Otteita kovaäänisen introvertin elämästä

Mä kuulin joskus kauan sitten hyvin nuorena, kuten ehkä monet teistä, että introvertit ovat vetäytyneitä ja ekstrovertit pitävät esiintymisestä. Niinpä päättelin, asiaan sen enempää tutustumatta, että olen ekstrovertti. Kun ensi kerran kuulin määritelmän ambivertti, koin sen antaneen enemmän viisautta tähän mustavalkoiseen kahtiajakoon. Ambivertti-vaiheen kautta törmäsin tämän tyyppiseen asiallisen tekstiin, jonka ansiosta löysin itseltäni salassa olleen introverttiyteni. Lopulta eräs ystäväni linkkasi mulle useamman artikkelin uudella näkövinkkelillä, kuten tämän Jenn Grannemanin 10 signs you’re on outgoing introvert ja sain jonkinlaisen päätöslauselman tähän aihioon.

Vaikka ymmärrys introverttiydestä on lisääntynyt huimasti laajemmankin yleisön kuin vain itseni kesken, yllättävän paljon mun mielestä edelleen kirjoitetaan vain näiden kahden tyypin ääripäistä. Luin ennen tämän postauksen kirjoittamista useammankin suomenkielisen artikkelin aiheesta ja valehtelematta jokaisessa introverttejä kuvailtiin sanoilla hiljainen, vetäytyvä ja sisäänpäin kääntynyt, kun taas ekstrovertteja luonnehdittiin muun muassa esiintymistaitoisiksi, seurallisiksi ja avoimiksi tiimipelaajiksi, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä. Ambiverttejä kehuttiin sekä helpoimmiksi että tylsimmiksi – toisaalta niiksi, jotka saavat parhaat palat molemmista maailmoista ja toisaalta niiksi, jotka mukautuvat vain miellyttääkseen.

Tiedämme varmaan jokainen jo ihan arkikokemuksesta, etteivät nämä luonnehdinnat kuvaile suurinta osaa kenestäkään. Teksteissä keskityttiin vain ääripäihin, vaikka valtaosa ihmisistä sijoittuu janalla vähän keskemmälle, eikä pysty samaistumaan näihin määritelmiin kuin vain osittain.

26512950_10159756504330203_448696185_o

Introverttinä mä lataudun yksin, vaikka on elämässäni myös joitakin ihmisiä, jotka eivät kuluta sosiaalista patteriani juuri ollenkaan. Uudet ihmiset ja tilanteet ovat suurina annoksina mulle stressaavia. Mun on aina tiedettävä edes jotkut speksit ennen kuin menen sekaan mulle vieraaseen porukkaan: ketä ja kuinka monta ihmistä siellä on, onko siellä yhtään tuttua, mitä siellä tapahtuu ja koska lähdetään pois. Järjestän itse juhlia älyttömän mielelläni, koska silloin pystyn tietämään etukäteen, kenen kanssa iltani vietän. Rakastan juhlia, yllättäviä sosiaalisia kokoontumisia vieraiden kesken en niinkään.

En tiedä onko yllättävää, mutta mua ei ole vielä kertaakaan ahdistanut amerikkalainen small talk. Tähän mennessä olen vain tykännyt siitä, että ihmisiä katsotaan silmiin, vastaantulijoita tervehditään ja useimmiten myös vaihdetaan pari sanaa. Harvempien kanssa välit ovat jääneet pelkästään tähän kohteliaisuuksien vaihtamisen tasolle ja paikallisten ystäviemme kanssa pääsimme heti kiinni myös oikeaan asiaan. Siinä missä suomalaiset puhuvat säästä, täällä yleensä kommentoidaan jotain riemukasta, mutta käytännössä samantasoisia käytösrituaaleja ovat molemmat.

Mä olen yrittänyt aina parhaani mennä kohti epämukavuutta. En ole halunnut antaa introversioni liikaa määrätä sitä, milloin ja kenen kanssa lähden jonnekin. Joskus ei vaan pysty, mutta yleensä olen mennyt, tuulta päin, ja harvemmin jälkeenpäin katunut. Pääsen yli alun ahdistuksesta nopeasti, jos uudet tuttavuudet osoittautuvat sellaisiksi, joiden kanssa on helppo olla. Itse yritän tehdä parhaani siinä, että tutustun ihmisiin, enkä anna itselleni lupaa vetäytyä seurassa.

26195022_10159756502040203_1099825364_o

Kun tässä tulin tätä tarkemmin ajatelleeksi, luulen, että kaikki lähimmät ystäväni ovat jonkin sortin introverttejä. Hiljaisia, vetäytyneitä tai sisäänpäin kääntyneitä heistä ei ole yksikään ja monet myös esiintyvät työkseen. Tai ihan muuten vaan.

Eilen yksi meidän kavereista totesi, että työskentely täällä kampuksella on aivan ekstrovertin taivas. On se kyllä ollut sitä monilta osin tällaiselle semi-introvertillekin; pääseehään sieltä myös pois.

