä aikatauluilla nyt. Uusi koti sijaitsee edellisen naapurissa, samassa taloyhtiössä, pihakavereiden yläpuolella. Ja seinät eivät suinkaan ole keltaiset, vaan valkoiset.

Mutta ennen kaikkea, Kona on meidän koti.

Ihan kohta halkean!

 

38772042_960966144112643_9056572253155622912_n.jpg

Pitkä, kuuma kesä

Pääsin tuossa aiemmin kehuskelemaan, että olen vuoden aikana ehtinyt tottua lämpöön, mutta nyt on kyllä sanottava, ettei Havaijillakaan yleensä ihan tällaista ollut. Siellä normaalisti tuulee mereltä koko ajan, mikä helpottaa kaikkea. Starbucksissa on viimeistään niin kylmä, ettei teepaidassa tarkene sisällä pidempään istuskellakaan. Helsingin yllä on maannut välillä sellainen loputon 30-asteinen paikallaan seisova massa, joka on päässyt ystävällisesti liiskaamaan kaiken kansan alleen. Bussit ovat tukalia, virastot tunkkaisia, yöllä ei saa unta, sisällä on kuumempi kuin ulkona, harvassa paikassa on ilmastointi. Lapsetkin ovat olleet viime päivät hetkittäin ihan nuutuneita, nämä tottuneet helteessä asujat. On tässä ollut epämukavaa myös siksi, että tämä ei vaan ole oikein. Suomessa ei kuulu olla tällaista ja on pelottavaa ajatella, mihin ilmaston lämpeneminen vielä tätä maailmaa vie.

Täällä ollessa myös sielu on alkanut ihan huomaamattanikin kiertyä johonkin luonnolliseen vuodenkiertoon. Elokuussa pitäisi jo saada edes vähän pitkää hihaa päälle, alkusyksy on aina ollut yksiä lempivuodenaikojani. Konan vuoden aikana tätä ei tapahtunut; kun lämpö kuului asiaan, en alkanut odotella ilmojen viilenemistä. Nyt taas tuntuu siltä, etten todellakaan jaksaisi tätä koko vuotta. Siellä kaikki on myös rakennettu niin, että auringolta pääsee halutessaan helposti piiloon: melkein kaikilla rannoilla on katoksia, leikkipuistojen yllä valtavat päivänvarjot, grillipaikoilla suuret suojat. Jokaikinen kauppa ja kahvila on ilmastoitu viileäksi ja kodeissa pyörivät kaksimetriset kattotuulettimet. Ostimme oman rantateltan niille päiville, kun suuntasimme palmuttomille hiekkarannoille. Pidettävä valolta suojattuna.

Kesä on tuntunut pitkältä, kunnes yhtäkkiä tällä viikolla heräsin siihen, että kohtahan se on jo melkein ohi. Aiomme alkaa pakata ennen kuin viisumeista tulee vahvistus – jonnekin tästä liikutaan elokuun aikana joka tapauksessa. Ehkä jo muutaman viikon sisällä. Vielä pitäisi käydä rokotuksessa ja hammaslääkärissä, koululaisen kanssa terveystarkastuksessa sekä viisivuotiaan kanssa kampaajalla. Ihan ensimmäistä kertaa, äitinsä kun on tähän asti leikannut latvat siististi taloussaksilla. Eli ”siististi”. Mutta point being; tämän kaikenhan olisi voinut hoitaa myös heti kesän alussa alta pois, mutta eihän sitä nyt pystynyt. Jätimme sitten viimeisille viikoille.

Arvatkaa, kuinka paljon odotan, että voin kertoa täällä(kin), että olemme saaneet viisumit. Jos näin onnellisesti käy, lupaan otsikoida aiheen suurin kirjaimin.

Alkavan syksyn uudet työkuviot

Me ollaan lomailtu nyt melkein kahdeksan viikkoa niin ahkerasti, että alan olla ihan valmis taas työhommiin. Pää on alkanut kaivata muutakin ajatuksellista haastetta kuin sen, mitä tehdään seuraavaksi ja missä osoitteessa, ja mitä syödään. Lomastressistä ei ole kyse eikä siitä, että olisimme koko ajan tehneet jotain liikaa. Kaipaan vaan jo muuta tekemistä. Haluan töihin.

