Kohta ne muuttaa kotoa

Meidän molemmat lapset on syntyneet lokakuussa, kahden vuoden ikäerolla. Joka vuosi tähän aikaan mä huomaan päivitteleväni ajan kulumista ja ihastelen niiden kauniita piirteitä. No sitä mä nyt teen joka päivä muutenkin, mutta joka vuosi tähän aikaan siihen liittyy vielä vähän enemmän syvyyttä. Miten ne voi olla taas vuoden vanhempia?

28417620_10160006376285203_1830059987_o

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Molemmat meidän lapsista on omilla tavoillaan sisukkaita, päättäväisiä ja voimakkaita. Molemmat ovat myös herkkiä ja lempeitä. Molemmat rakastavat vauvoja. Muuten ovatkin sitten hyvin erilaisia: toinen on introvertti, toinen ekstrovertti, toinen skeittaa, toinen tanssii, toinen on tarkka tavaroistaan ja toisella on kaikki aina hujan hajan. Toinen on ollut ekaluokan alusta aina napakasti ovella odottamassa, koska lähdetään, ilman patistamista, kun toinen laulaa, pyörii, häärii ja lopulta suuttuu, kun hänelle ei ole annettu tarpeeksi aikaa pakata reppua ja kohta myöhästyy koulusta kaikki. Toinen piirtää mallista paremmin kuin äitinsä ja toinen on ajattelussaan niin luova, ettei välillä saa logiikan päästä kiinni. Maailma on joskus liian neliskanttinen ja rajattu joidenkin yksilöiden tarpeisiin.

Aika on mennyt nopeasti, vaikka tietysti yhdeksään vuoteen on kaikenlaista mahtunut. Olemme perheenä asuneet yhteensä seitsemässä kodissa näiden yhdeksän vuoden aikana, mikä nyt ei ole mikään ideaali, mutta toisaalta, ei siihen kukaan hajonnutkaan ole. Mä tykkään olla vanhempi paljon enemmän nyt kuin silloin uhmaikäsekoilujen aikaan tai etenkin silloin, kun toinen sekoili ja toinen oli vaarassa horjua ensiaskelineen autotielle. Sellainen jatkuva aivojen fight or flight-asento ei kyllä kuulu omiin suosikkeihini ja siksi nykyään onkin paljon kivempaa kaikilla. On ihanaa, kun mullakin on tilaa ympärillä ja aivokapasiteetti sittenkin tallella.

6A213990-DFC3-46B6-9099-DEF141B6BA77

Näyttökuva 2019-4-3 kello 8.37.26

45361706_2261991810751062_5924095240876064768_n

Mitä ajan kulumiseen tulee, niin sehän tässä just eilen kävi mielessä, että seuraavat yhdeksän vuotta tulee menemään vielä tätä edeltäjäänsä nopeammin ja kohta Esikoinen täyttää 18. Sain eilen jotenkin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti kiinni siitä, mitä kaikki nuorten aikuisten vanhemmat aina sanovat: aika tulee menemään hirvittävän nopeasti. Jotkut lisäävät myös loppuun ne iki-ihanat sanat nauti nyt. Ja kyllähän me kaikki se tiedetään, ettei kaikista vaiheista vaan yksinkertaisesti voi nauttia, mutta jos nyt jälkiviisaana jotain itselleni sinne alkuvuosiin sanoisin, niin ei kaikkea tarvitse myöskään ihan niin vakavasti ottaa. Jos osaisin jatkossa pitää kiinni siitä perspektiivistä, että onko tällä tilanteella mitään merkitystä 20 vuoden kuluttua ja jos vastaus on ei, niin ei ehkä kannata sen takia sitten hampaita kiristellä. Pick your battles. Ei se oikeasti ole niin justiinsa.

