Kuusitoista päivää

Muuttaminen ottaa kyllä sydämen päälle. Me ollaan jo osittain lomalla ja mulla on aikaa, mutta kaikki aika menee niin kovasti ajatteluun, etten ole muistanut kirjoittaa. Siis en ole muistanut. Miten se on edes mahdollista?

Viimeiset pari viikkoa mä olen itkenyt joka kerta, kun olen nähnyt konalaisittain parasta ystävääni. Ennen tänne muuttoa näin unen, jossa nauroi blondi, pitkähiuksinen nainen, jonka luulin olevan ruotsalainen. Ystävystyin tähän erääseen blondiin neljä viikkoa meidän muuton jälkeen ja me olemme olleet aivan erinomainen parivaljakko siitä lähtien. Ruotsalainen hän ei ole, mutta hiusten ja naurun määrä kyllä täsmää unen kanssa. Hullua.

Vielä emme ole oikeastaan pakanneet mitään. Olemme käyneet tavaroita läpi ja laittaneet monta kassillista perheemme koko ajan kasvavien pieniksi jääneitä sekä omia käyttämättömiä vaatteita ja lasten leluja kirppikselle. Eilen kävin läpi papereita (koulutehtäviä, piirustuksia, muuta taidetta) ja säästettäviä jäi lopulta aika vähän. Aina, kun kannamme ovesta ulos taas uuden pussukan, tuntuu jotenkin helpottavalta.

6A213990-DFC3-46B6-9099-DEF141B6BA77.jpeg

Lapset prosessoivat molemmat eri tavoin. Tällä kertaa näyttäisi Kuopuksella olevan vähän hankalampaa lähdön kanssa, kun tänne tullessa se oli toisinpäin. Paljon me jutellaan kaikesta ja molemmat ovat jo sanoneet, että ikävä jää näitä ystäviä, vaikka he tietävät, että Australiassakin saa uusia. Heillä on kuitenkin edelleen Suomessa muutama ystävä, joista puhuvat ja joita haluavat nähdä, kun sinne taas mennään. Surkeita olemme olleet yhteydenpidossa lasten kavereiden kanssa, mutta ajatus tietyistä ystävistä kantaa silti. Nyt meidän pitää tsempata ja alkaa pitää paremmin yhteyttä sinne ja jatkossa tänne. Mä olen kyllä itse ihan hyvä pitämään yhteyttä ja omat Suomen ystävät tietävät kyllä, mitä mulle ihan oikeasti aina kuuluu, mutta lasten kanssa on kyllä eri tarina.

Mun loma alkaa virallisesti ensi viikon lopulla. Tämä työvuosi oli aivan uskomattoman hieno. Paikoin raskaskin, mutta ennen kaikkea antoisa. Meidän pakeilla on käynyt syyskuun lopusta laskien noin sata nuorta, ehkä vähän yli. Ja todella monen näiden nuorten kohdalla meidän kanssa asioiden käsittely ja meidän tarjoamat uudet työkalut ongelmien ratkomiseen oikeasti muuttivat heidän elämiään. Meidän kanssa on puitu mm. lapsuuden aikaista seksuaalista hyväksikäyttöä, tunnekylmää ja arvaamatonta kotielämää, väkivaltaisia perhe- ja parisuhteita sun muuta painavaa asiaa. Monet ovat saaneet toivoa jatkoon lähtökohdistaan huolimatta. Ihmismieli on todellakin ihmeellinen.

Oma mieli on kyllä vähän stressissä taas, mutta ajatus siitä hetkestä, kun vihdoin tämä säätö on takana ja olemme uudessa osoitteessa, on älyttömän innostava. Siihen nyt on vielä aikaa ja tässä on monta muuttujaa vielä ratkaisematta, mutta kyllä me varmaan vielä perille päästään.

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää lähtöön.

Kaksivuotias blogi – mitäs kaikkea tässä on tapahtunutkaan?

Onnea teille ja minulle! Olemme kulkeneet yhdessä nyt kaksi vuotta, te, jotka alusta saakka olette blogia seuranneet ja minä. Yhdessä pakattiin taloa Helsingissä ja asetuttiin keltaiseen kaksioonkäytiin Suomessa lomalla ja palattiin uusiin työkuvioihin ja uuteen, korealaistyyliseen kotiin Havaijille. Nyt tehdään sitten muuttoa Perthiin. Never a dull moment.

Näiden kahden vuoden aikana olemme käyneet niin neljässä kilometrissä Mauna Kean huipulla kuin ihastelemassa laavaa Kilauealla. Yksi ihana retki tehtiin myös Green Sand Beachille ja myös saaren ympäriajo suoritettiin ensimmäisenä kesänä. Suurin osa viikonlopuista on kuitenkin vietetty aina rannalla ystävien kanssa, ja muutaman kuukauden välein rannalla nukuttiin myös yön yli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Mauna Kean huipulla.

Lasten englannin kielen oppimisenkin olette saaneet alusta saakka todistaa ja nyt myös orastavasti suomen sanojen unohtelemisen. Siitäkin saitte lukea, kun saimme täällä ensimmäiset ystävämme, ne samat ihmiset, jotka kävivät viime kesänä meidän kanssa Suomessakin. Koska opetin ensimmäisen vuoden täällä peruskoulussa ja Esikoinenkin aloitti ekaluokan, kirjoittelin koulumaailmojen erilaisuuksista muutaman kerran näistä näkökulmista. Tämän toisen vuoden tein työtä lyhyesti sanottuna mielenterveyspuolella ja siitä olisi voinut kirjoittaa kyllä paljon enemmänkin.

