12 asiaa, jotka haluaisin lasteni oppivan

Tulin tässä ajatelleeksi, että on monia asioita, enemmänkin kuin nämä kaksitoista tässä, jotka haluaisin lasteni oppivan ennen kuin muuttavat pois kotoa. Saa nähdä, miten meidän käy. Mennään suoraan asiaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Mielipiteesi on tärkeä, mutta ei niin tärkeä. Jos sinulta ei nimenomaan kysytä panosta johonkin toista ihmistä koskevaan asiaan, eikä sinulla ole siihen mitään ystävällistä sanottavaa, ole hiljaa. Muista, ettei sinun ole tarkoituskaan aina ymmärtää toisten ihmisten valintoja – eikä heidän sinun.

Opettele olemaan empaattinen ja kiitollinen. Oikea empatia tarkoittaa sitä, ettet ainoastaan osaa asettua toisen ihmisen asemaan, vaan ihan oikeasti ymmärrät, että heidän koko minuutensa on rakentunut täysin toisella tavoin kuin sinun. Kun joku jakaa kanssasi jotain, ole lähestyttävä. Älä ala neuvoa, vaan kuuntele ja ymmärrä, että kyse ei ole juuri nyt sinusta, vaan hänestä. Luettele joka aamu ja ilta vähintään kymmenen asiaa, joista olet kiitollinen ja teet aivoillesi suuren palveluksen.

Olet vastuussa siitä, miltä muista tuntuu olla lähelläsi. Jos muut poistuvat luotasi säännöllisesti hämmentyneinä, loukkaantuneina, vihaisina tai turhautuneina, syy löytyy todennäköisesti sinusta. Silloin kannattaa olla muita kohtaan mukavampi.

Et kuitenkaan ole vastuussa muiden tunteista. Ihmiset tulevat aina tulkitsemaan kaikkea sanomaasi omista lähtökohdistaan käsin, etkä voi sille mitään. Elämässä pitää oppia sietämään sitä, että joku loukkaantuu sinulle, vaikka et olisi heitä loukannut. Näiden kahden edellisen välillä vallitsee ero, jonka löytäminen on meille kaikille välillä vähän vaikeaa.

Anna anteeksi, silloinkin, kun kukaan ei pyydä.

Kunnioita omia ja muiden rajoja. Sanoita, mitä haluat ja tarvitset ja kunnioita sitä, kun muut tekevät samoin. Älä koskaan tunkeudu millään ruumiinosallasi kysymättä kenenkään mihinkään. Jos joku tulee sinua liian lähelle, huuda, ihan mitä vain, niin kovaa kuin ikinä pystyt.

Opettele riitelemään. Konfliktit ovat osa elämää, eikä niitä kannata yrittää liikaa vältellä. Riitelyn kautta opit puolustamaan itseäsi ja jotain sinulle tärkeää, etkä jousta yli omien rajojesi. Kun riitelet, älä nimittele tai hauku ketään, äläkä esitä turhia uhkauksia (äläkä karkaa kotoa).

Kuuntele. Kuuntele ohjeita, kavereiden asioita, opettajaa, ystävien iloja ja huolia, satuja ja tarinoita, hyvää musiikkia, muita aikuisia, äidin marmatusta. Kiität vielä myöhemmin.

Jos ajattelet toisesta jotain hyvää, sano se ääneen. Kaikista on kiva kuulla olevansa pidetty, kiva, taitava ja tärkeä. Myös ystävistäsi. Ja äidistä.

Opettele ottamaan vastaan kehuja. Kiitä niistä, älä vähättele. Omista onnistumisista pitää osata iloita. Ja olethan itsekin pidetty, kiva, taitava ja tärkeä.

Käytä sanoja saisinko, voisitko, kiitos ja ole hyvä. Siivoa jälkesi ja vie astiasi tiskipöydälle. Käytä xylitol-pastilleja. Katso ihmisiä silmiin ja puhu kuuluvalla äänellä. Hymyile usein.

Ota rennosti. Oikeasti aika harvalla asialla on tässä maailmassa ihan todellista merkitystä. Kyllä se siitä.