Olen alkavasta syksystä ja sen työmuutoksista niin innoissani, etten meinaa pöksyissäni pysyä (kaikkien viihtyvyyden vuoksi lupaan kuitenkin olla ihan ihmisiksi). Kuten olen kertonut, olen luokanopettaja (musiikkiin erikoistunut ja sosiaalipsykan sivuaineen tehnyt), mutta useamman vuoden ajan olen jo kääntänyt päätä kohti uutta, kuitenkaan tietämättä, mitä se käytännössä tulee tarkoittamaan. Opiskelin valmistumisen jälkeen vuoden verran ICT-instituutissa kognitiivista lyhytpsykoterapiaa ja viime joulukuussa sain maaliin TA-instituutin tarjoaman kaksi vuotta kestäneen transaktioanalyysin syventävän koulutusohjelman. Huomaatte ehkä, että jos mulla luontaista kiinnostusta jollekin alueelle on, on se tällainen ihmisen mielen maailman ymmärtäminen. Haluaisin jatkaa jossain vaiheessa transaktioanalyytikoksi asti, mutta aika hankalalta näyttää toteutus Havaijilta käsin.

IMG_8191

Osa teistä varmaan muistaa, kun tammikuussa mainitsin, että päädyttiin Konalla auttamaan muutamaa elämän murjomaa nuorta. Edelleen tämä meillä silloin yhden yön nukkunut, juuri 19 vuotta täyttänyt miehenalku soittaa puolisolleni liki päivittäin. Näissä puheluissa siippa ottaa aina hyvin isällisen roolin ja yrittää auttaa tätä ihmislasta parhaansa mukaan. Aika hukassa on. Tästä tammikuisesta kohtaamisesta käynnistyi meidän kohdalla kuitenkin isompikin ajatusketju, joka on nyt konkretisoitumassa mun uusiin työkuvioihin Havaijilla.

Huomannette, etten edes maininnut tähän väliin, että jos saamme viisumit. Tämä tilannehan me kaikki jo tiedetään.

Aloin ensin unelmoida ja sitten suunnitella, kuinka kampuksella voisi järjestelmällisesti auttaa sinne saapuvia nuoria, jotka kamppailevat mielenterveyden probleemien ja erilaisten addiktioiden kanssa. Mietin, että kampuksen henkilökuntaa pitäisi ensialkuun kouluttaa auttamaan itse oppilaitaan tehokkaammin, minkä jälkeen alkaisi päivittäinen työskentely niiden kanssa, jotka apua tarvitsevat. Ainoa vaan, mietin tässä kohtaa, että mulla ei ole yhtään koulutusta riippuvuuksien hoidosta. Muutenkin vielä aika vähän noin ylipäätään, eikä yhtään kokemusta. Aloin kaivata itselleni työparia ja mentoria.

Kerroin ideoistani kampuksen johdolle, joka otti asiani vakavasti ja lupasi viedä sitä eteenpäin. Kaksi viikkoa ennen Suomeen lähtöämme mut tutustutettiin erään sikäläisittäin paikallisen, laillistetun terapeutin kanssa. Tämä 59-vuotias alansa ammattilainen alkoi kertoa mulle, mitä hän haluaisi kampuksen nuorten parissa tehdä. Hän kuvaili mun päässä kimmeltelevän idean omin sanoin yksityiskohtaisesti juuri niin kuin minäkin olin sen nähnyt. Lisäksi hänellä sattuu olemaan koulutus riippuvuuksien hoidosta. Menikö jo kylmät väreet? Mulla ainakin meni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meistä on tullut tässä kesän aikana hyvät ystävät ja tämän alkavan työmuodon co-leaderit. Olemme sähköposteissa jakaneet ajatuksia, unelmia ja ideoita ja tsempanneet toisiamme. Erityisen nöyräksi laittaa se, että tämä rautainen rouva kokee, että hän voi oppia – ja on jo oppinut – uutta minulta. Minulta! Tällaiselta untuvikolta.

Mulla on aivan varmasti tulevaan työhöni paljon enemmän intoa kuin osaamista. Ymmärrän kyllä jo aika paljon TA-teoriaa ja sitä, miten ihmisen psyyke rakentuu, mutta käytännön työstä mulla ei ole kokemusta. Mun työnimike hakee vielä, mutta joku tukihenkilö se tulee varmaan olemaan. Terapeutti en ole, enkä vielä puoliksikaan valmis transaktioanalyytikko. Toivottavasti joku päivä.

Kaikki nämä viimeisen vuoden sisään tapahtuneet muutokset tuntuvat edelleen ihan käsittämättömiltä. Elämä on parhaimmillaan just tätä: uusia mahdollisuuksia, jotka kysyvät rohkeutta lentää. Vaikka tekisin tämän myötä mahalaskun, niin nyt jo tiedän, että kannattaa ainakin yrittää.