Tavallista ihmeellisempi

Amerikkalainen kehumiskulttuuri on mietityttänyt mua viime aikoina. Olen maistellut sanoja, joilla on mulle merkitystä ja toisaalta niitä, joita heittelen ilmoille ihan tottumuksesta.

Mahtava ja ihana kuuluvat kotikielelläkin mun sanavarastoon kuvailemaan asioita, jotka tekevät mut iloiseksi. Rakkauttani suojelen kyllä, kuten useimmat suomalaiset: kotimaassa ei olisi tullut mieleenkään lähteä töistä ja huikata ovelta, kuinka rakastan työkavereitani. Love you taas pääsee multa suusta paljon kevyemmin ja vaikka tarkoitankin, mitä sanon, ei näillä kahdella sanalla ole mun sydämessäni englanniksi yhtä painavaa merkitystä kuin niillä on suomeksi. Enkä ole varma sanojen painavuudesta kaikkien amerikkalaistenkaan kohdalla. Muutamat paikalliset ystävänikin nimittäin ovat sitä mieltä, että täällä ihmiset tuntuvat rakastavan juustohampurilaisia ihan siinä missä naapuriaankin. Olen kertonut heille, että Suomessa rakkautta yleensä jaetaan vain niille, joille se oikeasti kuuluu, kuten perheelle ja läheisimmille ystäville. Jos haluan oikein painottaa, miten tärkeä ystäväni mulle täällä on, tunnustan heille rakkauttani suomeksi. Ovat ottaneet vastaan.

3D19CFAC-11C4-4EB0-BC86-99D1EA501338.jpeg

Täällä myös aika monelta perheelliseltä tuntuu löytyvän kotoa yksi tai useampi lapsi, joka on amazing. Ei nimittäin ole ollenkaan harvinaista, että perhettään esitellessä tämä etuliite sijoitetaan kuvailemaan omaa jälkikasvua. Mä nyt ajattelen asian niin, että mun silmiin omat ovat tietysti myös ihmeellisiä, koska ovat mun, mutta todellakin samalla ymmärrän, etteivät he objektiivisesti tarkasteltuna ole mitenkään sen kummempia ihmisiä kuin kukaan muukaan. Siksi en ikinä esittele heitä täällä sanoin amazing. Esittelen, että tässä ovat lapseni. Mulla ei nouse siinä hetkessä tarvetta kertoa heistä omaa mielipidettäni (mikä myös toisinaan vaihtelee ihan heistä itsestään riippuvista syistä) eikä tunnustaa julkisesti rakkauttani heitä kohtaan. Mun näkövinkkelistä katseltuna Suomessa on kulttuurisesti hyväksytympää ihan ääneen myös myöntää, että eivät ne aina nyt todellakaan mitään niin ihania ole eikä vanhemmuus parasta maailmassa. Ystäväni täällä puhuvat tästäkin vanhemmuuden puolesta ihan avoimesti, mutta ulkomaalaisena mä kiinnitän varmaan eri tavoin huomiota tähän kulttuuriseen kielenkäyttöön, jossa perhe on puheissa koko elämän keskiössä ja se on ihaninta, mitä on. Totuus on aina kuitenkin vähän muutakin.

Olen menossa huomenna kouluttamaan tulevaa henkilökuntaa. Nyt jo vähän punastuttaa tuleva esittely; täällä nimittäin kouluttaja tai muu vastaava henkilö esitellään yleensä hyvin monimuotoisin sanankääntein. Jos Suomessa usein puhujasta kerrotaan lähinnä hänen koulutuksensa ja saavutuksensa työelämässä, täällä mennään ihan luonteen tasolle. Ei ole mitenkään harvinaista, että puhuja on esitelty sanoin ’lämpimin ihminen, jonka olen koskaan tavannut’ tai ’uskomattoman täynnä iloa’. Saapa nähdä, mitä minusta sanotaan – siinä sitten saakin tehdä seuraavan puolituntisen töitä, että täyttää nämä itsestään lausutut kuvaukset.

A02292B2-6437-407E-B2B5-B92E01F32B8F.jpeg

Mä viihdyn kyllä täällä positiivisten sanojen ihmemaassa hyvin ja tunnen kyllä milloin kauniit sanat tulevat oikeasti sydämestä. Kyllä ne silloin eri tavoin osuvat. Mitä itsensä kehumiseen tulee, mä en aina tiedä, milloin olen vaan suomalaisittain modest ja milloin valheellisen nöyrä, koska kyllähän tietysti omista saavutuksistaan ylpeä pitää voida olla. Mä en silti vaan yhtään lämpene sellaiselle toot my own horn-meiningille, enkä tiedä, onko se kulttuurista vai ihan vaan minusta itsestäni nousevaa. Eikä sillä varmaan mitään väliäkään ole.