Ummikkolapsi unohtaa suomen kielen – osa I

Jotkut teistä saattavat muistaa, että aloin heinäkuussa 2017 seurailla ummikolastemme englannin oppimista ja jatkoin kyseistä sarjaa seitsemän postauksen verran. Olemme nyt juhlallisesti saapuneet siihen kyseenalaiseen vaiheeseen, jolloin voinkin alkaa pitää kirjaa lasteni suomen kielen taidon heilahtelusta – tämä siitäkin huolimatta, että puhumme kotona aina vain suomea ja luemme heille joka päivä. Luottavaisesti olemme nyt siis uuden juttusarjan osassa yksi; eiköhän näitä esimerkkejä riitä myöhemmäksikin. Erityisesti tällä alueella on loistanut tänne nelivuotiaana muuttanut Kuopus, jolla mielenkiintoisia ilmauksia riittää enemmänkin kuin tähän hätään muistin. (Tässä vaiheessa lapsi kysyisi, että kenellä on hätä? Ja minkälainen hätä? Miksi?)

0b1e2921-b318-4fca-8797-a073b96968a5

Kuten tuossa yllä vähän niin kuin mainitsin, lapsille tuntuvat olevan hyvin outoja useimmat sanonnat ja sananlaskut, joita tulen viljelleeksi siellä täällä vähän jopa vahingossa. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa ei tarkoita mitään lapselle, joka on nähnyt routaa viimeeksi melkein kaksi vuotta sitten, eikä silloinkaan millään tavoin tiedostaen. Enkä minä nyt todellakaan juuri tuota sananlaskua koskaan viljele, mutta esimerkki antanee kuitenkin käsityksen siitä, mitä haen takaa. Tällainen keksitty elävän elämän esimerkki. Vähän vaikeita ovat pienemmälle myös joidenkin sanojen taivutukset, kun ei korva niitä koko ajan täällä kuule.

Nyt jouluna, aatonaattona, seisoimme kuusivuotiaani kanssa hänen vaatekaapillaan mekkoja katselemassa. Totesin siinä ihan ohimennen, että huomenna laitetaan päälle sitten juhlavammat vaatteet. Lapsi tähän tyylilleen uskollisesti (eli dramaattisesti): ”Mitä?! Mikä on juhla-vamma?!”

Kun tämä samainen yksilö haluaa kertoa, että hän pitää huolta pehmoeläimistään, hän sanoo, että ottaa niistä huolta. Samaa englannista suoraan kääntämisen makua on myös siinä, kun hän kutsuu krokotiiliä krokotaaliksi ja patonkia paketiksi. Myös Esikoinen totesi juuri yhtenä iltana Unoa pelatessamme, että mun olisi pitänyt nähdä tuon tulevan.

a30247b3-980c-401e-b210-ee5896b511e8

Muutama viikko sitten kuuntelin näiden kahden nykyään melkein kaksikielisen lapsen keskustelua:

– Tähän tulee sellanen…

– Hyppyri.

– Ei se oo varmaan hyppyri.

– Kyllä mä luulen että se on hyppyri.

Kyseessä oli uimahyppylauta. Close enough.

 

Näin pukeudut kuin paikallinen

Pauliina kirjoitti keskieurooppalaisesta lasten puistopukeutumisesta ja jäin nauramaan (itselleni) Lotalta tekstiin tulleelle kommentille suomalaisesta ylipukemisesta. Tosiaan, vastoin kuin kanssasisareni samaan aikaan muualla Euroopassa, vedin talvisin kotimaassa aina ihan överiksi. Oli kypärämyssyä, merinovillahaalaria, teknisiä välivaatteita mitä lie, toppahousut, toppatakki, Sorelin Super Trooperit. Noin niin kuin perus kauppareissulle pikkupakkasessa. Koska itse palelen herkästi, siirsin aina hienosti tämän tärinän odotuksen ulkona juokseviin lapsiini. Olkaa hyvä, te hikoilevat lapsiparat. Toki olen onnistunut siirtämään tämän terveen tavan myös tänne tropiikkiin: tyrkytän lapsille iltaisin huppareita, kun lämpötila putoaa vain kahteenkymmeneen asteeseen.