Mutta sain mä kiinni myös siitä nauti nyt-lauseesta jotenkin eri tavoin nyt, kun tähän ajan kulumiseen heräsin. Kyllä mä haluaisin nämä vuodet muistaa ennen kaikkea niin, että me tykättiin olla keskenämme ja että meillä oli hauskaa yhdessä. Mä ajattelin siis jatkossa keskittyä lähinnä viihtymiseen, jos mahdollista. Kun niin harvalla asialla oikeasti on pitkässä juoksussa yhtään mitään merkitystä – varsinkaan millään höyrytetyillä parsakaaleilla tai tasan tarkkaan kulkevilla rutiineilla – niin jospa meillä keskityttäisiin vaan siihen, että elämästä tulee hyvä. Sanon tämän nyt, kun lapset ovat sunnuntaiaamun raukeita ja katsovat piirrettyjä, minä juon kahvia ja kaikki on mukavasti. Voidaan palata tähän viihtymiseen jo vaikka tänään myöhemmin, kun ensimmäinen sisarusten välinen täysin turha riita pamahtaa ilmoille. Mutta voisinko mä silti opetella olemaan enemmän zen, koska enhän mä siellä ole tappelemassa? Riidelkööt he, jotka siihen haluavat päivänsä käyttää, ehkä mä voisin opetella vetäytymään jonnekin omaan onnelliseen paikkaani siksi aikaa ja odottaa, kun rauha taas palaa ja voimme jatkaa sitä juuri lanseeraamaani yhdessä viihtymistä.

51951395_2375770939313430_8694990320988848128_n

Kysykää ensi vuonna tähän aikaan, miten onnistui. Silloin, kun lapset täyttää jo kahdeksan ja kymmenen ja olemme taas vuoden lähempänä sitä, että kohta ne muuttaa kotoa.

Kitkainen kotikoulukausi

Tämän työlään sopeutumistunnelin päässä kajastaa valoa. Ensimmäisenä ehkä jouluvalot, suomalaiset, ja ensi kuussa alkava, kotomaassa vietettävä loma. Sen jälkeen, tammikuussa, lapset aloittavat muuttomme jälkeen vihdoin oikean koulun. Me olemme olleet mukana kampuksen kotikouluryhmässä nämä Australian elämämme ensimmäiset kaksi kuukautta ja tämä on vaatinut multa paljon enemmän kuin etukäteen arvelinkaan. Mä en tiedä, miten tämän nyt kauniisti laittaisi, mutta mua ei ole kyllä tehty pitämään minkäänlaista kotikoulua yhtään kenellekään. Jäimme tähän ryhmään täksi ajaksi eniten sen takia, että suurten muutosten tuulten jälleen puhaltaessa tämä oli rauhallinen ja helppo alku ja siirtymä lapsille, ja hehän on tykänneet tästä systeemistä tosi paljon. Ausseissa jo ekaluokkalaisen koulupäivät kestävät yli kolmeen, joten on ollut hyvä ottaa iisisti nyt alkuun. Aika puhki ovat molemmat olleet näinkin. Täällä kouluvuosi myös alkaa aina tammikuussa, joten tulevan koulun kanssa sovittiin aloituksesta seuraavan lukuvuoden alusta, eikä kesken vuotta.

049EA3AF-6F2A-4E80-9F2E-8E81215B0F86

Maailmalla kotikoulua käyviä lapsia on suhteellisesti paljon enemmän kuin Suomessa. Kotikoulun valitsivat Konallakin muutama hyvä ystäväni ja kaikilla heillä oli samankaltaisia ajatuksia kotikoulun eduista: kaikki puhuivat tällaisen koulunkäynnin joustavuudesta ja siitä, miten perhe voi helpommin matkustaa tai viettää pidennettyjä viikonloppuja yhdessä, kun koulu kulkee mukana. Jokainen perhe painotti myös läheisiä välejä lapsiinsa ja kaikille oman lapsen opettaminen näytti tuovan myös ihan aitoa iloa.

Minä olen kyllä yrittänyt, mutta en koe kuuluvani tähän sakkiin.

Vaikka mun lapset tuokin mulle aivan valtavasti iloa, heidän opettamisensa kuuluu meistä kyllä jollekin toiselle aikuiselle kuin meille vanhemmille. Kotikoulu ei ole myöskään tuntunut musta joustavalta, päinvastoin, mä koen olevani tosi sidottu nyt, kun en voi päivisin tehdä kokoaikaisesti töitä. Mun työ on itsessään joustavaa ja mielenkiintoista ja haastavaa ja siihen haluan myös panostaa. Ja sitten, kun lapset pääsevät koulusta, haluan olla heille äiti vaan, enkä miettiä, että osaavatko nyt varmasti jotkut kertotaulut ja riittääkö mun kapasiteetti kantamaan tämänkin kakun.