Tällaisin ajatuksin tällä kertaa. Palaanpa nyt tästä takaisin ihmeellisten lasteni pariin, joita rakastan enemmän kuin ketään muuta.

Kulttuurierojen keskellä

Luulin, etten ollut kirjoittanut blogia kahteen viikkoon. Näemmä totuus onkin, että olen kyllä halunnut kirjoittaa, mutten ole omalta elämältäni pystynyt avaamaan konetta nyt melkein kolmeen viikkoon. Ajan kulumista ei voi estää, eikä näköjään sitäkään, että se juoksee koko ajan nopeammin.

Kiireinen en ole ollut, mutta kohtuu intensiivistä taas tuossa hetken oli. Puoliso oli Aasiassa järjestöreissulla melkein kaksi viikkoa, enkä mä sillä aikaa saanut tehtyä muuta kuin pakolliset. Sain lapset aamulla ajoissa kouluun ja olin itse ajoissa heitä iltapäivällä hakemassa – ihan sankarina siis. Siinä välissä oppilastapaamiset jatkuivat ihan tavalliseen tapaan ja nyt tässä marraskuun lopussa ei voi kuin ihmetellä, miten hyvin tosi monella jo menee, verrattaen. Iltaisin energiaa ei riittänyt tuottamiseen, vaikka asiaa olisi ollutkin. Monta kertaa mietin, miten olisin halunnut kertoa teille sitä ja tätä, mutta en vaan kykennyt.

Mutta täällä ollaan taas. Hirveen ilosina siitä, että siippa tuli pari päivää sitten takaisin kotiin ja siitä, että eilen oli taas Thanksgiving ja sehän olikin jälleen mukavaa. Ihan yrittämättä olla ällö voin sanoa, että olen tosi kiitollinen siitä että voidaan täällä nyt asua ja tehdä sitä, mitä tehdään.

46786440_509154312897164_2039081486652538880_n

Meidän ystäväpiiri on siinä mielessä hyvin amerikkalainen, että harva on ihan amerikkalainen. Yhden perhe on muuttanut tänne Haitilta, toisen Koreasta, kolmannen Kiinasta, yksi on itse loikannut Hollannista ja niin edelleen. Monet muistavat edelleen elävästi, kuinka eivät osanneet englantia tänne saapuessaan, kun taas osalla ei ole mitään muistikuvia mistään, mutta oma aikaisempi äidinkieli on kyllä matkan varrella unohtunut. Jatkossa meidän lapsista ei tule kielen puolesta kuulemaan, että he eivät olisi paikallisia, sillä jo nyt englannin lausuminen on melkein kuin natiiveilla ikään. Eivät he silti tietenkään mitään amerikkalaislapsia ole, vaan pesunkestäviä ulkosuomalaisia, aina.

Yksi brasilialainen kaverini alkoi viime viikolla kertoa, kuinka tapasi tyttöystävänsä perheen ensimmäisen kerran. Tämä nuori mies oli juuri lentänyt tuntikausia Sao Paulosta Konalle ja oli omien sanojensa mukaan starving. Hänelle tarjottiin siinä pizzaa, ehkä noin viisi kertaa, mutta hän vaan koko ajan ystävällisesti kieltäytyi. Hän kun oli koneessa ihan snacksia syönyt. Vessaankaan ei voinut mennä, vaikka olisi pitänyt mennä. Vettä hän vihdoin otti, vähän. Muutaman tunnin kärsimyksen jälkeen tämä tuleva unelmavävy ryömi kaverilleen syömään. Ehkä myös vessaan. Miksi? Brasilialaisessa kulttuurissa ruokaa ei hänen mukaansa uudelta perheeltä todellakaan hyväksytä, eikä vierailun aikana luonnollisia ruumiintoimintoja leikisti ole olemassakaan. En olisi halunnut nauraa, mutta oikeasti koko meidän porukka röhähti kuvaukselle ihan avoimesti. Yritin jotenkin luovia siitä sitten siihen, että ei kukaan halua kulttuurianne dissata, mutta tästä nyt on suomalaisena vähän vaikea saada kiinni. Nykyään hän kuulemma jo kehtaa syödä tyttöystävänsä perheen luona.

46680240_775516446129569_6530797708314148864_n

Tästä intaantuneena toinen kaverini alkoi kertoa intialaisesta ystävästään, joka oli Amerikkaan muutettuaan kärsinyt pitkään yksinäisyydestä. Ystävä koki, etteivät hänen työkaverinsa olleet ottaneet häntä porukkaansa. Tosiasiassa oli käynyt niin, että he olivat joka päivä pyytäneet naista mukaansa lounaalle, kerran. Intialaisen kulttuurin kasvatti oli kuitenkin kieltäytynyt pyynnöstä, koska paikalliseen käytösrituaaliin kuuluu pyytää useamman kerran ja vasta noin kolmannella kerralla vastata, että haluaa tulla mukaan. Tätä kulttuurieroa ei kukaan asianosainen tiennyt eikä tuntenut, joten yksinäisyys jatkui, kunnes asia tuli jotain kautta esille.