Sopeutuminen otti alkuun voimille ja lasten ikävä oli välillä sydäntäsärkevää. Juhliakin olemme kuitenkin tässä yhdessä ehtineet. Meidän ensimmäinen Thanksgiving vietettiin osittain sekin rannalla ja jouluna eräs söi nakkikeittoa. Kahteen vuoteen on mahtunut niin kyyneliä kuin naurua. Sellaistahan se elämä onkin, sama se, missä asuu.

26179366_10159748490605203_334165523_o
Green Sand Beach

Kiitos jokaiselle lukijalle ensimmäisestä kahdesta vuodesta. Nyt matkamme jatkuu, toivottavasti edelleen yhdessä teidän kanssanne, kohti Australiaa. Lähtöön neljä viikkoa.

Itkupilli

Jos olet ikinä miettinyt millaista se mahtaa olla, kun puuhaa muuttaa ulkomaille, voin kernaasti antaa pari esimerkkiä.

Puolison piti eilen illalla palata kotiin kahden viikon matkaltaan Filippiineiltä. Oltiin lasten kanssa tehty valmiiksi kortit ja sovittu huoneiden siivoamisesta koulun jälkeen. Mulla oli ollut sellainen eyes on the prize-tyyppinen lähestyminen tähän, että kunhan nyt maanantaihin päästään, niin voidaan sitten yhdessä alkaa oikeasti keskittyä muuttoon, joka noin viiden viikon päässä siintää. Eilen aamulla saatiin sitten viesti, että mies ei voi pahan korvatulehduksensa takia vielä lentää ja palaa näillä näkymin maanantain sijaan keskiviikkoiltana kotiin.

Molemmat lapset puhkesivat itkemään uutisen kuultuaan. Minä olin ihan reipas ja lohdutin molemmat koulukuntoon. Ei kaksi päivää ole pitkä aika.

Lähdin ystäväni kanssa aamupalalle. Puhuimme vähän samalla siitä, mitä kaikkea tässä pitää ehtiä vielä tekemään ja ystävä lupasi auttaa parhaansa mukaan.

Yhtäkkiä, kun palasin takaisin kampukselle ja olin yksinäni, kaikki maailman muuttostressi vyöryi yllättäen päälle. Odotin Esikoista lounaalle ja silmistä puski kyyneleet. Nielin niitä aikani ja päätin itkeä lounaan jälkeen kotona. Juuri, kun olin kävelemässä pojan koululle häntä hakemaan, toinen ystävä käveli vastaan. Kun hän kysyi vähän ohimennen kuulumisia, aloin itkeä nyyhkiä kuin pikkutyttö. Lupasin kyllä päästä tästä ylidramaattisuudestani pian yli, mutta siinä kohtaa ei kyllä voinut mitään. Esikoisen kanssa lounastettuani palautin pojan kouluun ja kävelin hiessä ylämäkeä kotiin. Nielin taas kyyneleitä. Kotiin päästyäni rojahdin oikein elokuvamaisesti lattialle itkemään hetkeksi. Muutaman minuutin se otti, mutta sain itkettyä sitä, että taas ollaan muutoksessa, ja sitä, että kaikki stressaa, sitä, että tuleva jännittää, sitä, etten tiedä varmaksi, mihin lapset menevät kouluun elokuussa ja sitä, että saadaanko auto myytyä, rahat kaikkeen, viisumit ja miten tässä nyt taas jaksaa tämän älyttömän ruljanssin läpi. Niin ja vähän sitä, ettei se puoliso tullutkaan vielä tänään kotiin.

25634755_10159718672425203_1397717695_o

Että tällaista se on, muuttaminen. Paitsi tietysti joillain titaaneilla, joilla mikään ei tunnu missään, mutta tämmöistä tämä voi olla meillä tavallisilla perustunteellisilla. Monta päivää menee ikään kuin prosessoimatta, ihan normaalisti vaan, kunnes tapahtuu joku yksi asia, mikä sen kamelinselän katkaisee ja sitten on taas padot auki hetken.

Tänään ei ole itkettänyt. Olen hakenut tarjouksia muuttofirmoilta ja aloittanut täyttämään lasten kouluhakemuksia. Laskeskellut päässäni, mitä kaikkea pitää ehtiä tekemään ennen päivämäärää X, jotta viisumit ehtisivät sisään päivällä Y ja sitten ehkä toivottavasti ehtisimme saada suotuisan vastauksen päivämäärään Z mennessä, jotta voisimme ostaa lentoliput Perthiin. Kohta alan käydä lasten leluja taas läpi, samalla systeemillä kuin Suomesta lähtiessä: omistajiltaan salaa. Heitän rikkinäisiä ja ei koskaan leikeissä mukana olevia leluja pois heidän huomaamattaan, jotta eron hetkellä ei tarvitse taas kiintyä johonkin onnettomaan nöyhtään, joka löytyi sängyn alta.

Viisi ja puoli viikkoa.