7DF480F8-AC63-452B-AC61-4FF07A9F1399.jpeg

Suomalaisittain ajateltuna kotikoulu on todella harvan valinta. Mä en kotimaassa tajunnutkaan, miten monet maailmalla valitsevat oman perheen kannalta parhaaksi vaihtoehdoksi juuri kotikoulun. Ihanaahan se on, että on vapaus valita lapsiaan opettaa, jos sen omaksi jutukseen kokee. Mä en tiedä, onko Suomessa riittävästi perheitä tällaisiksi kotikouluryhmiksi, mutta ainakin täällä ja Konalla ne ovat ihan tosi tavallisia. Ryhmät toimivat varmasti ympäri maailman eri tavoin, mutta periaatteessa ryhmät mahdollistavat sen, että perheet voivat opettaa vuoroissa, joten kotikoulunkin valinnut saa välillä pausseja opettamisesta ja yhdessäolosta. Kukin voi opettaa myös sitä, mitä osaa tai haluaa ja lapsilla on myös luokkakavereita. Esikoisella niitä on tällä hetkellä viisi ja Kuopuksella seitsemän. Ei siis montaa, mutta kuitenkin. Meidän vastuu on ollut opettaa luokassa noin neljä tuntia viikossa. Maanantaisin on kotipäivä ja tiistaista perjantaihin päivät päättyvät jo klo 12:30.

Kotikoulun saa kyllä halutessaan toimimaan hienosti, eikä se sulje mahdollisuuksia lasten jatko-opintoihin, sosiaalisten taitojen oppimiseen tai mihinkään muuhunkaan. Ja suomalaisilla on vielä mahdollisuus valita vaikka Kulkurikoulun kaltaisia palveluita, jotka auttavat kaikkien lukuaineiden opettamisessa – en ole ystäviltäni kuullut mistään vastaavasta täällä tai Yhdysvalloissa. Mutta aikaa tämä joka tapauksessa vie ja vaatii myös paljon perheen vanhemmilta. Muun muassa sen, ettei ainakaan toinen tee kokopäiväisesti, jos ollenkaan, töitä tai että kotiin palkataan opettaja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täällä Australiassa kouluvuosi jakaantuu neljään jaksoon, joiden jokaisen välissä on pieni loma. Kahden viikon lomat sijoittuvat noin huhti-, heinä- ja lokakuille ja kesäloma, kuuden viikon mittainen, on joulukuun puolesta välistä tammikuun loppuun. Meillä on tällä hetkellä menossa kolmannen ja neljännen jakson väliin sijoittuva kahden viikon loma. Tällainen lomasysteemi tuntuu ainakin tässä vaiheessa ihan mahtavalta. Kesäloma on tähän asti alkanut aina jossain vaiheessa tuntua aivan liian pitkältä ja lukukauden alettua seuraavaa lomaa odotellessa on ehtinyt jo vähän väsyä. Nämä Aussi-lomat kuulostavat siltä, että auttavat varmasti hyvin katkaisemaan lukuvuotta, mutta kokemus sen sitten ensi vuonna lopulta paljastaa, onko näin. Tällä hetkellä tämä loma ei tunnu kuitenkaan ihan yhtä juhlavalta, kun olemme olleet tämän koulusysteemin takia yhdessä muutenkin ihan tosi paljon. Nyt vaan emme tee koulujuttuja yhdessä.

Tammikuun lopusta lukien meillä alkaa taas normaalimpi arki. Mä jatkan muutama viikko sitten aloittamiani kotikäyntejä vähävaraisissa perheissä ja ihmeellistä mutta totta, pääsen myös luennoimaan mielenterveydestä ja sen hoitamisesta muutamallekin Certificate IV kurssille. Vastuu meidän lasten opettamisesta palautuu muille ammattilaisille ja mulle jää vain tämä vanhemman rooli, josta oikeasti nautin. En malta odottaa.

Miten luoda uusi ystäväpiiri tyhjästä?

Olen toista kertaa elämässäni (melkein) kokonaan kaveriton. Suomessa asuessa kaikki oli kaveririntamalla sikäli yksinkertaista, että tutustuin muutamiinkiin henkilöihin kypsässä neljän vuoden iässä ja koska meillä synkkasi hyvin emmekä ikinä muuttaneet minnekään, olimme ystäviä läpi koko koulutaipaleemme. Ja edelleenkin. Kotimaassa muutin aina vain pääkaupunkiseudun alueella, joten painetta uusien ystävien saamisen puoleen ei ollut, vaan niitä tarttui kuin itsestään mukaan sieltä ja täältä. Aikuisenakin olen löytänyt uusia, läheisiä ystäviä sekä Suomesta että maailmalta.