Viime keväänä, kun olimme porukalla viikonlopun telttailemassa, useampi kaveri ilmoitti lauantaina liittyvänsä meidän joukkoon ihan ex tempore. Kanadassa kiinalaisessa perheessä ja yhteisössä kasvanut ystäväni sanoi, ettei voi kertoa muille, ettei meillä ole kaikille ruokaa, koska se olisi äärimmäisen epäkohteliasta. Minä kerron! eräs suorasukainen suomalainen ilmoitti siihen ja niinpä laitoin kavereille viestiä, että tulkaa kaupan kautta, ei täällä ole kaikille nyt tarpeeksi ruokaa. Ystäväni mielestä tämä oli jotenkin kamalan noloa, mutta myönsi kuitenkin, että tavallaan välttämätöntä oli. Onneksi oli suomalainen joukossa, niin ei tarvinnut kenenkään nälkää nähdä.

Suurimmat naurut kulttuurierojen vertailussa on silti saanut Suomi ja sauna. Jokaikinen täältä tuntemani perhe erottaa tyttö- ja poikalastensa vaatteidenvaihtohetket toisistaan jo hyvin varhain, eikä alastomuus kuulu perheidenkään sisälle melkein millään tasolla. Suomalaiset todella ovat niin kummallinen outous tässä asiassa, että tätä jaksetaan ihmetellä hyvin säännöllisesti. Sekin on ollut vähän järkyttävää kuulla, että esimerkiksi työkaverit voivat ihan hyvin saunoa keskenään ja yleisissä uimahalleissa saunotaan ilman vaatteita. I don’t want to see that! on aina yleisin vastaus tähän, eikä se paljoa auta, vaikka olen yrittänyt selittää, ettei meidän kulttuurissa alastomuutta nähdä samalla tavoin. Että ei siellä yleisessä saunassa nyt kukaan varmaan muita vilkuilemassa istu, että sillä lailla on ihan tavallinen asia tämä. Mutta ei se mahdu kaaliin tietenkään millään, jos kaksivuotiaasta saakka on opetettu muuta.

46517399_270919420441062_3794799692747898880_n

46661590_2319709564928043_5042253079647354880_n

Me ollaan aivan ylpeitä suomalaisuudestamme ja etenkin meidän molempien aitous ja suoruus on saanut paljon kiitosta ystäviltä ja kadunmiehiltä. Eivät kaikki suomalaiset ole aitoja tai suoria, eivätkä kaikki amerikkalaiset imeliä kehuskelijoita, mutta kulttuurisesti yleistettynä suomalaiset eivät kyllä pelkää rehellisyyttä edes vaikeissa tilanteissa, siinä missä täällä toisinaan pyritään asioita vähän kiertämään, että kaikilla säilyisi hyvä fiilis. Meidän kaveriporukka on kyllä onneksi sellainen, jota on helppo lukea ja jotka ovat kulttuurisesta positiivisuudesta huolimatta aina omia itsejään. Myös siis avoimesti hajalla aina silloin tällöin. Kukaan ei kuorruta.

Ei siis ole ehkä tosiaan ihme, että me ollaan löydetty juuri nämä ihmiset täältä, koska kyllä vakka aina jotenkin kantensa löytää.

Mielen maailmoissa

Olen nyt useamman viikon ajan säännöllisesti tavannut kampuksen nuoria oppilaita, joilla monilla yhteisenä nimittäjänä on menneitä, käsittelemättömiä suruja suhteellisen valmiina avattaviksi, masennusta, ahdistusta ja riippuvuuksia. Kuten kesällä kerroin, työparini on minua huomattavasti pidemmällä urallaan. Tässäpä sitten vaan yllättäen kävikin niin, että hän on joutunut olemaan sivussa työstään nyt reilun kuukauden – eli juurikin sen ajan, kun oltiin juuri hommat aloitettu ja ensimmäiset oppilaat alkoivat virrata ovista sisään. Jouduinkin yhtäkkiä ajajan paikalle. Tällä hetkellä kanssani tapaamisissa on aina mukana joku meidän harjoittelijoista, joka on oppimassa minulta. Pieni käänne juonessa.