 

Ohjusasioiden jälkipuintia

Huomasin, että edellistä postaustani on jaettu ja lainattu aika paljon suomalaisessa mediassa. Tiedättekö, minkä johtopäätöksen tein siitä? Musta voisi tulla Suomen virallinen Havaijin kirjeenvaihtaja. Voisin täältä raportoida tunnelmia ja tilanteita, joita riittää ainakin seuraavalle viikolle. Työtä varten tarvitsisin mielellään työsuhdeasunnon sekä green cardin. Varmaan ihan ok?

Toki huomasin myös sen, että ensimmäisenä julkaistussa jutussa kotisaaremme lempinimi Big Island oli saanut muodon Bid Island ja tämä sama virhe toistui sitten jokaikisessä artikkelissa, joka tämän jälkeen ilmestyi ja joka mulle Suomesta äitini toimesta linkattiin. Suomalaisbloggaaja Bid Islandilta. Ei viitsinyt kukaan matkan varrella korjata; toki kivahan se on noinkin.

Musta huumori on kukkinut täällä viime päivät. Totesimme kavereiden kesken, että pommi todennäköisesti tähdättäisiin Honoluluun meidän pikkukaupunkimme sijaan, johon yksi, että voihan se mennä tietysti ohi: Honolulusta kaakkoon muutama sata kilometriä, esimerkiksi.

Screen Shot 2018-01-15 at 21.28.27
Kuva täältä.

 

Osa uskoo, että ohjus todella lähti matkaan, mutta se ammuttiin alas. Osa uskoo, ettei mitään väärää napin painallusta ollutkaan, vaan asialla oli hakkeri, joka leikki ihmisten tunteilla. Osa kertoo tietävänsä, että kyseinen hätäviesti lähetetään jonkun vaikean koodin kautta ja sen varmistamiseen tarvitaan aina toinen ihminen – mitään nappia ei siis olekaan. Osa kokee selvinneensä hengissä jostain, vaikka todellisuudessa mitään ei edes ollutkaan – ehkä.

Jostain luin jonkun suomalaisen sanoneen, että jos seuraava hätäviesti tulee, niin kukaan täällä ei enää usko sitä, eikä siten suojaudu millään tavoin. Todellisuudessa se tulisi menemään juuri toisinpäin. Jos tällainen viesti ruudulle uudestaan pamahtaisi, sen uskoisi jokainen, koska tällaista virhettä ei vaan voisi sattua enää toistamiseen. Sitten ei varmaan ihan yhtä rennosti asiaan suhtauduttaisi mekään.

Mutta ei meitä edelleenkään pelota. Havaijin kirjeenvaihtajanne lopettaa toteamalla, että saarella on kaikki hyvin ja rauha on sekä maassa että mielessä.

Aamu, joka alkoi pommiuhalla

Puhelin alkoi tänä aamuna vähän kahdeksan jälkeen hälyttämään penäävästi, kuten se täällä joskus tekee. Luulin, että kyseessä olisi tavallisempaan tapaan ilmoitus hengenvaarallisen suurista aalloista saaren pohjoisosissa tai varoitus trooppisten sateiden aiheuttamista tulvista jossain päin saarta. Ruudulle olikin pamahtanut viesti, jossa kerrottiin ohjuksen uhkaavan Havaijia.

26854040_10159819179680203_1290803158_o

Olin juuri noussut, kun hätäviesti puhelimeen tuli. Lapset katselivat olkkarissa piirrettyjä ja minä palasin sydän pamppaillen heti takaisin makkariin, herätin puolison ja suljin ikkunat. Tuli sellainen minuutin pieni mitä jos-pelko, kunnes avasin uutiset. Siellä ei ohjuksesta mainittu mitään. Väärä hälytys, siis, tiesimme saman tien. Myöhemmin kerrottiin, että yksi henkilö oli työvuoroa vaihtaessaan painanut väärää nappia ja vahingossa lähettänyt viestin jokaiseen saarella tällä hetkellä majailevaan numeroon.

Lapsille emme uhasta maininneet mitään.

Kampuksella oli kuitenkin monia kymmeniä, sata, kaksisataa, en tiedä, ihmistä hakeutunut välittömästi pommisuojaan ja kylillä väki oli pyrkinyt pikaisesti pakoon. Hotelleissa henkilökunta oli alkanut kiireellä keräillä väkeä suojiin, kahviloissa porukka oli suojautunut pöytien alle. Jos ohjus tänne oikeasti lähtisi tulemaan, olisi eri lähteiden mukaan noin 12-20 minuuttia aikaa päästä piiloon. Siinä ei kannatakaan jäädä uutisia tarkistelemaan, vaan juosta lähimpiin sisätiloihin.

Meitä ei kotona pelottanut, koska lisäohjeita ei tullut eivätkä sireenit ujeltaneet.

Parinkymmenen minuutin kuluttua ensimmäisestä viestistä tuli puhelimen näytölle taas viesti, jossa emergency alert korjattiin false alarmiksi.

Mutta olipa muuten herätys!

26782070_10159819179795203_232514258_o