Konallakin kaikki meni näiltä osin aivan luvattoman helposti. Kaverittomuus kesti lopulta vain noin neljä viikkoa, jonka jälkeen palaset loksuivat paikoilleen niin että kolina kävi. Me löydettiin nopeasti vastakappaleemme ja vain muutaman linkin kautta valmis pieni jengi, johon sovittiin heti mukaan kuin nenä päähän. Oleminen oli helppoa, huumori huonoa ja yhteys takuuvarma. Ja sitten me muutettiin tänne.

71401063_396956647593580_57651758331068416_n

Nyt asiat eivät todellakaan ole menneet samalla tavoin, eivätkä millään tavalla helposti. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni (mikä on tietysti jo oma ihmeensä sekin) tilanteessa, että mulla ei ole elämässä juuri ketään ja joudun laittamaan itseäni potentiaalisten kavereiden tutkaan ihan pyytämättäkin. Mennäänkö kahville, viedäänkö lapset puistoon, tuutteko meidän kanssa kaupungille. Ja niin edelleen. Kaikilla muilla kuitenkin on jo ne omat ystävät, eikä kenenkään elämässä ole mulle nyt mitään varsinaista tilausta. Mulla ei vaan ole nyt varaa jäädä ajattelemaan tätä oikeastaan yhtään. Minä raivaan itselleni tilaa, koska mun on pakko. Välillä viesteissä totean lyhyesti, että I know you’re super busy with everything right now, mutta sen enempää en jätä sijaa itsesäälille, että ethän sinä ehkä minua edes mihinkään tarvitse ja hirmu kiva olisi, jos nyt voisit minuakin välillä tavata ja tietenkin ymmärrän, jos et millään nyt pysty. Ei kuulkaa, nyt jos koskaan se on uskottava omaan valovoimaisuuteensa ja puskea itseään jo olemassaoleviin porukoihin. Ja sehän se on ihan kamalaa semmoinen. Oikeastihan haluaisin vain mököttää kotona ja odottaa, että mut haettaisiin täältä mukaan valmiisiin pöytiin. Kaikki tiedämme, että tällaista on turha odottaa. Tietenkin eniten siksi, että kukaan ei vielä tiedä, kuinka ihana olen – muutenhan olisivat kaikki ovella jonossa odottamassa, koska pääsen ulos.

Uusien ystävien tekemällä tekeminen on jo ajatuksena oikeasti niin raskas, että välillä tekisi mieli skipata koko prosessi kokonaan ja jättää homma tähän heti alkuunsa. Onhan mulla ystäviä, he eivät vaan asu täällä. Mutta olkoonkin miten rasittavaa, ilman seuraa ei voi onnellisena elää. Prosessia vaikeuttaa myös tämä jäätävä väsymys, joka ei vieläkään ole ottanut talttuakseen. Tiedän, että mun pitäisi nyt jaksaa olla aktiivinen ja ainakin vastata joka kerta kyllä, jos mun suuntaan kutsu jonnekin tulee, mutta aina ei silti vaan pysty. Ja samaan aikaan mun olemattomalla kärsivällisyydelläni ystävyyssuhteiden muodostumista on vaikea odottaa ja jo pitäisi olla kaikki speksit kunnossa näin toisen Aussi-kuukauden jälkeen. Potentiaalisia kavereita mulla sitäpaitsi oikeasti on jo, sekä suomalaisia (joita asuu Perthissä paljon, toisin kuin Konalla) että kaiken maailman kansalaisia. Mutta aika näyttää, mihin suuntaan nämä kenenkin kanssa tästä etenevät, ja mikä tulee lopulta enemmän itsestään kuin väkisin vääntämällä.

71332513_244613633081285_2004820575482019840_n

Perth on ihana kaupunki, mutta ihmiset tekee lopulta paikan, aina. Nyt maksaisin melkein mitä vaan, jos voisin siirtää mun ihmiseni asumaan meidän kanssa tänne. Mutta kun ei voi, niin pakko se vaan on jostain nyt kaivaa se usko, että kyllä täälläkin niitä omia ihmisiä jossain on. Ja siis ennen kaikkea ja kuten sanottu, minä olen saapunut. Tulevat ystäväni eivät vaan tiedä sitä vielä. Get excited.