Terapiaa emme lupaa, mutta työkaluja kyllä, ja sitä, että meille voi kertoa ihan mitä vaan ja kuinka paljon vaan, ja että mikään nuorten kipu ei meitä kaada. En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen jo kuullut, että ’en ole kertonut tätä koskaan ennen kenellekään’ ja nähnyt, miten jo yksin tämä sulattaa jotain kertojan harteilta. Kun lyhyen esittelyn jälkeen kysyn nuorelta what can I do for you, alkaakin useimmiten välittömästi ihan mahdoton virta kaikkea: kyyneliä, tarinaa, muistoja, pelkoja. Ja minä kuuntelen, kysyn lisää, pyrin suoraan sinne ongelman ytimeen. You guys don’t beat around the bush, meillä käyvät nuoret sanovatkin. Well, that never helped anyone, me vastaamme.

45278538_517936865284548_3804860159717539840_n

Me tapaamme aina pienessä ulkorakennuksessa kampuksen kahvilan pihanurmen reunoilla. Siinä ei lähellä pyöri juuri koskaan muita ihmisiä, eikä tätä pientä gazeboa käytä juuri kukaan. Meille se toimii hyvin. On meille tarjottu käyttöön ihan oikeaa työhuonettakin, mutta sisällä tulisi liian lämmin kuitenkin. Matkaa kahvilaan on kopistamme sen verran, etteivät äänemme kuulu sinne saakka millään, eikä kukaan oikein edes kiinnitä huomiota pikkuiseen majaseemme palmujen alla. Pienessä, omalla tavallaan hyvin tunnelmallisessa kopperossamme on turvallista vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tehdä uusia, parempia päätöksiä jatkoa ajatellen. Kaikki lähtevät käynneiltä pois aina jonkun kotitehtävän kanssa.

Nuorten edistymistä on ollut ihan uskomatonta seurata. Samalla mulle on kuitenkin noussut ihan uudelle levelille omasta jaksamisesta huolehtiminen. Olen laittanut ylärajan sille, kuinka monta tapaamista otan viikossa ja tätä en ylitä, vaikka tarvetta olisikin. Olisi ihan hulluutta kuvitella, että jokaisen kärsivän kohtalo olisi minun käsissäni. Perjantaisin lapset pääsevät jo puoliltapäivin koulusta, joten haluan pitää perjantain puolikkaana itsekin. Viikonloput olen aina vapaalla.

45452577_320361365223500_7574584914268389376_n

Tähän itsestä huolehtimisen teemaan osuikin sopivasti silmään kaimani Anun teksti mielen hyvinvoinnin ylläpitoon liittyen: Anu kirjoittaa, että tutkimusten valossa ”näyttää siltä, että ollakseen elämäänsä tyytyväinen ja pysyäkseen hyvässä mielen- ja ruumiinterveydessä, ihminen tarvitsee riittävästi ihmettelyä ja lumoutumisen kokemuksia.” Luulen, että sain jälleen jollain lailla eri tavoin kiinni siitä, miksi viihdyn täällä niin hyvin. Mä todella tylsistyn ilman tällaisia ihmettelyn tunnehuippuja ja tunnen eläväni enemmän täysillä nyt, kun voin säännöllisesti huokailla vaikka sen kauniin auringonlaskun perään.

Tänään pakkasimmekin nelivetojeeppimme jo aamusta ja suuntasimme kohti Waipio Valleya, Havaijin entisten kuninkaiden kotiseutua sekä Waterworld-elokuvankin lopusta tunnettua aluetta. Sää oli lämpimän kostea, mutta tumman pilvinen ja toivoimmekin koko päivän, ettei pikku retkellämme alkaisi sataa. Big Islandin jyrkimmän tien ajaminen laaksoon ja takaisin olisi ollut sateella vaarallista. Lähdimme iltapäivällä laaksosta pois sateen jo ripsotellessa ja saimme radion kautta myöhemmin varoituksen äkillisen tulvan vaarasta alueella. Huomenna suuntaamme hyvän ystävämme synttäreille Waikoloan Hiltoniin, jossa vietimme reilu vuosi sitten myös puolison synttäreitä silloisten uunituoreiden ystäviemme kanssa. Nyt nämä uunituoreet ystävät ovat jo ulkosuomalaisen näkökulmasta vanhoja ystäviä, paikalla huomennakin, ja läheisiä kuin perheenjäsenet.

45317755_1694342464005051_7123327732863205376_n

45296875_174272570183832_1167853594066550784_n

45361706_2261991810751062_5924095240876064768_n

Tämä viikonloppu, jos mikä, on auttanut saamaan ajatukset pois työviikosta. Olo on levännyt ja latautunut. Maanantaiaamuna ei todennäköisesti ahdista, vaan luulen olevani taas valmis, mitä sitten vastassa mahtaa tällä kertaa ollakaan.