Suomalaisen lapsen talvipukeutuminen menee useimmiten käytännöllisyys edellä ja kotimaassa ulkoillaan säällä kuin säällä. Niin mekin aina tehtiin. Täällä olen ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut ymmärtää, miksi kaikkialla maailmassa ei mennä sateella ulos. Ollenkaan. Oikeastaan aika monessa maassa Suomen eteläpuolella sadepäivät ovat sisäpäiviä. Sadepukeutumista kun ei ole täällä olemassakaan. Kuravaatteisiin läkähtyisi trooppisessa sateessa, joten niitä ei kaupoista löydä. Kevyitä takkeja toki on, näille kylmille talvi-illoille. Sateella voi tietysti ilman muuta mennä ulos, ja joskus mennäänkin, mutta silloin kastuu, nopeasti ja läpimäräksi. Ihan kivaa sekin on ja etenkin oli, alkuun. Puolentoista vuoden jälkeen sateessa lilluttelu on kuitenkin alkanut menettää osan ilmiselvästä hohdostaan.

49742686_302350557294764_6497700565777121280_n

Havaijin saarilla sataa joillakin joka päivä, toisaalla viikottain, täällä Big Islandin eri puolilla usein ja meillä Konalla ei juuri milloinkaan. Meidän alueella nämä talvikuukaudet ovat jotenkin aivan liian mukavia ollakseen totta: pilvetöntä taivasta päivästä toiseen, päivisin lämpö on jossain 25 asteen tuntumassa ja iltaisin viilenee. Tavallinen havaijilainen peruspukeutuminen tarkoittaa vuoden ympäri rantasandaaleja, farkkushortseja ja yksinkertaisia hihattomia, niin miehillä kuin naisillakin. Vielä kertaakaan en ole nähnyt konalaista naista mekossa töiden tai juhlien ulkopuolella. Targetista ostettuja havaijipaitoja rokkaavat turistit eivät ehkä tiedä, että kauluksellinen alohakuvio kuuluu oleellisesti täkäläiseen juhlapukeutumiseen: miehet pukevat juhliin kuin juhliin värikkäät paitansa siistin alaosan kanssa. Tummaa pukua käyttävät häissä vain sulhanen tukijoukkoineen, jos hekään.

screen shot 2019-01-05 at 16.48.09
Vastoin todennäköistä oletusta, nämä miehet eivät ole ystäviäni. Kuva on lainattu täältä.

Minä en tokikaan ole paikallinen, mutta en enää ihan turistikaan. En ole täällä vielä virallisesti pysyvästi, mutta en enää ihan läpikulkumatkallakaan. Tiedän, etten ulkonäköni tai kotikieleni puolesta eroa täällä turisteista mitenkään, mutta silti itse tunnistan Konalle suunnistaneen turistin kilometrin etäisyydeltä. Turistilla on lierihattu, aurinkolasit, punakka iho ja mekko. Tai se alohapaita. Harvemmin, mutta toisinaan, näkee rannalla turistin myös niin sanotuissa pikkupuikuloissa uimashortsien sijaan. Toki joskus on niin lämmin, että rannalta voi kävellä parkkikselle myös pelkissä kalsareissa.

Havaijilla asuu kahta erilaista alkuperäistä porukkaa: natives ja locals. Native on vereltään havaijilainen, local täällä kasvanut mikä tahansa muu. Native Hawaiians ja muut paikalliset pukeutuvat arjessaan erittäin kasuaalisti. Olisi outoa nähdä täällä pynttäytynyt paikallinen. Hotelleiden hienoimmissa ravintoloissa ei työntekijöitä lukuunottamatta yleensä paikallisia näekään, pienemmissä kuppiloissa keskustan ulkopuolella kylläkin.

Mitä täällä elelemiseen tulee, en enää jaksa edes korjata ihmisiä, jotka tuolla turuilla ja toreilla kyselevät, että mitä kieltä me puhutaan ja mistä ollaan tultu käymään. Tai eihän siinä mitään korjaamista olekaan, mutta enää en jaksa mainita, että me myös asumme täällä. Alkuun se oli jotenkin tärkeämpää. Nyt opettelen elämään sen kanssa, että olen muiden silmissä täällä todennäköisesti ikuinen turisti. Farkkushortseilla tai ilman.